Kuolleet ja elävät huoneet

Eilen ja tänään on ollut rauhallista. Alkavalla viikolla on taas luvassa aseita ja miehiä, sahajauhoa, betonipölyä ja villan pöllähdyksiä.

Kustantajan ehdotuksesta olen kirjoittamassa muistelmiani. Meneillään on jakso ”Urho Kekkonen NKVD:n agenttina ja Zoja Rybkinan rakastajana”. Vuosi oli 1938 kun kerroin asiasta Mannerheimille ja Paasoselle. Muita mukana olleiden kuvauksia ei ole.

Täytyy muistaa lähettää kustantajalle viesti, jotta tämä harkitsisi, mistä nuokin rahat ottaa.

Pitäisi vähitellen hankkia omaksi se kamera ja siihen putket ja pillit. Nikon d610 näyttäisi olevan ihan hyvä ja tonnia halvempi kuin d810, jolla viimeksi pelasin.

Kun nyt on paljon kuvia siitä, miten näkymä muuttuu päivä päivältä ja tänään on oikein kaunista, kyllä löytyy keino kuvata, miltä täällä näytti eilen, vuosi sitten ja 1954. Pimeä aine ei näy, kuulu eikä maistu elektromagneettisin keinoin. Ehkä huomenna käyn Verkkokaupassa kysymässä, saako Nikoniin gravitaatiolinssin.

Jatkan muistelmia. Huvittavaa että Rybkinan aviomiehen ja alaisen Boris Jartsevin (oik. Rybkin) neuvotteluavausta Suomessa 1938 käsitellään edelleen poliittisena asiana. Juuri tuohon aikaan virallisestikin salaisen poliisin johtoon noussut Berija siinä varmisteli asemiaan. Ketä muita Rybkinalla oli madame Kollotayn ohella hupulaisinaan ja etenkin ketä Suomessa, se käy ilmi aikanaan.

Rybkinan teoista ja toiminnasta kerrotaan etevästi Max Hastingsin vakoilu- ja koodikirjassa, jonka tiedoista huomattava osa on uskottavia ja tarina Japanin Berliinin lähettilään seikkaperäisistä viesteistä, jotka kaikki avattiin, sopiva vaikka miten ihmeellisen huvi-murhenäytelmän aiheeksi.

Boris Jartsev kuoli sitten Tshekkoslovakiaa valmistellessaan 1947 auto-onnettomuudessa sattuneeseen tapaturmaan. Kyllä kosketuslaukaus niskaan on vakiintuneen tulkinnan mukaan auto-onnettomuus, kun se siis tapahtuu autossa.

Rouva oli kieltämättä muutaman vuode Vorkutassa vankileirin johtajattarena, mutta pääsi sieltä poiskin ja kuoli korkeassa iässä monien kunnianosoitusten saartamana.

Kommentoija kysyi eilisestä kuvasta, että muuttoko. Ei, kuolema.

On sattunut peräkkäin tilanteita, että olen käynyt erilaisilla asioilla huoneissa, joista joku on äskettäin kuollut, ja sitten sävähdyttävän hyvin pidetyissä kodeissa ja tämän lisäksi harjoittanut kotona tätä arkipäivän arkeologiaa, tänäänkin aamusta päivin eli kesällä kello viisi.

Ystäväni Putkimies poisti pyynnöstä kylpyhuoneen levypatterin; linja oli jo tulpattuna. Olen käsittänyt, että sana ”hunninko” tarkoittaisi myös tunkiota ja että sellaisen löytäminen saa arkeologin sormet syyhyämään. Esihistoriallisten asuinhuoneiden lattioiden alta ei löydy muuta kuin haudattuja esi-isiä. Tunkiot kertovat vaikka mitä esimerkiksi syömisestä ja ravitsemuksesta.

Katson sanan Unto Salon kirjoista, kunhan saan kirjani hunningolta. Se ei tapahdu heti, koska ensi viikolla paikataan palaparkettia, hiotaan ja lakataan ja kun yhtä seinää viritellään ja kaappia siirretään, myös tämä työskentelypaikka eli henkilökohtainen tyyssijani kääritään muoveihin, lupauksen mukaan päiväksi vain.

Sen levypatterin takana oli pumpulipuikkoja, hammasharjoja, kolikoita, huulipuna, ja muutamia kymmeniä muita eletyn elämän merkkejä. Ylpeänä korostan, että ei ollut pipoa, ei ole yhdenkään patterin välissä. Turha etsiäkään.

”Paikan hengestä” olemme keskustelleet tässä blogissa usein ja olleet kai yhtä mieltä siitä, että kummituksia on olemassa.

Ainakin meillä on para. Se on haltija eli henkiolento. Se valmistetaan panemalla värttinän sydämeksi ehtoollisleipä, ja sitten se auttelee taloustöissä. Erikoisen käytännöllinen se on, kun täytyy varastaa maitoa naapureilta. Wikipediassa kirkonseinän kuvassa parat auttavat naisia lypsämään ja kirnuamaan.

Sellaista kuvaa en ole nähnyt, jossa henkiolento auttaisi pölynimuroimaan, mutta toivossa olen.

Kun ihminen kuolee ja ruumis viedään pois, paljon muutakin lähtee pois. Kaunis ja kiinnostava koti muuttuu kuin ulkovarastoksi. Esineiltä ja paikoilta puuttuu nyt yhteys eli ne ovat jääneet hunningolle. Kodinhaltijat ovat poissa.

Tämän asian osaan todistella. Sattui niin hienosti, että kun muutama vuosi sitten tuli aika tyhjentää vanhempieni koti Espoossa, äitini osoitti luonteenomaista kykyään valikoimalla mukaansa palvelutaloon hyvin pienen määrän tavaraa, muutaman huonekalun, eräitä kehystettyjä valokuvia ja pari mieluisia ajatuksia herättävää taulua. Palvelutalon huone muuttui kodiksi yhdessä vuorokaudessa. Isän kuvakin asettui hyllylle kuin pysyvästi ja katselee sieltä, että onko oltu ihmisiksi. Kyllä on.

Toisten potilaiden tai asiakkaiden huoneita ei voi olla näkemättä vilaukselta. Ne ovat persoonattomia.

Kun siihen oli mahdollisuus, vanhempieni asunto valokuvattiin perinpohjaisesti ja aikaa säästämättä. Itse en ollut oikein käsittänyt, että se oli kotimuseo noin vuoden 1973 paremman perheen kodista.

Nyt siellä on ollut remontti ja muistot on vaihdettu uusiin. Mutta muutamia tuhansia kuvia on. Niistä voi suoraan todeta, millaisia kahvilusikoita ja aterimia oikeasti käytettiin lähes 50 vuotta sitten.

Tässä tapauksessa menneisyyden valokuvaaminen oli suorastaan ongelmatonta- Kuvina ne eivät joudu hunningolle. (Ja käsityöt ovat laatikoissa täällä.)