Kotoa ja kaukaa

Koti ei ole paikka, jossa saa olla vain.

Opin sanan ”matkustajakoti”. Istuin matkustajakodin portailla miettimässä sitä. Aurinko paistoi, lämmitti. Jos joku setä on matkustaja, eikö se tarkoita, että hänellä on koti jossain muussa paikassa, vaikka hän matkustaa?

Emme millään muotoa karanneet kotoa. Juuri tänään saatan suunnitella pakoa. Eteisessä ei ollut viime yönä seinää. Oli lämmin yö mutta kostea. Nenä vuotaa. Villojen pöly, sahajauho, betonipöly ja hiekka lattialla on kova cocktail. Huoneeni seinää täytyy hiukan siirtää. Se ei ole kantava rakenne. Mutta ellen nyt ole tarkkana, imuroimme erilaisia näytteitä lattialta ja seiniltä seuraavat viisi vuotta.

Olin ostamassa ulko-ovea K-Raudasta. Toimitusaika vähintään 7 viikkoa ja hinta kova. Tutkin verkkoa ja kyselin. Verkko-rautakaupasta löytyi sama ovi, toimitusaika 3 päivää ja hinta 60 prosenttia rautakaupasta kuljetuksineen.

Menetin lopunkin myötätuntoni Kehä kolmosen suurmyymälöitä kohtaan. Ovi on nyt paikallaan.

Päättävä taho eli rouvat totesi putkiremontin vaiheen ja päätti maisemoinnin laajuudesta ja siis kustannuksista. Päätös oli viisas.

Jos muuten joku lukija haluaa ostaa helvetin isoja kiviä, täältä saisi halvalla.

Tapasin maalla miehen, jolla oli tallella ja kunnostettuna kaikki länget ja hevosen kengitystyökalut. Hevosia ei ollut enää, kun oli ollut virka kaupungissa niin ettei talonpito ollut enää vanhemmilla päivillä ollut hyvä ajatus.

Sitä vastoin paikkojen kunnossapito ja erilainen nikkarointi olivat kunniassa. Rupesin miettimään, olisiko missään museossa puutyökaluja tuollaista valikoimaa. Puurunkoisia höyliä oli seitsemää tyyppiä ja pituutta, talttoja vaikka kuinka ja yhdessä naulassa riippui ehkä sata vuotta vanha puusta rakennettu mauseri eli työntötulkki.

Nykyisin ne ovat digitaalisia.

Erään toisen miehen kanssa muistelimme hänenkin insinööriksi opiskelemisensa aikana joka paikassa käytössä ollutta laskutikkua. Se on nerokas keksintö, logaritmien graafinen käyttöliittymä, joka ei edes vie sähköä.

Verkossa on luultavasti lystin vuoksi digitaalinen laskutikku. On olemassa myös kansainvälinen laskutikkuseura, jonka sivuilta näyttää löytyvän aivan kaikki keräilijöitä kiinnostava ja lisäksi tieto, että tämä laskuväline keksittiin kohta kun Napier oli kehitellyt logaritmit.

En ryhtynyt tutkimaan, löytyykö sivustolta Suomen ilmavoimien lentosuunnistuksessa käyttämä pyöreä ”laskutikku” eli kakkara. Meillä oli kotona sellainen, mutta Mikko sen hukkasi.

Suurta mielenkiintoa tavallisiin esineisiin ja työkaluihin tyydyttivät ennen Henri Petroskin kirjat. Uusimmat eivät kiinnosta samalla tavalla, koska kirjoittaja on nyt ottanut mukaan myös elektroniikan.

Onhan paperiliitin eli glemmari paljon kiinnostavampi kapine kuin integroitu mikropiiri. Lyijykynä oli keksintönä mainio. Petroski on kirjoittanut siitä kirjan ja kuvannut ne tuhat tuskaa, jotka valmistajien oli kestettävä ennen kuin nämä Hardtmuthit ja Faber-Castellit olivat valmiita maailmanvalloitukseen.

Glemmari on kokenut uuden tulemisen nyt, kun kaikilta menee heti hukkaan se pieni kapine, jota tarvitaan SIM-kortin rassaamiseen Applen puhelimesta tai padistä. Glemmari nimittäin ajaa saman asian.

Suomessa tämän aihepiirin oivalsi nerokkaasti jo kauan sitten Anssi Orrenmaa, jonka Pirkka-nikseistä tuli monta kirjaa. Sai niistä muutaman tekijältä. Niksi näyttää olevan oma kirjallisuuden lajinsa. Nähdäkseni sillä on aika vähän tekemistä kikkojen kanssa. Parhaimmillaan niksi on pienoisessee, pituudeltaan joskus vain muutama rivi. Teksti viehättää kirjallisuutena mutta loihtii myös odottamattomia, usein hauskoja mielikuvia, kuten kurahousuissa kulkevan lapsen esikäsittely kastelukannulla ulko-ovella eli ennen kuin kaikki kurat kantautuvat sisään.

Jäin miettimään remonttiini liittyen loisteliaalta vaikuttavaa niksiä. Tuhkat saa siististi takasta käyttäen ensin sellaista sifonia, joka on tarpeen liian kuivia vaatteita silittäessä. Tuhkat siis kastellaan kevyesti. Kirjan mukaan ne on sitten helppo lapioida esimerkiksi kevyesti kostutettuun pahvilaatikkoon. Pöllähtely huoneilmaan ja leviäminen lattialle jää pois tai vähälle.

Jaksan tuskin odottaa, että pääsen kokeilemaan. Nyt hellepäivinä ei ole tarvinnut mutta muutoin olen polttanut pesällisen joka ilta takassa. Siinä on palanut pattinkia ja hakaponttia. Olkoon vaikka kuvittelua, mutta säteilevä lämpö lämmittää myös mieltä ja lakanat ja liinat eivät tunnu iholla nahkeilta.

Kyllä museot olisivat hyviä. Nyt ollaan siinä vaiheessa, että yhtenä päivänä kirkassilmäinen, varmasti valpas ja fiksu nuori mies, arviolta ala-asteen miehiä paikallisesta peruskoulusta, kysyi heleästi isältään tai äidiltään minut parkkipaikalla nähtyään, että mikä tuolla sedällä on suussa. Vanhempi vastasi että piippu. Lapsi mietti ja sanoi että siis niin kuin junassa.

Siis kuvakirjat vaikuttavat. Savua tupruttavia junia ei ole nähty luonnossa kuin malliksi moniin vuosikymmeniin; yhdestä Ukko-Pekka -ajelusta tuli oikein lehtiuutisiakin. Savua syöksevä veturi esiintyy mielenkiintoisesti enää liikennemerkissä, joka varoittaa vartioimattomasta rautatien ylikäytävästä. Kuinkahan moni tajuaa sen kuvion?

Sääntöjä ja neuvoja riittää. Lapsenlapsia varten ostin kaupasta Trippiä. Muistamani ohje oli poistettu pakkauksesta; tässä Tripissä on teräväkärkinen imupilli teipattuna kylkeen sellaisen pienen soikion kohtaan: Puhkaise silmä pillillä, niin siinä ennen luki.

Kaikissa kaupoissa täällä on pontevia tätejä. (Nmitän tädeiksi itseäni nuorempia naisia.) Tuli niin sievät tapetit ja klinkkerin saumausaineet että oikein. Ja naapuriliikkeestä lukkopesä sarjoitettuina ja oikein painike oveen. Kyllä nyt kelpaa olla kuin käkikellon käki, syöksyä uudesta ovesta kerran tunnissa kukkumaan. Uskon että naapuritkin sitä arvostaisivat.