Huonoa tekstiä

 

Sanoin eräälle kirjankustantajalle, että 1900-luvun historiasta ei ole suomeksi kirjaa, jota voisi hyvällä omallatunnolla suositella. Englanniksi niitä on ties kuinka monta, mutta selvän saaminen ei ole sanottua. Yksi myös uusimman historian pysyvä piirre on kiertoilmauksien käyttäminen. ”Erikoisjoukot” kuulostaa suomeksi hyvältä, Saksasta puhuttaessa ei, ”Totenkopf” ei ole suomeksi ”kallo” tai kuolleen pää, vaan SS-kokardi. Tästä eteenpäin selitys on mutkikas, mutta panssaridivisioona on oikeansuuntainen käännös, joka kuitenkin sivuuttaa osaston alkuperän keskitysleirien vartijoina ja laajemmin joukkomurhaajina.

Huvittelukirjat, kuten ruotsinkielinen 1900-luvun historia päivästä päivään, on tietoinen ratkaisu, joka sumentaa asiayhteydet. Sir Martin Gilbert on kirjoittanut näennäisesti samalla tekniikalla Toisen maailmansodan historian, joka siis etenee päivästä päivään. Koska Gilbert on hyvin etevä ja hallitsee hyvin suuren aineiston, hän on tehnyt sen, mihin muut eivät pysty, eli vetänyt esiin yksityisten ihmisten, jopa pienen ihmisen kokemuksia. Siten tulos on ihmisen loputtoman, hirvittävän kärsimyksen historiaa, jonka lukeminen on hyvin voimille käyvää, surkeudessa kahlaamista. Tietenkin se on myös hyvin terveellistä, mutta ihmisillä on yleensä taito varoa terveellisiä vaihtoehtoja.

Mitä lukija ymmärtää esimerkiksi puolalaisupseerien joukkomurhasta Katynin metsässä pelkän päivämäärän perusteella? Tapaus aiheutti Stalinille todellisia vaikeuksia useita kertoja sekä puolalaisten että amerikkalaisten ja englantilaisten kanssa. Sen symbolinen merkitys on tänäkin päivänä erittäin suuri puolalaisten suhtautumisessa venäläisiin, joskin molemmilla on ollut vuosisatoja toisistaan erittäin huono käsitys. Jotkut uskoivat Stalinin väitteitä ja lavastuksia, joiden mukaan teko oli saksalaisten. Syrjään jää myös aavistelu, että Neuvostoliiton järjestämällä joukkomurhalla oli erittäin paljon tekemistä Suomen talvisodan kanssa.

Se ei ole pelkkää villiintynyttä mielikuvitusta, että suomalaisille upseereille tarvittiin nuo nimenomaiset majoitustilat ja että niskalaukauksiin erikoistuneet NKVD:n miehet olivat valmiina.

Historia on kyllä yliopistollinen oppiaine, mutta sen tieteellisyyden ongelmista saa käsityksen lukemalla joitakin perinteisiä alan kirjotuksia. Niitä on uusiakin.

Se ikävä puoli tulee lukijalle selväksi, että historian tutkija ja historiasta kirjoittava rakentaa itselleen tutkimuskohteen. Toisin kuin monissa muissa tieteissä, kohde ei ole löydettävissä ja sitten tutkittavissa. Se luodaan, keksitään.

Kaikkein kömpelöimpiä ovat oman maan historiat. Tuo oma maa, esimerkiksi Suomi, on aina yhteensattumien summa eli niiden ”prosessien” tulos, joilla tuota historiaa selitetään. Selitettävä ja selitys sotkeutuvat toisiinsa. Suomen historian ratkaisevista päätöksistä tehtiin aika suuri osa Tukholmassa, Moskovassa, Saksassa, Englannissa ja Ranskassa, puhumattakaan Yhdysvalloista. Suomelle selvästi hyvin tärkeä metsäteollisuus hyötyi ja kärsi sodista, jotka syttyivät ja sammuivat eri puolilla maapalloa – sellainen oli esimerkiksi Korean sota 1950-luvulla.

Puhuin tästä aiheesta ystävälleni kustantajalle ja sanoin, että sellaisen kirjan voisi kirjoittaa plagioimalla sopivasti jo julkaistuja teoksia.

Hän sanoi, että hyppää tuosta ikkunasta. Talonmiehellä on letku ja seinässä on paloposti niin että rumat jäljet on äkkiä siivottu, eikä ruumisarkkuliikekään ole kaukana.

Tunnen kustantajat hyvin monen vuosikymmenen ajalta. Arvostan tuollaista puhetta. Ne kustantajat, jotka sanovat, että ajatus on mainio, ellei suorastaan erinomainen, tarkoittavat kuitenkin samaa.

Luulen että jos kirjoja julkaistaan vielä – tämä on iso jos – silppu käy kaupaksi. Käsitykseni mukaan Ilta-Sanomien liitteet, jotka on toteutettu hyvin vanhanaikaisella aikakauslehtitekniikalla ja täysin vanhentunein päämäärin eli kirjoittamalla hyviä tekstejä ja liittämällä niihin kiinnostavia kuvia, ovat menneet kaupaksi oikein hyvin. Niissä on käsitelty myös Suomen menneisyyttä ja voi olla, että ennen pitkää tulee vastaan historiaa laajemminkin.

Jos siis antaa mielikuvituksensa laukata ja hahmottelee, miten rakentuisi esimerkiksi Suomen satavuotishistoria, joka ilmestyy joulukuussa 2017, muoto olisi ”Kansa taisteli – miehet kertovat”. Kaikkia kirjoituksia voisi väittää tosiksi. Tosielämän lukemistot vetivät yhtä hyvin kuin tositelevisio, vaikkei kummallakaan taida olla paljon tekemistä todellisuuden kanssa. Tavanomaisten joukossa voisi olla pieniä helmiä. Niitä olisi helppo poimia esimerkiksi Suomalaisen Kirjalisuuden Seuran kaupaksi käymättömistä perinteen keruukilpailujen julkaistuista – niissä on aivan mahtavia pieniä juttuja. Esimerkiksi jokin kotiapulaisten historia teki minuun voimakkaan vaikutukseen ja avasi uskomattomia näköaloja.

Se ei toimi, että jokainen suomalainen tai edes sata tuhatta suomalaista kertoisi tarinansa tai jonkin tapauksen. Useimmat eivät osaa ja ne, jotka osaisivat, eivät viitsi.

Tässäkin tapauksessa olisi parempi väärentää kuin nähdä toden puhumisen vaiva. Mutta sekään ei onnistu, koska lahjakkaita valehtelijoita on nykyisin yhtä vähän kuin lahjakkaita kertojia. Jos näillä kahdella nyt on eroa. Kaikki kirjallisuus on eräänlaista valehtelemista ja oikeastaan sitä parempaa, mitä paksumpia valheita.

Tarkoitan samaa kuin vakavamielisemmät ihmiset aineiston valikoinnilla ja jäsentämisellä. Jos nimittäin tarinan antaa lorottaa sellaisenaan, ei sitä pirukaan jaksa lukea eikä kuunnella.

Muistakaamme, että vuosisadan kauhistuttavimpia historian alan epäonnistumisia olivat Spenglerin Länsimaiden perikato ja Toynbeen Historia uudess valossa. Molempia luettiin myös Suomessa todella ahneesti. Arvostelukyvyttömimmät (kuten minä) lukivat myös Kansojen historian I – XXIV. Pitäisikö lukea se vielä viidennen kerran? Grimbergin menetelmä oli Karl Mayn ja Tarzanin kirjoittajan Edgar Rice Burroughsin kehittämä. Kustaa IV Aadolf kreegah! Kaarle XII bundolo!