Johdon mukaisuus

Tunsin kerran esittelijäneuvoksen, joka valitteli puhelinluetteloa luettuaan, että juoni on vähän hyppelehtivä. Tietenkään en sanonut mitään. Ei nuoremman oikeussihteerin ole syytä saada sanalle, kun virkaiässä vanhempi puhuu.

Havahduttuani hiljan käsittämään, että aikataulukirjoja julkaistaan ja myydään vielä, jäin pohtimaan lukemistapoja. Monet suoraniitiset ihmiset katsoivat ”Turistista” (Suomen kulkuneuvot – Finlands Kommunikationer), mihin kellonaikaan juna on Helsingissä. Itse olen vieläkin sitä mieltä, että Kauhavalta pikajuna lähtee kello 18:03. Siellä oli normaali, kaunis tapa ”mennä junalle” eli käydä rautatieasemalla töllistelemässä junaan menijöitä ja junasta tulijoita.

Se oli samaa sukua kuin tuohon aikaan vielä kehityksensä alkuvaiheessa ollut veikkaus. Eihän koskaan kannattanut heittää toivoa, ettei junasta olisi tullut kauan tietymättömissä ollut Amerikan setä matkalaukku täynnä rahaa. Sellaista onnenpotkua sopi pitää silmällä, vaikkei olisi ollut setää, ei Suomessa eikä Amerikassa.

Olen tuntenut montakin ihmistä, joille aikataulun tai almanakan lueskelu on ollut hyvin mieluisaa. Ettei vain olisi ollut isänpuolinen mummuni, muutenkin muistihirviö, joka osasi almanakkaan nuorella iällä perehdyttyään kaikki nimipäivät ulkoa. Tarkemmin ajatellen muistan itsekin vielä jotain. Oskari, Anelma… Niilo. Lunttasin välillä verkosta. Ne ovat muuttuneet. Pitäisi ostaa 50-luvun allakka. En ole enää vuosiin iljennyt pyytää Holopaisella ketään irrottamaan kattohirrestä suvun almanakkakokoelmaa. Siinä on kuulemma ainakin koko 1900-luku, ja merkinnät koskevat hiehojen poikimista, kauran kylvöä ja muuta ajankohtaista.

Mutta kun katsoin nimipäiviä, vastaan tuli tammikuulta aikoinaan suuresti askarruttanut ”Kaarle, Kaarlo, Kalle, Mies”. Että mitä se mies siellä tekee. Kun löysin Alakerran hyllystä hienon ruotsinkielen oppikirjan, joka oli painettu 1908, aloin perehtyä siihen, ja opin sitten ruotsia ja ennen pitkää vieraampiakin kieliä. Karl on ruotsia ja tarkoittaa miestä! Saksankirjan kirjoittaja oli Solmu Nyström, ja ennen pitkää kävi selväksi, että joku oli yrittänyt Solmua suorana suomennoksena nimestä ja sanasta ”Knut” laajempaan käyttöön. Ja minä kun olin luullut, että ainakin varhaisvuosieni ihailun kohde Solmu Mäkelä olisi ollut keksitty nimi. Ja Heimo oli suomennos etunimestä Folke.

Koska tämä on blogikirjoitus eli siis puuta heinää, jätän syrjään senkin tosiasian, että tuossa toisessa huoneessa ovat siististä muovilaatikossa äitini säilyttämät elokuvateatterin filmikalenterit 1940 – 1966. Niissä ovat kynällä kirjoitettujen elokuvien varausten lisäksi painetut nimipäivät, kukin kohdallaan, ja liitteessä hyödyllisiä tietoja, esimerkiksi mistä saa ostaa elokuvakoneen hiiliä. Kannessa lukee komein kirjaimin Adams-Filmi. Hyvänen aika, olen tavannut Felicia Adamsin ja luullakseni firman asioita pyöritti eräs Åberg. Lasse?

Ovatko nimipäivät kadonneet? Jos sattuu huomaamaan, kai sitä voi laimeasti onnitella, ja kohde kiittää vielä laimeammin. Mutta kyllä esimerkiksi isoisäni Martinpäiville tuli kymmenes marraskuuta väkeä ympäri kylää.

Väitteen mukaan syntymäpäivät olivat ennen jotenkin ongelmallisia, ainakin ennen korkeita tasavuosia. Henkilö joka täytti 50, oli vanhus, joten hänelle oli hyvä hankkia keppi, keinutuoli tai hyvä huopa. Nimipäivä sen sijaan oli yhteisöllinen tapaus.

Miksei historiassa korosteta käsiteltäessä Suomen kansan todellisia tunteita ensin Ruotsia ja sitten Venäjää kohtaan, miten tavattoman suosittuja hallitsijan nimet olivat ympäri. Kauhavallakin melkein kaikki muut kauppiaat olivat Nikolai-nimisiä, paitsi isoisäni. Se oli kaiken huippu, että isäni äiti oli Dagmar – Hilja Dagmar. Karjalassa varsinkin tämä tanskalaissyntyinen tsaarin eukko oli hyvin suosittu. Ja muutenkin – Pohjanmaalla ennen sellainenkin nimi oli hyvin tuttu kuin Feetu – siis Fjodor tai Fredrik. Ruotsalainen Kustaa oli kova juttu, ja joku saatettiin kastaa komeuden tähden Köystiksi (Kyösti). Vai olisiko siinä takana Kosti – Konsta – Konstantin?

Tämä on todellisuudessa kiistakirjoitus. Jotkut lukijat ajattelevat mielessään, että blogikirjoitus on kuin kotiaine tai lehtiartikkeli. Se siis käsittelee yhtä asiaa ja tekee sen johdonmukaisesti. Itse en suostu sellaisia kirjoittamaan. Ensin virassa ja sitten toisessa virassa olen lukenut ja kirjoittanut vuosikymmeniä tuomioistuimen päätöksiä ja sitten tenttivastauksia tyyppiä ”tavaramerkkien sekoitettavuus Suomen lain mukaan”.

Luulen kirjoittavani joka päivä sanomalehteä. Tiedän ettei edesmennyt esittelijäneuvos voisi ymmärtää, miten yhdessä kohtaa on Mikki Hiiri ja toisessa kohtaa Kekkonen. Sellainen on hänen mielestään sietämätöntä. Hänelle voi selittää, että on erikseen uutisia, mielipidejuttuja, kertomuksia, ilmoituksia ja vielä vitsejäkin. Mutta ei hän ymmärrä. Eikä hyväksy.

Tämä tuli mieleen päällimmäiseksi, kun on niin paljon isoja uutisaiheita melkein päällekkäin. Kun kansanedustajat pääsevät puhumaan niistä, syntyy joka kerta sekamelska ja joudun aina sulkemaan television.

Sosiaalisen median hirvittävän huono keskustelun taso on valitettavan helppo selittää. Verkkoon kirjoittavat ovat usein aika kokemattomia. Niinpä he ottavat mallia poliitikoista ja herätyssaarnaajista – molemmat tunnetusti täysin haluttomia pitämään totena muuta kuin omia päähänpistojaan. Eilen jäin miettimään erästä blogin kommenttia, jossa sanottiin, että somalien osuus raiskaajista on ainakin Norjassa 100 prosenttia. Etsin sitten sen uutisen – se oli seitsemän vuotta vanha. Kommentoijalta oli jotenkin mennyt ohi, että norjalaisessa, huolella tehdyssä komitean mietinnössä oli todella montakin tilastoa eri rikosten tekijöistä. Muuan, jossa oli paljon afrikkalaista lähtöä olevia, todella sisälsi tuon 100 prosenttia. Sen edellä oli sana ”Total”, suomeksi ”Yhteensä”.

 

Klinkkerin väri

 

Pari päivää sitten tässä keskusteltiin Postitalon seinästä. Tiilien limitys havaittiin oudoksi. Kirjoituksen kuvaa tarkkaan katsomalla myös laastin olisi voinut huomata erikoiseksi.

Taloa on muutettu monta kertaa. Pinta ei ole – tietääkseni – tiiltä, vaan Kupittaan klinkkeriä eli laattoja. Minustakin niiden sijoittelu on kummallinen. Siksi, ja värin takia, otin kuvan, jonka sijoitin jutun yhteyteen. Siksi laitan kuvan nyt rajaamatta ja sävyihin Photoshopilla kajoamatta.

Kuten lukija näkee, valkotasapaino ei ole aivan kohdallaan ja valotus on ainakin kolmannesaukon yli.

Jäin murehtimaan näitä asioita, koska viime aikoina olen joutunut poseeraamaan monta kertaa johonkin lehteen Vanhankirkon puistossa, jossa valokuvaajat ajautuvat väkisin keltaiselle portille.

Se keltainen väri tuokin mieleen Kiinassa paljon käytetyn keltaisen, joka on kunnioituksen osoitus, etenkin jos keltainen taipuu kultaan.

Taidemaalarin ammatti on täyttä totta. Pelkällä silmällä tuo portti käyttäytyy samalla tavalla kuin Senaatintorin rakennukset. Vuoden- ja vuorokaudenajat ja etenkin sää vaikuttavat niin tavattoman paljon väriin, juuri tuohon keltaiseen.

Jos asuisi seudulla, voisi käydä ottamassa siitä viisi valokuvaa päivässä vuoden ajan. Kyllä niitä kelpaisi sitten ihmetellä. Minulla on todellisuudessa huonompi kohde, taloni. Yksi ystävä kysyi kerran, miten ilkeän asua niin rähjäisesti. Hän tarkoitti sään syömää ulkolaudoitusta, joka olisi pitänyt maalata jo vuosia sitten. Silloin en ryhtynyt selittämään, että valokuvaan sitä rumaa seinää jatkuvasti ja suhtaudun valitettavasti ylenkatseellisesti hiottuun, pohjustettuun ja peittovärillä siveltyyn seinään.

Tämä luullakseni mielenvikaisuudesta kielivä tapani alkoi 1984 Savossa. Sielläkin on sellainen mänty, joka on aivan liian lähellä maan laituria eli terassia ja siis taloa. Kyllä minulla on siitä sata valokuvaa 30 vuoden ajalta. Vanhemmat ovat tietenkin dioja tai printtejä, mutta tärkeät diat olen urhoollisesi skannannut.

Jos aiotte digitoida dioja, annan neuvon: älkää viitsikö. Työ on sanomattoman hidasta ja hankalaa. Suuri vaikeus ei ole kuvan lukeminen digitaaliseksi, vaan diapositiivien puhdistaminen. Etenkin Kodachrome-slaidessa on aina pölyä, koska niissä ei ole lasia. Kuvan pintaan eli emulsioon ei parane koskea millään välineellä.

Vuorokauden ajan lisäksi näen valokulmasta eli auringon suunnasta ja korkeudesta päivämäärän ja puista siis vuoden. Juhannuksen alla aurinko on tietenkin laskiessaan äärimmäisen kaukana oikealla eli kompassisuunnassa lähimpänä luodetta.

Puu on kasvanut enemmän kuin minä. Toisaalta käärmekivi on kupsahtanut lappeelleen. Se on aika pieni kivi, jonka lähellä nähtiin vuonna 1986 käärme. Toisen männyn juuri kohotti kiveä kasvaessaan vuodesta toiseen yhä enemmän pystyyn.

Vihreästä en uskaltaisi kirjoittaa. Se on värinä niin vaikea ja niin helposti ruma. Jo kuusisataa vuotta sitten italialaiset maalarit keksivät kuvata vihreän vain illalla. Tulos oli chiaroscuro eli hämy. Toistaiseksi en ole käsitellyt alle tuhannen euron digikameraa, joka toistaisi savolaisen kaskikoivikon vihreän valon edes suunnilleen oikein.

Tietokoneiden maailmassa väreistä on vähän turha kiistellä. Pelkästään monitorin kalibrointi eli näytön säätö voi muuttaa niin paljon, eikä moni enää tietenkään tulosta kuviaan. Hyvä ettei tulosta. Kunnon valokuvatulostin on kallis ja tyydyttävä tulos vaatisi aikaa, vaivaa ja kustannuksia.

Kaikesta tästä huolimatta intän, että myös hyvillä objektiiveilla on omat värintoiston taipumuksensa. Paras käyttämäni on ollut Leican Summilux (75 mm f 1.4). Kuvat – diat – toistuivat hienoisen pastellisina. Tuon linssin nostan samaan luokkaan kuin Zeissin vanhan, hitaamman Tessarin f. 3.5. Isäni sillä ottamia (Super Ikonta III) mustavalkoisia kuvia on muutamia kymmeniä, erittäin huolellisesti negatiivista vedostettuja, ja lisäksi uusia, positiivista reprottuja, jotka ovat nekin yllättävän hienoja.

Hallussani olisi parikin Schneiderin lasia, jokin Angenieux ja tietysti Kodakin uskomaton Xenar, mutta näitä käyttämään olen aivan liian laiska.

Mutta olen näkevinäni esimerkiksi Nikonin ja Sonyn digikennolle optimoiduissa objektiiveissa selviä eroja, jotka ehkä erottuvat tarkasti katsoen monien testien testitauluissa ja esinevalikoimien kuvissa.

Asia menee mahdottoman mutkikkaaksi, kun ottaa huomioon, että kameran himmentäminen vaikuttaa väriskaalaan. Tämänkin asian tutkimiseen on testitauluja, ja paremmissa valokuvalehdissä esitetään graafiset käyrät.

Tämä asia on uudelleen ajankohtainen, kun kuvaaminen tilanteissa onnistuu nyt huoneissakin. Tässä puheena olevat Nikon ja Sony kestävät ilman värikohinaa aika huimia herkkyyksiä. Kaikkien tuntema Dpreview esittelee jatkuvasti kuvagalleriassaan valokuvia, jotka on otettu salamaa melkein säkkipimeässä.

Kalliimpien objektiivien jälki on minun makuuni liian siistiä. Jos tilanne sallii, kiinteät 50-milliset pannukakut tekevät parasta jälkeä ja ihmistä kuvattaessa melkein mikä tahansa 120-millinen.

Juuri tässä asiassa se kaveri, jonka nimeä en tähän hätään muista, eli pudasjärveläinen tai utajärveläinen mies, joka on erikoistunut sotkuisiin pihapiireihin ja vanhojen miesten elämän syömiin kasvoihin ja piti näyttelyn noin vuosi sitten Taidehallissa, on suorastaan nerokas.

Kuvat eivät ole dokumentteja, vaan taideteoksia, joista tulee heti mieleen ”asetelman” nimitys ”still-leben”, hiljaiselo.

Saattoi olla että nimi oli Esko Männikkö, mutta miten sitä enää kaikkea muistaa, tässä iässä.

 

Päivän kasvo

                                                                                                                                                                                          Kuva: Wikipedia

Konsulttien on nyt kiire kehittää vielä uusi kannustinjärjestelmä. En sano, että tarkoittaisin Volkswagenin nyt eronnutta pääjohtajaa. Näyttäisi kuitenkin tulevan tilanteita, joissa kriisinhallinta olisi hyvin yksinkertaista.

Kunhan todellinen tai uskoteltu syntipukki ampuisi itsensä, tilanne muuttuisi heti, eikä kassavirta kärsisi.

Mitä ihminen kasvoilla, jos on juuri menettänyt ne.

Tämän ajatuksen isä on ehkä Al Capone. Hän kuuluu olleen hyvin tarkka siitä, että yleisen edun vuoksi ammuttujen henkilöiden, kuten suojelumaksut laiminlyöneiden pikku yrittäjien arkulle laskettiin myös muita upeampi seppele, jonka nauhoissa luki yksiselitteisesti ”Al”.

Väitetään – pintatasolla – että kasvojen menettäminen olisi yksi harvoista käsitelainoista, joka on siirtynyt kiinasta englantiin ja sitä tietä moniin läntisiin kieliin. Internet tietää, että kiinan kielessä on lähes sata termiä, jotka tarkoittavat tuota asiaa, ja japanissa kahdeksankymmentä.

Äskettäin kiinaan mieltyneenä en tietenkään pidä noita lukumääriä juuri minkään arvoisina. Sellaisia kiinan kieliä, joiden puhujat eivät pysty ymmärtämään toisiaan, on tätä nykyä yli kymmenen, ja murteita sata tai tuhat.

Liikkeenjohtoa ajatellen kevyempi vaihtoehto, jota ei ole viime aikoina kokeiltu, olisi itsensä ja työnantajansa pelin pilanneen mieshenkilön suuri ele. Asianomainen voisi lahjoittaa kiveksensä tieteelle.

Kiinassa ja Bysantissa eunukit vastasivat korkeimmista hallintoviroista ja jopa sotapäällikön tai amiraalin tehtävistä. En ole nyt paneutunut asiaan, mutta muistelen, että ainakin Korkea Portti eli Turkki omaksui tämän käytännön edeltäjältään Bysantilta. Suomalaisille tuttu alan asiantuntija on Waltarin mielikuvitushenkilö Mikael Hakim. Aikaisemmin esittämääni toistaakseni Hakim. Waltarin historiallisista romaaneista selvästi paras, sisältää Sinuheakin häikäisevämmän kuvauksen korkean vallan kulttuurista ja lisäksi tapahtuu suurelta osin juuri niillä samoilla paikoilla, joilla tämän hetken sotilaallinen kriisi pesii.

Lisäksi kysymys kristikunnan ja islamin väleistä, sekin siis päivän teemoja, saa tuossa romaanissa niin moninaisen ja syvällisen käsittelyn, etten tiedä mitään vastaavaa, Muistammehan, että tuo sama kuviteltu henkilö, suomalainen Mikael, näyttää tukeutuvan Waltarin aikana harvojen tuntemaan todelliseen henkilöön, josta on nyt julkaistu erittäin laaja tutkimus. (Carvajali – kolmoisagentti, krooninen luopio. Katso tämä blogi 12,3,2006 aiheesta Nathalie Zemon Davis, henkilöstä Leo Africanus.)

Niille lukijoille, joiden mielestä menin edellä aivan liian pitkälle vitsaillessani sydämettömästi nimetystä autoyhtiöstä, hengenmenetyksestä ja silpomisesta, vastaan sävyisästi.

Sekä yrityskilpailussa että laajemmin kilpailussa julkisuudesta eli siis myös turvapaikanhakija – maahanmuuttaja-asiassa unohdetaan testosteronin ja estrogeenin vaikutukset.

Jotkut vihapuheet nuorten miesten tulvehtimisesta maahan ja todellisista, luulotelluista ja pelätyistä raiskauksista ovat kovin suorassa yhteydessä yli sadan vuoden takaisiin pelkoihin.

Vanhassa rotusorron Amerikassa arveltiin hyvin yleisesti, että mustaihoisille miehillä oli ylikorostunut sukupuolivietti ja luultavasti epätavallisen näyttävä sukupuolielin.

Tiettävästi tuo usko elää edelleen. Tiedossani ei ole perusteluja edes laajennetulle uskomukselle, jonka mukaan ”alkuasukkaat” ja ”alkeelliset ihmiset” ovat erikoisen innostuneita seksuaalirikoksista.

Aivan tieteellisissä toisen maailmansodan historian esityksissä mainitaan tänäkin päivänä tosiasiana, että Ranskan siirtomaajoukot, ja Neuvostoliiton puna-armeijassa etenkin ”alkukantaisemmat” sotilaat (luultavasti tällä viitataan tataareihin, mongoleihin ja vastaaviin), olivat pahimpia saksalaisnaisten raiskaajia. Itse ilmiö, siis puna-armeijan käyttäytyminen valloitetussa maassa 1944-1945 on täysin tunnettu asia, laajamittainen sotarikos, jota venäläisten on turha väittää valheeksi. Mutta rasistinen painottaminen on mielenkiintoista.

Eikö muuten ole erikoista, että Villin lännen sepitelmissä intiaanit vain tappavat valkoisia naisia? Ainakaan elokuvista mieleeni ei tule yhtään joukkoraiskausta eikä edes viittausta sellaiseen. Liittyisikö asia jotenkin siihen, että jo J. Fenimore Cooper loi ”jalon villin” (viimeiset mohikaanit) kuvan jo selvästi ennen sisällissotaa ja Villiä länttä? Intiaani oli kyllä käsittämättömän julma, mutta ei sitten muuta…

Vai liittyisikö tuo Yhdysvaltain historian nuoruuteen. Jopa Sitting Bull esitti Buffalo Billin showssa – itseään. Buffalo Bill kuoli vasta 1917 (ja Hollywoodissa asiantuntijana toiminut Wyatt Earp 1929).

Kysymys on siis tämä: mikä osa tämän hetken Suomen levottomuudesta on pohjaltaan perityypillistä nuorten miesten ja naisten käyttäytymistä, haasteineen, uhkauksineen ja pelkoineen?

”Kasvojen menettäminen” ja sen pelko, joka lienee tänäänkin esillä YK:ssa pohdittaessa eri avauksia sotilaallisten selkkauksien ratkaisemiseksi, näyttäisi olevan kohdittain ihastuttavan oppineista määritelmistä huolimatta aivan sama asia kuin vanhentuneen kielenkäytön ”kunnia”.

Meillä se esiintyy vielä termissä ”kunnianloukkaus” ja aiheuttaa ongelmia. Minulla on kokemusta. Ei ole helppoa opettaa luennolla, mikä se on se sellainen kunnia, jota ei saa loukata. Tapasin sanoa ”sosiaalinen arvonanto”, jos olin väsynyt enkä viitsinyt puhua totta. Kysymyksessä on pikemmin uhrin järjen rajoissa pysyvä kuvitelma omasta sosiaalisesta arvonannostaan. Tuomioistuin käyttää joskus puolinäppärää termiä ”ansaitsematon epäkunnioitus”. Vähän respektii…

Kun putosin humalassa hevosen selästä

Tu Fu

Kun putosin humalassa hevosen selästä

 

Sain kutsun korkean kuvernöörin juhliin vieraaksi.

Join, lauloin ja tanssin kultainen keihäs kädessä.

Äkkiä nuoruus tuli takaisin; nousin ratsaille

ja nelistin hevosen kaviot vilkkuen Qutangin kallioille, missä

Baidichengin kaupunginmuuri nousee pilviin.

Niska kyyryssä laskeuduin kahdeksan tuhatta jalkaa.

Linnoitusten hohtavat tornit vilistivät silmissä, kun

suuntasin itään ja hypitin ratsuni esteiden yli

katsastaen kaikki rannan kyläkunnat ja talot.

Ravasin polkua piiskaa pidellen, suitset höllinä;

halusin vielä harmaapäänä ällistyttää ihmiset

näyttäen miten ratsastan ja kiidän kuin nuori mies

miettimättä että omapäinen ratsuni kiitää kuin tuuli,

hiki punerva, ruumis musta, suupielissä vihreä vaahto.

Sitten se kompastui. Loukkasin itseni pahasti.

Kun ottaa itselleen vapaan vallan, käy usein huonosti.

Podin vammaani sitten vuoteessa

aivan kuin ei olisi ollut tässä iässä muitakin murheita.

Kuultuaan tapahtuneesta ystävät tulivat kysymään vointiani;

keppiin tukeutuen nousin palvelijan avulla pystyyn.

Heidän osanottonsa sai minut räjähtämään nauruun.

He toimittavat minut kauniiseen paikkaan, jossa joki kaartuu, ja

viiniä ja lihaa tuotiin kokonainen vuori.

He osoittivat kädellä länteen ja sanoivat, ettei aurinko odota

ja huusivat että jokainen tyhjentää maljansa saman tien.

Miksi he näkivät vaivaa tullakseen lohduttamaan?

Ji Kang, jos muistatte, huolehti terveydestään. Hänen kaulansa katkaistiin.

 = = =

(Kiinan kielen sijasta käytössäni on nyt 19 eri käännöstä, joissakin tapauksissa yhdeksään kieleen. Hyödyllisimpiä ovat indeksin sana sanalta -käännökset.
Tämä alkaa
Fu (this) duke old guest finish wine drunk sing open gold halberd ride horse suddenly remember youth time scatter hoof pour fall Quatang stone...)

Vaiko valhetta lie?

 

Valokuvauksesta hyväonniset ihmiset voivat antaa neuvoja. Mikä etteivät hyvät neuvot olisit tarpeen?

En pysty siihen. Mielestäni millä tahansa puhelimella otetut kuvat ovat oikein hyviä ja iPadillä otetut suurenmoisia. Sitten toisaalta mikään ei oikein riitä. Hiljan kirjoitin Nikon D810 –kamerasta. Nyt kävin kaupassa oman muistikortin kanssa kokeilemassa Sonyn alfa-sarjaa, myös R-kakkosta. Halusin myös kokeilla Sonyn omaa objektiivia 24 – 240 mm, koska olen kuullut sitä haukuttavan.

Noissa molemmissa kameroissa on sama kenno, luullakseni aivan sama. Sony lienee ostanut kennonsa valmiina Nikonilta. Ja puhe on siitä lähes 40 miljoonan pikselin kennosta.

Jos luette asiallisia arviointeja, jollainen tämä ei ole, niissä yleensä sanotaan, ettei pikselimäärällä ole väliä tai että niin moni asia vaikuttaa kuvan laatuun. Pikseleillä pöyhisteleminen on pelkkää mainontaa.

Älkää uskoko. Ei se niin ole. Kyllä pikseleillä ja kennon koolla on hyvin paljon merkitystä, mutta eivät ne yksin mitään ratkaise.

Erittäin halvalla ja huonolla kameralla voi ottaa erinomaisia kuvia. Mutta jos katselette ympärillenne, kaikki ammattilaiset, jotka siis ansaitsevat valokuvilla rahaa, käyttävät tällä hetkellä Canon EOS 5:tä. He eivät jaksa kiikutella kalleinta ammattirunkoa. Ei sitä tarvitsekaan, jos kuvaa lehteen pärstän kuvia.

Sonyn paketti on melkein puolta halvempi. Se voi olla kiinnostava vaihtoehto, koska tehdas on osoittanut kaupallista kykyä sovitelmilla, joiden avulla kaiken maailman linssejä voi käyttää saman rungon kanssa ja jopa tehokkaasti.

En usko että ammattilaiset rupeavat kuitenkaan pelaamaan sovitteilla, kun kuvattava julkkis alkaa vaihtaa jalkaa uhkaava näköisenä.

Sonyn paketti (runko ja sopiva zoom) maksaa käytännössä kolme tuhatta, Nikonin (runko ja 70 – 200, joka on todella hyvä, ja keskinkertainen laajakulma) menee yli viiden tuhannen.

Noin kalliista kameroista ei pitäisi puhua mitään näin pahoina aikoina. Jos rahaa sattuu olemaan runsaasti ja päämääränä on itsetehostus, voi asettua jonoon ja ryhtyä tilaamaan Leica Q-uutuutta, josta tahdotaan 4 000, vaikka se on kiinteäobjektiivinen (28 mm).

Itsetehostus onnistuu. Asiaa ymmärtävä näkijä pitää kameran käyttäjää mielipuolena, jolla ei ole käsitystä rahan arvosta.

Kukaan tavallinen kansalainen ei tarvitse hienoa eli kallista kameraa. Jos kuvallisen ilmaisun tarve tuntuu mahdottomalta vastustaa, voi näpistää lapsilta pari värikynää ja piirrellä ilmaisjakelulehtien reunoihin.

Jos haluaa nauttia hyvistä kuvista – minä valitettavasti haluan – verkossa on niitä loputon määrä. Valokuvan tekijänoikeudellinen suoja-aika oli onneksi ennen aika lyhyt. Sekä yleiset että erikoismuseot ja kokoelmat tarjoavat aivan kaikkea. Lisäksi National Geographic –tyyppiset kuvat taltuttavat tehokkaasti taiteellisen kuvaamisen himon.

Niin… Entä tulos sitten?

Lähes kaikissa tilanteissa kompakti hintaluokan vähän yli viisisataa euroa kamera täyttää kaikki tarpeet, joita nyt kumminkin on, koska museoissa ei ole esimerkiksi lastenlasten valokuvia.

Noiden suurenmoisten laitteiden – merkillä ei ole väliä – vähäpätöinen ongelma on värien toistuminen hiukan mainosmaisina, jonkin verran ylikorostettuina. Ja ellei valoa ole kuin nimeksi, sitä kiinteää salamaa ei kuitenkaan kannata käyttää. Kuvatut ihmiset ovat kuin ruumishuoneelta.

Jos osaa tai aikoo tosissaan opetella kuvaamista, sellaiset mikro 4 / 3 –kamerat kuin Panasonic Lumix ja Olympus ovat aivan erinomaisia, ja niihin on runsaasti vaihto-objektiiveja.

Noista kahdesta alussa mainitusta Sony häviää selvästi Nikonille kuvien laadussa. Ero on yllättävän suuri, kun ottaa huomioon, että kenno on sama.

Sitten toisaalta Sony on helpompi ja hauskempi käyttää.

Canon on Japanin kymmenenneksi suurin pörssiyhtiö. Nikon on Mitsubishin osa. Minun sukupolveni osasi vihata Zero-lentäjiä, jotka vainosivat meitä, amerikkalaisia (siis amerikkalaisten sotaelokuvien katsojia) mielettömillä hyökkäyksillään Tyynenmeren sodassa. Zero oli oikeasti Mitsubishi A6M.

En tiedä, onko reilun kaupan kameroita olemassa. Viimeiset näkemäni olivat Praktica-merkkisiä. Kaikki tiesivät, että Saksan Demokraattinen Tasavalta se reilu oli, ja työläisten paratiisi siinä kuin Neuvostoliitto. Praktica ei maksanut Suomessa juuri mitään, ja jos kävi onni, saattoi saada ostetuksi erinomaisen yksilön. Vaikka tehtaat poltettiin, Jenassa ja Dresdenissä oli perinteistä osaamista.

Sivu- ja loppuhuomautuksena. Olen viime aikoina maininnut usein akuista ja sähkömoottoreista. Uusimmassa tekniikan alan lehdessä sitten kerrotaan sähkömoottoreilla toimivasta liikennelentokoneesta, jollainen on siis rakenteilla. Ja päivän lehdessä tunnustetaan viimein, että pienlaitteiden – tietokoneiden, kameroiden, puhelinten – virrankäyttö ja siis akun kesto on suuri ongelma, joka aiotaan nyt ehkä viimein ratkaista.

Varmuuden vuoksi ilmoittaudun täten koekäyttäjäksi, jos joku kehittää hiilidioksiidilla tai muilla kasvihuonekaasuilla toimivan moottorin.

Ei sen pitäisi niin vaikeaa olla. Hiili kuin hiili. (Mikrobiologit ovat tehneet mielenkiintoisia havaintoja nanomoottoreista.)

Jutun rajattu kuva postitalon portailta on otettu paremmalla Sonylla ja sillä huonommalla zoomilla. Olisi ehkä pitänyt kokeilla Zeissin lasilla, mutta jääköön toiseen kertaan.

Konsertti, muukalaisuus

 

Tämä on ensimmäinen mainos.

Näitä konsertteja on ollut aikaisemmin useita, viimeksi Munkkiniemen kartanossa ja Didrichsenin museossa Kuusisaaressa.

Yritän pakottaa suulaiset, ystävät, tuttavat ja valikoiman vihamiehiä paikalle. Tämä mainos on osa hanketta.

Nytkin musiikista vastaavat erittäin korkean tason ammattilaiset. Ravel oboelle on aivan mainio. Marimba on jännittävä.

Samaan tapaan kuin taannoin eräässä toisessa tilaisuudessa yhdistämme musiikkiin runon. Lausujat ovat kokeneita. Dramaturgia on mietitty.

Tuo Meilahden kirkko valikoitui perinteiden ja sopivan suuren tilan perusteella. Älkää jättäkö kättänne jouten, vaan naputelkaa verkosta lippupalvelu.

Se on pitkä tarina että tuemme kiinalaista pienten lasten koulua. Kysymyksessä ovat siirtotyöläisten lapset, jotka jäisivät pudokkaiksi.

Kukaties huomio kääntyy muukalaisuuteen, josta leviää tätä nykyä omituisia ajatuksia.

Suomensin tätä varten joitakin kymmeniä runoja kirjallisuudesta, jonka vanhastaan tiedän omaamme verrattuna ällistyttäväksi. Tässä on kirjoituksia yli kahden tuhannen vuoden takaa ja sitten tietysti T’ang-kaudelta, jolloin jättiläiset kulkivat maajalassa – Li Po, Tu Fu, Wang Wei, Po Chü I.

Kun en kiinaa osaa, käytin eurooppalaisia käännöksiä, kuudesta kielestä, joissakin tapauksissa yli kolmeakymmentä eri versiota samasta tekstistä. Ajatuksena ei tietenkään ollut etsiä ”oikeaa” merkitystä, vaan ihminen, yksilöllinen taito, yleinen tunne, yhteys vuosisatojen, vuosituhansien yli.

Laitan tähän tänään ennakkonäytteen, jatkossa ehkä lisää. Eilen muuten lensi matalalla kurkiaura tästä yli, kun tulin illalla kotiin.

 

 

 

Po Chü I

 

Muuttohanhi

 

Kymmenes talvi Yhdeksällä joella,

vesi hyytyy jääksi, metsä menee rikki

 

lumessa, ja linnut, sata lähtee länteen.

Ylimmäs yltää muuttohanhen huuto.

 

Lumen alta syötävää, iljanteella unta,

kohmettunein siivin ei lento etene.

 

Sitten hanhi takertuu veden yllä verkkoon ja

kannetaan kaupunkiin saaliina myytäväksi.

 

Minäkin olen pohjoisen pakolainen täällä,

myyty mies kuin lintu muiden armoilla.

 

Kävelen kaupunkiin, maksan hanhen

hinnan ja lasken sen lentoon.

 

Minne kiidät, lintu? Älä lähde luoteeseen,

älä lennä sinne, ei Huai-hsihin.

 

Siellä on kapina, miljoona miestä

ikääntyy aseissaan turvatta ja turtana.

 

Siellä sinut syödään, villihanhi.

Siipisulat katkotaan sotilaiden nuoliin.

 

Pöytäliina

Isäni ja joukko muita nuoria miehiä saivat sivistystä eräässä parakissa Aunuksen Nurmoilassa vuonna 1942. Lentokentällä, joka on jutun kuvassa ylhäällä oikealla, majaili heidän laivueensa. Tuossa vaiheessa tykistön tulenjohtolennot olivat vähissä eikä Syvärin Ojatin rautatiesiltaa saatu rikki pikku pommeilla, vaikka yrittämässä käytiin usein. Eivät kaverit liioin saaneet särjettyä Kymijoen siltaa Kouvolan lähellä ja myös Savonlinnan Kyrönsalmen silta jäi rikkomatta.

Asian laita oli se, että Tiedotuskumppania eli Martti Haavion johtama ryhmä TK-miehiä majaili lähistöllä. Olavi Paavolainen oli koppavan oloinen upseeri ja kuulemma kovasti isänmaallinen ja heimohenkinen, tuossa vaiheessa. Hänellä oli kaverina sotilasvirkamies Sakari Pälsi, joka yli-ikäisenä oli ilmoittautunut vapaaehtoisena mukaan.

Monien TK-miesten mielijuoma oli alkoholi, jota heille hankittiin mm. lentokoneella. Esimerkiksi Suur-Merijoelta oli lyhyt matka lahden taakse Viipuriin, josta oli helppo tuoda repullinen virvokkeita.

Isäni uskottavan kertomuksen mukaan muun muassa hän oli kiinnostunut myös näistä kuriirilennoista, koska hän oli kovin innostunut valokuvauksesta. TK-komppaniassa oli paljonkin ammattitaitoisia valokuvaajia, jotka sopivaa kiitollisuuden osoitusta vastaan opastivat alaikäisiä luutnantteja armeijakunnan tykistötoimiston pimiössä jopa vaikeampaan vedostamiseen. Kim Borg täydensi käytännön tietojaan samassa paikassa, vaikka taisi olla jo valmis kemisti-insinööri ja kuulemma jokseenkin leuhka jätkä; laulamaan hän opetteli oikeasti vasta päästyään sinuiksi valokuvaamisen kanssa.

TK-porukoissa lentäjien silmissä todellinen legenda oli Yrjö Jylhä, josta isäni ei muuten mielellään puhunut. Huomasin kysellä siitäkin koulupoikana ja vastaus oli vähän välttelevä – morjestettiin kadulla. Nuorena miehenä Otavassa – vuosina 1964 – 1965 sain yksityiskohtaisen selostuksen erinäisistä asioista, myös Jylhän todella ikävistä vaiheista sotien jälkeen. Utelias lukija voi kaivaa esiin Panu Rajalan elämäkertateoksen. Panua ei yleensä häveliäisyys häiritse. Jylhän avioliitto oli outo, ja vaimoltaan hän sai taudin, joka oli kuolemaksi. Muutoin silloin 50 vuotta sitten kuulemani selitys oli koruton: henkisesti Jylhä jäi Taipaleenjoelle.

Erittäin laajasti aihepiiriin perehtyneenä ja paljon kuulleena (kauhavalaiset olivat siellä) uskallan väittää, että Jylhä oli talvisodan komppanianpäällikkönä, siis Taipaleella keski-suomalaisten rykmentissä, todella hyvä, uupumaton ja valmis kiertämään omien esimiestensä hullut käskyt miestensä hengissä pitämiseksi. Talvisodan mielettömyyksistä on kerrottu aika vähän, ja hyvä niin.

Kyllä ajatteleva ihminen ymmärtää, että paniikkiratkaisuja riitti ja että isot herrat tappelivat keskenään havaittuaan näin mainion keinon edetä virkaikäjärjestyksessä. Tuo näkökohta ei painanut reservin upseereita, jotka tietenkin ajattelivat palaavansa siviilitehtäviin, jos sattuisivat selviämään sodasta.

Jatkosodassa Jylhä oli rintama-ansioistaan kapteeniksi ylennettynä tiedotustehtävissä ja toimitti muun muassa kirjoja. Seurallinen hän ei ollut koskaan ollut ja nyt, 1942, häntä jäykisteltiin, koska runokokoelma ”Kiirastuli” oli tehnyt tehtävänsä. Koska aika oli toinen, kesti aikaa käsittää, etteivät Kiirastuli ja Tuntematon kumpikaan olleet sellaisia sankaritarinoita kuin väitetään.

Jylhän runojen aihe ei ollut sota. Aihe oli ihminen, kokemus, sen saattaminen sanoiksi, minkä sanominen on lähes mahdotonta.

Siksi voi olla, että Jylhän suhtautuminen kuvitelmilla kasvatettuihin nuoriin ja onton tai opetellun paatoksen erikoismiehiin oli viileä. Hän oli ammattikirjoittaja ja syyllistyi siten itsekin silloin tällöin ulkokohtaisten tekstien tekemiseen. Siinä asiassa ei ole ihmettelemistä.

Mitä ajateltaisiin kirvesmiehestä, joka suostuisi tekemään vain mestariteoksia? Ja maailma on vaikea paikka; Jylhä oli oman suuren maineensa vanki.

Mutta vapun aikoihin Jylhä oli upseerijuomingeissa Nurmoilassa tavanomaisella paikallaan eli pöydän alla hirvittävässä humalassa. Yllättäen hän osoitti levottomuuden merkkejä, ja lentäjäluutnantit tiedustelivat tilanteen. ”Se haluaa kirjoittaa runon.” Koska toimitus ei onnistunut omin toimin, joku laskeutui lattialle ja kirjoitti miltei sammuneen miehen sanelun muistiin. Tulos herätti ihastusta ja lähetettiin viipymättä Suomen Kuvalehteen.

Koska halukkaille riitti tarjoilua, asia ei antanut aihetta enempiin toimenpiteisiin eikä muistunut edes mieleen, koska itse ilonpito huipentui myöhemmin yhteislauluhetkeen, jonka päivystävä upseeri sitten tehtäväänsä vedoten keskeytti epäillen, että niin komea laulu kantaa kevyesti vihollisen puolelle ja saattaa vaikuttaa vahvasti sotatoimiin.

Viikkojen kuluttua kapteeni Jylhä käveli kiukkuisena kujilla. Hänellä oli kädessään kenttäpostin tuoma Kuvalehti, juhannusnumero jonka kannessa oli luonnollisesti sinivalkolippu, syväpainon jäljiltä valkoisena ja ruman ruskeana.

Pääkirjoituksen paikalle oli ladottu runo, ”Syvärin laulu”. Se alkaa että ui Syvärin virralla Suomen purret – sen rannat lauluja meidän soi. Yhä vieläkö pienuuttas, Suomi surret, kun poikas sun rantojas vartioi käsin voimakkain sinunviiriäs kantain yli kaikkien Kalevan rantain…

Jylhä oli raivostunut siitä, että joku oli siis kirjoittanut hänen nimellään lehteen painetun runon, joka oli kaiken lisäksi hyvä runo.

Tiedotuskomppanian miehistä ja lentolaivueesta ei löytynyt niin suurta sankaria, että tapauksen tausta olisi kerrottu kapteeni Jylhälle.

Tai ehkä sen joku jossain vaiheessa kertoi, koska asia painettiin villaisella.

Kuten moni muukin asia.

Runous on ekstreemilaji

Eilen oli yksi näistä tilaisuuksista, jossa puhuttiin suopeasta asennoituvalle yleisölle kirjallisuudesta, myös runoudesta.

Käyn niissä melkein aina kun pyydetään. Moni muukin käy. Meitä tuntuu olevan kaksi biologisesti toisistaan poikkeavaa lajia. On virallinen papisto, joka vastaa toimituksista ja siinä sivussa vahvistaa väkeä uskossa. On herätyssaarnaajat, joihin luen itseni. Tarkoituksemme on milloin vaivihkaa, milloin käsiksi käymällä ravistella kuulijoita uuteen asentoon. Harjoitan siis propagandaa.

Runous on tappava laji. Se on epäkiitollinen sekä kirjoittajalle että lukijalle. Maailmassa on loputon määrä miellyttävämpiä, monipuolisemmin tyydyttäviä toimia. Eräissä jopa tienaa. Eräissä kertyy arvostusta.

Ei pidä uskoa niitä, jotka vähättelevät sitä arvostusta, jonka nimitys Amerikan englanniksi on ”peer rocognition”, siis se ilmiö, että kaltaiset ja vertaiset ottavat huomioon. Termi on neutraali. Huomioon ottaminen voi tarkoittaa odotettuja palvontamenoja – ihmiset heittäytyvät edessäsi polkupyörätien lätäkköön ja koskettavat kolmasti kuraa otsallaan. Se voi tarkoittaa vihanpitoa, ja usein muuten tarkoittaakin. Se voi tarkoittaa tiettyä valppautta, jonka aiheuttaa tieto, että tuolta suunnalta saattaa sujahtaa puukko kylkeen juuri silloin kun sitä odottaisi vähiten.

Vahinko että kaikki vertauskuvani ovat niin mutkikkaita, etteivät ne ainakaan selvitä asiaa.

Kuten hyvä, lyhyt runo. Sen lukeminen on samanlaista ekstreemiurheilua kuin sellaisen kirjoittaminen. Vertauskohtana tulee mieleen 200 kilometrin kilpajuoksu tai Bachin Chaconnen harjoitteleminen viululla sellaiseen kuntoon, että se todella loistaa (huippulahjakkuuksilta siihen menee keskimäärin 17 vuotta). Urheilulajina mieleen tulee myös zen-jousiammunta, josta lännessä levitetyt jutut ovat tosin liian usein saksalaisten tomppelien (Herrigel jne.) puutteellista osaamista kuvatavia sepitelmiä.

Ylimalkaan, kun näette kirjassa tai kirjituksessa sanan ”zen” tai ”zen-buddhalaisuus”, varokaa. Miltei poikkeuksetta asialla on saalistaja tai kalifornialainen humoristi, joka väittää olevansa profeetta.

Muistakaa myös, että Kiinan ja muun maailman välit hapantuivat oopiumisodan ja boksarikapinan vuoksi. Tuo jälkimmäinen tarkoittaa todella ”nyrkkeilijä-kapinaa”, koska Kiinassa levisi taikauskoinen luulo, että eräät ihmeelliset mestarit kykenivät surmaamaan tuliaseita käyttävät valkoiset pirut pelkillä nyrkeillään.

Tuota murheellisesti päättynyttä ajattelutapaa kuvastelee ”kung fu”, siis elokuvien meilläkin suosituksi tekemä tappeluviihde. Jostain syystä on puhuttu myös ”karate-elokuvista”, vaikka karate taas on japanilainen urheilulaji, joka on valmiiksi länsimaistettu. Japani ja Kiina eivät ole sama maa. Minulla ei ole tarvittavaa asiantuntemusta mutta luuloni mukaan japanilaisilla ja kiinalaisilla on yleensä ollut tapa vieroksua toisiaan, ja 1900-luvulla he ovat olleet toistuvasti sodissa.

Kiinan korkeakulttuuri on ilman muuta maailman kauimmin kestänyt, mutta kiinalaisten oma käsitys, jonka mukaan se on myös maailman vanhin, ei ole luultavasti totta. ”Korkeakulttuuri” liittyy tässäkin kirjoituksen käyttämiseen.

Se siis tuli, se ranskalainen antologia, tuo tämän jutun kuvassa oleva. Otaksumani oli oikea. Se on verraton, oikeastaan käsittämättömän hyvä. Kun tämän on saanut, voisi varata riittävästi näkkileipää ja vetää verhot vuodeksi ikkunaan. Pleaiden antologian kanssa ei tulisi aika pitkäksi.

Käännökset ovat todella hyviä, mitä minä tiedän. Eräässä kirjassani on useasta kiinalaisesta runosta kymmenenkin eri käännöstä englanniksi. Osa niistä on kuvottavan huonoja. Kun en ole saanut käsiini kuin parikymmentä kiinalaisen runon valikoimaa ruotsin, saksan ja ranskan kieleen, päättelen tästä, ettei itämainen runous ole mitenkään muodissa.

Päätelmä on virheellinen. Todellisuudessa se ei ole ollut koskaan muodissa ulkopuolella Aasian. Meillä kyllä aika laajasti uskotaan, että se on hienoa samalla tavalla kuin posliini ja silkki. Tuo uskomus ei vaadi taakseen tietoa eikä kokemusta.

Päivittelen edelleen samaa kuin eilen. Yksi mies, Pertti Nieminen, loi nimenomaan Suomeen perinteen, josta muutamat kommentoijat ovat jo todistaneet. Olisi oikeastaan hauska tietää, paljonko Niemisen kiinalaisia ja Anhavan japanilaisia runoja on painettu ja myyty, mutta ei se tieto olisi kuin suuntaa antava. Kai niitä kannetaan kirjastoista ja ehkä edelleen teetetään lapsilla kotiaineita, jollaisiin juuri tanka- ja haiku-runot ovat onnen omiaan.

Kun runous on niin jykevä laji ja tarjoaa tilaisuuden niin mahtavaan mieleen, että hienojen tekstien kanssa aikuinenkin on kuin pikkutyttö rokkifestareilla, on aiheellista myöntää, että ehkä tämä herätyssaarnaaminen on harhautunutta toimintaa, kuten hyvien asioiden edistäminen tapaa olla.

Eurooppalaisten valikoimien perusteella arvioiden näyttäisi, että runous käytännössä kuoli Saksasta toisen maailmansodan jälkeen. Ranska on tunnetusti naulannut osansa ja onnensa kulttuuriin, koska ranskalaisilla on vaikeasti selitettävä halu osoittaa olevansa parempia ihmisiä kuin englantilaiset ja etenkin amerikkalaiset. Tarkkailijan tulisi ymmärtää, että häviäminen Saksalle sodassa 1871 oli ranskalaisille shokki ja voitto 1918, jota he luulevat omaksi saavutuksekseen, vaikutti sitäkin turmiollisemmin.

Luullakseni runouden ja ehkä proosan vahvin maa maailmassa on edelleen Venäjä. Myös stalinismin aikakauden ja sen jälkeen kirjoitettiin runsaasti runoja, jotka pukivat hyvin monien tunteet kieleksi. Toinen hyvin vahva maa on Kreikka ja kolmas – Ruotsi.

Tarvitseeko Suomi perinteistä tai perinteetöntä runoutta? Ehkä ei, pelkään.

Nieminen

 

Lepo vain, Jykke ja kaikki muut Niemiset. Puhe ei ole teistä.

Pertti Nieminen on hyvin vanha ja kiirehdin oikaisemaan, koska saatoin ehkä ihan väittää modernistien sukupolven menneen mailleen, kun Lassi Nummi kuoli.

Nieminen on vain vuotta nuorempi, syntynyt 1929. Valitettavasti en tiedä hänen tilastaan enkä kunnostaan.

Kirsi Kunnas on tietysti vielä vanhempi. Eri syistä, joista saa selvitystä lukemalla hänen taannoin ilmestyneen elämäkertateoksensa, hän ei tule heti mieleen, kun puhutaan modernisteista.

Kirjallisuuden modernismi oli vallankumous, ja kuten vallankumouksellinen tapa vaatii, ensimmäinen tehtävä hävittää väärät valtiaat. Syrjäytettyjen ykkösnimeksi nousi osittain syystä V.A. Koskenniemi – jonka maineen aion palauttaa lähiaikoina. Mutta myös Tulenkantajien sukupolvi sai kyytiä ja kohta loppusointu ja mitta arvioitiin vioiksi.

Runouden tutkijoilla on yhteinen, hermostuttava piirre. Kovin usein he eivät ymmärrä kissanhännän vertaa runoudesta. Myös jotkut runoilijat kipsaantuvat selitellessään omia tekemisiään.

Ja asia on niin yksinkertainen – juuri sama kuin musiikissa. Sen maistaa. Runo korkataan porttikäytävässä ja varotaan, ettei poliisi näe. Jos se panee irvistämään ja ähähtämään ja lähtee rämpimään päähän, se on taidetta.

Runouden vaikutuksen alaisena julkisella paikalla esiintyminen on rangaistava teko. Sellainen on omiaan herättämään pahennusta, etenkin vakavasti ajattelevissa kansalaispiireissä.

Suomen modernismin ja siis Pertti Niemisenkin takana oli ilmiselvästi Ezra Pound. Onneksi Poundin varhainen havaitsija T. Anhava suomensi yhden kirjan hänen omia runojaan. Niistä saa jonkin käsityksen asiasta. ”Cantos” lienee edelleen suomentamatta ja sietää ollakin. Lueskelen niitä välillä. Ner ovat englanniksikin aidosti vaikeita.

Kun Pound julkaisi ensimmäiset kiinan käännöksensä (”Cathay”), kaikenkarvaiset professorit ryömivät kivien alta käkättämään, että Pound on lahjaton mielipuoli, jonka toiminnasta on pelkkää vahinkoa, eikä hän osaa kiinaa kuten ei liioin äidinkieltään englantia.

Voi muuten olla, että Poundin suurteot olivat juuri uudenlainen huomion ohjaaminen Kiinan ja välillisesti Japanin vanhaan runouteen, ja toisten ihmisten tekstien editointi. Hän löysi T.S. Eliotin, jonka kummallisen kokoelman kaikki kustantajat olivat jo hylänneet. Yhdessä he tekivät tekstien ääressä mielettömästi työtä, eikä sen jälkeen mikään ollut oikein entisellään.

Idän runouden avaajia olivat ennen kaikkea R.H. Blyth, jonka ansiosta tanka- ja haiku-runot tulivat täällä kunnolla tunnetuiksi, ja Arthur Waley, jonka englanninnoksia käytetään edelleen, luultavasti siksi, että ne ovat parhaita.

 

Tai… pengottuani eri Euroopan kieliin tehtyjä käännöksiä hyvinkin ahkerasti näinä aikoina tunnustan, että on siellä oivallisia kääntäjiä. Sellainen on ainakin David Hinton. Jos joku lukijoista on mahdottoman malttamaton, Hintonin valikoimia löytyy Kindle-muodossa per heti.

Itse puren kynsiäni odottaessani, että postilaatikosta kolahtaisi aivan tuore ranskalainen Plèaide-antologia Kiinan vanhaa runoutta. Tuhat kuusisataa sivua ja tietysti täydelliset viitteet ja lähteet. Tietääkseni tuota kirjaa on valmisteltu 30 vuotta, ja nyt se on myynnissä. Ellei se tule loppuviikolla, ostan lentoliput, ajan nopealla metrolla (RER) kirjakauppaan, joita vasemmalla rannalla riittää, ostan sen kirjan ja palaan lentokentälle odottamaan paluulentoa Suomeen ja opetteleman kirjaa ulkoa.

Hiukan kyllä epäilen, että saatan epähuomiossa ostaa 99 muuta tuon sarjan kirjaa, koska se on maailman paras. Ei minulla ole niitä kuin parikymmentä, koska se on niin kallis. Eli voisi olla paikallaan varata rinkka mukaan.

Kun kysymyksessä on kodin 2 500 vuotta vanha runous, en ihan luota näihin verkkokauppoihin ja sen sellaisiin.

Jos minua ei kuulu, kysykää Shakespeare & Co –kirjakaupasta. Sen nimi ei viittaa Williamiin, vaan Ezra Poundin gimmakaveriin.

Professorit muuten olivat oikeassa. Pound oli vaarallinen raivohullu ja viettikin pitkiä vuosia sekä vankityrmässä että mielisairaalassa. Tarina on mutkikas. Katsokaa lähemmin Wikipediasta. Hän tosin oli oikeassa siinä asiassa, jonka arvioitiin suistaneen hänet järjiltään – etenkin Englannin toimet ensimmäisessä maailmansodassa (mm. Somme, tuttavallisesti ”The Great Fuck-Up”) oli järkyttävät ja anteeksiantamaton rikos ihmisyyttä vastaan. Toiset tappoivat vihollisia; Englanti tapatti viattomia duunareita ja lisäksi johtavat yliopistot jokseenkin sukupuuttoon. Tänäkin päivänä maa on seremonioita harjoittava kuningaskunta, koska siellä on suuri tarve kätkeä se tosiasia, ettei maan yläluokka ole yläluokka.

Kiinassa tuollainen kehitys vältettiin. Virkatutkinnon suorittaneet siviilivirkamiehet hoitivat vakavia valtiollisia asioita lähes kaksi tuhatta vuotta. Virkatutkinnon tärkein osa oli runous. Ja sitä runoutta on suomeksi todella hyvin, kiitos Pertti Niemisen.

Ellei joku tietäisi, hän käänsi kiinasta, ja siltä varalta että joku lukijoista ei olisi perehtynyt asiaan, kolme kovaa eli Li Po (Li Bao), Tu Fu (Du FU) ja Po Chü I ovat kaikki laajasti edustettuina ja ongelmattomasti löydettävissä. Otava on ainakin näihin asti ottanut uusia painoksia, joille on ollut tarvetta.

Miten kadehdin sinua, joka etäällä

                 riidan pajatuksesta

tuet pääsi sinisen

                 pilven pielukseen.

Huonoa tekstiä

 

Sanoin eräälle kirjankustantajalle, että 1900-luvun historiasta ei ole suomeksi kirjaa, jota voisi hyvällä omallatunnolla suositella. Englanniksi niitä on ties kuinka monta, mutta selvän saaminen ei ole sanottua. Yksi myös uusimman historian pysyvä piirre on kiertoilmauksien käyttäminen. ”Erikoisjoukot” kuulostaa suomeksi hyvältä, Saksasta puhuttaessa ei, ”Totenkopf” ei ole suomeksi ”kallo” tai kuolleen pää, vaan SS-kokardi. Tästä eteenpäin selitys on mutkikas, mutta panssaridivisioona on oikeansuuntainen käännös, joka kuitenkin sivuuttaa osaston alkuperän keskitysleirien vartijoina ja laajemmin joukkomurhaajina.

Huvittelukirjat, kuten ruotsinkielinen 1900-luvun historia päivästä päivään, on tietoinen ratkaisu, joka sumentaa asiayhteydet. Sir Martin Gilbert on kirjoittanut näennäisesti samalla tekniikalla Toisen maailmansodan historian, joka siis etenee päivästä päivään. Koska Gilbert on hyvin etevä ja hallitsee hyvin suuren aineiston, hän on tehnyt sen, mihin muut eivät pysty, eli vetänyt esiin yksityisten ihmisten, jopa pienen ihmisen kokemuksia. Siten tulos on ihmisen loputtoman, hirvittävän kärsimyksen historiaa, jonka lukeminen on hyvin voimille käyvää, surkeudessa kahlaamista. Tietenkin se on myös hyvin terveellistä, mutta ihmisillä on yleensä taito varoa terveellisiä vaihtoehtoja.

Mitä lukija ymmärtää esimerkiksi puolalaisupseerien joukkomurhasta Katynin metsässä pelkän päivämäärän perusteella? Tapaus aiheutti Stalinille todellisia vaikeuksia useita kertoja sekä puolalaisten että amerikkalaisten ja englantilaisten kanssa. Sen symbolinen merkitys on tänäkin päivänä erittäin suuri puolalaisten suhtautumisessa venäläisiin, joskin molemmilla on ollut vuosisatoja toisistaan erittäin huono käsitys. Jotkut uskoivat Stalinin väitteitä ja lavastuksia, joiden mukaan teko oli saksalaisten. Syrjään jää myös aavistelu, että Neuvostoliiton järjestämällä joukkomurhalla oli erittäin paljon tekemistä Suomen talvisodan kanssa.

Se ei ole pelkkää villiintynyttä mielikuvitusta, että suomalaisille upseereille tarvittiin nuo nimenomaiset majoitustilat ja että niskalaukauksiin erikoistuneet NKVD:n miehet olivat valmiina.

Historia on kyllä yliopistollinen oppiaine, mutta sen tieteellisyyden ongelmista saa käsityksen lukemalla joitakin perinteisiä alan kirjotuksia. Niitä on uusiakin.

Se ikävä puoli tulee lukijalle selväksi, että historian tutkija ja historiasta kirjoittava rakentaa itselleen tutkimuskohteen. Toisin kuin monissa muissa tieteissä, kohde ei ole löydettävissä ja sitten tutkittavissa. Se luodaan, keksitään.

Kaikkein kömpelöimpiä ovat oman maan historiat. Tuo oma maa, esimerkiksi Suomi, on aina yhteensattumien summa eli niiden ”prosessien” tulos, joilla tuota historiaa selitetään. Selitettävä ja selitys sotkeutuvat toisiinsa. Suomen historian ratkaisevista päätöksistä tehtiin aika suuri osa Tukholmassa, Moskovassa, Saksassa, Englannissa ja Ranskassa, puhumattakaan Yhdysvalloista. Suomelle selvästi hyvin tärkeä metsäteollisuus hyötyi ja kärsi sodista, jotka syttyivät ja sammuivat eri puolilla maapalloa – sellainen oli esimerkiksi Korean sota 1950-luvulla.

Puhuin tästä aiheesta ystävälleni kustantajalle ja sanoin, että sellaisen kirjan voisi kirjoittaa plagioimalla sopivasti jo julkaistuja teoksia.

Hän sanoi, että hyppää tuosta ikkunasta. Talonmiehellä on letku ja seinässä on paloposti niin että rumat jäljet on äkkiä siivottu, eikä ruumisarkkuliikekään ole kaukana.

Tunnen kustantajat hyvin monen vuosikymmenen ajalta. Arvostan tuollaista puhetta. Ne kustantajat, jotka sanovat, että ajatus on mainio, ellei suorastaan erinomainen, tarkoittavat kuitenkin samaa.

Luulen että jos kirjoja julkaistaan vielä – tämä on iso jos – silppu käy kaupaksi. Käsitykseni mukaan Ilta-Sanomien liitteet, jotka on toteutettu hyvin vanhanaikaisella aikakauslehtitekniikalla ja täysin vanhentunein päämäärin eli kirjoittamalla hyviä tekstejä ja liittämällä niihin kiinnostavia kuvia, ovat menneet kaupaksi oikein hyvin. Niissä on käsitelty myös Suomen menneisyyttä ja voi olla, että ennen pitkää tulee vastaan historiaa laajemminkin.

Jos siis antaa mielikuvituksensa laukata ja hahmottelee, miten rakentuisi esimerkiksi Suomen satavuotishistoria, joka ilmestyy joulukuussa 2017, muoto olisi ”Kansa taisteli – miehet kertovat”. Kaikkia kirjoituksia voisi väittää tosiksi. Tosielämän lukemistot vetivät yhtä hyvin kuin tositelevisio, vaikkei kummallakaan taida olla paljon tekemistä todellisuuden kanssa. Tavanomaisten joukossa voisi olla pieniä helmiä. Niitä olisi helppo poimia esimerkiksi Suomalaisen Kirjalisuuden Seuran kaupaksi käymättömistä perinteen keruukilpailujen julkaistuista – niissä on aivan mahtavia pieniä juttuja. Esimerkiksi jokin kotiapulaisten historia teki minuun voimakkaan vaikutukseen ja avasi uskomattomia näköaloja.

Se ei toimi, että jokainen suomalainen tai edes sata tuhatta suomalaista kertoisi tarinansa tai jonkin tapauksen. Useimmat eivät osaa ja ne, jotka osaisivat, eivät viitsi.

Tässäkin tapauksessa olisi parempi väärentää kuin nähdä toden puhumisen vaiva. Mutta sekään ei onnistu, koska lahjakkaita valehtelijoita on nykyisin yhtä vähän kuin lahjakkaita kertojia. Jos näillä kahdella nyt on eroa. Kaikki kirjallisuus on eräänlaista valehtelemista ja oikeastaan sitä parempaa, mitä paksumpia valheita.

Tarkoitan samaa kuin vakavamielisemmät ihmiset aineiston valikoinnilla ja jäsentämisellä. Jos nimittäin tarinan antaa lorottaa sellaisenaan, ei sitä pirukaan jaksa lukea eikä kuunnella.

Muistakaamme, että vuosisadan kauhistuttavimpia historian alan epäonnistumisia olivat Spenglerin Länsimaiden perikato ja Toynbeen Historia uudess valossa. Molempia luettiin myös Suomessa todella ahneesti. Arvostelukyvyttömimmät (kuten minä) lukivat myös Kansojen historian I – XXIV. Pitäisikö lukea se vielä viidennen kerran? Grimbergin menetelmä oli Karl Mayn ja Tarzanin kirjoittajan Edgar Rice Burroughsin kehittämä. Kustaa IV Aadolf kreegah! Kaarle XII bundolo!

Oottako kuullu

 

Eilen poistui Vaasasta Pendolinolla kuvassa esiintyvä kansankiihottaja. Yleisön joukosta oli helppo tunnistaa herran perkeleitä, jotka olivat rahoittaneet myös kuvassa näkyvän rintavarustuksen.

Sama juhlapuhuja oli syönyt lihasoppaa Kauhavalla. Soppa oli hyvää, Kauhava taas jotenkin käsijarru päällä, ihmiset kurkkivat uutimien takaa, näkyykö raiskaajia. Minua ei epäilty.

Autolla (Ford Mondeo) ajaa Vaasaan alle tunnin. Selvitin kohisevaan ja vinkuvaan mikrofoniin, että Vaasan Jaakkoo oli merkittävä kotouttaja, venäjän kielen maisteri ja Alahärmän kielen mestari, monikulttuurinen mies, joka käytyään rähisemässä Turussa hurreille Hampurin Pörssissä palasi Onkilahden rantaan laskettelemaan kouluvuosiensa rantaruotsia toisten mälyttömien kanssa.

Vauraus näkyy jo Vöyrillä. Närpiössä se kuuluu olevan ihan mahdotonta.

Mitä nyt seuraa, sitä ette olisi arvanneet tältä palstalta lukevanne. Minkä teet. Painoin persettä penkkiin kuin ay-jyrä, mennen tullen lähes kymmenen tuntia. Kai jotain tarttui, kun ratatöiden takia Seinäjoelta Kauhavalle tuotiin bussilla, joka kiersi entisen Kosolan talon ainakin kahteen kertaan.

Asiani oli hyvin yksinkertainen. Maakunnan Lionsit alkavat jakaa lahjoituksina Vaasan Jaakoon juttuja vanhusten palvelutaloissa ja kuulemma kouluille ja kirjastoillekin. Ehkä pieni määrä myydäänkin. Ajattelin että jokainen tekee sitä mitä osaa; minä soitin suutani äänistudiossa, koska itse haluan keskittyä maahanmuuttaneisiin, en maahanmuuttajiin. Kohdeyleisöni on tullut tänne alatietä eli siis syntymällä. Keino pitää yllä ihmisten yhteyttä on puhe. Kun joka paikkaan ei kerkiä, otetaan koneet avuksi.

Kun lähdin, Helsingin Rautatientorilla huudettiin lippujen alla laillista hallitusta vastaan. Seinäjoella ei näkynyt Mannerheimia, mutta Vaasan senaatti oli kai juuri pitämässä istuntoa, kun sitä ei siinä kadunkulmassa näkynyt. Yhtenä puhujana oli kansanvaltuuskuntaa paennut valtioneuvoston kanslian edustaja ja toinen EU:n sanantuoja. Muistokiven oli maksanut Vaasan Jaakoon säätiö.

Kun Jaakkoo ryhtyi sanomalehdessään rakentamaan omaa maakunnallista kotoutusohjelmaansa 1924, maa oli sangen synkässä tilassa ja vielä pakolaistulvan armoilla.

Pakolaisina vastustettiin somaleja ja sen jälkeen on puhuttu syyrialaisista. Nyt täällä on majoituksessa monta tuhatta irakilaista.

Myös heitä puhutellaan raiskaajiksi, vaikka heitä, siis nyt mielenosoitusten kohteena olevia, ei ole juurikaan täällä nähty. Heidän rikollisuudestaan tai pahantapaisuudestaan ei tiedetä vielä mitään.

Yksi asia tiedetään. Kun tilanne on näin selittämätön, siihen sovelletut järjestelmät ovat toimimattomia.

Pakolais-käsite alkoi syntyä 100 vuotta sitten. Maattomille eli etenkin Venäjän pakolaisille luotiin norjalaisen tutkimusmatkailijan toimin niin sanottu Nansenin passi. Toisen maailmansodan valtavien mullistusten jälkeen tehtiin ensin YK:n ja sitten Euroopan Neuvoston sopimuksia, jotka ovat kehittyneet näihin päiviin.

Suomessa kenellekään ei tullut edes mieleen olla palauttamatta turvapaikkaa pyytäneitä pakolaisia Neuvostoliittoon 1945. Heissä oli sotavankeja, inkeriläisiä ja monia muita. Heitä koottiin palauttamista varten mm. isoisäni elokuvateatteriin Kauhavalla. Suomesta lähti sotarikoksista epäiltyjä Ruotsiin ja Venezuelaan ja eräät saivat turvapaikan. Jotkut lähtijöistä eivät taatusti olleet rikollisia, vaan armeijan salaisten järjestelyjen (kuten radiokuuntelun) erikoismiehiä.

Euroopan suurin ja kallein pakolaisjärjestely teidän. lukijoiden, muistonne aikana oli Saksan yhdistyminen.

Se maksoi 2 biljoonaa euroa eli 20 vuoden ajan 100 miljardia euroa vuodessa. Mikä oli omaisuusjärjestelyjen hinta ja hallinnollisten toimien (Treuhand) kustannus, sitä en tiedä, mutta voin ottaa siitä selvän.

Kuinka paljon ihmisiä siirtyi, se lienee vaikeasti laskettavissa – mutta liittokansleri Merkel itse on entisen Itä-Saksan alueelta lähtenyt, ”Ossie”.

Ei varmaan tarvitsisi toistaa, että lähes 30 vuotta länteen pyrkiviä pakolaisia oli tapana ampua. Niin, olen käynyt Berliinin muurilla ja Itä-Berliinissä vuonna 1962.

Nyt ainakin Unkarissa ja Balkanilla ja miksei myös Torniossa nähdään, että järjestelmä ei toimi ja että tuon kokoluokan pakolaisuuteen ei ole varaa eikä maahantulijoitten asuttamisesta ja työllistämisestä ole todellisuudessa toivoa.

Ehkä kaikki toivovat, että he siirtyisivät pian johonkin muualle. Mihin, siitä ei ole aavistustakaan.

Asiannäkeminen islamin uskoisten sotatoimena, Putinin haaveena tai rikollisjärjestöjen vallananastuksena ei todellakaan auta asiassa eteenpäin.

Maa jossa ei näyttäisi syntyvän ratkaisua edes varsin pienen väestön työllistämisestä, palkoista ja etuuksista, on kyvytön toimimaan näin odottamattomassa tilanteessa.

Torniosta tulee väkisin mieleen Lapin sota. Ruotsiin evakuoitiin hyvin suuri osa Lapin väestöstä, toinen suuri osa Keski-Pohjanmaalle. Kun pakolaiset palasivat koko Lappi oli poltettu ja miinoitettu. Siitä sitten kuitenkin selvittiin.

Lähiviikkoina nähdään, voiko rauhan ajan valtio romahtaa ja siihen liittyen nähdään, onko EU:lla voimaa ja kykyä ratkaista isoa kriisiä. Romahtamainen tarkoittaa tässä yhteydessä toimintakyvyn menettämistä.

Junissa ei muuten eilen näkynyt epätavallisen värisiä tai näköisiä ihmisiä. Niinpä en tiedä, mikä edelle kirjoitetusta on asiaa ja mikä asian vieressä. Arvioni on, että tilanne on muuttumassa vakavasta hyvin vakavaksi. Vakaa se ei ole.

Kysymyksiä, ei vastauksia

 

Katselin miten kiihkeää keskustelua tässä blogissa käytiin vain kuukausi sitten monikulttuurisuudesta ja kansojen oletetusta älykkyydestä.

Tänään kumpikaan aihe ei ole pinnassa.

Sari Sairaanhoitaja tulee Irakista.

Mielenilmaus, joka ei ole lakko, vaatii tilille hallitusta, joka ei ole tehnyt mitään, uhkaillut vain. Eduskunta eli se laitos, joka säätää lakeja, oli kirjaimellisesti ja täydellisesti unohdettu. Yksi päivän iskulauseista oli kuin perustuslakivaliokunnan pöytäkirjasta, eduskunta ei saa säätää sellaisia tai tällaisia lakeja. Vai oliko suorastaan niin, ettei eduskunta saisi sekaantua lainsäädäntöön?

Näin ja kuulin yhden mielenkiintoisen iskulauseen. Valtiota ei voi johtaa kuin liikeyritystä.

Eikö?

Minusta ihan kaikki puhuvat kuin yhtiökokous, jossa pohditaan, tehdäänkö konkurssi vai korotetaanko osakepääomaa osakeannilla. Vähän niin kuin KOP:n ”Kansallistalkoot”. Kaikkien liput katsotaan.

Tuo jälkimmäinen tarkoittaa rahanmenoa osakkeenomistajille, tässä tapauksessa siis äänestäjille.

Puheet ovat hiukan sen mallisia, että rehellinen ratkaisu olisi lakkauttaa eli purkaa Suomi. Jos velkojat sallivat, omaisuus on sellaisessa tapauksessa jaettava osakkaille.

Kreikka on jo yritysjärjestelyssä eli päätäntävaltaa käyttävät velkojia edustavat toimitsijamiehet, eivät enää omistajat. Tilannetta voisi kuvata tavanomaisemmalla kielellä valtiollisen suvereniteetin menetykseksi.

Sanotaan ettei taloudellinen tilanne nyt niin huono ole. Ehkä ei, mutta tässä tapauksessa raamatun kertomus ei toistu. Seitsemää laihaa vuotta seuraa seitsemän laihaa vuotta.

Jos ymmärtäisin, missä mennään ja mistä on kysymys, tietysti sanoisin sen. Mutta kun en ymmärrä.

Tänään olen yltynyt siitä mielestäni oikeasta huomiosta, että pakolaiskriisi on Suomelle vaikeampi ja isompi asia kuin talouskriisi.

Kuukausi sitten me puhuimme tästä. Lehtien mukaan jotkut yrittävät vieläkin selittää, että Somaliasta tulee tänne nyt värillisiä miehiä raiskaamaan koulutyttöjämme.

Ehkä kuvat ja televisio puhuttelevat paremmin. Pakolaisia tulee ainakin 30 000, eivätkä he oikein vaikuta raiskaajilta eivätkä kiihkomielisiltä islamin levittäjiltä.

Tähän kyllä jotkut sanovat, että uutiskuvat ovat manipuloituja – mutta Tornioon tulee joka tapauksessa paljon ihmisiä nyt.

Minä en tiedä enkä ymmärrä, mitä he täällä tekevät. En tiedä, miksi he ovat tulleet tänne. En tiedä, mitä he täällä tekevät.

Jokin osuus on sopuli-ilmiöllä. Ihmisillä on taipumus käyttäytyä niin kuin muutkin ihmiset. Jos Skotlannissa tai Etelä-Pohjanmaalla alkaa esiintyä sellaista ajatusta, että Amerikassa olisi parempi olla, siirtolaisvirta kasvattaa kohta itse itseään. Skotlannissa sitä kiihdytti aikojen alussa uskonnollinen vaino samoin kuin sotien välisenä aikana Puolan ja ennen molempia sotia Venäjän juutalaisten muuttoa.

Tunnetuin esimerkki erittäin suuresta ja lopullisesta pakolaisvirrasta voisi olla hugenottien eli protestanttien siirtyminen Ranskasta naapurivaltioihin. Suuri hyötyjä oli Sveitsi, ja toinen Hollanti. Heitä tuli Ruotsiinkin.

Juuri nyt reaktio näyttäisi olevan tuttu. Pannan silmät kiinni ja kielletään todellisuus. Kun se ei auta, aletaan rakentaa rajoille aitoja.ollanti oli tinen.

 Sitä puuhataan myös Yhdysvalloissa.

Väestönsiirrot, rautaesirippu, konetuliaseet ja miinakentät ovat jo kokeiltuja keinoja. Tiedätte, että ne eivät auta.

Pakolaisleiri on koeteltu keino. Lähi-Idässä on ollut erittäin suuria leirejä monta kymmentä vuotta.

Siis todellisuuden kieltäminen, erimielisyyden kylväminen ja sen jälkeen väkivalta. Tämän kehityslinjan torjuminen on kova haaste.

Hiukan epäilyttää – mutta kehitys lähtee epäilystä.

Tämä kirjoitus on joukko lauseita, jotka kuvaavat etenkin kirjoittajan neuvottomuutta. Samalla ne kuvaavat luuloa, ettei tuo tunne ole erikoisen harvinainen tässä ja nyt.

Lähden junalle. Menen Pohjanmaalle erääseen tilaisuuteen.

Yritän katsoa ympärilleni. Kerron siitä sitten.

Huomenna, sunnuntaina.