Anttilan konkurssi

Vaihteeksi media epäonnistui. Sekin nähtiin, että yleensä aina asiantunteva Osmo Soininvaara puhui televisiossa aivan pehmeitä.

Kuluttajanviranomaisen edustaja ymmärsi ja oli vaivautuneen oloinen.

Tietäisin, miten Anttilan uhreille eli jo tehdyt maksut suorittaneille, tavaraa vaille jäävät saataisiin joko ostos valmisiin tai rahat takaisin.

Puheena ollut lain muutos on tarpeen mutta tarkkaan ottaen ei välttämätön.

Jos ajaisin asioita – en aja asioita – veisin asian oikeuteen ja lupailisin, että ehkä jo käräjäoikeudessa mutta hyvin luultavasti hovioikeudessa asia ratkeaisi toivotulla tavalla.

Lain kannalta ongelma on vanha tuttu. Sitä voisi sanoa Anttila-ongelmaksi. Tavallisen asiakkaan asioita verkkokaupassa ei ole mietitty. Syy on selvä. Ne ovat mitättömiä. Summat ovat niin pieniä. Tuo asenne on kuitenkin vanhentunut. Asiat eivät ole mitättömiä, koska viime aikoina niin suuri osa tavaroista ja merkittävä osa palveluista on siirtynyt verkkokauppaan.

Kuvitelkaa, että Adlibris tai Booky menisi konkurssiin. Olisi sietämätöntä, että asiakkaat jäisivät vaille kirjojaan. Asia on täysi hoidettava konkurssipesän edustajan toimin, koska niillä myydyillä tavaroilla ei ole merkitystä myöskään konkurssipesän varallisuutena. Ei niistä mitään saa.

Oikeusvarmuus on tärkeä asia. Asiakkaiden on voitava luottaa siihen, että lait ovat kohdallaan ja viranomaiset toimivat. Ja tässä asiassa se ei maksa paljon.

Oikeudellisesti kysymys on – monimutkainen. Se on kysymys omistusoikeuden siirtymisestä irtaimeen esineeseen, kaupan kohtaan pysäyttämisestä ja välillisesti myös sivullissuojasta.

Taloudellisesti kysymys on – tärkeä. Konkurssilaki ja Takaisinsaantilaki estävät keinottelun. Olen itse ollut tuomarina asioissa, joissa ulosottomies on jo matkalla, kun maksukyvytön velallinen myy mustan Mersunsa kaksivuotiaalle tyttärelleen ja kesämökkikiinteistönsä tädilleen, joka on höppänä, molemmat maksuajalla ja pilahinnalla. Tällainen ”liikemies” usein hämmästyy, kun luovutukset eivät pidäkään.

Olen itse ollut vuosikymmeniä ratkomassa luottopetoksia. Se on suosittu ”ammatti”, että joku ostelee laskulla ei myöhempää maksua vastaan ties mitä eikä aiokaan maksaa. Todistelu on aina vaikeaa mutta kyllä tuollaisesta on perinteisesti päästy linnaan. Maksukyvyttömyys on eri asia. Tahallinen petos o eri asia.

Palvelujen kuluttajakauppaa ovat muun muassa lehtien ja tietokoneohjelmien ”tilaukset”, joita ainakin minulle on noin kymmenen – Hesari, Spotify, Office, Adobe Creative Cloud jne. Loistava kotimainen sovellus on EasyPark.

Oikeudellisesti on epäselvää, mitä tehdään, kun palveluntuottaja joutuu konkurssiin.

Iso asia on operaattorin palvelut, siis puhelin ja laajakaista. Mitä sanoisitte, jos jokin Saunalahti tekisi konkurssin ja yhteytenne menisi mykäksi? (Tähän on vastaus – mitä tekisitte, jos verkkovirran toimittaja menisi konkurssiin. Kyllä se on mietitty.)

Palveluissa on sekin ongelma, että teettämisvelvollisuus ei toimi. Jos operaattori lakkauttaa maksunsa ja työntekijät lähtevät maantielle, ei ole keinoa palauttaa katkenneita viestintäyhteyksiä väkisin. Jos firma on veloissaan, ulosottomies voi hakea tavaran väkipakolla firman varastosta.

Tämä oli kuivaa juristin oppia, jota en itse noudattaisi käytännössä. Tuo omistusoikeuden siirtyminen oli aikoinaan hyvin suosittu väitöskirjan aihe, josta ei puuttunut mutkallisuuksia. Ei ollut kauppalakiakaan, joten sovellettiin Ruotsin lakia soveltuvin osin. Mietittiin miehissä, milloin lajiesine on erotettu ostajan lukuun ja pohdittiin erikoistilanteita.

Yhteiskuntaan ilmesyy jatkuvasti uusia ”asiamiehiä”, jotka hoitavat tarpeellisia asioita, kuten tietosuojaa tai tasa-arvoa. Vanhoilla tekijöillä, kuten eduskunnanoikeusasiamiehellä on suuri vertauskuvallinen merkitys. Käytännössä hänelle tehtyjen valitusten laadun ja kohtalon toteaa nopeasti toimintakertomuksista.

Ilkeällä päällä ollessa sitä saattaa ihmetellä, miten usein valitushimo ja asian vähäpätöisyys osuvat samaan ihmiseen. Kerrankin, muistan, haluttiin suuren mittakaavan rakennusurakkariitaa siitä, että rakennetussa saunassa oli jokin valaisimen kehyksenä oleva listanpätkä useita millejä vinossa…

Suometa puuttuu agency-tyyppinen järjestelmä ja samoin puuttuu trust-tyyppinen järjestely. Mietimme näitä vuosikymmen sitten HIITissä. Kaupan alalla on kautta aikojen toiminut tukkukauppiaita, jotka ostavat tuottajilta ja myyvät vähittäiskauppiaille eli liikkeissä edelleen myytäväksi.

Erikoisaloilla on välitystoimintaan erikoistuneita ammattikuntia, kuten meklarit ja huolitsijat. Tuollainen taho saattaa toimia välillisenä edustajana. Suomessa luottokorttiyhtiön (Visa) rooli ei poikkea kovin paljon tuosta. Firma osallistuu myös riskin jakamiseen.

Itse en malttaisi Anttilan konkurssi kaltaisessa tapauksessa olla kysymättä konkurssipesältä, paljollako myytte verkkoasiakkaiden maksamat tavarat. Sopivasti painostaen ne voisi saada halvalla, koska konkurssipesän ja suurten velkojien kannalta asia on taloudellisesti merkityksetön.

Muistelen että ennen oli sellainenkin firma, jonka nimi oikein oli ”Konkurssipesien loppuunmyynti” ja ellen erehdy, toiminimi kiellettiin sopimattomana, koska se antoi aiheettomasti kuvan erikoisen edullisista hinnoista.

EU:n harjoittamaa liikasääntelyä kirotaan porukalla. Voisimme muistaa, että kotimainenkin liikasääntely on ongelma. Suomalainen byrokratia on harmillinen sekoitus Ruotsin ja Venäjän perinnettä. Kasvattaa sitä ei kannata.