Kuu ja kuollut

Katselin vähän laajemminkin verkosta ilmenevää. En siis tullut korostaneeksi, että eilinen Yrjö Jylhän ”Häätanhun” raju teema on äärimmäisen tunnettu ja kansainvälinen. Jylhä vain on löytänyt sille hienon, iskevän muodon.

”Kuollut sulhanen” ja kuollut morsian löytyvät jopa asuina ja esineinä Yhdysvaltain Halloween-perinteenstä, joka tunnetusti on vahvasti kallellaan Meksikon pyhäinpäivän eli kuolleiden tai kuoleman päivän perinteeseen.

Nähdäkseni tarina on johdettavissa Orfeuksesta asti – runoilija lähtee hakemaan kuollutta vaimoaan manalasta. Sen eri muunnelmat ovat kirjallisen perinteen keskeisintä ainesta ja tunnetaan eri versioina kaikkialla. Puoli vuosisataa sitten Marjatta ja Martti Pokela lauloivat usein radiossa, miten yksi haamu oli Marjaanan ovella ja se hilijalleen kolokutti… Se oli kuollut sulho se. Jopa Suuri Toivelaulukirja 1, josta laulu löytyy, mainitsee aiheen kansainväliseksi ja suomalaisen version kansanballadiksi, joita suosittiin runsaat sata vuotta sitten. Sävelmä on hyvä.

Kuuluisa suomalainen versio on sulhanen, joka tulee noutamaan morsianta, sieppaa rekeen ja hetken ajettua sanoo:

”Kuu paistaa heliästi,
kuollut ajaa keviästi –
etkö piikainen pelkää?”

Ja ajaa hautausmaalle, avoimeen hautaan. Loppu.

En taaskaan välitä haeskella, mutta sanoisin että tästä tarinasta on yksi tai useampia versioita kauhutarinoiden kotimaisessa klassikossa, Lauri Simonsuuren paksussa kirjassa ”Myytillisiä tarinoita”. Sitä muuten ei pidä antaa lapsille. Ainakin minä näen edelleen joskus pahoja unia homeisesta kirkkokansasta ynnä muusta luettuani sen aivan liian nuorena.

Näissä SKS:n takaa löytyvissä tarinoissa on kyllä toisaalta mahtavaa aineistoa. Kuten se paholaiselle luvattu poika, jonka pappi pelasti pitämällä häntä yön alttarilla. Poikaa oli varoitettu paholaisen juonista ja niinpä hän ei erehtynyt, kun piru kapusi pimeässä kirkossa saarnastuoliin ja oikeaa pappia jäljitellen veisasi väärin. Kun virsi menee ”Jeesuksen muisto ihana”, piru veisasi ”Suksen luisto ihana”.

Helposti löytyvä johdatus näihin asioihin on Eija Timosen ”Kuu paistaa, kuollut ajaa – aavetarinoita (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1984).

Vaikeasti käsille saatavan Aarne – Thompsonin tarinatyyppien morfologian (Antti Aarne, The Types of the Folktale: A Classification and Bibliography, The Finnish Academy of Science and Letters, Helsinki, 1961. ISBN 951-41-0132-4) on suureksi osaksi nyt korvannut Ashlimanin erittäin laaja Folk Tales, joka löytyy Internetistä.

Tarinatyyppien tutkimus on hyvä ja kunniallinen kansanrunouden tutkimuksen ala, jossa salaperäisesti yleissivistyksestä puuttuva Antti Aarne (1867-1925) oli lopulta Helsingin yliopiston kansanrunouden tutkimuksen ylimääräinen professori. Tai tiedän kyllä, miksi hän suurtyöstään huolimatta on niin vähän tunnettu. Vladimir Propp ja kumppanit tulivat 1920-luvulla uudenlaisten teorioiden kanssa peliin, ja Aarnen morfologia arvioitiin vanhentuneeksi. Silti se elää edelleen. Tuo on virallisempi selitys.

Epävirallisempi selitys on suomen kielen ja folkloristiikan akateeminen perinne, joka vetää reippaasti vertoja jopa Simonsuuren hirveimmille kauhukertomuksille. Yksi tarinan päähenkilöistä on Emil Nestor Setälä. Ja eipä tuo Martti Haaviokaan ollut mikään kiltti mies.

Sääli että Matti Kuusi oli niin hieno mies, että hänenkin runsaat ja lukijan runsaasti palkitsevat muistelmaesseensä sivuavat näitä arkoja asioita vain silloin tällöin ja ohimennen. Ja tiedemiehenä Kuusi pysytteli turvallisella puolella, etenkin sananparsissa.

Nyt olen puhunut itseni pisteeseen, jossa on pakko toistaa ennen sanomani – Matti Kuusi, jonka A. Ehrnrooth luultavasti piti hengissä Siiranmäessä, Äyräpäässä ja Vuosalmella eräänlaisena Vänrikki Stoolina itselleen, kirjoitti hyviä sotarunoja, mutta viisaana miehenä ei koskaan ylistystä JR 7:n sankareille. Vihje: Aake Jermon ”Siiranmäen miehet ”on Kuusen tarkastama ja editoima ja siksi erittäin hyvä sotakirja. Jermo yritti jatkaa omin nokin Äyräpäästä, mutta tulos ei ollut kaksinen. – Rykmentin sotapäiväkirja on eräässä kaivossa Neuvostoliitossa.

Kun puhuin hänen kanssaan – valitettavan vähiin se jäi – sain vaikutelman, ettei hän ollut erikoisen halukas keskustelemaan ”Runon ja raudan kirjasta”, jonka hän julkaisi AKS:lle omistettuna 30-luvulla, eikä myöskään sodan jälkeen ilmestyneestä kokoelmastaan ”Routa liikkuu”.

Luulen ettei hän halunnut Jylhän, Haavion eikä Koskenniemen seuraan. Hän ei halunnut esiintyä runoilijana. Osaan ulkoa suurimman osan noista kahdesta kirjasta. Kunnioitan Kuusta. Kun hänen runojaan ei löydy mainittavasti edes antologioista, panen tähän muistista vain pienen näytteen:

”Tiesimme muka / leikistä kuka / selvisi ehjin nahoin. / Petyimme pahoin. // Ei entisellään / lie keho kellään / sielukin sikin sokin, / rempalla jokin. // Paista ei kauas / kainalosauvas, / silti sun kenkäs kolkkaa / outoa polkkaa. // Lohtuna sull’ on / suudelma pullon, / suudelma, johon turrut. / Valveilla murrut.”