Älä osta kameraa

Olin tavanomaisilla retkilläni ja katselin Hienostoliike Anttilassa vedenkeitintä, joka lupaa kiehuvaa vettä 5 sekunnin kuluttua napin painamisesta. Neskahvit ovat ihan hyviä ja espressokeittimet huijausta; ne pitäisi pestä vahvoilla teollisuuskemikaaleilla aina seitsemän kupin välein, jotta juoma maistuisi hyvältä.

Kuten joku kirjoittaja, nautin itsekin siitä hitaudesta, jolla kuplat ilmestyvät ja vesi alkaa kiehua. En enää ymmärrä, miksi jälki-istunto oli rangaistus. On suuri nautinto seisoa ikkunassa ja jarruttaa kaikkia ajatuksia ja mielikuvia. Tunti on kuin tuokio.

Yleistäisin varovasti: hitaus on elämänarvo, jonka merkitystä ei ehkä tajuta, jolle ei osata antaa arvoa. Pariisissa Pont Mirabeau ei ole erikoisen hyvä paikka, vaikka Apollinaire sellaista väitti. Moni muu silta on parempi, ja niillä melkein kaikilla on veteen tuijottajia. Vesi on hidas mutta suunnattoman vanha ja vahva.

Seuraava etappi oli lehtiteline. Englanninkieliset valokuvauslehdet ovat melkein pelkkää Canonin ja Nikonin mainosta, mutta muuan saksalainen julkaisu, jota Rautakirja syystä tai toisesta pitää kioskeissa, on aivan erinomainen. Koska se on kallis, katson tarkkaan, millaisia mittaustuloksia muuan Panasonicin Leican nimeä kantava objektiivi on saanut.

Kotimainen julkaisu on minulle liian taiteellinen. En lämpene kisailulle kummallisimmasta kuvasta.

Mutta sitten mulla sytytti!

(Ruusuneeminolkaveikko kertoi painiottelustaan. ”Minä en kuvia kunnoittanu, vaan nakkasin sen körmyn niskalenkistä mattoon niin että monot vilahti. Ja kansa hurras! Kun ihmiset oli päästäny suoraa huutoa ainakin viis minuuttia mä rupesin ihmettelemähän. Sitten mulla sytytti. Trikoot oli revenny.”)

Olin kantanut murhetta harmaista säistä ja valokuvailukauden päättymisestä. Lehti yllytti. Minulla on sellainenkin periaate, etten hevin osta uutta vehjettä ennen kuin olen opetellut vanhan käytön todella kunnolla. Niinpä valokuvasin kirjapinojani ja hyllyä ja kokeilin hitaita suljinaikoja ja nopeita asetuksia.

Lumix G 1:n kenno kestää reippaasti 800 Asaan ja nippanappa 1600:an. Viis minä kohinasta, ellei se nyt mahdottomiin mene.

Olin siis lukenut, että Nikonin tietyssä uutuusmallissa herkkyysasetus ulottuu – noin 100 000 Asaan.

Sitten mulla sytytti!

Leikimme joskus kauan sitten neuvostoliittolaisella hämäränäkölaitteella. Siihen aikaan sotilasmateriaalia sai kirpputoreilta. Siis: valonvahvistimet tekevät tuloaan digikameroihin ja kohta pystyy kuvaamaan säkkipimeässä tai melkein. Vakaimet ja erilaiset jalustat sallivat aika pitkiä valotuksia – ja uusi maailma avautuu.

Jo kesällä olin alkanut hävetä tyhmyyttäni ja ylimielisyyttäni. Kameroiden valmiit idioottiohjelmat ovat nimittäin erittäin käyttökelpoisia. Ihastuttavin on huutokauppamoodi. Kamera ottaa kolme kuvaa ja tarkentaa ja valottaa ne hiukan eri tavoin. Tuloksena on todennäköisesti käypä kuva nettiin.

Ellette uskoisi, esimerkiksi juomalasin (Aino Aalto) valokuvaaminen on vaikeaa, ja esimerkiksi nettiostaja haluaa nähdä mm. sen, onko lasi ehjä. Tosi vaikeita kohteita ovat puukko tai kupera koru. Puhe on koko ajan harrastelusta eli en rupea hankkimaan valonheittimiä enkä reflektoreja vaikka kieltämättä pieni valoteltta houkuttelisi tiettyihin skannausongelmiin – esimerkiksi ylisuuri karttakirja.

Otsikkoni oikeuttaa meneillään oleva hintakehitys. Kameroiden hinnat tulevat todella rajusti alas. Hintaluokka 200 – 400 euroa tarjoaa suurenmoisia vehkeitä. Tutkin mutta kieltäydyin ostamasta Lumixin uusinta versiota, koska en harrasta videokuvausta; siinä olisi ollut mukana mm. stereoäänitys ja tietenkin skarppaus zoomauksen aikana. Ja puoli tuntia liikkuvaa kuvaa stillikameralla! Hinta alle tonnin.

Arvaisin etteivät Canon ja Nikon ole enää kauan itsenäisiä yrityksiä. Isot pojat ovat asialla ja ostavat brändit ja tarvittavan määrän asiantuntemusta. En esimerkiksi hetkeäkään kuvittele, että Panasonicin kanssa ”yhteistyössä” oleva Leica saisi ihan itse tehdä muuta kuin näitä viiden tuhannen euron runkoja (M9). Kyllä se on Japani kun määrää.

Jospa japanilaiset muistaisivat tussipiirroksensa ja tekisivät todella kömpelöitä ja vaikeakäyttöisiä kameroita! En voi olla myöntämättä, että ihailen heidän ja kiinalaisten grafiikkaa, harrastelijamaista viivaa, jonka opettelemiseen menee elinikä.

Japanilaisen kulttuurin ihailijaksi en ilmoittaudu. Monet sen keskeiset osat ovat peräisin suoraan preussilaisista sotilasakatemioista. Edes kamikaze-lentäjät eivät olleet keskiaikaisia friikkejä, vaan lausuivat syöksyessään pahki panssarilaivaan ulkomuistista Goethea, Schilleriä ja tietysti Nietzscheä.