Herran jestas

Eilen Venäjän doping, tänään Trump, sitten varmaan Erdögan. Ei ole hauskaa. Haluaisin kirjoittaa huolettomista asioista ja laulaa iloisia lauluja. Haluaisin kertoa, miten mukavan koukun löysimme pyyhkeille ja kuinka mielenkiintoista on järjestellä saippuoita ja lääkkeitä uusiin kaappeihin.

The New Yorker ei ole lehti, joka julkaisisi pelkästään jumalallisia totuuksia. Mikään muukaan lehti ei ole sellainen.

Trumpin elämäkerran haamukirjoittaja on muuttanut mielensä ja kertoo nyt, miten Trumpin 80- ”omaelämäkerta” syntyi. Yksi ongelma oli Trumpin kehuttu päättäväisyys. Hän ei kykene keskustelemaan mistään asiasta kahta minuuttia kauempaa. Vain puhua hän osaa kevyesti kaksikin tuntia yhtä kyytiä. Hän ei myöskään jaksa lukea papereita eikä jaksanut käydä oikein kouluja. Kirjoittaja kuvaa hänen tietojaan maasta ja maailmasta hämmästyttävän pinnallisiksi ja pelottavan puutteellisiksi.

Kuin arvaten vastaväitteen, että rikastumisen Trump kuitenkin osaa, haamukirjoittaja kertoo esimerkein, että liiketoimien takan on useimmiten tolkuton tunteettomuus ja sen tason röyhkeys, johon edes amerikkalainen poliitikko ei osaa varautua. Vakinainen keino on myös lahjonta. Trump sanoo, että hän on luonut itse uransa ja hankkinut rahansa. Haamukirjoittaja sanoo, että valehteleminen on Trumpille rakas harrastus. Vaikka puhe olisi siitä, satoiko eilen vai paistoi, Trumpi valehtelee paljon mieluummin kuin puhuu totta. Poliitikkojen lahjonnasta vastasi hänen isänsä, joka myös takasi hänen lainansa.

Onko tuossa meiningissä kysymyksessä ns. sosiopatia, siihen ei tarvitse ottaa kantaa.

Vanha sääntö on selvä. Ei ole niin vähäpätöistä ihmistä, ettei häntä kannattaisi lahjoa. Suomessa tämä sääntö on esitetty jo Kalevalassa. Jos jättää kurjista kurjimman kutsumatta häihin, tämä tulee kuitenkin ja tappaa, ampuu kyykäärmeen sydämeen.

Jokainen järkevä kansanedustaja muistaa makeilla varmuuden vuoksi myös vihollisikseen ilmoittautuneille. Sitä ei koskaan tiedä, mikä apu siitäkin saattaa joskus olla.

Liikkeenjohdon oppikirjassa (Tom Wolfe, Turhuuksien roviot) lakimiehet tekevät talletuksia ”favors bankiin” eli jeesailevat toisiaan ilman selvää syytä, koska kaikilla on tiedossaan ”tase”. Tekemänsä hyvän työn – esimerkiksi vuodetun asiakassalaisuuden – voi aina panna perintään pyytämällä vastavuoroisesti jotain muuta arvokasta.

Se ei ole uutta, että rikas ja rääväsuinen ehdokas ilmoittaa olevansa köyhän asialla tai siis tavallisen amerikkalaisen asialla, ainakin jos tämä on valkoihoinen ja mies.

Paheksumisen sijasta olen itse peloissani. Nyt on meneillään kaksi peliä, joiden suunta on selvä ja joissa jää miettimään, onko Putin äänetön yhtiömies. Toisaalla on Turkki. Ei kai kukaan hetkeäkään kuvittele, että siellä olisi kysymys uskonnosta, islamista? Kysymys on vallasta. Toisaalla on Yhdysvallat. Ehkä Trump piti asiaa vähäpätöisenä, mutta Baltian maiden ja siis välillisesti Ruotsin ja Suomen erottaminen Naton puolustusvelvollisuuden ulkopuolelle oli tyrmistyttävä kannanotto.

Hyvin luultavasti tuo maininta perutaan tämän päivän aikana. Vaikka se esitettiin suorassa televisiolähetyksessä ja sitten uutisissa, Trump sanoo taas, että kysymys on median harjoittamasta vääristelystä.

Tässä on se kuvio, joka työntää Ison Britannian Brexitin taustalle. Voi olla että tuloksena on sittenkin Brexitin –”hoiteleminen” eli juuri se, mikä uuden pääministerin mukaan ei tule kysymykseen.

Englanti, etenkin Lontoon entinen telakkaseutu, on asianajajien luvattu maa. Tunnen itsekin siellä ihmisiä, jotka ovat niin hyviä vanhettamaan sopimuspapereita, että taideväärentäjien käy kateeksi.

Tämä on vai arvaus. Ehkä se hylly on jo katsottu, johon Englannin EU:n eropaperit unohdetaan.

Suomalaiset asiantuntijat jättävät johdonmukaisesti mainitsematta EU:sta ja turvallisuuspolitiikasta puhuttaessa, että Ranska ja Englanti ovat nekin ydinasemaita.

En vihjaile, että kaikki olisi nyt Putinin syytä. Sen sijaan väitän, että Erdögan ja Trump pelaavat suoraan Putinin pussiin. Putin ajaa johdonmukaisesti toimia, jotka hämmentävät muuta Eurooppaa poliittisesti, taloudellisesti ja sotilaallisesti.

Näen jo silmissäni uuden elokuvan, jossa Putinin johtamat joukot houkuttelevat saksalaisen ritarikunnan Peipus-järven heikoilla jäille hukkumaan. Uusi Aleksanteri Nevski!

Trumpin puheesta kävi selväksi, että Amerikka muuttuu taas suureksi keskittymällä omiin asioihinsa. Amerikka amerikkalaisille. Hillary Clinton sai ryöpyn syytöksiä Lähi-Idän sekavasta tilasta. Minä olin muistavinani, että tämän kierroksen pani alkuun republikaani George W. Bush, mutta niin se muisti voi pettää. Siis Clinton.

Äänestäjille ilmoitettiin, ettei Amerikan pidä sekaantua etäisten maiden pahoihin asioihin. Tämä tarkoittanee sitten myös ISIStä ja Al Qaidaa.

Kannanotto on hämmästyttävä. Se on esitetty maailmassa, jossa puheilla on suurempi merkitys kuin teoilla.

Yhdysvaltain presidenttiehdokas kykenee tuomaan sekasortoa turvallisuuspolitiikkaan noin vähällä vaivalla.

Kunpa media ei käyttäisi termiä ”poliittinen retoriikka”. Retoriikka eli puhetaito on sama asia kuin politiikka. Se on kyky saada kannatusta etenkin oudoille ja epämiellyttäville ajatuksille, tyypillisesti veronkorotuksille. Jo antiikin Ateenassa taitoon kuului myös kyky saada vale kuulostamaan todeksi.

Viimeöisen jälkeen alan uskoa, että Trump voittaa vaalit. Mitä sen jälkeen tapahtuu, sitä en tiedä.