Häätanhu

Ystäväni Vilho Viksten, WSOY:n pitkäaikainen ja isokokoinen kirjallinen johtaja, piti radiossa 1966 tai niillä main muutaman esitelmän, jotka vaikuttivat ainakin minuun suunnattomasti. Hän julkaisi ne nimellä Runo ja tulkinta.

Viksten käsitteli suunnattoman epäajankohtaista Yrjö Jylhää ja osoitti, että juuri kukaan ei ilmeisesti osaa lukea nuoren Jylhän ”Häätanhua” oikein, ei vallankaan sen suosituksi tehnyt laulaja Mauno Kuusisto, eikä muuten osaa vieläkään.

”On ilo sulla, mut suru mulla, / on mulla hautajaiset, sulla häät.
Siis kätes anna nyt morsianna, / kun viime kerran minut vielä näät.

Sun häitäs tanssaan, mut kohta kanssaan / vie manan immet mua karkeloon.
Sun onnes tähden pois täältä lähden, / sun silmäs siunaten mua seuratkoon.

Pian päätät tanhus, oot kohta vanhus, / mut ikinuorna minut aina näät.
Luo tuonetarten käyn häitä varten,/ on sulla hautajaiset, mulla häät.”

Runo on Suomen kirjallisuuden saatanallisimpia. Hylätty kosija hipsii hirteen ja jättää toisen valinneelle morsiamelle sellaisia terveisiä, että ”oot kohta vanhus” ja huomauttaa aivan osuvasti, että muut paitsi hänet hirrestä laskeneet muistavat hänet itsensä aina nuorukaisena.

Karonen ja Rajala eivät suotta puhu uudessa kirjassaan ”Yrjö Jylhä, Talvisodan runoilija” tässä kohdin sadomasokismista. Jylhän suhde naisiin oli outo. Mikä tuossa on kirjassa käsitellyn sairauden tekoa, mikä jo Tampereen klassillisen lyseon koulupoikana synkäksi ja hillityllä tavalla hillittömäksi tiedetyn miehen sairasmielisyyttä, sitä on paha mennä sanomaan.

Hänessä roikkuivat aikakauden huimat naiset, Elina Vaara ja Katri Vala. Jylhä kirjoitti runoja ja nyrkkeili. Hän harjoitteli ja lienee pahoitellut, ettei ryhtynyt tosissaan kilpailemaan, hänellä kun oli edellytyksiä.

Talvisodan komppanianpäälliköksi ei tule kirjailijoista mieleen toista. Tarkoitan henkilöä, jolla olisi ollut edellytyksiä jaksaa. Jylhä hoiti sen tehtävän viimeisen päälle ja kovalla hinnalla. Hän sai ainekset yhteen vuosisadan runoteoksista, ”Kiirastuleen”, joka ilmestyi pääsiäiseksi 1941, Se jäi käytännössä hänen viimeiseksi tekstikseen, vaikka hän eli vielä 15 vuotta.

Jylhä ja 1945 tuberkuloosiin kuollut, henkilönä säikky ja ns. suuntautumisestaan myös keuhkotautiin menehtyneen Kailaan tavoin tiedetty Sarkia olivat viimeiset sidotun mitan mestarimme.

Tiedän – P. Mustapään ”Jäähyväiset Arkadialle 1945” ja kohdin vielä ”Koiruoho, ruusunkukka” sisältävät verratonta riimittelyä, mutta eivät oikeastaan rytmistä soivuutta.

Mustapää – akateemikko Martti Haavio – oli sikäli aikamme suurten mestareiden Juha Watt Vainion, Juice Leskisen ja Tuomari Nurmion edeltäjä, että hän kirjoitti prismaattisesti. Teksti aukeaa moneen suuntaan, myös leikin ja parodian. Lisäksi hän oli, Paavo Haavikon suullisesti ja vastentahtoisesti tunnustaman mukaan, lyriikan modernistien esikuva tai ainakin silmämäärä, tähtäyspiste.

Mistä minä tiedän, mutta Mustapään runon nimi viittaa italian kielen sanontaan ”leikki on loppu” mutta myös ”juhlitaan”. È finita!
La Cuccagna

Nyt laulan ikävästä
ja laulan riemusta,
ja ikävä lie punainen,
ja riemu lie musta.

Ja laulustani tästä
ota oppi oikea,
että soikea lie pyöreä,
pyöreä soikea.

Hulluuden hämärästä
siis etsi järkeä,
sillä viisauspa turha lie,
vaan hulluus tärkeä.

Näin pääset tietämästä,
mitä tahdon, tarkoitan:
kun kiellän, silloin käsken,
kun pyydän: karkoitan.