Häpeä

Jatkan muistiinpanoja Juha Siltalan kirjoista. Jatkan koska en saa niistä helposti selvää.

Ensimmäinen kysymykseni oli, miksi ”Työelämän huonontuminen” 12 vuotta sitten oli niin vakuutta ja osui niin harhaan. Kysymys johtuu siis ehkä väärästä lähtökohdastani. Historiantutkijalla ei ole mitään velvollisuutta olla oikeassa. Riittää että hänen perustelunsa ovat näkyvillä ja tarkistettavissa ja jos johtopäätökset ovat mielenkiintoisia, se on mainiota.

Toinen kysymykseni oli, onko uusi kirja, ”Keskiluokan nousu, lasku ja pelko” todella niin käänteentekevän hyvä kuin minusta tuntuu, vaikka sen faktat tuntuvat jatkuvasti aika mielivaltaiselta kokoelmalta ja maailmanlopun odotukset perusteettomilta. Koskaan ei ole kuitenkaan käynyt niin kuin on ennalta osoitettu käyvän.

Yhteenveto: onko tässä sekoitettu kaunokirjallisuus ja tutkimus?

Jotkut painotukset ovat erittäin arvokkaita. Eilen kirjoitin Eino Leinosta ja jätin tälle päivälle varastoon kysymyksen häpeästä, jonka Panu Rajala sivuuttaa arvelemalla helkavirttä ”Räikkö Räähkä” poliittiseksi hyökkäykseksi. Vastapuolen eli siis myöntyväisyyssuunnan mies pettää omat viholliselle.

Epäterveellisen älykäs ja lahjakas Leino käsitti varmasti varhain, että kaikki vastaantulijat eivät todellakaan pidä hänestä, varsinkaan jos hän on juuri pilkannut heitä lehtikirjoituksissaan, ja hän sai ennen pitkää vannoutuneita vastustajia, sellaisia kuin Kyösti Wilkuna ja kovia kilpailijoita, kuten V.A. Koskenniemi, niiden lemmikki, joille Leino oli liian helskyttelevä ja henkilönä hermostuttava.

Juha Siltala huomautti yli kymmenen vuotta sitten muun muassa julkisen sektorin lääkäreistä ja sairaanhoitajista, että he eivät enää kestä jatkuvaa nöyrryttämistä. Ensin viedään rahat eli toimintaedellytykset ja sitten haukutaan päälle, että tulostavoitteita ei saavutettu, ja potilaat raivoavat jonossa varmoina siitä, että nämä heidän näkemänsä valkotakkiset ovat kaikkeen syypäitä.

Nyt hän kirjoittaa opettajista, jotka ovat samalla tiellä, ja koko keskiluokasta. Keskiluokan kurjistuminen on vaikea kysymys. En ole varma siitä, pitääkö väite paikkaansa enkä siitä, että jos se on totta, onko asialla pysyvää vaikutusta.

Suomessa kolme neljättäosaa kansasta (työvoimasta) on omasta mielestään keskiluokkaa, ja tausta on korkean ammattitaidon työläiset ja opistotason toimihenkilöt.

Keskiluokkaan liittyy jatkuvasti korkeakoulutettuja ihmisiä, joilla ehkä on eteenpäin pyrkimisen halu ja luottamusta siihen, että palkat paranevat ja omistusasunto löytyy ja saadaan maksetuksi.

Virallisten tilastojen mukaan näin ymmärretyn keskiluokan osuus tuloista ja varallisuudesta ja myös kulutuksesta laskee selvästi. Ylimmän luokan (kahden ylimmän desiilin) sisällä etenkin pääomatulojen vaikutus on hyvin vahva, ja tuo joukko rikastuu nopeasti, vaikka valtio velkaantuu eivätkä investoinnit vedä.

Tuota taustaa vasten puhe innovaatioiden edistämisestä ja koulutuksen pitämisestä huipputasolla haiskahtavat huijaukselta.

En tiedä, miten asia on. Kunhan epäilen, että liian monet hyötyvät toisten työttömyydestä liian paljon.

Euroopan ja Yhdysvaltojen populismin aaltoa selitetään etenkin teollisuuden työpaikkojen katoamisella. Myös Suomessa annetaan ymmärtää, että eniten kärsivät ne, joista ei todellisuudessa oikein olekaan mihinkään, ei siis elättämään itseään.

Suosittu ajattelutapa näyttää olevan, että he ovat paskaa yhteiskunnan rattailla ja siis varisevat kyydistä, kun ajetaan lujaa ja annetaan pyörien paukkua.

Hyvin luultavasti jotkut ihmiset ovat hykerrelleet molemmista maailmansodista samalla perusteella: näin päästään näppärästi eroon roskaväestä. Englannille tosin oikeastaan kävi huonosti, koska jo pitkälle koulutetut miehet ymmärsivät nuorina upseereina tehtävänsä väärin ja kaatuivat niin suurina joukkoina, ettei maa todellisuudessa koskaan toipunut siitä.

Suomessa edes minä en ole koskaan kehdannut sanoa, että sata tuhatta sodissa kaatunutta ja kaksisataa tuhatta haavoittunutta saattoi olla työtä antaville piireille hyvä uutinen. Sotakorvausteollisuus hillitsi ideologiaan perustuvaa lakkoilua.

USA:sta puhuttaessa olen edelleen sitä mieltä, että Trumpin edelleen uskollinen äänestäjäjoukko joutui petoksen uhreiksi. Ei heitä kukaan edelleenkään tarvitse, ja nyt he alkavat aavistaa itsekin totuuden. Maassa johtavissa rahamiespiireissä on perinteisetsi ollut tapana panna porukan tyhmin presidentiksi, ja tulos on ollut yleensä oivallinen. Finanssikeinottelulla rikastuminen ei edellytä poikkeuksellista lahjakkuutta. Poikkeuksellinen luonteen törkeys riittää takaamaan menestyksen.

Ranskalaisilla puolestaan on pitkä perinne tehdä vallankumous väärään aikaan ja lisäksi katkoa päät vääriltä henkilöiltä. He osaavat myös sotkea poliittisen järjestelmänsä, kuten vuonna 1936, kun sitä tarvittaisiin kipeästi johonkin oikeaan. Vapauden, veljeyden ja tasa-arvon valtakunta kai arveli käyvänsä puolustussotaan taantumuksellisia kuninkaita vastaan 1789 ja päätyi maailmanvalloitussotiin, menetti lopullisesti johtoasemansa ja siirtyi tempoilemaan eri suuntiin kiskovan taantumuksen heittelemänä siitä erin.

Mielettömien taloudellisten hankkeiden jarruna on ollut, ellei sotaa ole saatu aikaan, yhteiskunnallisten levottomuuksien pelko.

Siltala näkee parhaassa tapauksessa hyvin pitkän matalan kasvun eli oikeastaan heikon talouden ajan. On totta, että se on vanha vakio maailmassa. Luennolla on hyvä kertoa, että eräässä vaiheessa leipäviljan hinta pysyi Euroopassa kaikilla mittareilla jokseenkin muuttumattomana yi 200 vuotta.

Itse en olisi aivan noin optimistinen. Toinen historian vakio on verisen vallankumouksen vielä verisempi tukahduttaminen.