Pilkalla

Jumalanpilkka tarkoittaa, että Jumala pilkkaa ihmistä. Tämä ilmaistaan selvästi kirjoituksissa. Merkillisiä ovat Jobin kirja ja kertomukset Jeesuksesta.

Autuaita ovat ne, jotka pilkkaavat ja häpäisevät teitä, sillä heidän on taivasten valtakunta.

Joku luulee, että ymmärrän itse näitä kirjoituksiani. Sellaista olen ollut käsittävinäni. En ymmärrä.

Tässä törmäilee kahden maailman rajalla. Yhdet ovat sitä mieltä, että viimeistään kirjoittaessaan pitäisi sanoa jotain. Ellei ole sanottavaa, sitten on oltava hiljaa.

He ovat lukeneet Wittgensteinista vain sen kuuluisan rivin. Saisi katsoa ajatusta myös takaapäin. ”Mistä ei voi puhua” sisältää ajatuksen, että kaikesta ei voi puhua. Jostain voi silti puhua.

Lisäämällä matematiikasta ja fysiikasta tutun epätäydellisyyssäännön yleistetyssä muodossa päästään jatkamaan. On todistettavissa, että on todistettavissa olevia asioita, joita ei voi todistaa.

Jotkut toiset kirjoittavat juuri siksi, että eivät tiedä. Se on kuin vetäisi kevyellä tuulella merkkejä rantahiekkaan. Viimeistään joka seitsemäs aalto pyyhkii merkit niin että on aika aloittaa alusta.

Eräässä kirjoituksessa yritin selittää, mitä tarkoitan ”modernismilla”, joka oli siitä erikoinen kirjallisuuden suuntaus, että se koski myös muita taiteita, kuten maalausta ja musiikkia, ja tieteitä.

”Olen ateisti. Uskon vain siihen, mitä pidän totena omien aistieni ja oman ymmärrykseni voimasta.”

”Hyvää yötä. Maailma on täynnä hiukkasia ja eliöitä, joita et voi nähdä edes laitteilla. Totuuksiasi taas vaivaa epätäsmällisyys. Sen voi todistaa. Tosin todistuskin on epätäsmällinen.”

Vanhat tuttavat vetävät melkein vertoja vanhoille sukulaisille. Rauhallisesti keskustellessa joki asia on käännähtää oikullisesti, ja kun sen on sitten tajunnut, onkin pysyvästi helpompi olo.

Modernistinen keskustelu voi olla sellaista tunne-elämän kvanttimekaniikkaa, ettei tutuksi tullut ehkä enää tunnukaan samalta kuin ennen.

Monta vuotta sitten puhuimme äitini kanssa kiusaamisesta esimerkiksi koulun pihalla. Minua ei ole koskaan mainittavasti kiusattu eikä äitiä liioin. Minä olin opettajan lellipoika ja äiti oli pieni ja kaunis.

Yllätys oli järkeilymme tulos. Ne pahat pojat, jotka äitini muisti kansakoulun pihalta ja jotka saivat opettajan loksuttelemaan paheksuvasti tekohampaitaan, olivat niiden pahojen poikien isiä, jotka minä puolestani opin kiertämään sen saman koulun samalla pihalla. Isät olivat veljeksi ja nämä pojat siis serkkuja.

Viisikymmentä vuotta myöhemmin siis ymmärsin, että käyttäytyminen periytyy, ainakin jos käyttäytymisen syyt säilyvät ennallaan.

Yksi esimerkki on epämiellyttävä käytös, jonka takana siis saattaa olla asianomaisen epämiellyttävä elämä, jonka takana puolestaan on kenties näköalaton elämä.

Luulen kuulleeni, että nämä pahat pojat ovat kuolleet aika kauan sitten. Toinen taisi ajaa autolla metsään, eikä suinkaan selvin päin.

Luokkatoveri-tuttavan kanssa kävimme läpi hyvin muistamiamme lähitaloja asukkaineen. Muistimme että eräskin hyvä työmies oli joka lauantai pöhnässä mutta ei rähissyt. Minä kerroin, että nytkin tauti oli tarttuva. Tuon muistamamme henkilön poika oli muistikuvissani aivan riemukkaan nokkela ja kuin rakenteellisesti hyväntuulinen. Hän oppi kovin varhain sellaisen ajatuksen, ettei oikeastaan kannata yrittää, ainakaan tosissaan, ja päätyi hautausmaan kiviaidan taakse kolmissakymmenissä.

Tämä oli murheellista puhetta, mutta ongelma oli se sama vanha. Miten ihmiset eivät opi rakastamaan itseään niin kuin lähimmäisiään? Jos osaisi olla itselleen hyvä, välttyisi monelta pahalta.

Sitten tuli juttelussamme puhe taas eräästä toisesta kaverista, josta ei ilmennyt paljon tietoja, mutta sitä vastoin tämän vanhempi veli, sellainen Seppo, ponnahti mieleen ja nyt sain tietää, että asianomaisella olikin ollut tapana haukkua, että sinun isäsi on – sitä tai tätä – ja napata nyrkillä olkavarteen, sellaiseen kohtaan että sattui, vähän.

Meidän molempien, luokkatoverini ja minun, isät taisivat olla epätavallisen kunnollisia, niin ettei tämä Seppokaan tahtonut oikein keksiä mitään oikeasti ikävää. Ei voinut sanoa edes että isäs on pöffäilly pöhnässä, kun eivät he juoneet. Tai saattoi minun isäni kallistaa lasillisen upseerikerholla, jossa siis reserviupseeritkin kävivät, mutta ei hänestä ollut alan mieheksi.

Mutta muistelumme yhdisti tietoja. Tämä Seppo oli paikallisen äidin poikia mutta sellaisen isän tekemä, joka oli tullut evakkona mutta poistunut elävän muiston vierailustaan jätettyään paikkakunnalta. Sillä nuoremmalla veljellä ei ollut isää ollenkaan.

Muistamassamme maailmassa nämä asiat ilmenivät nimestä. Aito huorilapsi kulki elämänsä päivät äitinsä sukunimissä, mutta jos isä oli ja oli vihitty, käytännössä vaikka vain päiväksi, isän nimi oli papinkirjassa.

Siinä huushollissa isä oli siis arka asia. Ja äiti oli, sen pikkupojatkin tiesivät, vähän sellainen hauska. Ellei ihan ”yleinen”.

Tietomme osoittautuivat kovin suppeiksi ja monet kohtalot päättyivät pimeään. Koulussa kaikki pikkulapset tiesivät, että eräs tietty siitä usein ohi ajava hevosmies oli ”kuitti sitä”. Seudun murteessa kuitti tarkoittaa ikävää-

Miksi se setä oli kuitti, siitä meillä ei ollut mitään tietoa. Samaa hevosta ajoi joskus ”mukava setä”. Hän joskus ihan huusi, että tulkaa kersat jalaksille. Ja sitten mentiin niin että huippasi kun kurvissa vähän siristi.