Omistaa elämänsä

Nyt menen puhumaan työstä ja työnjaosta ja kuulijat ovat ammattilaisia. Illemmalla on kulttuurivanhusten kohtaaminen eräässä antikvariaatissa.

Eilisestä kirjoituksesta, joka koski joukkoteloituksen kuvaa juhlarahassa, kertyi paljon kommentteja ja blogin ajatus toteutui: mietittyjä huomautuksia. Kun joku väitti ettei tiedäkään ikoniseksi nimittämääni valokuvaa Varkauden Huruslahdelta, panen sen tähän tänään, Wikipediasta otettuna.

Yllättäen yhdistän asiat. Tänään puhun rauhallisesti ja unettavasti muun muassa työpaikkoihin rekrytoinnista ja aion päätyä kysymykseen, onko kovaksi noussut poliittinen populismi, jonka tämän kierroksen aloitti Putin, reaktio myös siihen, että ihmiset tuntevat menettäneensä omistamansa työpaikat ja siten elämänsä.

Jos kysymys on elämänhallinnasta, silloin ollaan tutuilla jäljillä. Nähdäkseni elämänhallinta on maallinen uskonto eli senkin taustalla on myytillisiä tuntemuksia näennäisesti ymmärrettävästi järjestettynä ja tarkoitus on miellyttää kuulijoita.

Elämä hallitsee meitä, emme me elämää.

Ensimmäisen maailmansodan aiheutti markkinoiden ja työmarkkinoiden ristiriita. Markkinat kehittyivät. Hintateoria eli kysynnän ja tarjonnan laki vaikutti. Maailmankauppa kehittyi rajusti ja aiheutti muun muassa lähes tuloksettoman kilpailun siirtomaista.

Työmarkkinoita ei syntynyt, ja vieläkin tilanne on se, että nimitys on harhaanjohtava. EU tosin on perustettu ja ehkä toiminutkin työmarkkinoita kehittääkseen eli säädöskielellä ihmisten ja tavaroiden vapaan liikkuvuuden edistämiseksi.

Tulos on laiha. Työn mukana kulkee niin paljon muuta. Kun maatalous romahti Suomessa 1960-luvulla, ihmiset muuttivat mutta asunnot ja elinpiiri jäivät. Lähes puoli miljoonaa suomalaista siirtyi kaupunkiin tai Ruotsiin kymmenessä vuodessa.

Kun minä synnyin, yli 70 prosenttia suomalaisista eli maasta ja maalla. Nyt tuo prosentti on paljon alle 7.

Kun tämän jutun valokuvaa otettiin Varkaudessa, toinen isoisäni oli joutumassa tuollaisen komennuskunnan eteen Vammalan seudulla ja toinen saattoi hyvinkin olla katsomassa kivääriä pitkin toisesta päästä.

Käytän itseäni esimerkkinä, en mallina. Kaksi hyvin köyhää ja vähäosaista sukua. Nyt, sadan vuoden jälkeen, melkein hävettää katsellessa jälkeläisiä. Ilman ihmeempiä perittyjä rahoja hyvä koulutus, hyvä työ, kaikesta päättäen hyvä elämä. Suomen kansan ”luokkaretki” pienoiskoossa.

Ennen vuotta 1917 työtä enimmäkseen löytyi. Isoisä oli Helsingin seudulla patteritöissä ja tienasi hyvin. Sitten nuo venäläisten teettämät työt loppuviat ja toteutui maailman vaarallisin tilanne. Ainakin sata tuhatta valmiiksi vihaista nuorta miestä vailla lähempää tietoa tulevaisuudesta. Ellei ole sotaa, kyllä he sellaisen järjestävät.

Täsmennetty kysymys: miksi kaikin puolin mainio Juha Siltala päätyi virheelliseen analyysiin kirjassaan ”Työelämän huonontumisen lyhyt historia” (2004)? Miksi uusi kirja ”Keskiluokan nousu, lasku ja pelot” (2017) tuntuu erinomaisen hyvältä mutta edelleen askarruttaa, onko tähtäys oikea eli osuvatko laukaukset?

Edellä julistauduin keskiluokan edustajaksi. Haluan vielä levittääkin runsasta aineistoani, jossa on oikeastaan kysymys ylemmän keskiluokan ilmiömäisestä noususta sotien jälkeen. Esimerkiksi tarjoutuu isäni Kullervo, joka nousi kymmenessä vuodessa keskikoulun käyneestä köyhästä juoksupojasta näkyväksi juristiksi ensin maakunnassa ja sitten maassa. (Saa sillä kehua, että hoitaa työkseen ylimmän valtionjohdon ja elinkeinoelämän huipun tilaamia tehtäviä sekä tavallisten ihmisten pieniä lakiasioita ja siinä sivussa edistää näkyvästi keskiluokkaista kansalaistoimintaa, kuten partiota ja retkeilyä.)

Tutkijoiden tapana on olettaa, että ihmiset pitävät tiukasti kiinni menneisyydestä ja suuttuvat, jos se viedään heiltä. Suomi oli moderni vain pakon edessä (1945-1975) ja yritti sen jälkeen kiivetä takaisin uuninpankolle torkkumaan – mutta uunia ei enää ollutkaan! Oli tyydyttävä vaahtomuoviin ja laveriin ja siedettävä tuntemattomia naapureita.

Jopa metsäteollisuuden uusi nousu oli oikeastaan poliisitoimi tai turvallisuuspolitiikkaa. Lähes puoli miljoonaa miestä oli työllistettävä. Niinpä heidät lähetettiin saha kainalossa talvisiin metsiin rysäyttelemään puita.

Suomessa teollisuus ei ollut koskaan johtava elinkeino, toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa. Meillä päädyttiin suoraan hybridiin teollisuus+palvelut.

Suuri menestyjä ei ollut Nokia, vaan valtio ja kunnat työnantajina (koululaitos, kansanterveys kaikkineen jne.) Kapitalismia maahan ei syntynyt koskaan. Työmarkkinoita ei ole ollut. Sana ”markkinat” viittaa vaihtoehtoihin ja jopa hintakilpailuun.

Jos meillä meni opettajaksi tai sorvariksi Valmetille, siellä myös pysyi.

Nyt on levottomuutta ja puhutaan väärin elinkeinorakenteen muutoksessa. Tosiasiassa meillä on syntymässä elinkeinorakenne.

Erikoisongelma on finanssisektori, se sama, joka aiheutti Yhdysvaltojen populismin. Jos rahalla (juhlarahalla) ostetaan vain rahaa, työtä etsivät kärsivät. Edellisen kerran satujen valtaan ajauduttiin juuri 1917, kun keksittiin, että työläiset ”omistavat” työnsä eikä kapitalisteja tarvita ollenkaan.

Työväenliike oli hyvä liike, mutta herrat sen pilasivat, sanottiin. Itse asiassa keskiluokan työläispuoli (”työläiseliitti”) ei kestänyt menestystään. Ihmeellisellä ja Euroopassa ainutlaatuisella tavalla maalaisliitto kesti, vaikkei sen kannattajilla ole yhteistä elinkeino- eikä elämyspohjaa.