Sipulinrummuttaja

Jäimme siihen, että Günter Grassin ”Peltirumpu” avasi saksalaisille mahdollisuuksia muistaa, mitä olikaan tullut tehdyksi.

Suomentaja on jälkisanoissaan kehaissut aivan oikein, että Grass kehitti ”maagisen realismin” tässä teoksessaan, kauan ennen Marquezia. Juuri noin kritiikin käsitteitä tyhjennetään merkityksestä. Jos ”maaginen realismi” on siis sinänsä epäuskottavien tai yliluonnollisten elementtien sisällyttämistä sinänsä todenmukaiselta tuntuvaan tekstiin, on yllättäen määritelty romaani. ”Don Quijote” on sellainen, ja varsinkin Rabelais, 1500-luvun puolivälin listaykkönen.

Mutta Grass kuvaa hauskasti kirjansa sen lopulla jaksossa, jota kukaan ei oikein muista; ankeriaiden pyytäminen kuolleen hevosen päällä on niin vahva sekä romaanissa että Schlöndorffin elokuvassa, että se peittää paljon muuta alleen.

”Peltirumpu” on luettavissa allegoriana, vertauskuvallisesti. En kyennyt löytämään avaimia. Kääpiökasvuiseksi jäävä Oskar ei mielestäni ole Hitler pienenä eikä Saksan tai Danzigin kansa eikä liioin kašubien murhe. (Itä-Pommerin kuoleva slaavilainen kieli, joka esiintyy taajaan Grassin tuotannossa.)

Romaanin muoto tuo mieleen Simplicissiumuksen tai muiden ohella Daniel Defoen viljelevän tyylilajin, ”tositarinan”, jossa on todentuntuisuus on peräisin mielikuvituksesta.

Tuo ”Peltirummun” keskeinen jakso on sipulien kuoriminen eräänlaisessa yökerhossa sodanjälkeisessä, jo vaurastuvassa Länsi-Saksassa. Ikääntyneet, arvokkaat ihmiset saavat itkeä sipulia pilkkoessaan, palata lapsuuteen, kastella alleen – ja Oskar rummuttaa.

Sipulin kuoriminen on Grassin pinttymiä. Hänen omaelämäkerrallinen teoksensa on nimeltään ”Sipulia kuoriessa”. Grass kuullottaa.

Mutta sipulin sisällä ei ole mitään. Se on syötävä, tai kärsittävä, kuin elämä.

Sitäkin on sanottu, että Grass kirjoitti kaupungin samalla tavalla kuin Joyce Dublinin ja Dostojevski Pietarin.

Nähdäkseni tämäkin on turhaa puhetta. Edes Döblinin ”Berliini, Aleksanderplatz” ei ole Berliinin kuvaus, ”Kuolema Venetsiassa” ei oikeastaan tapahdu Venetsiassa, vaan mielessä (ja lähisaaren hotellissa), Musil ei kirjoittanut Wienistä sitä kuvatessaan, ja Kafkalle Praha oli vieras. Proust on selvemmin kotonaan hiukan oudoissa maaseutupalatseissa ja kylpylähotelleissa kuin Pariisissa.

Miksi maailman vaikeimman, tietokoneohjelmaakin vaikeamman henkisen suorituksen osaaja eli romaanikirjailija ryhtyisi kilpailemaan Baedekerin ja muiden matkaoppaiden kanssa?

”Peltirummun” Oskar on kirjoittaja itse, ja rummun pärrytys on hänenkin oman – kukaties häneltä itseltään huomaamatta jääneen – myöntämisen mukaan Olivetti-merkkisen kirjoituskoneen pärrytystä, kahdella sormella. Grass näyttää olevan kirjituskonefetisisti niin kuin itse asiassa aika monet. (Spesialisti minua oikaiskoon, mutta ainakin valokuvista päätellen Waltari toteutti kai koko mielikuvituksellisen laajan kirjoitusurakkansa Remingtonin vaatimattomalla matkakirjoituskoneella. Veijo Meri kuuluu paukuttaneen ”Manillaköyden” samalla kolisevalla konttorikoneella, jota itsekin käytin Otavan mainososastolla 1964.)

Oskar valehtelee. Samalla tavalla Grassin myönsi 2006 julkisesti, että hän oli toiminut julistamiensa moraalisten iskulauseiden vastaisesti ja jättänyt huolellisesti mainitsematta missään yhteydessä palveluaan 17-vuotiaasta Waffen-SS –panssarijoukoissa ampujan apulaisena.

Moni kiirehtii Suomessakin sanomaan, että Waffen-SS oli aivan eri asia kuin SS, saati Einsatzgruppe. Mitä pidemmälle tutkimus etenee, sitä näennäisemmäksi ero muuttuu. Julmuudet siviiliväestöä kohtana eivät olleet SS:n – eivätkä Saksan – yksinoikeus. Lukuisat korkeat sotilashenkilöt väittivät muistelmissaan olleensa tietämättömiä toimenpiteistä, joihin he olivat antaneet itse käskyn. Silti: tuhoamisleirejä ympäröi salassapito ja vaikeneminen.

Grass oli kirjoittanut vastineen vanhuuden päiviensä paljastukseen, josta häntä on syytetty hyvinkin vihaisesti, jo ”Peltirummussa”. Hän on sirkustaiteilija – yksi hienoimmista.

Julkinen intellektuelli Grass on eri henkilö. Itse olen suhtautunut toivoakseni johdonmukaisen vihamielisesti tuohon joukkoon, jota vertaisin mielelläni julkisiin porttoihin, elleivät viimeksi mainitut olisi selvästi kunniallisempia.

Julkinen intellektuelli, sellainen kuin Grass tai Sartre tai Jan Myrdal on milloin mistäkin asiasta milloin mitäkin mieltä, ja onnistuu useimmiten vakuuttamaan ainakin itsensä oikeassa olemisestaan ja vaatimaan rahaa siitä.

Intellektuellin ja kirjailijan lahjakkuuden osuminen samaan henkilöön on onneksi lopultakin harvinaista. Katsokaa vaikkapa Dostojevskin tai Tolstoin esityksiä kiireellisiä toimia vaativista ajankohtaisista epäkohdista. Ajatelkaa itsensä Tshehovin poliittisia mielipiteitä ja tuttavia.