Rapautumisen jäljet

Sukulaispoika istuu vuoroon täällä, vuoroon serkkujensa luon paahtamassa tiedekunnan pääsykokeeseen, joka on noin kuukauden kuluttua.

Ei ole järkeä mennä pyrkimään kahta kättä heittäen tiedekuntaan. Ainakin eräät kurssit ovat erittäin hyviä jos kohta myös työläitä ja kalliita.

Asianomainen lienee itsekin oivaltanut kauan sitten asian, johon on nyt vielä palattu. Ei pidä kuunnella vanhempia juristeja, ei varsinkaan sukulaisia, eikä missään tapauksessa niitä, jotka ovat itse opettaneet.

Sen verran voi uskoa neuvoja, että järkeä ei sitten pidä käyttää pääsykokeissa. Kysymykset ja tehtävät on usein laadittu kysyjien mukavuutta ajatellen. Se tarkoittaa turhanaikaista pikkusälää mutta toisaalta asioita, joihin on jokin täsmällinen vastaus, esimerkiksi ”pääomalainat mikroyrityksessä” osakeyhtiölain mukaan.

Pyrkijät osaavat pitää puolensa. Sellainen pääsykoekysymys olisi kauhistus kuin ”perustuslain pääpiirteet”, koska mikä tahansa vastaus avaisi keskustelun, mitkä sitten ovat niitä pääpiirteitä ja mitkä sivupiirteitä.

Vielä kauheampi olisi esimerkiksi ”tekijänoikeuslain rakenne”. Rakenne-kysymykset kuuluvat opetukseen tiedekunnassa tai oikeastaan vasta työelämässä. Vanha knoppi tietää, että taiteilijapuolison ateljeessa olevat näyttelyssä käymättömät taulut eivät ole ulosmitattavissa. Siitä on lakitekstissä maininta. Tämä liittyy moraalisiin oikeuksiin ja levittämisoikeudeksi nimitettyyn ilmiöön. Teosta saa myydä edelleen sitten kun se on kertaalleen myytty (tai pantu näytteille).

Olen ollut niinkin vallaton, että olen joskus heilutellut tuomioistuimessa tenttikysymyksiä tai sisäänpääsykokeen tehtäviä ja kysellyt kavereilta, että olisiko onnistunut.

Yleensä seurauksena on ollut päivittelyä.

Kuvittelisin että matematiikka on se ylioppilaskirjoitusten aine, josta maisterit ja tohtorit voivat vakavissaan väittää edelleen selviytyvänsä. Vaikka en tuota tiedä varmaksi.

Kielissä tilanne on toinen. Kuulin kyllä taannoin, ettei etevä amerikkalainen vaihto-oppilas ollut selvinnyt oman äidinkielensä kokeesta laudaturin arvoisesti. Jotain siinä oli ollut sanomista.

Mielessä on käynyt, kun suvussa ja lähipiirissä on edelleen opettajia, miten tuossa kävisi, jos kirjoittaisi kaikin voimin ja suuresti keskittyen yrityksen äidinkielen kokeeksi eli aineeksi tämän kevään otsikoista.

”KIRJOITUSTEHTÄVÄT

1. Kirja vai elokuva?

2. Älypuhelin, älykello, älymateriaalit, älytalo, älyvaatteet… Älytekniikka levittäytyy kaikkialle.

Pohdi sen mahdollisuuksia ja uhkia.

3. Kirjoitan – siis olen

4. Tarpeellinen ja tarpeeton pelko

5. Mitä tarkoittaa uskonnonvapaus? Pohdi, mikä on sen merkitys nyky-Suomessa.

6. Mihin ylioppilaskirjoituksia tarvitaan?”

Tässä on osa kevään kysymyksistä. Siellä on myös muita aiheita, jotka liittyvät oheen liitettyyn aineistoon.

Ei siis puutu kuin tarkastaja. Nähdäkseni tässä on kohtalainen määrä aiheita, joista kirjoitan jatkuvasti. Epäilijöille huomauttaisin, että osaan kyllä kirjoittaa sillä tavalla johdonmukaisia virkkeitä, että lautakunnatkin ovat tästä asiasta samaa mieltä.

Kun pääsin vähä vähältä tuomioistuinten ratkaisuista ja sitten erilaisista arvioivista lausunnoista, kyllästyin. Niiden johdonmukaisuus tahtoo olla välillä vähän löyhissä kantimissa. Silti olen ahkerasti samaa mieltä, että erinäiset paperit on laadittava tavalla, jonka suurehko joukko lukijoita todennäköisesti ymmärtää samalla tavalla.

Esimerkki tuollaisesta paperista on ”Hyväksytään ylioppilaskirjoituksissa.” Jos siinä lukisi ”hyläksytään”, asianomaista kirjoittajaa ei yhtään naurattaisi.

”Sekä kirjoissa että elokuvissa uhkaa vaara, että vaatteet ovat viisaampia kuin aatteet. Tällainen on jo nyt täysi mahdollista. Se pelko on tarpeeton, että näin jouduttaisiin hallitsemattomaan tilanteeseen. Etenkin ylioppilaskirjoituksissa ja varsinkin nyky-Suomessa tarvitaan tietoon perustuva kokemus siitä, että materiaalina esimerkiksi iho on ”älykkäämpi” kuin edistyneimmätkään laitteet.

Tämä on, kuten jos Descartesin metodiopissa osoitettiin, kuitenkin enemmän uskomus kuin tieto. Tieto näyttäisi edellyttävän tietäjää, esimerkiksi henkilöä joka ajattelee ajattelevansa.

Kirjoitus ei sitä vastoin ole enää todiste siitä, että on olemassa kirjoittaja, toisin sanoen ihminen tai ryhmä ihmisiä. Pienikin määrä generatiivisa algoritmeja kykenee jo tuottamaan tekstejä, jotka aikaisempaan perustuvina näyttävät pohjautuvat ajatteluun ja siis viime kädessä olemassaoloon.

Lausuman kielto ei sitä vastoin näyttäisi olevan mielekäs. Kirjoitan – siis en ole olemassa.

Descartes ei kuvasta päätellen lukenut kunnolla, vaan plarasi kirjoja. Niinpä hänestä ei tullut koskaan ylioppilasta.

Niin käy, jos praktinen syllogismi pettää, ylioppilastutkintolautakunnan arvoisat herrat ja rouvat.