Eilen ja tänään on ollut
rauhallista. Alkavalla viikolla on taas luvassa aseita ja miehiä, sahajauhoa,
betonipölyä ja villan pöllähdyksiä.
Kustantajan ehdotuksesta
olen kirjoittamassa muistelmiani. Meneillään on jakso ”Urho Kekkonen NKVD:n
agenttina ja Zoja Rybkinan rakastajana”. Vuosi oli 1938 kun kerroin asiasta
Mannerheimille ja Paasoselle. Muita mukana olleiden kuvauksia ei ole.
Täytyy muistaa lähettää
kustantajalle viesti, jotta tämä harkitsisi, mistä nuokin rahat ottaa.
Pitäisi vähitellen
hankkia omaksi se kamera ja siihen putket ja pillit. Nikon d610 näyttäisi
olevan ihan hyvä ja tonnia halvempi kuin d810, jolla viimeksi pelasin.
Kun nyt on paljon kuvia
siitä, miten näkymä muuttuu päivä päivältä ja tänään on oikein kaunista, kyllä
löytyy keino kuvata, miltä täällä näytti eilen, vuosi sitten ja 1954. Pimeä
aine ei näy, kuulu eikä maistu elektromagneettisin keinoin. Ehkä huomenna käyn
Verkkokaupassa kysymässä, saako Nikoniin gravitaatiolinssin.
Jatkan muistelmia. Huvittavaa
että Rybkinan aviomiehen ja alaisen Boris Jartsevin (oik. Rybkin)
neuvotteluavausta Suomessa 1938 käsitellään edelleen poliittisena asiana. Juuri
tuohon aikaan virallisestikin salaisen poliisin johtoon noussut Berija siinä
varmisteli asemiaan. Ketä muita Rybkinalla oli madame Kollotayn ohella
hupulaisinaan ja etenkin ketä Suomessa, se käy ilmi aikanaan.
Rybkinan teoista ja
toiminnasta kerrotaan etevästi Max Hastingsin vakoilu- ja koodikirjassa, jonka
tiedoista huomattava osa on uskottavia ja tarina Japanin Berliinin lähettilään
seikkaperäisistä viesteistä, jotka kaikki avattiin, sopiva vaikka miten
ihmeellisen huvi-murhenäytelmän aiheeksi.
Boris Jartsev kuoli
sitten Tshekkoslovakiaa valmistellessaan 1947 auto-onnettomuudessa sattuneeseen
tapaturmaan. Kyllä kosketuslaukaus niskaan on vakiintuneen tulkinnan mukaan
auto-onnettomuus, kun se siis tapahtuu autossa.
Rouva oli kieltämättä
muutaman vuode Vorkutassa vankileirin johtajattarena, mutta pääsi sieltä
poiskin ja kuoli korkeassa iässä monien kunnianosoitusten saartamana.
Kommentoija kysyi
eilisestä kuvasta, että muuttoko. Ei, kuolema.
On sattunut peräkkäin
tilanteita, että olen käynyt erilaisilla asioilla huoneissa, joista joku on
äskettäin kuollut, ja sitten sävähdyttävän hyvin pidetyissä kodeissa ja tämän
lisäksi harjoittanut kotona tätä arkipäivän arkeologiaa, tänäänkin aamusta päivin
eli kesällä kello viisi.
Ystäväni Putkimies poisti
pyynnöstä kylpyhuoneen levypatterin; linja oli jo tulpattuna. Olen käsittänyt,
että sana ”hunninko” tarkoittaisi myös tunkiota ja että sellaisen löytäminen
saa arkeologin sormet syyhyämään. Esihistoriallisten asuinhuoneiden lattioiden
alta ei löydy muuta kuin haudattuja esi-isiä. Tunkiot kertovat vaikka mitä
esimerkiksi syömisestä ja ravitsemuksesta.
Katson sanan Unto Salon
kirjoista, kunhan saan kirjani hunningolta. Se ei tapahdu heti, koska ensi
viikolla paikataan palaparkettia, hiotaan ja lakataan ja kun yhtä seinää
viritellään ja kaappia siirretään, myös tämä työskentelypaikka eli henkilökohtainen
tyyssijani kääritään muoveihin, lupauksen mukaan päiväksi vain.
Sen levypatterin takana
oli pumpulipuikkoja, hammasharjoja, kolikoita, huulipuna, ja muutamia kymmeniä
muita eletyn elämän merkkejä. Ylpeänä korostan, että ei ollut pipoa, ei ole yhdenkään
patterin välissä. Turha etsiäkään.
”Paikan hengestä” olemme
keskustelleet tässä blogissa usein ja olleet kai yhtä mieltä siitä, että
kummituksia on olemassa.
Ainakin meillä on para. Se on haltija eli henkiolento. Se
valmistetaan panemalla värttinän sydämeksi ehtoollisleipä, ja sitten se
auttelee taloustöissä. Erikoisen käytännöllinen se on, kun täytyy varastaa
maitoa naapureilta. Wikipediassa kirkonseinän kuvassa parat auttavat naisia lypsämään
ja kirnuamaan.
Sellaista kuvaa en ole nähnyt, jossa henkiolento auttaisi
pölynimuroimaan, mutta toivossa olen.
Kun ihminen kuolee ja ruumis
viedään pois, paljon muutakin lähtee pois. Kaunis ja kiinnostava koti muuttuu
kuin ulkovarastoksi. Esineiltä ja paikoilta puuttuu nyt yhteys eli ne ovat
jääneet hunningolle. Kodinhaltijat ovat poissa.
Tämän asian osaan
todistella. Sattui niin hienosti, että kun muutama vuosi sitten tuli aika
tyhjentää vanhempieni koti Espoossa, äitini osoitti luonteenomaista kykyään
valikoimalla mukaansa palvelutaloon hyvin pienen määrän tavaraa, muutaman
huonekalun, eräitä kehystettyjä valokuvia ja pari mieluisia ajatuksia herättävää
taulua. Palvelutalon huone muuttui kodiksi yhdessä vuorokaudessa. Isän kuvakin asettui
hyllylle kuin pysyvästi ja katselee sieltä, että onko oltu ihmisiksi. Kyllä on.
Toisten potilaiden tai
asiakkaiden huoneita ei voi olla näkemättä vilaukselta. Ne ovat persoonattomia.
Kun siihen oli
mahdollisuus, vanhempieni asunto valokuvattiin perinpohjaisesti ja aikaa
säästämättä. Itse en ollut oikein käsittänyt, että se oli kotimuseo noin vuoden
1973 paremman perheen kodista.
Nyt siellä on ollut
remontti ja muistot on vaihdettu uusiin. Mutta muutamia tuhansia kuvia on.
Niistä voi suoraan todeta, millaisia kahvilusikoita ja aterimia oikeasti
käytettiin lähes 50 vuotta sitten.
Tässä tapauksessa
menneisyyden valokuvaaminen oli suorastaan ongelmatonta- Kuvina ne eivät joudu
hunningolle. (Ja käsityöt ovat laatikoissa täällä.)