Että vettä

”Olipa kerran eukko, joka aina joi vettä.”

Luultavasti eukko asui USA:ssa, jossa vettä kulutetaan henkeä kohti 1 600 kuutiometriä. Uzhbekistanin 2 100 kuutiota menevät melkein kaikki maanviljelyyn samoin kuin Kazakstanin . 2 360. Suomessa tuo luku on paperiteollisuuden takia kumman korkea, 444. kun taas Ruotsissa 300 ja Kongossa 6.

Eikä sitä vettä Suomessa niin paljon ole, Ruotsiin verrattuna. Ja Venäjällä on Baikal-järvessä neljäsosa maapallon makeasta vedestä ja kukaties ajatuksia tuon varallisuuden pilaamisesta.

Minulta jäi täysin tajuamatta poliittinen ja lainsäädännöllinen kumous eli vuoden 1962 vesilaki. Niin se jäi kaikilta muiltakin.

Maa- ja vesioikeus oli minun aikanani oppiaineen nimenä, eikä se ollut arvostettu. Sitä pidettiin välttämättömänä pahana. Professorina oli hiukan erikoisesti siviilioikeudesta loikannut Ilmari Melander – lapsen huollosta väitellyt ja asumuserosta julkaissut. Häntä pidettiin kuivakiskoisena miehenä, ja mainetta hän saavutti oppikirjatuloilla rikastuneen sukunsa edustajana ja niin sanotun professorijuntan jäsenenä WSOY:ssä.

Tuo kuuluisuus ei ollut mairittelevaa. Se johti pääjohtaja Tarmion potkuihin ja näiden potkujen peruuttamiseen.

Pitäisi ehkä kirjoittaa muistelus tuostakin tapahtumasarjasta, jossa ”vanhaa Suomea” itsestään selvästi edustaneet omistajat saivat tyrmistyksekseen vastaansa lehdistön ja kirjailijat Mika Waltarin ja Väinö Linnan johdolla. ”Vaarallinen” kirjallisuus oli tunnetusti Otavan alaa.

Mutta tentissä piti osata omaperäismyllyt ja vanhastaan yhteisen vesijätön jakamisen pääpiirteet. Todellisuudessa ”Immulla” oli niin lyhyt knoppilista, että kysymykset ja vastaukset opetteli muutamassa tunnissa ulkoa, ja tämä moniste oli sangen suosittu.

Suomessa oli ollut perehtyneitä asiantuntijoita, etenkin Kyösti Haataja, aikaisempi maanmittaushallituksen pääjohtaja ja muiden toimien ohella Kokoomuspuolueen puheenjohtaja. Luen vieläkin joskus hänen kirjojaan menneisyyden maanjakosäännöistä ja talojärjestelmästä pyhän hartauden vallassa, eikä Vesioikeus I-III ole tuntematon.

(Minulla on käsitykseni mukaan tavanomaista paremmat pintapuoliset tiedot Suomen oikeustieteellisestä kirjallisuudesta, koska järjestin ja kortitin aikoinani Borenius asianajokonttorin kirjaston, jossa oli ja taitaa olla edelleen täydellinen kokoelma juridista kirjallisuutta 1700-luvun alusta nykypäivään. Siinä oli hyvä tilaisuus lehteillä kaikenkarvaisia painotuotteita.)

Niinpä vesilaki oli pakkopulla ja uusi vesilaki ei olisi voinut kiinnostaa vähempää. Myöhempinä vuosina professorit Hyvönen ja Pietilä ja sitten Hollo pitivät huolen alan julkaisuista.

Nyt käsitän, että Suomen vesilaki oli maailman edistyksellisimpiä ja loi edellytykset ja kohdittain pakotti taajamat panemaan rahaa ja aikaa veden saannin varmistamiseen ja vesistöjen pilaamisen estämiseen.

Kehitys ei lähtenyt liikkeelle suursaastuttajista eli metsäteollisuudesta eikä suuremmista kaupungeista. Esimerkiksi pieni Kangasala oli tehnyt 50-luvulla idioottimaisen päätöksen laskea kaikki jätteet pieneen Kirkkojärveen, ja seurauksena oli nopea katastrofi. Päätös peruttiin, ja ennen pitkää useakin kirkonkylä alkoi kohentaa asioiden tilaa.

Moni muistaa tehtaiden jätejärvet ja lietelammikot, joita sai kunnian edustaa Lievestuore. Olen omin silmin lukenut ja omin korvin kuullut, että päästöjen puhdistaminen olisi taloudellisesti mahdotonta ja haiskahtaa muutenkin sosialismilta.

Tämä kulttuurihistoria odottaa kirjoittajaansa.

Epäilen että virallinen käsityksen Vihreiden ja Koijärvi-liikkeen käänteentekevästä merkityksestä on virheellinen tai ainakin toispuolinen. Koijärvi oli vuoden 1979 uutisia. Asenteet olivat muuttuneet sitä ennen. Ympäristöaktivismi ei ehkä ollut syy vaan seuraus. Greenpeace oli perustettu 1971 Vancouverissa.

Rachel Carsonin ”Hiljainen kevät” oli ilmestynyt 1962 ja saavuttanut valtavan menestyksen myös Suomessa. Se todella alkoi muuttaa tietoisuutta – siitä huolimatta, että kirjaa on väitetty varteen otettavin perustein hiukan.

Voi olla että ”ympäristön saastuttaminen” oli toisille niin kutsuva, toisille niin torjuttava iskulause, että myrkkyjen (Hiljainen kevät - DDT) ja jätteiden niputtaminen yhteen hämärsi.

Kun tässä on pohjaltaan puhe puhtaasta vedestä, kuinka moni mahtaa tietää, että toisen maailmansodan loppuvaiheessa, nimenomaan myös Suomessa 1944, eritteistä tarttuvat taudit (hepatiitti eli keltatauti ja punatauti) olivat molemmin puolin rintamaa yksi rauhoittava tekijä?

Haista

Tämäkin teksti on kirjallinen ja historiallinen allegoria. On asioita, joiden vaikutus on suuri, mutta silti emme halua tietää niistä mitään.

Ensimmäistä maailmansotaa eivät aiheuttaneet sotilaat, vaan hevoset.

Tavanomainen maininta liikekannallepanon peruuttamattomuudesta ymmärretään väärin. Itse liikekannallepano 1914 merkitsi aivan valtavaa määrää junia maailman tiheimmässä rautatieverkossa. Järjestelyjä oli laskettu kauan ja onnistuneesti. Junien kääntämisestä eli laskelmista poikkeamisesta tiedettiin lähinnä se, että tuloksena olisi suma, joka ei selväisi vuoteen.

Ensimmäisessä aallossa oli mukana ainakin miljoona hevosta. Ratsuväen tarve oli vähäinen verrattuna kuljetustarpeeseen. Mutta kuinka paljon rehua oli varattava? Ja mitä tehdä lannalle?

New Yorkissa oli 1800-luvun puolivälissä yhtä paljon hevosia kuin ihmisiä. Ensimmäinen hevosvetoinen raitiotie oli otettu käyttöön Lontoossa 1825, mutta New Yorkissa muun muassa Edgar Allan Poe kuvasi toivottomia liikenneruuhkia jo tuon vuosisadan alussa. Ehkä ne olivat toivottomampia kuin nykyiset. Ongelman aiheuttaja saattoi olla kadunristeykseen kuollut hevonen.

Hevosiin liittyy jostain syystä mielikuva mm. saasteettomuudesta. Historiallisesti se ei ehkä ole oikea. Hevonen ensinnäkin tarvitsee muutamia kymmeniä litroja vettä päivässä ja tuottaa lantaa useita kiloja ja virtsaa ämpärillisen tai kaksi. Kaupungissa lanta ei talven ja kevään aikana katoa mihinkään, mutta kylläkin haisee ja elättää erittäin suurta määrää rottia, kovakuoriaisia ja muita hyönteisiä.

Kun katuvarsille kuvauksien mukaan metrin, puolentoista valleiksi kertynyt lanta oli sattuneesta syystä virtsapitoista, keväistä ja kesäistä löyhkää voi vain kuvitella.

Luonnollisesti myös ihmiset tekivät parhaansa, mutta suurkaupungeissa erityinen ammattikunta, jota suomeksi on kutsuttu mm. rankkureiksi tai rakkareiksi, huolehti jäteasioiden tyhjentämisestä – johonkin, joskus.

Mieleen ei tule ainuttakaan epookkielokuvaa, jossa olisi edes sivuttu tätä asiaa, joka olisi tehnyt kaupungit meille, aikakoneen matkustajille, täysin sietämättömiksi: hajua ja joka paikkaan ulottuvaa, tauteja levittävää ja kaikin puolin epämiellyttävää saastaa. Aikalaiskirjallisuudessa taas on mainintoja keltaisesta liejusta, joka levisi kadulta joka paikkaan.

Viemäreiden virkaa toimittivat kadut, jotka yleensä eivät olleet päällystettyjä. Ajatus rakentaa varsinaisia viemäreitä eli tunneleita (kuten roomalaiset) syntyi 1800-luvun alussa, ja ennen pitkää niitä alkoi esiintyä. Kysymys oli poliittinen. Oli alettu aavistella, että myös kunnon ihmiset voisivat sairastua.

Kuuluisa, kirjallisuutta loputtomasti hedelmöittänyt tarina on Hugon ”Kurjien” Jean Valjeanin kokemus Pariisin suurissa viemäreissä. Mielikuva ei ole aivan ajanmukainen. Pariisin viemäreihin järjestetään kiertokäyntejä (lähtöpaikkana Ponte d’Alma), ja niiden väitetään olevan hyvässä kunnossa.

Asioiden ei edes väitetä olevan yhtä hyvässä kunnossa kaikissa läntisissä suurkaupungeissa. Los Angeles on esimerkki.

Joku kommentoija piti selvästi huonona huumorina mainintaani kylpyhuonehajuista. Kommentoija ei ole varmaankaan asunut Los Angelesissa. Huterissa, heikosti äänieristetyissä taloissa on varsinkin öisin hermostuttavaa, että kun vessaan sytyttää valon, äänekäs huippuimuri hurahtaa samalla käyntiin.

Köyhemmät ihmiset kantavat kaupoista luultavasti myrkyllisiä ilmanraikastimia, ja autoissa meillä tunnettua Wunderbaumia vastaavat vekottimet ovat tavallisia.

Asiayhteyttä ei ole, mutta näillä hajuille yliherkillä ihmisillä, joita on ainakin 20 miljoonaa, on erikoisen huono viemärijärjestelmä. Aivan viime aikoinakin pääviemäri on ryypännyt Tyynen meren vettä sisäänsä puhaltaakseen sen kohta ulos lisien kanssa, arvattavin seurauksin. En ole hirvinnyt kysyä, millä tolalla seudun jätevesiasiat ovat, mutta jotain ehkä kertoo se, että hyvin merkittävä osa Havaijin pohjoispuolelle muodostuneesta etenkin muovijätteitä sisältävästä jätepyörteestä (The Gyre) on peräisin Kaliforniasta, etenkin Los Angelesista.

Kieltämättä valmistelen ensi talven kulttuurihistorian luentosarjaa Turkuun. Aion jatkaa suosta selvittämääni ja tukeutua McNeillin ympäristön historiaan, joka on nähdäkseni uraa uurtava.

Sitä ilahduttavampaa on sanoa, että Suomesta on jo yksi tutkimus, Juuti - Katko, From few to All. Se on ensimmäinen selvitys vedestä ja kaupungista ja lisäksi mainintoja uimavedestä. Satuin löytämään sen verkosta.
http://tampub.uta.fi/tup/951-44-6250-5.pdf

Maailman kuuluisin viemäerielokuva on tietenkin ”Kolmas mies”. Maailman vähiten tunnettu viemäritapahtuma on Varsovan kansannousu 1945 – SS:n käsistä selvisi ihmisiä hengissä. Jopa haavoittuneita onnistuttiin kuljettamaan panssarivaunujen saartorenkaan ali todella ahtaita viemäreitä pitkin.

Kaksi kipupistettä

Kaksi asiaa opetan nuoremmille sodasta.

Talvisotaan johtaneet neuvottelut olivat hämäystä. Tyypillinen suomalainen tulkinta 1945-1995 ja ajoittain vieläkin on nöyristelevä ja valheellinen. Suomalaiset olisivat muka voinee säästyä joltakin suostumalla Neuvostoliiton vaatimuksiin, kuten alueluovutuksiin Karjalan Kannaksella ja Hangon sekä Suomenlahden saarten luovuttamiseen.

Todisteeksi riittää Terijoen hallitus. Sen oli pakko olla valmiina. Niin äkkiä se ilmestyi. Terijoelle perustettiin ”laillinen” Suomen hallitus, jonka pääministeri oli Neuvostoliitossa vuodesta 1918 vaikuttanut Otto Wille Kuusinen. Helsingissä istuva hallitus, jonka kanssa oli neuvoteltu näistä vaatimuksista kuukausia, olikin rosvokopla, joka ei edustanut Suomen kansan todellista tahtoa. Ja niin Neuvostoliitto tuli vapauttamaan Suomea. Stalinin syntymäpäivää 18. joulukuuta juhlittaisiin Helsingissä.

Kun tietää, miten Neuvostoliitto käyttäytyi ja toimi Baltiassa ja miten se painosti Suomea välirauhan ajan, voi pitää varmana, että vaatimuksiin suostuminen olisi johtanut muutamassa kuukaudessa eli käytännössä välittömästi Suomen Neuvostoliiton syliin.

Sitä en tiedä, olivatko junanvaunut todella odottamassa niitä vaarallisia suomalaisia, joita ei surmattaisi niskaan ampumalla niin kuin puolalaiset upseerit Katynin metsässä, mutta tuo oli pelin henki.

Paasikivi oli venäläisille mieluisa neuvottelija, koska hän oli myöntyvyysmies. Hän todisteli lopun elämänsä, että suomalaiset saivat oikeastaan syyttää itseään tuosta sodasta. Vasta nyt meillä on arkistoista varma tieto, että Neuvostoliitto oli käynnistänyt sodan lokakuussa 1939. Sieltä olisi tultu joka tapauksessa. Stalin haki helposti markkinoitavaa ratkaisua, koska ”prestiishi” oli tärkeä (kuten Madame Kollontay sanoi). Prestiishi kuitenkin meni.

Mannerheimin salainen arvio, jonka mukaan Suomen armeija taistelee korkeintaan kolme päivää, oli venäläisten tiedossa neuvotteluissa. Heillähän oli kokonaista viisi akateemisesti koulutettua henkilöä avainpaikoilla brittien organisaatiossa.

Se toinen asia esiintyy mm. Kimmo Rentolan artikkelissa Historiallisessa aikakauskirjassa 2001 eikä ole oikein tullut yleiseen tietoisuuteen. Paasikivi, Kekkonen ja lähes kaikki muut moittivat vuosikymmeniä, että rauhantunnustelut talvella 1944 päästettiin katkeamaan. Lopullinen välirauha johti muka lopulta samaan tulokseen, ja paljon verta vuodatettiin.

Rentolan mukaan aselevon ehtoja oli 1944 säilyneen ja talteen saadun kirjallisen dokumentin mukaan tarkoitus täydentää heti kun Suomi olisi suostunut niihin pienellä lisäyksellä.

Pieni lisäys: raja Kymijoelle. Aluksi. Kesän 1944 taistelujen vuoksi tuo vaihtoehto ei tullut ajankohtaiseksi, vaikka hyökkäyskäskyt oli silloinkin kirjoitettu Kymijoelle.

Suuri lopputaistelu oli välttämätön ja ratkaiseva.

Neuvostoliitto epäonnistui 1939 ja 1944. Talvisota oli sarja Stalinin suuria erehdyksiä. Sotaa luultiin helpoksi eikä kukaan ilmeisesti aavistanut, että viimeistään Terijoen hallitus yhdisti suomalaiset ja painoi keskinäiset erimielisyydet pinnan alle. Kesällä 1944 Neuvostoliitto yritti tehdä saman virheen kuin USA Vietnamissa ja sitten Irakissa ja Neuvostoliitto itse aikanaan Afganistanissa.

Nämä ovat ne kaksi isoa asiaa.

Paljon enemmän juridiikkaa on Suomen liittolaisuus Hitlerin kanssa. Se asia on ratkaistu oikeudellisesti: Suomi oli Saksan liittolainen. Näin päättivät Neuvostoliitto, Yhdysvallat ja Englanti jo 1943, ja sen mukaan toimittiin rauhansopimuksia tehtäessä. Tästä päätöksestä ei saa valittaa.

Hauskempaa kuin termeistä kiisteleminen (”kanssasotija”, ”liittolainen”) on sanoa asia suoraan. Stalin aloitti Jatkosodan 1939. Pohdinnoissa eli historiaa kirjoitettaessa ja erilaisissa keskusteluissa unohdetaan Talvisodan lopputuloksista Hangon tukikohta, joka siis oli Neuvostoliiton hallussa 1940-1941. Hangon takaisin valtaaminen Jatkosodan alettua oli aika verinen operaatio.

Välirauhan aikana – puhuvan termin otti käyttöön E. Erkko talvisodan päättymispäivänä Tukholmassa - Baltian kohtalo oli jo toteutunut ja kun Suomi ryhtyi lähestymään Saksaa yhä enemmän, Norja ja Tanska oli miehitetty, Ranska oli voitettu ja miehitetty ja Englanti oli polvillaan. Yhdysvallat ei ollut sodassa eikä sen sotaan yhtyminen, jota Roosevelt luultavasti ajoi, ollut poliittisesti lainkaan helppoa – ennen kuin Japani ojensi yllättäen auttavan kätensä joulukuussa 1941.

Esitän kunnioittavasti kärsimättömyyteni siitä, että jokin… vaikkapa kiista siitä, teloitettiinko 1944 omia 20 vai 60 on kokousten ja kirjojen aihe.

Kiinnostunut yleisö ei tunne perusasioita ja tiedetyksi luullusta osa on Paasikiven ja Kekkosen ajan reaalipolitiikkaa, eli erittäin vahvasti muunneltua totuutta. Jos Venäläiset eivät tiedä sodasta suomalaisia vastaan paljon, sama koskee valitettavasti suomalaisia. Tiedot ovat asenteiden hämärtämiä – joissakin tapauksissa tunteenomaisen vastenmielisyyden tai vaarattomissa oloissa syntyneen pasifismin.

Koska Talvisodan kokeneista ei enää juuri ole kertojiksi, minusta on hyödyllistä siirtyä uuteen vaiheeseen ja miettiä tuota lähes uskomattomana tapahtumasarjana myyttejä rakentamatta.

Vanhan hokeman mukaan ne, jotka eivät opi historiasta, on tuomittu elämään se uudestaan.

(Kuva verkosta etsitty – Talvisodan päättyessä ja Molotovin parannellessa kohmeloaan 50-vuotispäiväjuhlistaan (s. 9.3.1890 u.l.) suomalaisten tuhoama tykki.)

Juristeja ja muita hampuuseja

Minulla oli kolme ammatinvalinnan vaihtoehtoa, lakimies, konekivääriampuja tai hampuusi. Väittävät että olisin hajauttanut näitä veljillenikin, mutta asiasta ei ole todisteita.

”Poliisit ahdistivat aamulla Hämeenpuistossa pahantekijää”, sanoi Isoisä vuonna 1966. Joku, en minä, saattaisi nähdä pahanteon tiettyjen ammattien yhteisnimityksenä.

Helsingin Normaalilyseosta ylioppilaaksi kirjoittaneet henkilöt sanoivat nuoruudessani, että N.N. on jätkä ja että kaikesta näkee ja kuulee, että asianomainen on kotoisin Pitkänsillan pohjoispuolelta. Isäni kuullen he eivät sitä sanoneet, koska hän oli käynyt keskikoulun Norssissa Pitkänsillan pohjoispuolelta käsin.

Sitten jätkä muuttui ammattinimikkeeksi, joka syrjäytti metsuri, ja nyt maassa on tilastojen mukaan noin 7 metsätyömiestä, ja joutomieheksi nimitteleminen on rangaistava teko.

Vähän niin kuin ”sekatyömies”, jota käytettiin varsinaisasiain pöytäkirjoissa ja tarvittaessa korostettiin. ”Tuotiin sisään vangittu toimeton sekatyömies N.N….”

Autorämä, peltijuna, yhteiskunnan mätämuna, olet sinä, mutten minä.

Konekiväärillä en ole ampunut, vielä. Se television tieto oli minulle uusi, ettei Clyde Barrowille riittänyt pelkkä konepistooli, ”tommy-gun” (Thompson), vaan käytössä oli myös BAR-pikakivääri (Browning).

Jos joku upseeri on valmis ryhtymään toimeen, luulen että raskaan ilmatorjuntakonekiväärin ohella, jollainen kylvi pikkupoikien riemuksi ja kansankavaltajien kauhuksi hylsyjä Helsingissä Postitalon katolta 1939-1944, suosikkini olisi Madsen- konetykki. Sellaisella annettiin bolshevikeille kyytiä Bengtskärin verisessä taistelussa majakan ympärillä ja sitten heinäkuussa -44 Teikarin vielä verisemmässä taistelussa Viipurinlahdella.

Toisaalta sekä hiljan kuollut Kyösti Karhila että jo vuosia sitten edesmennyt Heimo Lampi kertoivat keskenään yhtäpitävästi, miten G-Mersun tykki oli sitä luokaa, että sillä kun latasi, rekyyli tuntui kuin olisi lentänyt kiviseinään.

Vaatimattomammista aseurhoista kenraali Dwight D. Eisenhower kuuluu penänneet kenraali Marshallille tai MacArthurille tai mahdollisesti Pattonilla, että kyllä hänkin on, toisin kuin väitetään, omin käsin ampunut vihassa vihollista. Hän oli nimittäin hotellimajoituksessaan Roomassa ampunut rottaa ja onnistunut ainakin haavoittamaan sitä jo kolmannella laukauksella. Olettaen että hän käytti virka-asetta toisin kuin Patton, Colt .45 ei itse asiassa ole varsinainen rottapyssy (ACP 12,1 mm, lähtönopeus 328 m/s, iskuvoima 644 J).

Hampuusin asemasta olen nuoruudessani haaveillut, mutta sain nopeasti kokea, että edellytykseni olivat heikot. Kauniiden naisten (tässä blogistani puuttuvaksi todettu porno-osio) tiedettiin lankeavan sekä kuvaannollisesti että kirjaimellisesti ensimmäiselle tasaiselle tosi hampuusin lähestyessä vanhalle viinalle lemahtaen, pesemätön tukka vihertäen, hiensekaisen paskan aromeja levittäen, keltaiset hampaat virneessä.

Ehkä se kaatui jo siihen, että meillä oli suihku ja hammasharjoja jokaiselle.

Mutta lakimiehiäkin oli monta lajia. Voi olla, etteivät työnantajani todellakaan pitäneet vakosamettipuvusta ja Jokapoika-paidasta, koska he itse ostivat kokopukunsa Kestilän alennusmyynnistä ja kahisevan brinailon-välikausitakkinsa Kuusiselta. Liituraitamiehiä ei ollut vielä keksitty.

Tunsin, herra paratkoon, kaikenlaisia ihmisiä ja palvelin rikkaita miehiä, mutta sininen sheviotti ja hilsettä harteilla oli 1960-luvulla vielä käypä muoti kaupunginpalvelijasta oikeuskansleriin. Yhtä käypä oli eräänkin kollegani asianajajaisän tyylikäs tumma puku, jonka takamuksista melkein näki peilikuvansa, ja housut vetivät vertoja harmonikalle.

Asianajaja Matti X. kertoi aikoinaan joutuneensa sään kiroissa yöpymään maaseutukaupunkiin yhdessä asianajajakunnan terävää päätä edustavien ruotsinkielisten herrojen kanssa ja nähneensä nyt omin silmin, mikä oli miehisen eleganssin salaisuus. Nämä riisuivat päällyshousut ennen maate menoa! Matti X:llä ja monilla muilla oli hirttänyt asemasodan aikana kiinni se käsitys, että henkilökohtainen hygienia tarkoitti saappaiden riisumista ja jalkarättien ripustamista kamiinan päälle.

Tämä kaikki ja paljon muuta liikkui mielessä, kun televisio taannoin haastatteli Tuomari Nurmiota, joka minun tietämäni mukaan oli samanlainen hunsvotti kuin Matti Wuori; asiasta nimittäin valistivat eräät kauhistuneet professorit luennolla.

Luulen, että urani lähti pysyvästi alamäkeen, kun maaliskuussa -84 juoksentelin työpaikallani korkeimmassa oikeudessa telkeämässä tien arvoisilta oikeusneuvoksilta ja nuoremman poikani syntymän johdosta tyrkytin kaikille karkkipussia ja toistelin:” Hän on täällä tänään! – Ota namiski.”

Vai tiesivätkö he, että ”hän on täällä tänään” oli sitaatti alemmalle rahvaalle tarkoitetusta musiikkikappaleesta?

Kaksi lamppua

Eilen siis päätettiin kansalaistileistä verkkoon, ja Risto Siilasmaa puhui ajankohtaisohjelmassa asiasta hyvin.

Media muuttaa ongelman muotoon ”Suomi on pudonnut kehityksen kärjestä”, ja valitettavasti kärjistys on oikea.

Tunnen asiasta kirjoittamisen joko turhaksi tai turhauttavaksi, koska olen kirjoittanut tästä suoraan tai vinosti tähänkin blogiin kymmeniä kertoja ja opettanut ja esitelmöinyt tätä asiaa kymmenen vuotta.

Vaikeita ovat hyvin tärkeiden perusoikeuksien yhteensovittamisen ongelmat.

Tuo oli se lause. Eilen puhuttiin tekniikasta ja sanottiin, edelleen osuvasti, että muun muassa rokotussotku olisi ollut täysin vältettävissä, mutta eri viranomaisten ja etenkin ministeriöiden ja kuntien tietojärjestelmät eivät tunnista toisiaan eli eivät toimi yhdessä.

Ehkä vielä pahempi asia on se, että pelottavia perusasioita, kuten yksityisyyttä ja eri viranomaistahojen pääsyä käsiksi ihmisen hyvinvoinnin, toimeentulon ja jopa hengen kannalta tärkeisiin tietoihin ei ole tutkittu paljon eikä opeteta esimerkiksi tietotekniikkainsinööreille eikä juristeille (paitsi meillä surkean pienessä mittakaavassa).

Sairaalat, ainakin HUS, pystyvät lukemaan potilastietoja toisten sairaaloiden, terveyskeskusten ja työterveysasemien tietokannoista. Niin on oltava.

Aika lailla alkutekijöissään on se kysymys, miten hoito- ja hoiva-alalla potilas tunnistetaan. Voi olla että vastaus on implantti eli siru ihon alla, mutta voi olla, että on helpompiakin ratkaisuja.

Ongelma ei ole alkuunkaan teoreettinen. Kun ensiapuun tuodaan tajuttomia potilaita, on välttämätöntä saada nopeasti selvä siitä, onko heistä jollakin sydämentahdistin tai vaikea diabetes.

Juttelin hammaslääkärissä hampaista tunnistamisesta. Tsunamin uhreja oli kuulemma haravoitu eri kaupunkien hammaslääkäreiltä, ja joitakin oli löydettykin. Sanoin vain jotain sanoakseni, että luullakseni hahmon tunnistuksen pohjalla voisi luoda kourallisen algoritmeja, jotka nopeuttaisivat hakua aivan huikeasti. Tämä ei ole minun alaani, mutta luullakseni mallintaminen ja siihen pohjautuva systematiikka ei olisi edes vaikeaa. Röntgenkuvat, jotka ovat nykyisin digitaalisia, ovat jopa kaksiulotteisia.

Television esittelemä kansalaistili tarjoaa mahdollisuuden yhdellä sisään kirjoittautumisella hoitaa vero- ja eläkeasioita, varata aika lääkäriltä ja saada tietoja vaikkapa kaavoituksesta, koulupiireistä ja päiväkodeistsa.

Pääministeri tunnusti nöyrästi, että kun budjettivalta on ministeriöillä, tuloksena on kunkin ministeriön ja monen sadan muun viranomaisen yksityisiä virityksiä, jotka eivät välttämättä edes toimi kunnolla eivätkä ainakaan toimi yhteen vieraiden järjestelmien kanssa.

Kytken tämän mielessäni päivän toiseen uutisaiheeseen, Helsinkiin muotoilukaupunkina.

Aalto-yliopistolla on kaikki edellytykset kehittää tämä puuttuva järjestelmä ja kehittää se nimenomaan niin, että ihmisten kaikinpuolinen turva – turva myös viranomaisten asiattomuuksia ja typeryyksiä vastaan – on toteutettu järjestelmän tasolla.

Siinä on esimerkki tekniikan, kauppatieteiden ja taideteollisuuden yhteisestä ongelmasta. Lisään siihen oikeustieteen. Lisään varoituksen. Oikeudellinen sääntely ja sääntelyn ymmärtäminen ei todellakaan ole helppoa.

Asiaan liittyy päivän kolmas uutinen. EU torppasi sen ajatuksen, että epämiellyttävät ja rikkeistä kiinni jääneet ihmiset voitaisiin helposti kytkeä irti verkosta. En osannut muuta kuin ihastella. Vaikka ihminen olisi kiusankappale, hän voi silti tarvita tietoyhteyksiä.

Tämä johtaa neljänteen ja päivän viimeiseen asiaan. Tietokoneistaminen on edelleen merkittävä tasa-arvo-ongelma. Kaikilla ei ole varaa, kykyä tai viitseliäisyyttä pelata tietokoneiden kanssa.

Nyt ollaan kuitenkin juuri tulossa tilanteeseen, jossa peruspalvelut voi toteuttaa esimerkiksi seuraavan sukupolven älypuhelimin niin että riittää, kun vanhus ottaa kojeen käteensä ja esimerkiksi ravistaa sitä tai lyö seinään. Hetken kuluttua tullaan hätiin.

Olen itse ollut yhteyksissä hallintoihmisten, valtiokonttorin, pankin ja verottajan kanssa asioissa, jotka koskevat eläkkeelle siirtymistäni. Luulen olevani keskitasoa huomattavasti kokeneempi ainakin asioinnissa. Nähdäkseni mutkikkaat asiat on useinkin hoidettu, mutta perusasiat epäselviä. Esimerkki: saako yliopisto maksaa palkkaa vanhuuseläkkeellä olevalle? Koska aion jatkaa moniakin hommia, minusta on tärkeä kuulla, ovatko maksajat selvillä siitä että kyllä saa. (Eläke ei tietenkään enää kerry.)

Arvaatte ehkä, kuinka monta puhelinsoittoa ja sähköpostia tarvitaan ennen kuin vastaus näinkin suoraviivaiseen kysymykseen löytyy.

Kummallinen kenraali

Jotenkin keskinkertaiseksi jäävä kirja ”Jalkaväenkenraali A.E. Martola” ilmestyi vuosi sitten. Eräät vilahtavat nimet toivat mieleeni epäilyn. Otava on ollut oudon hyväntahtoinen; itse ostin vuosi sitten ilmestyneen kirjan poistohintaan, kun olen pyrkinyt lukemaan nämä kenraalijutut tarkkaan. Kovin moni muu ei näytä ostaneen.

A.E. Martola on siitä erikoinen henkilö, että kukaan ei tunnu muistavan häntä mistään yhteydestä tai muistaa korkeintaan nimenä. Silti hänen ansioluettelonsa on sekä sotilas- että siviilipuolelta siinä määrin läkähdyttävä, ettei hurjempaa ole kuin Mannerheimilla. Ja puhe on aidoista ansioista.

Jääkäri, Ranskassa sotakorkeakoulun käynyt, Suomen sotakorkeakoulun perustamiseen keskeisesti vaikuttanut suojeluskuntakiho, jonka tehtävänä oli pidellä esimiestään (Malmbergia) kainaloista pystyssä, kun tämä oli nauttinut runsaasti virvokkeita, sotilasasiamies Ranskassa, lähes kaikkien mahdollisten komiteoiden hyödyllinen jäsen ja sihteeri, Suomen lähes pysyvä edustaja Kansainliitossa, divisioonan- ja armeijakunnan komentaja sodissa ja itse asiassa yksi menestyneimmistä sekä Siiranmäkeä ja Äyräpäätä että etenkin U-asemaa ajatellen, sitten ulkoministeri, maaherra ja paperipatruuna, Helsingin olympialaisten 1952 organisoija ja ykkösmies, Punaisen Ristin puheenjohtaja, maailman ensimmäisen YK:n rauhanturvaoperaation johtaja Suezilla ja pääsihteeri Hammarskiöldin sotilaallinen neuvonantaja, Kyproksen YK-joukkojen komentaja ja niin edelleen.

Tiedän millä suunnalla on herkkiä liikavarpaita. Yritän siksi kirjoittaa kieli keskellä suuta. Nimittäin yritän saada sanotuksi, että sen lisäksi, ettei Martolasta ole paljon juttuja, herjaavia tarinoita eikä sankarikertomuksia, tämä elämäkerta tulee korostaneeksi kiusallisesti, että hän oli jollain vaikeasti selitettävällä tavalla naiivi ihminen.

Ehkä tässä on se sinänsä kovasti tuttu ilmiö, että maailmassa menestyvät ne ihmiset, jotka eivät tiedä, mitä sana ”depressio” merkitsee, joille ongelmat ovat haasteita ja periaatteessa aina selvitettävissä, metafysiikkaa ei ole olemassa ja sielun tutkiskelun sijasta on mukavampaa istua Rotareissa Helsingin Seurahuoneella muiden samanhenkisten kanssa.

Olemme tottuneet siihen, että nykypolven kenraalit ovat täysin näkymättömiä, kun taas sotavuosien suuret päälliköt olivat kirjoituspöytäkenraaleita tai vaarallisia raivohulluja tai ailahtelevia äkäpusseja tai hankalia koleerikkoja tai sitten kovia juoppoja, joilla oli taito livahtaa kriisitilanteessa lähimpään hotelliin ja jättää asiat levälleen. Nimiä ei tarvitse luetella.

Jääkärit olivat joka tapauksessa sekulia sakkia ja kovia pitämään puoliaan. Sekulilla tarkoitan, että joukossa oli työmiehiä ja mökkiläisiä mutta sitten toisaalta pitkälle koulutettuja henkilöitä, esimerkiksi insinöörejä ja maistereita, ja huomattavan suuri määrä silloisen ruotsinkielisen eliitin vesoja.

Aikaisemmin sangen tärkeänä pidetyn ”upseerikunnian” vuoksi keskeisetkin asiat ovat pysyneet piilossa. Vasta tästä Martolan elämäkerrasta luin, miksi jääkärieversti Armas Kemppi vaihdettiin pois JR 7:n komentajan tehtävästä ja tilalle nostettiin Ehrnrooth. Kemppi ryyppäsi ja tappeli ja aiheutti aidosti kiusallisia skandaaleja kerran toisensa jälkeen. Korkean upseerin pitäisi osata sammua rauhallisesti saunaan.

Martola ei sovi tähänkään jaotteluun, koska hän oli nousevan suomenkielisen eliitin edustaja, lääkärin poika, äiti maaherra Ignatiuksen tytär ja setä Mannerheimin kaveri Hannes Ignatius.

Nuorehkon lukijan on syytä muistaa, että Mannerheim oli 1800-luvun ihminen, jolla ei alle 50-vuotiaana ollut mainittavaa kosketusta suomea puhuviin suomalaisiin ja jonka johtamistapa oli jo 1918 ja aina sen jälkeen hermostuttava. Hän ei neuvotellut. Hän ei informoinut. Kuunnella hän saattoi, jos sattui sille päälle. Vaikka kysyjänä olisi ollut tasavallan presidentti kevätkesällä 1944, hän saattoi vastata kivahtamalla esimerkiksi kysymykseen, eikö Kannaksella ole nyt kovin vähän joukkoja.

Useat brittikirjoittajat, kuten Andrew Roberts, ovat viime vuosina kuvailleet vakuuttavasti toisen maailmansodan johtavien sotilaiden ajattelua ja keskinäistä vihanpitoa. Johtavat sotilaat olivat USA:n George Marshall ja Englannin Sir Alan Brook. Pelissä olivat tietysti mukana Roosevelt ja Churchill, mutta jopa Eisenhowever ja Montgomery olivat sitten toteuttajia ja MacArthur, Bradley, Patton ja vastaavat tappelupäällikköjä – prinsessan hipiä ja raskaan sarjan nyrkit sekä erikoisvahvistetut kyynärpäät.

Hitlerin päämajasta on esitetty arvioita, joiden mukaan yksi katastrofien syy oli se, että hän johti sotaa – otettuaan ylipäällikön tehtävät suoraan itselleen – samalla tavalla kuin Mannerheim. Hän ei välttämättä kertonut tärkeistäkään käänteistä etukäteen edes lähimmilleen ja keräsi ympärilleen henkilöitä, joilla ei ollut luonnetta eikä sisua väittää vastaan (Keitel ja Jodl).

Suomessa luullaan edelleen, että kenraali Airo oli päämajan aivot. Olen keräillyt vuosikymmeniä todisteita tuosta päätelmästä mutta asia on mielessäni edelleen avoin. Aito avainhahmo oli kumminkin Heinrichs.

Martola ei uskonut suurhyökkäykseen, edisti puhdetöitä ja oli enemmän kuin innostunut komentokorsunsa laajentamisesta loistohuvilaksi mutta toisaalta häneltä ilmeisesti puuttui kenraalin arroganssi. Ehkä luonteen avain on preussilainen esikuntaperinne – taustalla, vähin äänin, mutta koko ajan lusikka jokaisessa sopassa ja sormi useimmissa piirakoissa. Tuli jalkaväenkenraalin arvo ja kaikki mahdolliset kunniamerkit. Niille hän kuuluukin olleen perso.

Virallinen demagogia

2400 vuotta sitten tiedettiin, että demokratian yksi puute on alttius demagogeille. Esimerkkinä oli yleensä Sokrateen tuomio. Tosin ateenalainen demokratia oli historian koristeluyrityksistä huolimatta muutaman tuhannen toimettoman miehen tapa ratkaista asioita huutamalla kilpaa torilla.

Demagogia tarkoittaa tapaa julistaa asianomaisen itse perättömiksi tietämiä väitteitä kuulijoille, joita julistaja pitää idiootteina. Oman aikamme demagogeja ovat tyypillisesti Veikko Vennamo ja Timo Soini.

On vaikea sanoa, oliko Hitler demagogi. Hänen kirjaansa ”Taisteluni” on aiheellisesti kauhisteltu niin paljon, ettei arviointi ole helppoa. Itse luulen, että Hitler oli suurmies, poikkeuksellinen lahjakkuus ja demagogi.

Perustelen arviotani hänen poliittisten täyskäännöstensä ketteryydellä. Vuosina 1932-1934 hän pukeutui shakettiin ja esiintyi lähes kunniallisena poliitikkona, joka arvosti edeltäjiään. Kun hänet valtaan nostanut SA alkoi näyttää hankalalta, hän pani toimeen Pitkien puukkojen yön, jolloin natsi-ideologian kiihkeästi omaksuneen järjestön keskeiset johtajat surmattiin ja koko organisaatio pysäköitiin sivuraiteelle. Kun SA oli koostunut oleellisesti väkivaltaisista hampuuseista – oman aikansa moottoripyöräkerholaisista – sen paikan ottanut SS oli valiojoukko, johon valituilta tyhjennettiin aivot, jotta heidän olisi helpompi tyhjentää talot ja kylät.

Hitler teki liiton Stalinin kanssa, jota hän oli pitänyt päävihollisenaan 20 vuotta, ja lopetti tuon liiton kahden vuoden kuluttua.

Ennen jo mainittuja herroja ja tovereita kansalaisten täsmäohjaaminen ei ollut teknisesti eikä taloudellisesti mahdollista. Hitlerin, Stalinin ja Maon menetelmät muistuttivat enemmän karjanajoa Villin lännen tyyliin kuin ”vallan mikrotekniikkaa”, josta ranskalaiset alkoivat puhua 1980-luvuilla.

Nyt kun ihmisoikeudet on saatettu voimaan, valtiot ovat ryhtyneet yksin ja porukassa murskaamaan niitä. Yksi ihmisoikeuksista on yksityisyys ja yksityisyyden ydinalue on koti. Valtion edustajilla ei ole tätä nykyä vähimpiäkään estoja saapastella koteihin jakelemaan rangaistuksia, uhkauksia ja iskuja.

Sekä Hitlerin että Stalinin julistama maailmankatsomus oli ”tieteellinen”. Tätä ei lakattu tähdentämästä. Myös meidän valtiomme toimivat ”tieteellisten tosiasioiden” pohjalla.

Nyt niinkin vähäpätöiset julkisen vallan edustajat kuin kunnalliset terveysviranomaiset päättävät siitä, miten kodeissa syödään, juodaan ja naidaan, mitä siellä puhutaan, miten kohdellaan naisia, lapsia ja vanhuksia, tutkitaan onko huoneilmassa haitallisiksi väitettyjä kaasuja, rakenteissa vettä, seinissä sieniä, onko kissanhiekka vaihdettu ja onko vessat varustettu pierunestolaitteilla.

Kunta tai valtio lähettävät poliisin penkomaan tietokoneen – muun syyn puuttuessa lapsipornoepäily on aina käypä peruste – selaamaan kirjahyllyt ja tilaamaan operaattorilta puhelimen tunnistetiedot, joihin aivan taatusti liittyy muutakin kuin tietoja soitettujen ja vastattujen puhelujen osapuolista ja ajankohdista.

Jo pitkään oravia ja koppakuoriaisia on suojeltu tehokkaammin kuin ihmisiä. Toimiiko Pentti Linkola oikeusministeriön tai eduskunnan neuvonantajana? Hänhän on sitä mieltä, että ihminen on paljon pahempi eläin kuin rotta tai streptokokki.

Jos ihminen juo kaljaa lapsen nähden, aletaan harkita lasten huostaanottoa. Jos hän vetää viikonlopun kuluessa mäyräkoiran ja hörppää pullon suusta päälle tiukkaa viinaa, hän on huono ihminen eli alkoholisti, ja häneltä viedään sekä kansalaisoikeudet että vapaus.

Käsien peseminen on juuri tullut pakolliseksi. Turha luulla, että määräys kumottaisiin oletetun influenssaepidemian kadottua tai että kätteleminen eli ihmisen koskettaminen rauhanomaisin aikein palaisi enää muotiin.

Kiroileminen on ulkoistettu valtion valvomille televisio- ja radiokanaville. Muu media on mainiossa kunnossa. Se mittaa omaa uskottavuuttaan kuin luulosairas pulssiaan, ja tulos on kerta kerralta rohkaisevampi.

Ihminen ei saa olla lihava, likainen eikä laiska. Kun ottaa huomioon, että ihmiset ovat olleet, kieltämättä kukin mahdollisuuksiensa mukaan, lihavia, likaisia ja laiskoja noin 80 000 vuotta, muutos on dramaattinen.

Nämä ovat niin selviä asioita, ettei niistä kannattaisi kirjoittaa, ellei mukana olisi huutava vääryys. Melkein koko Afrikka tekee jo kuolemaa, väitetyt tulevat supervallat Intia ja Kiina ovat johtavia elinympäristön tuhoajia ja oman kansan köyhdyttäjiä, ja seuraavaksi menee Eurooppa. Makea vesi, 1 % maapallon vesivaroista, alkaa nyt loppua. Kriisiä ei aiheuta juomavesi, vaan teollinen kastelu. Pitäähän luonnottomille valtiomiehille ojentaa luonnottomasti kasteltuja kukkia.

Vastaan jupisevat kaltaiseni eli hyväosaiset eläkeikäiset, joista hupsuimmat julkaisevat huoliaan kirjoina ja yrittävät siten pidätellä kunnon kansalaisia poissa tärkeästä toimestaan, kuluttamasta ja toistelemasta virallisen demagogian alustamia asioita.

Hissillä viinakauppaan

Meillekin tänne maalle (Uudellemaalle) rakennetaan tornitaloja. Ensi kauhistuksen haihduttua huomaan, että ajatus on sama, jota olen kaupitellut muutamille tehtailijoille. Eikö ole holtitonta rakentaa tehtaat edelleen halleiksi? Se oli välttämätöntä niin kauan kuin trukit olivat huonoja ja lattian päällyste epäluotettavaa ja energia käytännössä ilmaista.

Torni on luultavasti oivallinen asunto ajatellen ilman laatua ja melua. Disclaimer: jos jatko rupeaa tekemään pahaa korkean paikan kammosta kärsiville, lopettakoon kaikin mokomin lukemisen.

Ainakin Kone Oyj saattaisi innostua ajatuksesta tehdä tehtaista tornitaloja – 50 – 100 kerrosta per yksikkö.

Torni on parempi ratkaisu ajatellen kiinteistötekniikkaa, kuten vettä, viemäriä ja lämmitystä, ja energian kulutuksen kannalta se olisi merkittävästi matalia rakennuksia edullisempi. Pystysuoran ja kuljettamien voimasta voi ottaa osan talteen. Painavan kaman roudaaminen ajoramppia lastaussillalle ei ole olennaisesti kalliimpaa kuin kolarialtis harhailu kuormauspihalla. Kylmiä seiniä ja kattoja on paljon vähemmän ja hukkalämmön talteen ottaminen on tornissa teknisesti halvempaa kuin hallissa. Vallitsevan valon monipuolinen käyttö voisi avata mahdollisuuksia sekä tarpeen että ihmisten kannalta; uskon että auringonvalo vaikuttaa vireisyyteen.

Liukuhihna eli kuljetin on kuulemma Henry Fordin keksintö, vaikka todellisuudessa Fordin todellinen teollinen oivallus oli käytössä Venetsian arsenaalissa jo 800 vuotta aikaisemmin. Kysymyshän on pohjaltaan standardoinnista, toleransseista ja työvaiheiden rationaalisesta erottelusta. Venetsia kehitti ensimmäisenä maailmassa sota-alukset, jossa kaikki, mastoista köleihin oli hyvin nopeasti vaihdettavissa tarvikeosiin.

Keskiajan tornitaloja voi tarkastella esimerkiksi Bolognassa. Rooman kaupungin tornit ovat menneet kierrätykseen, koska niistä sai hyvää rakennuskiveä halvalla.

Ainakin Bolognan tornit olivat nykyisten televisiotornien suoria edeltäjiä. Pääasioita olivat roskaväen silmälläpito ja puolustusnäkökohdat. Hyvin tehtyä tornia on huomattavan vaikea valloittaa rynnäköllä ja siihen on myös vaikea osua tykillä. Sen kokivat viimeksi Neuvostoliitto-Venäjän Omon-joukot Baltiassa 1990-luvun alussa. Edes polttamisesta ja savustamisesta ei tahdo tulla mitään.

Kuvittelen että keskiajalla portaissa kiipeilyä ei pidetty ongelmana. Välimeren seudulla monet kaupungit rakennettiin juuri oikeaan kohtaan eli kohtuullisen jyrkkään rinteeseen 1/3 korkeudelle huipusta laskien. Taistelusta ylämäkeen on kokemuksia esimerkiksi niillä amerikkalaisjoukoilla, jotka valloittivat kuukaudesta toiseen Monte Cassinoa.

Todellisuus jäljittelee taidetta.

”Diehard I”, mielielokuviani muuten, kuvauspaikka Santa Monican Fox Towers, esitteli ja tutki merkillisen keskittyneesti tornitalon haavoittuvuutta niin että mukana olivat varmaan kaikki muut keinot paitsi se Al Qaidan Japanin kamikaze-lentäjiltä kopioima keino. Japanilaisten kunniaksi on muuten sanottava, että panssarilaivan tuhoaminen pikku lentokoneiden kyytiin mahtuvilla aineilla oli aikamoinen temppu.

Tehdaskäytössä liukuhihna olisi tornissa pystysuorana ovela keino hyötyä painovoimasta.

Minulla on ilo ja etu asua talossa, jossa ainakin joku toinen pärjäisi vielä tuollaiset 20 vuotta, 85-vuotiaaksi. Mutta kyllä Muumitalo olisi mahtava!

Espoon kaupunki soitti minulle taannoin ja vaati toimittamaan takaisin apulaitteet, jotka oli toimitettu isääni varten hänen asunnolleen. Kysyin oliko puhe muun muassa kahvoista kylpyhuoneessa ja ulko-ovella. Oli kyllä, ja Pohjois-Espooseen ja sassiin, koska heillä ei ole aikaa ajella. Kysyin, tarvitsevatko he takaisin myös ruuvit. Sitten tulin maininneeksi 86-vuotiaasta äidistäni, joka majailee tuossa samaisessa asunnossa ja jatkoin keskustelua. Pian virkavaltaisuuden kyllä kiitettävästi hallitseva keskustelukumppanini melkein itki ja alkoi pyydellä anteeksi, mielestäni aiheeksi.

Kyllä niitä ripoi ja valoi saa olla. Mutta miksi nelikerroksinen omakotitalo ei olisi oivallinen? Alakerrassa autosuoja mahdolliselle omalle autolle ja kaupan autolle sekä kylmä ja viileä säilytystila ja siellä höyläpenkki tykötarpeineen. Ensimmäinen kerros keittiö ja sauna plus kylpyhuone. Toinen kerros oleskelutilat. Kolmas kerros makuuhuoneet. Neljäs kerros – perässä vedettävät köysiportaat ja käynti luukun kautta – syvähenkistä elämää varten, ikkunat neljään suuntaan tai ei – viiteen eli myös ylös! Hissi osittain mekaaninen. Parvekkeissa talja koukkuineen esimerkiksi Ikea-sohvan sisään saamiseksi. Keskushormi ja lähellä sitä nousut sähkö- ja kuitujohdoille sekä ehkä keskuspölynimurin putki. Ylimmän kerroksen ikkunoiden väliin törmäpääskyn pesimäpönttöjä. Ikkunalaudalla tähtikartta.

Otsikko on sekä päättäväisen henkilön keskipitkän tähtäyksen suunnitelma että muunnelmani L. Mallen elokuvan nimestä ”Hissillä mestauslalle”, L’ascenseur sur l’echafaud – tunnettu Miles Davisin elokuvamusiikista. Elokuva ei sovi Kone Oyj:n edustajille, koska jännityskertomuksen keskeinen elementti on hissi, joka menee rikki eli jää jumiin, kun sankari on poistumassa rikospaikalta. Ja Jeanne Moreau odottaa ja vetää röökin toisensa jälkeen.

Älä osta kameraa

Olin tavanomaisilla retkilläni ja katselin Hienostoliike Anttilassa vedenkeitintä, joka lupaa kiehuvaa vettä 5 sekunnin kuluttua napin painamisesta. Neskahvit ovat ihan hyviä ja espressokeittimet huijausta; ne pitäisi pestä vahvoilla teollisuuskemikaaleilla aina seitsemän kupin välein, jotta juoma maistuisi hyvältä.

Kuten joku kirjoittaja, nautin itsekin siitä hitaudesta, jolla kuplat ilmestyvät ja vesi alkaa kiehua. En enää ymmärrä, miksi jälki-istunto oli rangaistus. On suuri nautinto seisoa ikkunassa ja jarruttaa kaikkia ajatuksia ja mielikuvia. Tunti on kuin tuokio.

Yleistäisin varovasti: hitaus on elämänarvo, jonka merkitystä ei ehkä tajuta, jolle ei osata antaa arvoa. Pariisissa Pont Mirabeau ei ole erikoisen hyvä paikka, vaikka Apollinaire sellaista väitti. Moni muu silta on parempi, ja niillä melkein kaikilla on veteen tuijottajia. Vesi on hidas mutta suunnattoman vanha ja vahva.

Seuraava etappi oli lehtiteline. Englanninkieliset valokuvauslehdet ovat melkein pelkkää Canonin ja Nikonin mainosta, mutta muuan saksalainen julkaisu, jota Rautakirja syystä tai toisesta pitää kioskeissa, on aivan erinomainen. Koska se on kallis, katson tarkkaan, millaisia mittaustuloksia muuan Panasonicin Leican nimeä kantava objektiivi on saanut.

Kotimainen julkaisu on minulle liian taiteellinen. En lämpene kisailulle kummallisimmasta kuvasta.

Mutta sitten mulla sytytti!

(Ruusuneeminolkaveikko kertoi painiottelustaan. ”Minä en kuvia kunnoittanu, vaan nakkasin sen körmyn niskalenkistä mattoon niin että monot vilahti. Ja kansa hurras! Kun ihmiset oli päästäny suoraa huutoa ainakin viis minuuttia mä rupesin ihmettelemähän. Sitten mulla sytytti. Trikoot oli revenny.”)

Olin kantanut murhetta harmaista säistä ja valokuvailukauden päättymisestä. Lehti yllytti. Minulla on sellainenkin periaate, etten hevin osta uutta vehjettä ennen kuin olen opetellut vanhan käytön todella kunnolla. Niinpä valokuvasin kirjapinojani ja hyllyä ja kokeilin hitaita suljinaikoja ja nopeita asetuksia.

Lumix G 1:n kenno kestää reippaasti 800 Asaan ja nippanappa 1600:an. Viis minä kohinasta, ellei se nyt mahdottomiin mene.

Olin siis lukenut, että Nikonin tietyssä uutuusmallissa herkkyysasetus ulottuu – noin 100 000 Asaan.

Sitten mulla sytytti!

Leikimme joskus kauan sitten neuvostoliittolaisella hämäränäkölaitteella. Siihen aikaan sotilasmateriaalia sai kirpputoreilta. Siis: valonvahvistimet tekevät tuloaan digikameroihin ja kohta pystyy kuvaamaan säkkipimeässä tai melkein. Vakaimet ja erilaiset jalustat sallivat aika pitkiä valotuksia – ja uusi maailma avautuu.

Jo kesällä olin alkanut hävetä tyhmyyttäni ja ylimielisyyttäni. Kameroiden valmiit idioottiohjelmat ovat nimittäin erittäin käyttökelpoisia. Ihastuttavin on huutokauppamoodi. Kamera ottaa kolme kuvaa ja tarkentaa ja valottaa ne hiukan eri tavoin. Tuloksena on todennäköisesti käypä kuva nettiin.

Ellette uskoisi, esimerkiksi juomalasin (Aino Aalto) valokuvaaminen on vaikeaa, ja esimerkiksi nettiostaja haluaa nähdä mm. sen, onko lasi ehjä. Tosi vaikeita kohteita ovat puukko tai kupera koru. Puhe on koko ajan harrastelusta eli en rupea hankkimaan valonheittimiä enkä reflektoreja vaikka kieltämättä pieni valoteltta houkuttelisi tiettyihin skannausongelmiin – esimerkiksi ylisuuri karttakirja.

Otsikkoni oikeuttaa meneillään oleva hintakehitys. Kameroiden hinnat tulevat todella rajusti alas. Hintaluokka 200 – 400 euroa tarjoaa suurenmoisia vehkeitä. Tutkin mutta kieltäydyin ostamasta Lumixin uusinta versiota, koska en harrasta videokuvausta; siinä olisi ollut mukana mm. stereoäänitys ja tietenkin skarppaus zoomauksen aikana. Ja puoli tuntia liikkuvaa kuvaa stillikameralla! Hinta alle tonnin.

Arvaisin etteivät Canon ja Nikon ole enää kauan itsenäisiä yrityksiä. Isot pojat ovat asialla ja ostavat brändit ja tarvittavan määrän asiantuntemusta. En esimerkiksi hetkeäkään kuvittele, että Panasonicin kanssa ”yhteistyössä” oleva Leica saisi ihan itse tehdä muuta kuin näitä viiden tuhannen euron runkoja (M9). Kyllä se on Japani kun määrää.

Jospa japanilaiset muistaisivat tussipiirroksensa ja tekisivät todella kömpelöitä ja vaikeakäyttöisiä kameroita! En voi olla myöntämättä, että ihailen heidän ja kiinalaisten grafiikkaa, harrastelijamaista viivaa, jonka opettelemiseen menee elinikä.

Japanilaisen kulttuurin ihailijaksi en ilmoittaudu. Monet sen keskeiset osat ovat peräisin suoraan preussilaisista sotilasakatemioista. Edes kamikaze-lentäjät eivät olleet keskiaikaisia friikkejä, vaan lausuivat syöksyessään pahki panssarilaivaan ulkomuistista Goethea, Schilleriä ja tietysti Nietzscheä.

Saako lapsille valehdella?

Minusta lapsia saa narrata. Suvun naisissa on joitakin, jotka ovat ehdottomasti vastaan. Lasten narraaminen olisi typerä, vanhanaikainen pohjalainen tai joka tapauksessa maalainen tapa.

Paheitteni sangen pitkään listaan kuuluu flirttailu vauvojen, natiaisten ja taaperoiden kanssa esimerkiksi kassajonoissa tai kulkuneuvoissa.

Pienen lapsen katse on niin viisas, ettei aikuinen voi alkuunkaan kilpailla. Usein katse vihjaa, että kysymyksessä oleva kolmivuotias on juuri viimeistelemässä rekursiivisen algoritmin matemaattista todistusta.

Sanoin yhdelle tällaiselle: ”Et muuten tiedä, kuka minä olen. Olen joulupukin vanhempi veli.”

Tapausta käsiteltiin, ja puhuteltu ja hänen äitinsä tulivat siihen tulokseen, että setä narraa.

Kirjallisuudessa on paljon kuvauksia lasten narraamisesta kasvattamistarkoituksessa. Luonteenomainen on ”Vaasan Jaakoon” (J.O. Ikola) pakina, jossa päähenkilö, eli Pikku-Jaska itse, lähetetään äidin asialle naapuriin hakemaan lainaksi makkaramittaa ja kiskonkaavaa.

Muunnelmia riittää, ja usein kysymys on esineestä, jota ei ole olemassa.

Ehkä samaa sarjaa on se työpaikkakiusaaminen, jonka muistan itsekin. Kun olin keskenkasvuisena tuuraamassa äidinisän autokorjaamolla, monttöörit (huomatkaa sana – autonasentaja on myöhempi nimike) kävivät vähän väliä kysymässä työkalukopista esimerkiksi loukkuleukaa, ja jouduin miettimään pääni puhki, onko tämä nyt asiaa vai ei.

Tulkitsisin että tämä tällainen on ottamista yhteisön jäseneksi. Lukisin samaan sarjaan etenkin Itä-Suomessa tyypillisen tavan käyttää arkisista asioista kummallisia, vitsikkäitä nimiä. Ei pyydetä kinkkua vaan ”kilijuvan pintoo” eikä sokeria vaan imelää kiveä eikä kermaa vaan ammun hyvvee.

Lapsilla ei ole todellisuudentajua. Mielikuvitus, eilinen ja huominen sekoittuvat.

Todellisuus on tyhmempien aikuisten artefakti eli keinotekoinen tuote. Tietysti, kun sormeni jää komeron oven väliin, todellisuus toimii tässä ja nyt. Kipu ei totisesti ole kuviteltua, vaikka toisaalta monissa tilanteissa sormen kivun voi lopettaa nauttimalla kemikaalia, joka vaikuttaa aivoihin. Se on ihmeellistä. Olen nähnyt ja kokenut tavallisen päänsäryn katoavan peukalonjuurta painelemalla. Viime vuosikymmeninä jokseenkin unohduksissa ollut hypnoosi voi vaikuttaa saman.

Siis kipu on aivoissa eikä sormessa. Ei ole. Tämä voin osoittaa kielenkäyttömme ja todellisuuskäsityksemme epämääräisyyden. Ei taida olla viisasta yrittää sanoa, missä kipu ”on” varsinkaan ellei tiedä, missä lapsi on.

Huomisen vaikutus nykyhetkeen on selvä. Tyypillinen tulevaisuuden tunkeutuminen nykyhetkeen on pelko. Tyypillinen pelko on: onko huomaamani luomi ns. pahanlaatuinen. Se on tätä tai tuota jo nyt mutta pelko kohdistuu tietoon, jonka saa tutkimuksen jälkeen ja siihen, mitä merkitsee melanooma.

Kuolemanpelko on kulttuurimme perustekijöitä ja taitaa erottaa meidät esimerkiksi eräistä aasialaisista suurkulttuureista. Tällä hetkellä tuota pelkoa käsitellään perinteiseen tapaan vaikenemalla.

Menettely on ymmärrettävä mutta vaarallinen. Kuolemanpelko yltyy välillä pandemiaksi, kuten keskiajalla hiukan ennen Mustaa surmaa, ja voi olla, että se liittyy tavalla tai toisella joukkomurhaamisen perinteeseen.

Ilman tulevaisuuden ja menneisyyden tajua käsillä olisi vaikea afasiatapaus ja esimerkiksi kertomusten ymmärtäminen olisi mahdotonta. Tämä on yksi syy kirjallisuuden – tarinoiden – ylivertaiseen tärkeyteen lapsille, ja aikuisille.

Olen koettanut kopistella muistiani hiukan laihoin tuloksin. Kysymys on lapsen narraamisesta, jonka tarkoitus siis mielestäni on harjaannuttaa pientä arvioimaan kuulemaansa ja näkemäänsä ja rikastaan kykyään olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa eli siis tulla toimeen maailmassa.

Voisi olla Arvilyn eli Arvid Lydeckenin laajaa tuotantoa. Hän oli Hannu Marttilan isän ”Jukka H. Puntarin” edeltäjä Otavassa ja lastenkirjallisuuden urakkamies sekä Strindbergin taidesalongin johtaja (k. 1960). ”Kotoa ja kaukaa”…? Samaa satsia kuin Nokian mainokseksi oiva ”Telefooni Afrikassa”.

En siis muista lorua tai lastenrunoa, joka alkaa ”Mummo kertoi satusarjan, kuinka Kekri kaitsi karjan…”
Sitten tulee luettelo kaikenlaisia satuolentoja, ja lopuksi mummo huokaa kuulijalle, joka on pieni tyttö, nimeltään Lotta, että tällaisia sitä kerrottiin mummon aikana, ”Lotan laisna lapsukaisna”.

Ja siihen Lotta sanoo runon mukaan, että nyt mummo narrasi. Onhan se mahdoton ajatus, että mummo ei olisi ollut aina mummo, vaan pikkutyttö.

Kiistettävyydestä

Eilen oli puhe valehtelemisesta, tänään vaikenemisesta.

Vaikenemalla valehteleminen on keskeinen kohta erilaisissa valan kaavoissa. ”Siitä mitään salaamatta tai siihen mitään lisäämättä taikka sitä muuttamatta.”

Tämän takia käytännössä esittää suurta osaa käsite, joka on vailla selvää suomenkielistä nimitystä, deniability. Kiistettävyys on likimääräinen käännös.

Haluatko todella tietää? Kysymyksen kuulee silloin tällöin. Haluatko todella tietää, oletko ottolapsi? Itse en ole. Synnyin kotona ja esteettömiä todistajia oli lähihuoneissa runsaasti saapuvilla kätilö Rauha Lehtosen lisäksi.

Tuollaisen kysymyksen takana on moraalinen ja psykologinen arvoitus. Väittäisin, että on tilanteita, joissa on oikein ja onnellista jäädä tietämättömäksi.

Joku hakee kiihkeästi virkaa, johon luuleekin pääsevänsä, mutta hanke kaatuu. Myöhemmin haave toteutuu. Eikö ehkä ole parempi säästyä tiedolta, että projektin torppasi nykyinen kollega NN?

Henkilöhistorioissakin tehdään usein se virhe, että uskotellaan ihmisen pysyvän pohjimmaltaan samana vuosikymmenestä toiseen. Ei se pidä paikkansa. Toisista tulee parempia, toisista huonompia, kolmansista erilaisia.

Jos korkeassa asemassa olevalla poliitikolla – ajatellaan esimerkiksi presidentti Obamaa – on erittäin hyviä avustajia, nämä eivät kerro korkealle esimiehelleen kaikkea, mitä tämä keksii kysyä. He toisin sanoen saattavat valehdella, ainakin vaikenemalla.

Tästä on se etu, että korkea esimies voi jakaa täysin rehellisesti esiin tulevasta asiasta virheellistä tietoa esimerkiksi toisille valtion päämiehille. Valehteleminen on vaikea taito, ja siitä kiinni jääminen voi olla tuhoisaa.

Tällainen ”kiistettävyyden” vaaliminen on myös äärimmäisen vaarallista. Tiettävästi kaamea J. Edgar Hoover, FBI:n pitkäaikainen johtaja, käytti juuri tätä perustelua, jos jollakulla oli otsaa kysyä, miksi presidentille ei esimerkiksi ollut kerrottu, että Washingtonissa harjoitettiin 1960-luvulle tultaessa salakuuntelua enemmän ja taitavammin kuin Moskovassa.

Tuloksena oli salainen tyrannia eli kuten sanotaan ”valtio valtiossa” monine korruptioilmiöineen.

Ei ole ihme, että kun Stalinin käsitettiin todella kuolleen Kremlin makuuhuoneeseensa, monelle tuli kiire. Miten salaisen poliisin ynnä muiden elinten (NKVD) päällikkö Lavrenti Berija (kuvassa yhdessä korkean esimiehensä kanssa) lopulta kuoli, on jäänyt hiukan epäselväksi. Joka tapauksessa hänet todettiin pikaisesti kansanviholliseksi, kapitalistien agentiksi, terroristiksi (!) ynnä muuta ja teloitettiin.

Liikkeenjohdon oppaissa saisi kiinnittää enemmän huomiota havaintoesimerkkeihin esimerkiksi siitä, miten säilyttää henkensä korkean esimiehen suosiossa. Asiaa selvittelivät jo roomalaiset historiankirjoittajat, mutta keinoa ei ole toistaiseksi löydetty. Salainen tieto voi olla erittäin hyödyllistä – esimerkiksi paikkansa pitämätön väite Himmlerin juutalaisuudesta – mutta se voi olla myös tappavaa.

Suomessa poliitikkojen perinteenä on valehdella reippaasti. J.K. Paasikivi oli tämänkin asian suvereeni mestari. Hän jätti jälkeensä todisteet – puheita ja julkilausumia yhteen suuntaan ja päiväkirjamerkintöjä toiseen

Mauno Koivisto kehitti hienon tekniikan. Hän vastasi kysymyksiin niin perinpohjaisesti, ettei kukaan ymmärtänyt. Esko Aho hallitsee televisiotekniikan. Hän katsoa nakittaa kameraan säteillen vilpittömyyttä ja vastaa mihin tahansa kysymykseen asian vierestä. ”Onko hallitus tietoinen nakkimakkaran hinnasta?” ”Kyllä, hallitus on seurannut asiaa erikoisen täsmällisesti, koska nakkimakkaraongelma on monessakin suhteessa samanlainen kuin keskustapuolueen voimakkaasti ajama…(mitä tahansa).”

”Plausible deniability” eli ”perusteltu kiistettävyys” on todellisuudessa erittäin mielenkiintoinen käsite – tietotekniikassa. On mahdollista käyttää useita salakirjoitusavaimia, joita vailla kryptattu teksti ei aukea. Siten yhden avaimen haltijaa on turha kiduttaa, eikä kiduttaja tiedä eikä kykene selvittämään, montako avainta on todellisuudessa olemassa.

Kirjakaupastä löytyy aivan loistava Zürichin Teknillisen korkeakoulun tietojenkäsittelytieteen didaktiikan professorin Juraj Hromkovicin teos ”Alogithmic Adventures. From Knowledge to Magic”. Sen kryptografiaa koskeva jakso sisältää perustiedot – laajemmin kuin Wikipedian artikkeli ”Plausible deniability”. (Kysyin: Hromkovic on todella kova tekijä.)

Tuon kirjan innoittamani olen ajatellut hankkia huoneeseeni muovikyltin ”Hotelli Hilbert”. Kirjassa kerrotaan tuosta hotellista, jossa on äärettömän monta huonetta ja jonka eteen pysäköi bussi, jossa on äärettömän monta matkustajaa…

(Murtamaton salakirjoitus on tietysti olemassa – kun avain on yhtä pitkä kuin viesti. Lähettäjä voi turvallisesti väittää, ettei salattua viestiä ole tai että syötiksi salattu teksti oli se oikea.)

Valehtelemisesta

Perustelun hylkääminen siksi, että sen esittäjä on vastenmielinen tyyppi, on ns. ad hominem –argumentti, jollaisia pidetään aiheellisesti arvottomina. Niitä pidetään myös hyvän tavan vastaisina.

Toisin kuin luullaan, meilläkin on väittelemisen sääntöjä. Professorista riippuen niitä pidetään yllä jopa seminaareissa ja tohtorinväitöksissä. Niillä on merkitystä myös oikeudenkäynneissä. Eduskunnassa ja – jälleen – puheenjohtajasta riippuen valtuustoissa ja lautakunnissa niitä suorastaan valvotaan.

Suomessakaan eduskunnassa nimenomaan ei saa sanoa, että ”edustaja N.N. valehtelee”.

Kekkosta 50-luvulla presidentiksi puuhattaessa olin joskus alaikäisenä matkaseuralaisena mukana. Jossain Lapualla Niilo Kosola, pitkäaikainen kansanedustaja (kok.), piti juuri puhetta, kun Kustaa Tiitu (ml.), saman pitäjän suuri poika, harppoi sisään jatsarisaappaissaan ja huusi ovelta käsillä ollutta asiaa kuulematta: ”Äläkää uskoko Kosoolaa, Kosoola valehteloo.”

Klassikko jo syntyessään. Ja mitäpä sitä kieltämään, että Niilo K. oli Vihtorin poika, tosin maltillinen ja harkitseva sekä esiintymisessään että politiikassa.

Vuosikymmeniä myöhemmin opin, että siinä on siis kaksi tuomittavaa argumenttia yhdessä virkkeessä.

Tässä ei ole kuitenkaan puhe totuudesta, vaan valehtelemisesta.

Eduskunnassa kuuluu sanoa: ”Kansanedustaja NN:n esittämät tiedot eivät pidä paikkaansa…” Ja asiaan kuuluu esittää oikeammat tiedot.

Oikeudenkäynnissä ei saa sanoa: ”Kantaja valehtelee”, vaan ”kiistetään”. Yleensä on täsmennettävä, kiistetäänkö tosiasioina esitetty, jolloin tarpeen on todistelu, vain tosiasioina esitetystä tehty oikeudellinen johtopäätös, jolloin turvaudutaan lainoppiin, oikeuskäytäntöön tai oikeuskirjallisuuteen lain oikean sisällön ja tulkinnan selvittämiseksi.

Jopa lehtimiehet sekaantuvat joskus – ”tuomittiin vastoin kiistämistään” tarkoittaa siis että joku väitti yhtä mutta todisteet osoittivat toista. Vielä useammin muuten ihmiset erehtyvät termeistä. Kun maallikko sanoo ”tein sen aivan vastoin parempaa tietoa”, hän luultavasti erehtyy ja yrittää sanoa hienosti toimineensa seurausta tarkoittamatta eli vahingossa. ”Vastoin parempaa tietoa” tarkoittaa kuitenkin rikosoikeudessa tahallisuuden ankarinta astetta – tiesi tarkoin, mitä asiasta seuraa, ja teki kuitenkin. Ero on suurimmillaan tapaturman ja elinkautisen ansaitsevan murhan ero.

Jostain syystä suurvalehtelijat eivät ole suomalaisessa perinteessä tavallisia – lukuun ottamatta Nätti-Jussia, jona käsitys moraalisesta krapulasta oli selvä. Oli kuulemma kerrankin ihan mietityttänyt, kun ryyppäämisen jälkeen aamulla Ounasvaaran rinteessä herätessä vieläkin oli kummassakin kainalossa kuristunut poliisi.

Englannin kielessä tällä tarinatyypillä on nimi, Tall Stories. Sanotaan että ne ovat erikoisen suosittuja syvässä etelässä, etenkin Texasissa.

Mestarivalehtelijoilla taas on pysyvästi mestat muun muassa markkinoinnissa.

Alan ammattilaiset itse sanovat, että mainonta on vain etevää tuoteinformaatiota. Niin hyviä valehtelijoita he ovat.

Suomessa sekä kirjallisuudessa että tarinoissa mielenkiintoisen aliedustettu laji on myös muun maailman suosikki, ”con-man”.

Nähdäkseni tämä ei ole alkuunkaan sama asia kuin ”veitikka”. Jos suomentaa pitäisi, mieluummin sitten ”huijari”. Sanakirja tietää ”henkilö, joka käyttää hyväkseen toisen hyväuskoisuutta (luottamusta)”.

Vain Haanpää on jättänyt pysyvän jäljen tähän lajiin (”Taivalvaaran näyttelijä”). Yhteiskunnallinen kehitysaste ei oikein kelpaa selitykseksi.
Niin vain on, että myös ”merimiesjutut” viittaavat Paroni Münchausenin kotiseuduille. Merimieslauluista ”Intian kuu” (Intiassa kuukin on kuumempi, oo-hiio-hei…) on merkitty tietokantoihin Masa Jäppilän sanoitukseksi. Epäilen valeeksi.

Tunnettu ja suosittu ja perinteellinen saksalainen liioittelulaulu, jonka Palle on suomentanut oivallisesti on ”Pelko pois, Rosemarie”. Kimppuuni sain ma suuren hain – sen tapoin nyrkilläin mä vain, ja sitten laivan kiinni uin…” Lajityypin mestari oli hyväntahtoinen pallinaama Heinz Rühmann, jonka ”Ich brech die Hertzen…” on mainio. ”Murskaan ylpeimpienkin naisten sydämet, sillä olen niin kovin myrskyisä ja intohimoinen.

Satun tuntemaan myös tosielämästä joukon ihmisiä – osa heistä merkittäviinkin asemiin kohonneita – että he pystyisivät viidessä minuutissa myymään kenelle tahansa tai ainakin minulle Helsingin Pitkänsillan tosi törkeällä hinnalla ja vielä niin, että kiittäisin molemmin käpälin kättä puristaen, vedet silmillä ja ääni paksuna, miten sainkaan tämän tilaisuuden kantaa korteni kekoon luovuttamalla koko mukaan sattuneen ja pankkiin pantatut omaisuuden, auton avaimet, kellon rannasta ja paikat hampaista näin jaloon tarkoitukseen.

Lähdesuoja

Tänään korkein oikeus kuulemma antaa ratkaisun lähdesuojaa koskevassa asiassa, johon minulla ei ole mitään osaa.

Kirjanoppineet ja ylimmäisen papit puhuvat otsa rypyssä lähdesuojasta ja sanovat, että se on kaikki kaikessa ja siihen ei saa kajota.

Ei saakaan.

Puheena on oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §, jossa viitataan sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä annettuun lakiin ja siinä mainitun ”viestin” laatijaan.

Todistaja saa kieltäytyä paljastamasta viestin laatijaa eli lähdettä. Jos tutkittavana kuitenkin on rikosasia, josta syytteen mukaan voi seurata ankarampi rangaistus kuin kuusi vuotta vankeutta, lähde on ilmaistava.

Nuo rikokset koskevat yleensä ihmisen henkeä tai maan turvallisuutta. Sellainen raskas rikos on myös esimerkiksi törkeä tuhotyö, teko jota nimitettiin ennen murhapoltoksi.

Kunnianloukkaus ja tekijänoikeusrikos eivät ole sellaisia. Siis pääministerin kunniaa koskevassa jutussa lähteen saa salata myös todistajana.

Asiasta keskusteltaessa on tapa unohtaa säännöksen loppuosa:

”Milloin 2 tai 3 momentissa tarkoitettu asia koskee rikosta, mistä saattaa seurata vankeutta kuusi vuotta tai ankarampi rangaistus, taikka sanotunlaisen rikoksen yritystä tai osallisuutta siihen, taikka tietoa, joka on annettu vastoin sellaista salassapitovelvollisuutta, jonka rikkomisesta on erikseen säädetty rangaistus, voidaan sanotussa momentissa mainittu henkilö kuitenkin velvoittaa vastaamaan siinä tarkoitettuun kysymykseen. (19.7.1974/622).”

Toisin sanoen jos verovalmistelija tai sosiaalityöntekijä on kertonut lehdelle yksityistä koskevan tiedon, lähde on paljastettava.

Salassapitoa koskevia, rangaistuksella tehostettuja määräyksiä on oman, opetusta varten laatimani listan mukaan yli 100 eri säädöksessä, ja yksin kappalein laskien näitä määräyksiä on tiettävästi yli 600.

Laki viranomaistoiminnan julkisuudesta (24 §) sisältää 32 kohtaa kokonaan tai harkinnan mukaan salassa pidettävistä asiakirjoista.

Esimerkki: ”32) asiakirjat, jotka sisältävät tietoja henkilön poliittisesta vakaumuksesta tai tietoja henkilön yksityiselämän piirissä esittämistä mielipiteistä taikka tietoja henkilön elintavoista, osallistumisesta yhdistystoimintaan tai vapaa-ajan harrastuksista, perhe-elämästä tai muista niihin verrattavista henkilökohtaisista oloista...”

Laissa (22 §) on viittaus rikoslakiin. Asiakirjan antaminen, kopioiminen tai näyttäminen sivulliselle on rangaistavaa. Sivullista (toimittajaa) puolestaan uhkaa rangaistus salassapitorikoksesta.

Puhe lähdesuojasta virkamiesten sananvapauden turvana on epämääräistä. Salassa pidettävät asiat, esimerkiksi useimmat henkilöverotusta koskevat tiedot, ovat salaisia, eivätkä ne lehtiin vuotaneina siis kuulu lähdesuojan piiriin.

Lehdet eivät halua korostaa tätä näkökohtaa. Jos siis poliisi vuotaa tietoja esitutkinnan aikana, lähdesuojaa ei ole, koska esitutkinnassa kerrottu on pidettävä salassa niin kauan kuin menettely kestää.

Lähdesuoja ei ole erikoisen ylevä oikeus. Ilmiantojärjestelmä on ollut kautta aikojen hirmuvallan vankka tuki.”Oikeutta” saada tietoja toisten asioista ei ole olemassa eikä sitä voi johtaa demokratiasta eikä perusoikeuksista.

Tositelevision maailma on samentanut journalistien harkintakykyä. Ei se auta asiaa, että jotkut levittelevät ja myyvät henkilötietoaan. Jos joku rehentelee lehdessä, paljonko hän nettosi asuntokaupoissa, se ei anna oikeutta julkaista omin luvin vastaavia tietoja ujommista ihmisistä.

Lehdistön lähdesuojan murtaminen sensaatiojutuissa – vaalirahoitus – ei ole tarpeen.

Kun media rikkoo lakia, vastuulliset tuomitaan rangaistukseen ja vahingonkorvauksiin. Lähdesuojaan saa vedota vapaasti. Ellei lähdettä tuoda esiin, tietoa on turha inttää todeksi. Tuomioistuin ei usko. Tuomio tulee.

Sinänsä kunniaa loukkaavan väitteen esittäjä kantaa riskin eli todistustaakan siitä, että väitettä ei pidetä totena, jolloin sinänsä loukkaava väite hyvin helposti katsotaan rangaistavaksi.

En usko sitäkään, että lähde, ”syvä kurkku” toimisi aina jalosti. Rohkenen epäillä, että poliittisesti sävyttyneissä asioissa lähde on välistä toinen poliitikko, todennäköisesti puoluetoveri.

Kuu ja kuollut

Katselin vähän laajemminkin verkosta ilmenevää. En siis tullut korostaneeksi, että eilinen Yrjö Jylhän ”Häätanhun” raju teema on äärimmäisen tunnettu ja kansainvälinen. Jylhä vain on löytänyt sille hienon, iskevän muodon.

”Kuollut sulhanen” ja kuollut morsian löytyvät jopa asuina ja esineinä Yhdysvaltain Halloween-perinteenstä, joka tunnetusti on vahvasti kallellaan Meksikon pyhäinpäivän eli kuolleiden tai kuoleman päivän perinteeseen.

Nähdäkseni tarina on johdettavissa Orfeuksesta asti – runoilija lähtee hakemaan kuollutta vaimoaan manalasta. Sen eri muunnelmat ovat kirjallisen perinteen keskeisintä ainesta ja tunnetaan eri versioina kaikkialla. Puoli vuosisataa sitten Marjatta ja Martti Pokela lauloivat usein radiossa, miten yksi haamu oli Marjaanan ovella ja se hilijalleen kolokutti… Se oli kuollut sulho se. Jopa Suuri Toivelaulukirja 1, josta laulu löytyy, mainitsee aiheen kansainväliseksi ja suomalaisen version kansanballadiksi, joita suosittiin runsaat sata vuotta sitten. Sävelmä on hyvä.

Kuuluisa suomalainen versio on sulhanen, joka tulee noutamaan morsianta, sieppaa rekeen ja hetken ajettua sanoo:

”Kuu paistaa heliästi,
kuollut ajaa keviästi –
etkö piikainen pelkää?”

Ja ajaa hautausmaalle, avoimeen hautaan. Loppu.

En taaskaan välitä haeskella, mutta sanoisin että tästä tarinasta on yksi tai useampia versioita kauhutarinoiden kotimaisessa klassikossa, Lauri Simonsuuren paksussa kirjassa ”Myytillisiä tarinoita”. Sitä muuten ei pidä antaa lapsille. Ainakin minä näen edelleen joskus pahoja unia homeisesta kirkkokansasta ynnä muusta luettuani sen aivan liian nuorena.

Näissä SKS:n takaa löytyvissä tarinoissa on kyllä toisaalta mahtavaa aineistoa. Kuten se paholaiselle luvattu poika, jonka pappi pelasti pitämällä häntä yön alttarilla. Poikaa oli varoitettu paholaisen juonista ja niinpä hän ei erehtynyt, kun piru kapusi pimeässä kirkossa saarnastuoliin ja oikeaa pappia jäljitellen veisasi väärin. Kun virsi menee ”Jeesuksen muisto ihana”, piru veisasi ”Suksen luisto ihana”.

Helposti löytyvä johdatus näihin asioihin on Eija Timosen ”Kuu paistaa, kuollut ajaa – aavetarinoita (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1984).

Vaikeasti käsille saatavan Aarne – Thompsonin tarinatyyppien morfologian (Antti Aarne, The Types of the Folktale: A Classification and Bibliography, The Finnish Academy of Science and Letters, Helsinki, 1961. ISBN 951-41-0132-4) on suureksi osaksi nyt korvannut Ashlimanin erittäin laaja Folk Tales, joka löytyy Internetistä.

Tarinatyyppien tutkimus on hyvä ja kunniallinen kansanrunouden tutkimuksen ala, jossa salaperäisesti yleissivistyksestä puuttuva Antti Aarne (1867-1925) oli lopulta Helsingin yliopiston kansanrunouden tutkimuksen ylimääräinen professori. Tai tiedän kyllä, miksi hän suurtyöstään huolimatta on niin vähän tunnettu. Vladimir Propp ja kumppanit tulivat 1920-luvulla uudenlaisten teorioiden kanssa peliin, ja Aarnen morfologia arvioitiin vanhentuneeksi. Silti se elää edelleen. Tuo on virallisempi selitys.

Epävirallisempi selitys on suomen kielen ja folkloristiikan akateeminen perinne, joka vetää reippaasti vertoja jopa Simonsuuren hirveimmille kauhukertomuksille. Yksi tarinan päähenkilöistä on Emil Nestor Setälä. Ja eipä tuo Martti Haaviokaan ollut mikään kiltti mies.

Sääli että Matti Kuusi oli niin hieno mies, että hänenkin runsaat ja lukijan runsaasti palkitsevat muistelmaesseensä sivuavat näitä arkoja asioita vain silloin tällöin ja ohimennen. Ja tiedemiehenä Kuusi pysytteli turvallisella puolella, etenkin sananparsissa.

Nyt olen puhunut itseni pisteeseen, jossa on pakko toistaa ennen sanomani – Matti Kuusi, jonka A. Ehrnrooth luultavasti piti hengissä Siiranmäessä, Äyräpäässä ja Vuosalmella eräänlaisena Vänrikki Stoolina itselleen, kirjoitti hyviä sotarunoja, mutta viisaana miehenä ei koskaan ylistystä JR 7:n sankareille. Vihje: Aake Jermon ”Siiranmäen miehet ”on Kuusen tarkastama ja editoima ja siksi erittäin hyvä sotakirja. Jermo yritti jatkaa omin nokin Äyräpäästä, mutta tulos ei ollut kaksinen. – Rykmentin sotapäiväkirja on eräässä kaivossa Neuvostoliitossa.

Kun puhuin hänen kanssaan – valitettavan vähiin se jäi – sain vaikutelman, ettei hän ollut erikoisen halukas keskustelemaan ”Runon ja raudan kirjasta”, jonka hän julkaisi AKS:lle omistettuna 30-luvulla, eikä myöskään sodan jälkeen ilmestyneestä kokoelmastaan ”Routa liikkuu”.

Luulen ettei hän halunnut Jylhän, Haavion eikä Koskenniemen seuraan. Hän ei halunnut esiintyä runoilijana. Osaan ulkoa suurimman osan noista kahdesta kirjasta. Kunnioitan Kuusta. Kun hänen runojaan ei löydy mainittavasti edes antologioista, panen tähän muistista vain pienen näytteen:

”Tiesimme muka / leikistä kuka / selvisi ehjin nahoin. / Petyimme pahoin. // Ei entisellään / lie keho kellään / sielukin sikin sokin, / rempalla jokin. // Paista ei kauas / kainalosauvas, / silti sun kenkäs kolkkaa / outoa polkkaa. // Lohtuna sull’ on / suudelma pullon, / suudelma, johon turrut. / Valveilla murrut.”

Häätanhu

Ystäväni Vilho Viksten, WSOY:n pitkäaikainen ja isokokoinen kirjallinen johtaja, piti radiossa 1966 tai niillä main muutaman esitelmän, jotka vaikuttivat ainakin minuun suunnattomasti. Hän julkaisi ne nimellä Runo ja tulkinta.

Viksten käsitteli suunnattoman epäajankohtaista Yrjö Jylhää ja osoitti, että juuri kukaan ei ilmeisesti osaa lukea nuoren Jylhän ”Häätanhua” oikein, ei vallankaan sen suosituksi tehnyt laulaja Mauno Kuusisto, eikä muuten osaa vieläkään.

”On ilo sulla, mut suru mulla, / on mulla hautajaiset, sulla häät.
Siis kätes anna nyt morsianna, / kun viime kerran minut vielä näät.

Sun häitäs tanssaan, mut kohta kanssaan / vie manan immet mua karkeloon.
Sun onnes tähden pois täältä lähden, / sun silmäs siunaten mua seuratkoon.

Pian päätät tanhus, oot kohta vanhus, / mut ikinuorna minut aina näät.
Luo tuonetarten käyn häitä varten,/ on sulla hautajaiset, mulla häät.”

Runo on Suomen kirjallisuuden saatanallisimpia. Hylätty kosija hipsii hirteen ja jättää toisen valinneelle morsiamelle sellaisia terveisiä, että ”oot kohta vanhus” ja huomauttaa aivan osuvasti, että muut paitsi hänet hirrestä laskeneet muistavat hänet itsensä aina nuorukaisena.

Karonen ja Rajala eivät suotta puhu uudessa kirjassaan ”Yrjö Jylhä, Talvisodan runoilija” tässä kohdin sadomasokismista. Jylhän suhde naisiin oli outo. Mikä tuossa on kirjassa käsitellyn sairauden tekoa, mikä jo Tampereen klassillisen lyseon koulupoikana synkäksi ja hillityllä tavalla hillittömäksi tiedetyn miehen sairasmielisyyttä, sitä on paha mennä sanomaan.

Hänessä roikkuivat aikakauden huimat naiset, Elina Vaara ja Katri Vala. Jylhä kirjoitti runoja ja nyrkkeili. Hän harjoitteli ja lienee pahoitellut, ettei ryhtynyt tosissaan kilpailemaan, hänellä kun oli edellytyksiä.

Talvisodan komppanianpäälliköksi ei tule kirjailijoista mieleen toista. Tarkoitan henkilöä, jolla olisi ollut edellytyksiä jaksaa. Jylhä hoiti sen tehtävän viimeisen päälle ja kovalla hinnalla. Hän sai ainekset yhteen vuosisadan runoteoksista, ”Kiirastuleen”, joka ilmestyi pääsiäiseksi 1941, Se jäi käytännössä hänen viimeiseksi tekstikseen, vaikka hän eli vielä 15 vuotta.

Jylhä ja 1945 tuberkuloosiin kuollut, henkilönä säikky ja ns. suuntautumisestaan myös keuhkotautiin menehtyneen Kailaan tavoin tiedetty Sarkia olivat viimeiset sidotun mitan mestarimme.

Tiedän – P. Mustapään ”Jäähyväiset Arkadialle 1945” ja kohdin vielä ”Koiruoho, ruusunkukka” sisältävät verratonta riimittelyä, mutta eivät oikeastaan rytmistä soivuutta.

Mustapää – akateemikko Martti Haavio – oli sikäli aikamme suurten mestareiden Juha Watt Vainion, Juice Leskisen ja Tuomari Nurmion edeltäjä, että hän kirjoitti prismaattisesti. Teksti aukeaa moneen suuntaan, myös leikin ja parodian. Lisäksi hän oli, Paavo Haavikon suullisesti ja vastentahtoisesti tunnustaman mukaan, lyriikan modernistien esikuva tai ainakin silmämäärä, tähtäyspiste.

Mistä minä tiedän, mutta Mustapään runon nimi viittaa italian kielen sanontaan ”leikki on loppu” mutta myös ”juhlitaan”. È finita!
La Cuccagna

Nyt laulan ikävästä
ja laulan riemusta,
ja ikävä lie punainen,
ja riemu lie musta.

Ja laulustani tästä
ota oppi oikea,
että soikea lie pyöreä,
pyöreä soikea.

Hulluuden hämärästä
siis etsi järkeä,
sillä viisauspa turha lie,
vaan hulluus tärkeä.

Näin pääset tietämästä,
mitä tahdon, tarkoitan:
kun kiellän, silloin käsken,
kun pyydän: karkoitan.

Sipulinrummuttaja

Jäimme siihen, että Günter Grassin ”Peltirumpu” avasi saksalaisille mahdollisuuksia muistaa, mitä olikaan tullut tehdyksi.

Suomentaja on jälkisanoissaan kehaissut aivan oikein, että Grass kehitti ”maagisen realismin” tässä teoksessaan, kauan ennen Marquezia. Juuri noin kritiikin käsitteitä tyhjennetään merkityksestä. Jos ”maaginen realismi” on siis sinänsä epäuskottavien tai yliluonnollisten elementtien sisällyttämistä sinänsä todenmukaiselta tuntuvaan tekstiin, on yllättäen määritelty romaani. ”Don Quijote” on sellainen, ja varsinkin Rabelais, 1500-luvun puolivälin listaykkönen.

Mutta Grass kuvaa hauskasti kirjansa sen lopulla jaksossa, jota kukaan ei oikein muista; ankeriaiden pyytäminen kuolleen hevosen päällä on niin vahva sekä romaanissa että Schlöndorffin elokuvassa, että se peittää paljon muuta alleen.

”Peltirumpu” on luettavissa allegoriana, vertauskuvallisesti. En kyennyt löytämään avaimia. Kääpiökasvuiseksi jäävä Oskar ei mielestäni ole Hitler pienenä eikä Saksan tai Danzigin kansa eikä liioin kašubien murhe. (Itä-Pommerin kuoleva slaavilainen kieli, joka esiintyy taajaan Grassin tuotannossa.)

Romaanin muoto tuo mieleen Simplicissiumuksen tai muiden ohella Daniel Defoen viljelevän tyylilajin, ”tositarinan”, jossa on todentuntuisuus on peräisin mielikuvituksesta.

Tuo ”Peltirummun” keskeinen jakso on sipulien kuoriminen eräänlaisessa yökerhossa sodanjälkeisessä, jo vaurastuvassa Länsi-Saksassa. Ikääntyneet, arvokkaat ihmiset saavat itkeä sipulia pilkkoessaan, palata lapsuuteen, kastella alleen – ja Oskar rummuttaa.

Sipulin kuoriminen on Grassin pinttymiä. Hänen omaelämäkerrallinen teoksensa on nimeltään ”Sipulia kuoriessa”. Grass kuullottaa.

Mutta sipulin sisällä ei ole mitään. Se on syötävä, tai kärsittävä, kuin elämä.

Sitäkin on sanottu, että Grass kirjoitti kaupungin samalla tavalla kuin Joyce Dublinin ja Dostojevski Pietarin.

Nähdäkseni tämäkin on turhaa puhetta. Edes Döblinin ”Berliini, Aleksanderplatz” ei ole Berliinin kuvaus, ”Kuolema Venetsiassa” ei oikeastaan tapahdu Venetsiassa, vaan mielessä (ja lähisaaren hotellissa), Musil ei kirjoittanut Wienistä sitä kuvatessaan, ja Kafkalle Praha oli vieras. Proust on selvemmin kotonaan hiukan oudoissa maaseutupalatseissa ja kylpylähotelleissa kuin Pariisissa.

Miksi maailman vaikeimman, tietokoneohjelmaakin vaikeamman henkisen suorituksen osaaja eli romaanikirjailija ryhtyisi kilpailemaan Baedekerin ja muiden matkaoppaiden kanssa?

”Peltirummun” Oskar on kirjoittaja itse, ja rummun pärrytys on hänenkin oman – kukaties häneltä itseltään huomaamatta jääneen – myöntämisen mukaan Olivetti-merkkisen kirjoituskoneen pärrytystä, kahdella sormella. Grass näyttää olevan kirjituskonefetisisti niin kuin itse asiassa aika monet. (Spesialisti minua oikaiskoon, mutta ainakin valokuvista päätellen Waltari toteutti kai koko mielikuvituksellisen laajan kirjoitusurakkansa Remingtonin vaatimattomalla matkakirjoituskoneella. Veijo Meri kuuluu paukuttaneen ”Manillaköyden” samalla kolisevalla konttorikoneella, jota itsekin käytin Otavan mainososastolla 1964.)

Oskar valehtelee. Samalla tavalla Grassin myönsi 2006 julkisesti, että hän oli toiminut julistamiensa moraalisten iskulauseiden vastaisesti ja jättänyt huolellisesti mainitsematta missään yhteydessä palveluaan 17-vuotiaasta Waffen-SS –panssarijoukoissa ampujan apulaisena.

Moni kiirehtii Suomessakin sanomaan, että Waffen-SS oli aivan eri asia kuin SS, saati Einsatzgruppe. Mitä pidemmälle tutkimus etenee, sitä näennäisemmäksi ero muuttuu. Julmuudet siviiliväestöä kohtana eivät olleet SS:n – eivätkä Saksan – yksinoikeus. Lukuisat korkeat sotilashenkilöt väittivät muistelmissaan olleensa tietämättömiä toimenpiteistä, joihin he olivat antaneet itse käskyn. Silti: tuhoamisleirejä ympäröi salassapito ja vaikeneminen.

Grass oli kirjoittanut vastineen vanhuuden päiviensä paljastukseen, josta häntä on syytetty hyvinkin vihaisesti, jo ”Peltirummussa”. Hän on sirkustaiteilija – yksi hienoimmista.

Julkinen intellektuelli Grass on eri henkilö. Itse olen suhtautunut toivoakseni johdonmukaisen vihamielisesti tuohon joukkoon, jota vertaisin mielelläni julkisiin porttoihin, elleivät viimeksi mainitut olisi selvästi kunniallisempia.

Julkinen intellektuelli, sellainen kuin Grass tai Sartre tai Jan Myrdal on milloin mistäkin asiasta milloin mitäkin mieltä, ja onnistuu useimmiten vakuuttamaan ainakin itsensä oikeassa olemisestaan ja vaatimaan rahaa siitä.

Intellektuellin ja kirjailijan lahjakkuuden osuminen samaan henkilöön on onneksi lopultakin harvinaista. Katsokaa vaikkapa Dostojevskin tai Tolstoin esityksiä kiireellisiä toimia vaativista ajankohtaisista epäkohdista. Ajatelkaa itsensä Tshehovin poliittisia mielipiteitä ja tuttavia.

Tuomarin hinta

Ei pidä luulla, että kertoisin, paljonko tuomarille on maksettava lahjuksena, jotta varmistaisi mieleisensä tuloksen oikeudenkäynnissä. Suomalaisessa järjestelmässä lahjonta on lähes mahdotonta. Tuomarit suhtautuvat sellaiseen aggressiivisen kielteisesti, ja onnettomalla oikeuttaan hakevalla ei ole keinoa edes arvioida, kuinka monta tuomaria hän joutuisi maksamaan.

Yli neljänkymmenen vuoden aikana en ole kuullut yhdestäkään virkatuomarin lahjontayrityksestä. Rakenteellinen lahjonta, jolla tarkoitan ”hyvä veli” –epäilyjä on mutkikkaampi asia. Siitä toiste. Olen seurannut läheltä monenlaisten ”tuomareiden” toimintaa, ja tiedän jotain esimerkiksi urheilussa esiintyvistä ongelmista, kun on sovellettava sääntöjä.

Näitä blogikirjoituksiani on monta lajia. Useimmista asioista, joista kirjoitan, en tiedä kissan hännän vertaa. Joihin käsittelemiini aiheisiin minulla on koulutus, joten pitäisi tietää. Joissakin asioissa olen ainakin nikottelematta maksetuista palkoista ja palkkioista päätellen ns. asiantuntija.

Kirjankustantamisesta tiedän muun muassa hinnan muodostukseen ja jakeluun liittyviä asioita, jotka eivät ole luettavissa mistään, ja itse alasta ja sen toimijoista niin sanoakseni yhtä ja toista. Kirjojen palkitsemisesta tiedän sen verran, että olen ollut kerran Tieto-Finlandian antaneen raadin puheenjohtaja ja siis lukenut läpi sen vuoden kilpailuun lähetetyt noin 200 tietokirjaa.

Tämä oli asiaa, jatko ei.

Kahden ja puolen suuren kustantajan kannalta Tieto-Finlandia oli katastrofi, jotka tosin ovat muotia, mutta tuskin tässä tapauksessa tervetulleita. Finlandia oli melkein yhtä kauhea, WSOY ja Otava kumpikin yksi, ja häpeä sanoa kaksi Gummeruksen kirjaa ja yksi ruotsinkielinen, ja yksi Siltalan.

Tällaista ei saisi tapahtua. Kirjat ovat Hotakaista lukuun ottamatta ylivoimaisen vaikeita, ehkä mahdottomia myydä.

Kirjasäätiön eli kirjankustantajien on muutettava palkinnon säännöt tai lopetettava palkinto. Ennustan että näin tuleekin tapahtumaan hyvin pian. Ovathan kysymyksessä lukijoiden rahat, joten pääkustantajien on saatava päättää voittajista, sen jälkeen kun näennäisvalinta on toteutettu. Median on osoitettava suosiota ja esitettävä yllättynyttä. Se on sen tehtävä.

Itsestään tarjoutuva malli on sopivista tyhjäntoimittajista koostuva raati, joka valitsisi ne kirjat, jotka eivät voita. Siis lista ”also ran”. Palkkioksi lounas Jaskan snagarilla. Jäsenet voi poimia satunnaisotannalla muutamasta matrikkelista, kunhan varmistaa, että he ovat hengissä. Tarkemmin ajatellen tuokin voi olla liian tiukka vaatimus.

Sitten hankittaisiin molempiin palkintoihin sellainen voittajan valitsija, joka ei petä odotuksia. Voin toimittaa listan henkilöistä, joihin voi luottaa.

Yksinkertaisinta olisi nimetä tehtävään pysyvästi esimerkiksi Kanki-Kaikkonen tai Suomen Kuvalehden nykyinen tai entinen päätoimittaja. Siinä tehtävässä on vain kunnian miehiä. Tehtävään liittyy monissa tapauksissa myös vakuuttava ulkomuoto, vaikka asianomaiset eivät tiettävästi kaupittelekaan vakuutuksia, toistaiseksi.

Muu lehti ei kelpaa. Kanavan päätoimittaja on arvostelukykyinen; ei käy. Parnasso meni haukkumaan perusteet esittäen ainakin yhden nyt Finlandia-ehdokkaaksi nostetun kirjan (”Salo”).

Puuttuvaa asiantuntemusta, puuttuvaa asiantuntemusta, jupisee kustantaja.

Miksi muuten mainitsemiani lehtiä ei jo lakkauteta? Molemmissa ilmenee vähän väliä hyviä kirjoituksia, vaikka ”Tieteessä tapahtuu” –lehden hei rillumarei puuttuu (kaljupäiset tieteenharjoittajat yrittämässä tukistaa toisiaan).

Kun satuin näkemään oikeasti hienon kirjailijan Antti Hyryn aiheellisesti hiukan nolostuneen näköisenä palkinnon julkistamistilaisuudessa, josta muuten on jo laadittu värikkäitä kuvauksia sanomalehtiin, mieleeni juolahti aito parannusehdotus, joka vieläpä säästäisi Kirjasäätiölle selvää rahaa.

Asiahan näet on niin, että meillä on puutetta sekä suurmiehistä että kipsipäistä. Tätähän surin tässä blogissa viimeksi toissapäivänä.

Ryhtykööt palkitsemaan kuolleita kirjailijoita! Se olisi uutta verrattuna kaiken maailman Nobeleihin, Bookereihin ja Goncourteihin ja ilahduttaisi lisäksi suuresti kirjailijamestareiden perillisiä.

Palkitusta valmistettaisiin näköispysti, joita toimitettaisiin maan kaikkiin peruskouluihin kouluruokailun ja nuorten kasvun ja kehityksen edellyttämän asiantuntemuksen rahoituksen sijasta.

Koska laakeriseppeleet ovat kuihtuvaa tavaraa, kuten moni taiteilija on saanut havaita, ja lisäksi pirullisen vaikeita sitoa – olen ollut sitomassa – voitaisiin merkitä tämä Litt. B –sarja suurmiehiä esimerkiksi juuri päähineillä. Kirpputorilta lähtisi todella halvalla rumanruskeita lakkeja, kokardilla tai ilman. Ja jouluksi patsaille omena suuhun!

Tuomarin hinta

Ei pidä luulla, että kertoisin, paljonko tuomarille on maksettava lahjuksena, jotta varmistaisi mieleisensä tuloksen oikeudenkäynnissä. Suomalaisessa järjestelmässä lahjonta on lähes mahdotonta. Tuomarit suhtautuvat sellaiseen aggressiivisen kielteisesti, ja onnettomalla oikeuttaan hakevalla ei ole keinoa edes arvioida, kuinka monta tuomaria hän joutuisi maksamaan.

Yli neljänkymmenen vuoden aikana en ole kuullut yhdestäkään virkatuomarin lahjontayrityksestä. Rakenteellinen lahjonta, jolla tarkoitan ”hyvä veli” –epäilyjä on mutkikkaampi asia. Siitä toiste. Olen seurannut läheltä monenlaisten ”tuomareiden” toimintaa, ja tiedän jotain esimerkiksi urheilussa esiintyvistä ongelmista, kun on sovellettava sääntöjä.

Näitä blogikirjoituksiani on monta lajia. Useimmista asioista, joista kirjoitan, en tiedä kissan hännän vertaa. Joihin käsittelemiini aiheisiin minulla on koulutus, joten pitäisi tietää. Joissakin asioissa olen ainakin nikottelematta maksetuista palkoista ja palkkioista päätellen ns. asiantuntija.

Kirjankustantamisesta tiedän muun muassa hinnan muodostukseen ja jakeluun liittyviä asioita, jotka eivät ole luettavissa mistään, ja itse alasta ja sen toimijoista niin sanoakseni yhtä ja toista. Kirjojen palkitsemisesta tiedän sen verran, että olen ollut kerran Tieto-Finlandian antaneen raadin puheenjohtaja ja siis lukenut läpi sen vuoden kilpailuun lähetetyt noin 200 tietokirjaa.

Tämä oli asiaa, jatko ei.

Kahden ja puolen suuren kustantajan kannalta Tieto-Finlandia oli katastrofi, jotka tosin ovat muotia, mutta tuskin tässä tapauksessa tervetulleita. Finlandia oli melkein yhtä kauhea, WSOY ja Otava kumpikin yksi, ja häpeä sanoa kaksi Gummeruksen kirjaa ja yksi ruotsinkielinen, ja yksi Siltalan.

Tällaista ei saisi tapahtua. Kirjat ovat Hotakaista lukuun ottamatta ylivoimaisen vaikeita, ehkä mahdottomia myydä.

Kirjasäätiön eli kirjankustantajien on muutettava palkinnon säännöt tai lopetettava palkinto. Ennustan että näin tuleekin tapahtumaan hyvin pian. Ovathan kysymyksessä lukijoiden rahat, joten pääkustantajien on saatava päättää voittajista, sen jälkeen kun näennäisvalinta on toteutettu. Median on osoitettava suosiota ja esitettävä yllättynyttä. Se on sen tehtävä.

Itsestään tarjoutuva malli on sopivista tyhjäntoimittajista koostuva raati, joka valitsisi ne kirjat, jotka eivät voita. Siis lista ”also ran”. Palkkioksi lounas Jaskan snagarilla. Jäsenet voi poimia satunnaisotannalla muutamasta matrikkelista, kunhan varmistaa, että he ovat hengissä. Tarkemmin ajatellen tuokin voi olla liian tiukka vaatimus.

Sitten hankittaisiin molempiin palkintoihin sellainen voittajan valitsija, joka ei petä odotuksia. Voin toimittaa listan henkilöistä, joihin voi luottaa.

Yksinkertaisinta olisi nimetä tehtävään pysyvästi esimerkiksi Kanki-Kaikkonen tai Suomen Kuvalehden nykyinen tai entinen päätoimittaja. Siinä tehtävässä on vain kunnian miehiä. Tehtävään liittyy monissa tapauksissa myös vakuuttava ulkomuoto, vaikka asianomaiset eivät tiettävästi kaupittelekaan vakuutuksia, toistaiseksi.

Muu lehti ei kelpaa. Kanavan päätoimittaja on arvostelukykyinen; ei käy. Parnasso meni haukkumaan perusteet esittäen ainakin yhden nyt Finlandia-ehdokkaaksi nostetun kirjan (”Salo”).

Puuttuvaa asiantuntemusta, puuttuvaa asiantuntemusta, jupisee kustantaja.

Miksi muuten mainitsemiani lehtiä ei jo lakkauteta? Molemmissa ilmenee vähän väliä hyviä kirjoituksia, vaikka ”Tieteessä tapahtuu” –lehden hei rillumarei puuttuu (kaljupäiset tieteenharjoittajat yrittämässä tukistaa toisiaan).

Kun satuin näkemään oikeasti hienon kirjailijan Antti Hyryn aiheellisesti hiukan nolostuneen näköisenä palkinnon julkistamistilaisuudessa, josta muuten on jo laadittu värikkäitä kuvauksia sanomalehtiin, mieleeni juolahti aito parannusehdotus, joka vieläpä säästäisi Kirjasäätiölle selvää rahaa.

Asiahan näet on niin, että meillä on puutetta sekä suurmiehistä että kipsipäistä. Tätähän surin tässä blogissa viimeksi toissapäivänä.

Ryhtykööt palkitsemaan kuolleita kirjailijoita! Se olisi uutta verrattuna kaiken maailman Nobeleihin, Bookereihin ja Goncourteihin ja ilahduttaisi lisäksi suuresti kirjailijamestareiden perillisiä.

Palkitusta valmistettaisiin näköispysti, joita toimitettaisiin maan kaikkiin peruskouluihin kouluruokailun ja nuorten kasvun ja kehityksen edellyttämän asiantuntemuksen rahoituksen sijasta.

Koska laakeriseppeleet ovat kuihtuvaa tavaraa, kuten moni taiteilija on saanut havaita, ja lisäksi pirullisen vaikeita sitoa – olen ollut sitomassa – voitaisiin merkitä tämä Litt. B –sarja suurmiehiä esimerkiksi juuri päähineillä. Kirpputorilta lähtisi todella halvalla rumanruskeita lakkeja, kokardilla tai ilman. Ja jouluksi patsaille omena suuhun!