Runous on ekstreemilaji

Eilen oli yksi näistä tilaisuuksista, jossa puhuttiin suopeasta asennoituvalle yleisölle kirjallisuudesta, myös runoudesta.

Käyn niissä melkein aina kun pyydetään. Moni muukin käy. Meitä tuntuu olevan kaksi biologisesti toisistaan poikkeavaa lajia. On virallinen papisto, joka vastaa toimituksista ja siinä sivussa vahvistaa väkeä uskossa. On herätyssaarnaajat, joihin luen itseni. Tarkoituksemme on milloin vaivihkaa, milloin käsiksi käymällä ravistella kuulijoita uuteen asentoon. Harjoitan siis propagandaa.

Runous on tappava laji. Se on epäkiitollinen sekä kirjoittajalle että lukijalle. Maailmassa on loputon määrä miellyttävämpiä, monipuolisemmin tyydyttäviä toimia. Eräissä jopa tienaa. Eräissä kertyy arvostusta.

Ei pidä uskoa niitä, jotka vähättelevät sitä arvostusta, jonka nimitys Amerikan englanniksi on ”peer rocognition”, siis se ilmiö, että kaltaiset ja vertaiset ottavat huomioon. Termi on neutraali. Huomioon ottaminen voi tarkoittaa odotettuja palvontamenoja – ihmiset heittäytyvät edessäsi polkupyörätien lätäkköön ja koskettavat kolmasti kuraa otsallaan. Se voi tarkoittaa vihanpitoa, ja usein muuten tarkoittaakin. Se voi tarkoittaa tiettyä valppautta, jonka aiheuttaa tieto, että tuolta suunnalta saattaa sujahtaa puukko kylkeen juuri silloin kun sitä odottaisi vähiten.

Vahinko että kaikki vertauskuvani ovat niin mutkikkaita, etteivät ne ainakaan selvitä asiaa.

Kuten hyvä, lyhyt runo. Sen lukeminen on samanlaista ekstreemiurheilua kuin sellaisen kirjoittaminen. Vertauskohtana tulee mieleen 200 kilometrin kilpajuoksu tai Bachin Chaconnen harjoitteleminen viululla sellaiseen kuntoon, että se todella loistaa (huippulahjakkuuksilta siihen menee keskimäärin 17 vuotta). Urheilulajina mieleen tulee myös zen-jousiammunta, josta lännessä levitetyt jutut ovat tosin liian usein saksalaisten tomppelien (Herrigel jne.) puutteellista osaamista kuvatavia sepitelmiä.

Ylimalkaan, kun näette kirjassa tai kirjituksessa sanan ”zen” tai ”zen-buddhalaisuus”, varokaa. Miltei poikkeuksetta asialla on saalistaja tai kalifornialainen humoristi, joka väittää olevansa profeetta.

Muistakaa myös, että Kiinan ja muun maailman välit hapantuivat oopiumisodan ja boksarikapinan vuoksi. Tuo jälkimmäinen tarkoittaa todella ”nyrkkeilijä-kapinaa”, koska Kiinassa levisi taikauskoinen luulo, että eräät ihmeelliset mestarit kykenivät surmaamaan tuliaseita käyttävät valkoiset pirut pelkillä nyrkeillään.

Tuota murheellisesti päättynyttä ajattelutapaa kuvastelee ”kung fu”, siis elokuvien meilläkin suosituksi tekemä tappeluviihde. Jostain syystä on puhuttu myös ”karate-elokuvista”, vaikka karate taas on japanilainen urheilulaji, joka on valmiiksi länsimaistettu. Japani ja Kiina eivät ole sama maa. Minulla ei ole tarvittavaa asiantuntemusta mutta luuloni mukaan japanilaisilla ja kiinalaisilla on yleensä ollut tapa vieroksua toisiaan, ja 1900-luvulla he ovat olleet toistuvasti sodissa.

Kiinan korkeakulttuuri on ilman muuta maailman kauimmin kestänyt, mutta kiinalaisten oma käsitys, jonka mukaan se on myös maailman vanhin, ei ole luultavasti totta. ”Korkeakulttuuri” liittyy tässäkin kirjoituksen käyttämiseen.

Se siis tuli, se ranskalainen antologia, tuo tämän jutun kuvassa oleva. Otaksumani oli oikea. Se on verraton, oikeastaan käsittämättömän hyvä. Kun tämän on saanut, voisi varata riittävästi näkkileipää ja vetää verhot vuodeksi ikkunaan. Pleaiden antologian kanssa ei tulisi aika pitkäksi.

Käännökset ovat todella hyviä, mitä minä tiedän. Eräässä kirjassani on useasta kiinalaisesta runosta kymmenenkin eri käännöstä englanniksi. Osa niistä on kuvottavan huonoja. Kun en ole saanut käsiini kuin parikymmentä kiinalaisen runon valikoimaa ruotsin, saksan ja ranskan kieleen, päättelen tästä, ettei itämainen runous ole mitenkään muodissa.

Päätelmä on virheellinen. Todellisuudessa se ei ole ollut koskaan muodissa ulkopuolella Aasian. Meillä kyllä aika laajasti uskotaan, että se on hienoa samalla tavalla kuin posliini ja silkki. Tuo uskomus ei vaadi taakseen tietoa eikä kokemusta.

Päivittelen edelleen samaa kuin eilen. Yksi mies, Pertti Nieminen, loi nimenomaan Suomeen perinteen, josta muutamat kommentoijat ovat jo todistaneet. Olisi oikeastaan hauska tietää, paljonko Niemisen kiinalaisia ja Anhavan japanilaisia runoja on painettu ja myyty, mutta ei se tieto olisi kuin suuntaa antava. Kai niitä kannetaan kirjastoista ja ehkä edelleen teetetään lapsilla kotiaineita, jollaisiin juuri tanka- ja haiku-runot ovat onnen omiaan.

Kun runous on niin jykevä laji ja tarjoaa tilaisuuden niin mahtavaan mieleen, että hienojen tekstien kanssa aikuinenkin on kuin pikkutyttö rokkifestareilla, on aiheellista myöntää, että ehkä tämä herätyssaarnaaminen on harhautunutta toimintaa, kuten hyvien asioiden edistäminen tapaa olla.

Eurooppalaisten valikoimien perusteella arvioiden näyttäisi, että runous käytännössä kuoli Saksasta toisen maailmansodan jälkeen. Ranska on tunnetusti naulannut osansa ja onnensa kulttuuriin, koska ranskalaisilla on vaikeasti selitettävä halu osoittaa olevansa parempia ihmisiä kuin englantilaiset ja etenkin amerikkalaiset. Tarkkailijan tulisi ymmärtää, että häviäminen Saksalle sodassa 1871 oli ranskalaisille shokki ja voitto 1918, jota he luulevat omaksi saavutuksekseen, vaikutti sitäkin turmiollisemmin.

Luullakseni runouden ja ehkä proosan vahvin maa maailmassa on edelleen Venäjä. Myös stalinismin aikakauden ja sen jälkeen kirjoitettiin runsaasti runoja, jotka pukivat hyvin monien tunteet kieleksi. Toinen hyvin vahva maa on Kreikka ja kolmas – Ruotsi.

Tarvitseeko Suomi perinteistä tai perinteetöntä runoutta? Ehkä ei, pelkään.