Pöytäliina

Isäni ja joukko muita nuoria miehiä saivat sivistystä eräässä parakissa Aunuksen Nurmoilassa vuonna 1942. Lentokentällä, joka on jutun kuvassa ylhäällä oikealla, majaili heidän laivueensa. Tuossa vaiheessa tykistön tulenjohtolennot olivat vähissä eikä Syvärin Ojatin rautatiesiltaa saatu rikki pikku pommeilla, vaikka yrittämässä käytiin usein. Eivät kaverit liioin saaneet särjettyä Kymijoen siltaa Kouvolan lähellä ja myös Savonlinnan Kyrönsalmen silta jäi rikkomatta.

Asian laita oli se, että Tiedotuskumppania eli Martti Haavion johtama ryhmä TK-miehiä majaili lähistöllä. Olavi Paavolainen oli koppavan oloinen upseeri ja kuulemma kovasti isänmaallinen ja heimohenkinen, tuossa vaiheessa. Hänellä oli kaverina sotilasvirkamies Sakari Pälsi, joka yli-ikäisenä oli ilmoittautunut vapaaehtoisena mukaan.

Monien TK-miesten mielijuoma oli alkoholi, jota heille hankittiin mm. lentokoneella. Esimerkiksi Suur-Merijoelta oli lyhyt matka lahden taakse Viipuriin, josta oli helppo tuoda repullinen virvokkeita.

Isäni uskottavan kertomuksen mukaan muun muassa hän oli kiinnostunut myös näistä kuriirilennoista, koska hän oli kovin innostunut valokuvauksesta. TK-komppaniassa oli paljonkin ammattitaitoisia valokuvaajia, jotka sopivaa kiitollisuuden osoitusta vastaan opastivat alaikäisiä luutnantteja armeijakunnan tykistötoimiston pimiössä jopa vaikeampaan vedostamiseen. Kim Borg täydensi käytännön tietojaan samassa paikassa, vaikka taisi olla jo valmis kemisti-insinööri ja kuulemma jokseenkin leuhka jätkä; laulamaan hän opetteli oikeasti vasta päästyään sinuiksi valokuvaamisen kanssa.

TK-porukoissa lentäjien silmissä todellinen legenda oli Yrjö Jylhä, josta isäni ei muuten mielellään puhunut. Huomasin kysellä siitäkin koulupoikana ja vastaus oli vähän välttelevä – morjestettiin kadulla. Nuorena miehenä Otavassa – vuosina 1964 – 1965 sain yksityiskohtaisen selostuksen erinäisistä asioista, myös Jylhän todella ikävistä vaiheista sotien jälkeen. Utelias lukija voi kaivaa esiin Panu Rajalan elämäkertateoksen. Panua ei yleensä häveliäisyys häiritse. Jylhän avioliitto oli outo, ja vaimoltaan hän sai taudin, joka oli kuolemaksi. Muutoin silloin 50 vuotta sitten kuulemani selitys oli koruton: henkisesti Jylhä jäi Taipaleenjoelle.

Erittäin laajasti aihepiiriin perehtyneenä ja paljon kuulleena (kauhavalaiset olivat siellä) uskallan väittää, että Jylhä oli talvisodan komppanianpäällikkönä, siis Taipaleella keski-suomalaisten rykmentissä, todella hyvä, uupumaton ja valmis kiertämään omien esimiestensä hullut käskyt miestensä hengissä pitämiseksi. Talvisodan mielettömyyksistä on kerrottu aika vähän, ja hyvä niin.

Kyllä ajatteleva ihminen ymmärtää, että paniikkiratkaisuja riitti ja että isot herrat tappelivat keskenään havaittuaan näin mainion keinon edetä virkaikäjärjestyksessä. Tuo näkökohta ei painanut reservin upseereita, jotka tietenkin ajattelivat palaavansa siviilitehtäviin, jos sattuisivat selviämään sodasta.

Jatkosodassa Jylhä oli rintama-ansioistaan kapteeniksi ylennettynä tiedotustehtävissä ja toimitti muun muassa kirjoja. Seurallinen hän ei ollut koskaan ollut ja nyt, 1942, häntä jäykisteltiin, koska runokokoelma ”Kiirastuli” oli tehnyt tehtävänsä. Koska aika oli toinen, kesti aikaa käsittää, etteivät Kiirastuli ja Tuntematon kumpikaan olleet sellaisia sankaritarinoita kuin väitetään.

Jylhän runojen aihe ei ollut sota. Aihe oli ihminen, kokemus, sen saattaminen sanoiksi, minkä sanominen on lähes mahdotonta.

Siksi voi olla, että Jylhän suhtautuminen kuvitelmilla kasvatettuihin nuoriin ja onton tai opetellun paatoksen erikoismiehiin oli viileä. Hän oli ammattikirjoittaja ja syyllistyi siten itsekin silloin tällöin ulkokohtaisten tekstien tekemiseen. Siinä asiassa ei ole ihmettelemistä.

Mitä ajateltaisiin kirvesmiehestä, joka suostuisi tekemään vain mestariteoksia? Ja maailma on vaikea paikka; Jylhä oli oman suuren maineensa vanki.

Mutta vapun aikoihin Jylhä oli upseerijuomingeissa Nurmoilassa tavanomaisella paikallaan eli pöydän alla hirvittävässä humalassa. Yllättäen hän osoitti levottomuuden merkkejä, ja lentäjäluutnantit tiedustelivat tilanteen. ”Se haluaa kirjoittaa runon.” Koska toimitus ei onnistunut omin toimin, joku laskeutui lattialle ja kirjoitti miltei sammuneen miehen sanelun muistiin. Tulos herätti ihastusta ja lähetettiin viipymättä Suomen Kuvalehteen.

Koska halukkaille riitti tarjoilua, asia ei antanut aihetta enempiin toimenpiteisiin eikä muistunut edes mieleen, koska itse ilonpito huipentui myöhemmin yhteislauluhetkeen, jonka päivystävä upseeri sitten tehtäväänsä vedoten keskeytti epäillen, että niin komea laulu kantaa kevyesti vihollisen puolelle ja saattaa vaikuttaa vahvasti sotatoimiin.

Viikkojen kuluttua kapteeni Jylhä käveli kiukkuisena kujilla. Hänellä oli kädessään kenttäpostin tuoma Kuvalehti, juhannusnumero jonka kannessa oli luonnollisesti sinivalkolippu, syväpainon jäljiltä valkoisena ja ruman ruskeana.

Pääkirjoituksen paikalle oli ladottu runo, ”Syvärin laulu”. Se alkaa että ui Syvärin virralla Suomen purret – sen rannat lauluja meidän soi. Yhä vieläkö pienuuttas, Suomi surret, kun poikas sun rantojas vartioi käsin voimakkain sinunviiriäs kantain yli kaikkien Kalevan rantain…

Jylhä oli raivostunut siitä, että joku oli siis kirjoittanut hänen nimellään lehteen painetun runon, joka oli kaiken lisäksi hyvä runo.

Tiedotuskomppanian miehistä ja lentolaivueesta ei löytynyt niin suurta sankaria, että tapauksen tausta olisi kerrottu kapteeni Jylhälle.

Tai ehkä sen joku jossain vaiheessa kertoi, koska asia painettiin villaisella.

Kuten moni muukin asia.