Ei enää ihminen

 

 

Otsikko tarkoittaa Vladimir Putinia. Sitä vastoin kuvassa on kirja, jossa kerrotaan rehellisyydestä. Itse asiassa Dazai kuvaa äärimmäistä rehellisyyttä.

 

Se tuli mieleen eilen, kun Sofi Oksanen puhui tunnin Ilta-Sanomien verkkosivulla, ja sanoi asioita selkeästi. Erityisen tärkeää on, ettei hänen tarvinnut käyttää asiantuntijakieltä ja että hän ei pudonnut aggressiivisuuteen.

 

Vain pintapuolisesti julkisen puheen ja polemiikin taitoja ymmärtävät erehtyvät monesti. Aggressiivisuus ja jatkuva ivallisuus vievät aina tehoa.

 

Toivon että koulussa pantaisiin opiskelijat seuraamaan riittävän usein Suomen Eduskunnan kyselytunteja, jotka televisioidaan. Siinä on tilaisuus opetella erottamaan turhanaikainen mölötys merkittävistä, vaikuttavista puheista. Kyselytunti on hyvää koulutusta myös siksi, että puheenvuorot on rajoitettu minuuttiin.

 

Miten muuten voisi opetella vaikeitten ja jopa epämiellyttävien asioiden ymmärtämistä, sitä en valitettavasti oikein osaa sanoa.

 

Poliitikko, virkamies, opettaja ja lääkäri ovat ongelmallisessa asemassa. Kaikilla on ja on oltava omat rajansa. Esimerkiksi opettajan ei pidä sanoa niin kuin mielestäni kerran kuulin: olet suvussasi ensimmäinen, joka on oppinut saksan vahvat verbit. Poliitikon ei pidä ketoa: vastapuolen pääneuvottelija on hankala ihminen. Virkamiehelle ei sovi sanoa medialle: yksityishenkilönä olen kuitenkin sitä mieltä että…

 

En tiedä, onko asia nyt toinen, mutta joitakin vuosia sitten Ranskassa ja Japanissa lääkäri ei sanonut aikuiselle potilaalleen: teillä on syöpä. Useita vuosia sitten kuulin, että lääketieteellisessä muuan tunnettu, erittäin hyvä näyttelijä treenasi nuoria kandeja kertomaan potilaalle hyvin ikäviä tietoja. Se kai tapahtui niin, että näyttelijä esitti erilaisia reagointitapoja kaikkien katsoessa. 

 

Mielenlujuudelta vaikuttava rauhallisuus on kaikkein vaarallisin. Siten käyttäytyy muun muassa henkilö, joka heti päättää kiskaista itsensä hirteen, ja tekee sen. Lääkäri ei ole velvollinen suojelemaan vain potilaansa elämää, vaan elämää. Luultavasti tuolla potilaalla on omaisia tai muita hänestä riippuvaisia.

 

Julkisuudessa on annettu välillä neuvoja, miten välttyä joutumasta huijatuksi sähköpostiviesteillä. Eräät niistä ovat hyvin tarpeellisia.

 

Siihen ei ole ohjeita, miten välttyä joutumasta huijatuksi. Olen lukenut hyvin kauan erilaisia koosteita kahdesta maailmansodasta ja miellyttyäni suuresti ”Pultava” -kirjasta kuuluisan Nobel-komitean entisen jäsenen Peter Englundin maailmansodan kosteisiin ”Stridens skönhet och sorg” eli taistelun kauneus ja suru ja löydettyäni hänen verrattomat esseensä verkosta käsitin aavistavani jotain eräästä ongelmasta. Saksassa eräät olivat omastakin mielestään sekä huijaamassa että huijattuina kahden maailmansodan aikana.

 

Siten kävin vasta nyt lukeman nobelisti Svetlana Aleksijevitšin kirjaa ”Neuvostoihmisen loppu” (suom. 2013). Taas kerran siunaan tätä blogiani. Pääsen levittämään sanaa. Uskomatonta. Miten hienosti, miten paljon siitä, joka meitä kaikkia nyt askarruttaa Venäjässä ja heidän Putinissaan. Miten yleispätevää elämästä diktatuurin hengenvaarassa. Miten tuntematonta meille, tai ainakin minulle. Älkää olko tyhmiä, kuten minä, joka annoin kirjan nimen ja Keltaisen kirjaton niteen paksuuden voittaa terveen järjen.

Silta

 

Sekoittelen aarrearkkua. Kansallisarkisto on edennyt digitoinnissa huimasti. Nyt sieltä löytää vaikka mitä, nähdäkseni jopa merkittävän osan viime sotiemme miesten ja naisten kantakorteista.

 

Vastaavasti käsitykset maan menneisyydestä ja siis myös tulevaisuudesta tulevat mullistumaan. Tosin olen siinä uskossa, että vaikka teoreettinen fysiikka tuottaa hyvin mielenkiintoisia uusia ajatuksia, tulevaisuutta ei voi tietää, koska se ei ole vielä tapahtunut. Menneisyydestä voi periaatteessa tietää kaiken, vaikka näköpiirissä ei ole mitään tekniikkaa, jolla esimerkiksi tähän kohtaan 51 vuotta sitten eli ennen kuin tässä oli mitään taloa, syöksyneet valonsäteet ja ääniaallot voisi poimia avaruudesta takaisin tarkasteltavaksi.

 

Luultavasti kysymyksessä on vanhuudenhöperyys. Minunkin on nukkuessani tai torkkuessani helpompi lukea kylttejä ja tavata ihmisiä kaukaa menneisyydestä kuin viime viikolta.

 

Sen vuoksi jutun kuva on minulle hyvin tärkeä. Se on 1700-luvun maanjakokartta ja todistaa oikeaksi epäilyni, että viime kädessä Pohjanlahden ympäri johtanut ns. vanha sotatie kulki vähän toista reittiä ennen Pohjanmaan rautatien rakentamista. Joki ylitettiin meidän kohdasta. Silloin ja luultavasti nytkin muistomerkkeinä ovat ainakin sukunimet Lauttamus, Silla ja Uitto. Itse asiassa kotikyläni oli Lauttamus ja lähin naapuri kirkolle päin oli talokas Matti Matinpoika Lauttamus, syntynyt 1861, ja hänet minä muistan.

 

Sääli että paikkakunnan historia jäi puolitekoiseksi, kun kirjoittaja kuoli. Esimerkiksi kaksi pitäjän – silloisen kappeliseurakunnan – kuuluisinta henkilöä ovat kadonneet historiasta, mestarivaras Sutki, joka päätti päivänsä Turun vankilassa, ja Veikko Passinen, kukaties ensimmäinen suomenkielinen suomalainen, joka lauloi oopperassa, Tukholmassa 1880-luvulla. Häneltä pettivät kai pian hermot. Hän oli vanhempana Isonkyrön kanttorina ja saattoi olla ensimmäinen kansanlaulujen kerääjä maakunnassa. Ja varmaan juuri siksi Heikki Klemetti vaikenee hänestä mainioissa ja laajoissa muistelmissaan.

 

Tai ehkä ne kuuluisimmat olivat kuitenkin alahärmäläisen Antti Isotalon ja ylihärmäläisen Antti Rannanjärven hengenheimolaiset Anssin Jukka eli Juha Antinpoika Leskenantti ja Jaakko Pukkila, Pukkilan Jaska. Ja ruma vallesmanni, joka ei ollut ruma, vaan ”rumaanen”, eli etenkin häjyjen paheksuma. ”Häjy” ei tarkoita ainakaan yksinomaan häijyä, vaan myös keskenkasvuista.

 

Luultavasti tuohon sanaan sisältyy hyvin paljon. Metsätalouden kannalta kasvun ehtyessä tule kuolema. Ihmisellä asia voi olla toinen. Venäläinen novellikirjailija sanoi jossain muistiinpanossaan, ettei sellainen ihminen ole aikuinen, joka ei ole kolmea tai neljää kertaa pettynyt itseensä todella raskaasti. Häjyily on merkki ihmisestä, joka luulee löytävänsä syyn vaikka mihin toisista ihmisistä. Suuresti hurskas löytää yhtä virheellisesti syyn aina itsestään tietämättä, että suuri syyllisyys on suurta itsekeskeisyyttä.

 

Ennen ajattelin, että esimerkiksi omassa maakunnassani tyypilliseksi sanottu uhoaminen on merkki minäkuvan hauraudesta eli siis keskenkasvuisuudesta.

 

 Mutta ehkä on niin, että aikuistuminen merkitseekin minäkuvan vaihtumista sinäkuvaksi. Äsken televisiossa joku kirjan kirjoittanut sanoi samaa. Esimerkiksi työriidoissa kysymyksessä ovat usein henkilösuhteet, eivät asiat eivätkä palkat. Miehet riitelevät, eivät asiat…

Työ

 

Suomentamaton perusteos on Studs Terkelin ”Working” eli työ – ihmiset kertovat, mitä he tekevät päivät pitkät ja miltä se tuntuu heistä. Kirja on vuodelta 1975. Haastatteluja on satoja. Kertojissa on toimitusjohtajia ja prostituoituja, kaivosmiehiä ja professoreita. 

 

Suomeksi on James Suzmanin ”Työn historia”. Kirjoittaja on antropologi, alkujaan kotona Etelä-Afrikassa kouliintunut sikäläisen alkuperäisväestön ymmärtämiseen ja nyt jo kauan Cambridgessa yhtenä alan huipuista. Kirja on tiukka, mutta osoitettu myös maallikoille.

 

Yhtä ajankohtaisia aiheita ei ole monta. Työ joko katoaa tai muuttaa muotoaan ympärillämme.

 

Kun kerran kysytte – tämän blogin pysyvään otsikon sillisalaatti-noutopöytä eli oma työperäinen taustani on hiukan epätavallinen. Nyt saan suurta mielihyvää selatessani SKS:n eli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuoden kirjaluetteloa. Valikoimassa on selvä siirtymä kulttuurihistorian suuntaan ja tarve löytää lukijoita ja kirjan kuuntelijoita. Suurinta mielihyvää ammateissani ja toimissani tuotti opettaminen. Aina välillä huomasi, että jokin sana oli sattunut tai jokin paikalle kiikuttamani kirja oli ollut juuri se, mitä joku kuulija oikeasti tarvitsi.

 

Suomessa ei ole kai koskaan keksitty tehdä kirjaa ihmisistä, mitä ihmiset siis tekevät ja ajattelevat. Juuri SKS:llä on määrättömästi tuollaista aineistoa, mutta sen kokoaminen on todella vaikeaa.

 

Studs Terkel, jota olen tässä blogissa usein mainostanut, vaikka häneltä on suomeksi vain juuri väärä kirja (”Amerikkalaisia unelmia”), veti 40 vuotta Chicagossa radio-ohjelmaa, käytännössä tunnin joka päivä.  Hän puhutti aivan kaikkia ja osoitti taitonsa saada ihmiset sanomaan myös sellaista, mitä he eivät olleet arvanneet tietävänsä, ja saamaan tämän kaiken nauhalle ja kirjoiksi.

 

Hyvää englantia ymmärtäville on loputon aarrearkku verkko-osoitteessa

https://studsterkel.wfmt.com/

Kuuntelin huvikseni uudelleen tuntemattoman Woody Allenin sokeltavaa puhetta vuodelta 1965 ja sen päälle näytelmäkirjailija Tennessee Williamsin suurenmoista tarinaa näytelmistään, ja sitten ”Okie” eli köyhän Amerikan ihminen muisteli vihan hedelmiä – pula-aikaa ja pakoa Kaliforniaan.

 

Ihmisillä on yleismaailmallinen kyky puhua tutkijoille ja toimittajille sellaista, mitä he arvelevat puhuttajan odottavan. Esimerkiksi Suomessa esimerkiksi sotamuistot, joita Paavo Rintala keräsi etevästi, ovat enemmän Tuntematonta sotilasta + seikkailukirjoja kuin koettua todellisuutta. 

 

Toisaalta esimerkiksi Hannu Karpo, jonka televisiotoimintaa on arkistoitu aika lailla, tunsi suurta vetoa erikoisia ja poikkeuksellisia ilmiöitä kohtaan ja paljon pienempää tavallista.

 

Suuri koonnos tavallisen ihmisen tavallisesta elämästä on tekemättä ja taitaa jäädäkin tekemättä. Ongelma on vähän sama kuin valokuvissa. Kaikkea muuta on kuvattu, paitsi arkea – ja työtä.

Kuka

 

Kuvan vuonna 1906 kuollut piirtäjä Oskar Andersson oli nerokkaimpia, samaa ylhäistä tasoa kuin Albert Engström parhaimmillaan. Piirros ei kuvita sanontaa ”vaatteet tekevät miehen”, vaan pureutuu peruskysymykseen, kuka minä olen. Jos S. Freud olisi nähnyt tuon kuvan, arvelenpa että hän olisi napannut sen jonkin kirjansa kanteen. Hänellähän oli suomentamista uhmaava käsitä ”das ich”, englanninnoksena latinan kautta ”The Ego”.

 

Hyvähän minun on kirjoitella. Suomessa usein mittailemassa ja kankaita näyttämässä pistäytyvä räätälini Bobby soitti kotoaan Thaimaasta ja kertoi, ettei kuriiriliike löydä meille. Yllätyin että myös UPS vastasi konstailematta puhelimeen. Vaatturini ei ole kovan sarjan kynämies, eikä tarvitse ollakaan. Toimitusosoite oli minustakin mahdoton tunnistaa. Seurantanumeron avulla paketti löytyi ja eilen roteva mieshenkilö toi pakkauksen ovelleni.

 

En ole ollut vuosikymmeniin yhtä siistin näköinen. Mielessäni vilahti jo vanha kasku ammattimaisesta hautajaisissa kävijästä, joka söi ja joi viikot ja kuukaudet ympäriinsä maahanpanijaisissa. Kaskun aikaan kunniallinen hautaaminen edellytti pitoja saattoväelle, eikä hautajaisissa kukaan kysy tuntemattoman vieraan nimeä eikä perua.

 

Haanpäällähän on myös päätoiminen kirkossakävijä, joka esitti kotikylillä nasevan yhteenvedon myös saarnasta, jossa yleensä oltiin syntiä vastaan, ja pitäjänvaras, jonka ansiosta rosmoja ei tarvinnut etsiä etäältä, kun kaikki tiesivät, että se Pekkahan se tietysti niitä heiniä oli käynyt vajentamassa.

 

Noin sata vuotta kirjoitettiin romaaneja ja näytelmiä ja tuotettiin elokuvia sankarista, joka törmäilee maailmassa miettien, kuka hän lopultakin on.

 

Kysymys on osuva, koska tietoisuus on avoin ongelma, ja luultavasti jää sellaiseksi. 

 

Jo Nietzsche antoi ohjeen, jota hän ei kylläkään soveltanut itseensä: tule siksi, mikä olet jo. Werde was du bist. Tai no – Nietzsche kyllä tuli hulluksi…

 

Keskustelijat eivät aina jaksa ottaa huomioon, ettei tekniikka sinänsä ratkaise mitään. Sosiaalisen median välttämätön salaisuus eli teeskentely on kyllä vanha perinne. Mielemme ei vain oikein ole tottunut uusiin muotoihin.

 

Sen kai tiedämme kaikki, että valokuvaan ei pidä uskoa. Jo kauan ennen Photoshopia ja sitä uudempia appeja oli tapana sanoa, että ”kamera rakastaa” jotain näyttelijää. Joka ikisessä albumissa on toisaalta ihmisiä, joilla on pettämätön taito muuttua kukaties korkeasta asemasta ja kyvystä huolimatta vajaamielisen vauvan näköisiksi ennen kuin kamera räpsähtää.

 

Tässä ollaan salaisuuksien äärellä. Miten on mahdollista, että ”tiedän” pelkän pärstäkertoimen perusteella jotain ikävää ihmisestä, vaikka en ole nähnyt häntä ennen. Muistatteko R. Nixonin valokuvan varustettuna tekstillä ”ostaisitteko tältä mieheltä käytetyn auton”?

 

Olen kuullut, ettei pitäisi mennä naimisiin kenenkään kanssa ennen kuin on purjehtinut yhdessä kovassakin kelissä vähintään viikon. Eräs lakimies-eräretkeilijä oli sitä mieltä, että ihmisestä tulee sisuskumi näkyviin vasta runsaan viikon tunturivaelluksen aikana. 

 

Voi olla tottakin. Tai sitten ei.

Kysymys talvirenkaista

 

Kirjoituksen kuva esittää tietenkin maailmanpolitiikkaa. Olen suhtautunut talvirenkaisiin suurella hellyydellä siitä erin, kun esittelin yli 40 vuotta sitten pari vaikeaa patenttiriitaa korkeimmassa oikeudessa. Joku oli tullut keksineeksi nastarenkaat. Eilen lukemani mukaan sellaisia käytetään tätä nykyä laajemmin vain Suomessa.

 

Omaa valintaani – nastat – perustelen tarpeella. Emme aio listiä ketään pikkutiellämme emmekä parkkipaikoilla. Tuossa on useita sellaisia kohtia, joista pääsee yhtään yrittämättä tieltä.

 

Ajankohtainen sana ”rospuutto” on lainaa venäjän murteista ja löytyy kielestämme jo 1700-luvulla. Etevät autonrenkaat, joiden kovaa hintaa perusteellaan termillä ”premium”, valmistettiin Venäjällä. Nyt sieltä lienee lähtenyt pois myös Nokian. Maailmanpolitiikka heijastuu siinä, että alan lehtien raivokkaasti toistamissa testeissä korkean aseman on vakiinnuttanut myös yksi aivan kiinalainen rengas.

 

Vihjaan tietysti, että myös Ukrainassa tulee rospuutto ja talvi. Logistiikka on ollut se asia tässä sodassa. Kehys on maantiedettä, kuten jokia ja meri. Logistiikka on materiaali- ja tietovirtojen hallintaa eli siis kuljetuksia ja varastointia.

 

Suomen kenttäarmeijasta oli juhannuksena 1944 neljännes, ehkä kolmannes junakuljetuksissa, materiaaleineen. Alle viikkoa myöhemmin ne olivat käytännössä kaikki sulkemassa reitit länteen. Maasto suosi, mutta myös johtamisjärjestelmä toimi.

 

Mahtaako Putinin pojilla olla talvirenkaita? Siis sikäli kuin on jäljellä kulkuneuvoja. Ukrainalaiset näyttävät siirtävän suuriakin määriä sisäkehällä suorastaan vaivattomasti. Talven tullen katseet voivat hyvinkin kohdistua pohjoiseen. Meillä on täällä varustauduttu talvisodankäyntiin hyvin perinpohjaisesti. Saadun tiedon mukaan jopa armeijan moottorikelkka kulkee pettävällä pohjalla jopa paikoista, joista edes jalkamies ei pääse, vaikka olisi vielä jalat.

 

Edellisessä maailmansodassa, täsmälleen syntymäni aikaa 1944, ensin petti amerikkalaisten logistiikka Ardennien solissa ja sitten brittien, kun kävi ilmi, että matkalla Arnheimiin oli aivan liian monta siltaa. Sitä ennen Italiassa oli jarrutettu maanteihin eli laakson pohjille juuttuneita amerikkalaisia melkein vuosi. Ja sota jatkui.

 

Logistiikan tavoite ”juuri oikeaan aikaan” pätee monessa asiassa. Väitetään että kilpailutilanteessa ratkaisee tämä niin sanottu Toyota-periaate. Sen tosin taisivat kehittää länsimaiset kauppalaivojen rakentajat jo kauan aikaisemmin. Historiakirjoissa sanotaan, että uusia laivoja rakennettiin paljon nopeammin kuin vihollinen ehti upottaa niitä. Ja sodankulun ratkaisi kauppalaivasto.

 

Kun kävin lukiota, alusvaatteissani oli leima SA Int. Kun menin armeijaan, laatikoista päätellen siellä ampuivat jalkaväki ja tykistö vuonna 1943 valmistettuja ammuksia. Välineet, kuten haarakaukoputki, jonka kantamiseen lepikoissa ja muissa pusikoissa minua koulutettiin, näytti olevan Zeissin Saksassa valmistama jo ennen sotia. Hyviä varusteita. Lainopöin lukujani varten ostin Viidennen linjan kaupasta hyvä armeijan saappaat ja käytin niitä talvikenkinä ties kuinka monta vuotta. Varret sai sievästi näkymättömiin, koska muoti suosi leveitä lahkeita.

 

Taitovirhe

 

Kommentoija väittää, että kirurgit pääsevät virheistään seuraamuksitta. Väite on perätön.

 

Joku kirjoittaa, että kriittisissä tehtävissä ei saisi tehdä virheitä. Tuon kirjoittanut unohtaa ainakin kaksi asiaa. Nimenomaan kriittisissä tehtävissä tapahtuu virheitä. Eivätkä virheet ole vältettävissä.

 

Olen ollut juristina mukana käsittelemässä lääkärien virheitä ja kolme kertaa viemässä lääkärin oikeuksia. Potilasvahinkojen käsittely on oma, kohdittain omalaatuinen järjestelmänsä, jota tunnen vain puheiden perusteella. Kiinnostunut voi aloittaa tutkimalla Potilasvakuutuskeskuksen sivuja.

 

Eläkkeellä olevana juristina annan sen neuvon, että ambulanssin perässä juoksevia juristeja kannattaa kaihtaa. Heitä on Suomessakin. Ilmiö on Yhdysvalloissa häiritsevä. Lakimies juoksee perässä ja huutelee, että tuohon nimi, ja jaetaan vahingonkorvaus puoliksi, vahingon kärsijän ja juristin kesken.

 

Hernesniemen kirjassa mainitaan myös nimeltä paljon vaarallisempi joukko, eräät rahoista päättävät poliitikot, joiden harrastuksena on käydä lääkäreiden kimppuun rajustikin saadakseen vaaleissa ääniä.

 

Samasta kirjasta käy toki ilmi asia, jonka pitäisi olla itse kullekin selvä. Myös lääkärikunnassa, kuten kaikissa muissakin ammattikunnissa, on ihmisiä, jotka ovat aivan väärällä alalla. Jotkut heistä nousevat juuri sen takia korkealle ja saavat mainetta ja rahaa. Oman rajallisen kokemukseni mukaan ilmiö ei ole Suomessa mitenkään korostunut.

 

Sananlasku, jonka mukaan korppi ei korpin silmää noki, ei pidä paikkaansa. En kehota ketään ammuskelemaan eläimiä, mutta luonnossa asian voi nähdä omin silmin. Myös korppikotkat syövät toisiaan.

 

Olen osallistunut laajastikin pohdintoihin, joissa teemana on ollut koulutus ja tehtäviin kasvaminen. Etenkin näkyvää vallankäyttöä sisältäviin tehtäviin ajautuu aina ihmisiä, joilla on muita huonommat edellytykset sellaiseen. Näin vierestä ja osallistuin opetukseen, kun poliisikunnan taso alkoi nousta ilmiömäisesti. Puoluepoliittiset ylilyönnit olivat harvinaisia ja hallinnolliset muodit pääsivät riehumaan vain vähän. 

 

Esimerkiksi Druckerin 50-luvulla keskusteluun tuoma tavoitejohtaminen pyrki alueille, joille se ei lainkaan sopinut. Mutta siitä on jo kauan. Puheena oleva kirja sisältää kuvauksia siitä, miten ongelmallista on saada esimerkiksi kirurgi vaihtamaan alaa; hänestähän voi sukeutua mainio muu spesialisti.

 

Minusta tuntui erikoisen hyvältä oppia, että leikkaava lääkäri voi olla samassa asemassa kuin huippu-urheilija tai muusikko. Yhdenkin viikon loma tuntuu ja kostautuu heti. Pianisti Horowitz mainitsi jossain harvinaisessa haastattelussaan, että nyt vanhana, uraansa lopetellessaan, hän tyytyy joskus soittamaan sormiharjoituksia ja skaaloja vain pari tuntia päivässä.

 

Ja Hernesniemi osoittaa villiä kirurgin luonnetta lopettamalla kirjansa yhteenvetoon siitä, miten hänen kehittämänsä menetelmät ja tällä hetkellä koko tapa mennä aivojen verisuonistoon ulkokautta veitsellä (joka ei tietenkään ole oikeasti veitsi), näyttää olevan hiipumassa ja kukaties unohtumassa. Mieleen tulee hyvin vanha ammattikunnan vitsi: vaikeinta leikkaamisessa on oppia olemaan leikkaamatta.

Muuttaa elämääsi

 

 

Juha Hernesniemen ”Aivokirurgin muistelmat” muuttaa elämääsi.

 

Kirja on, kuten lääkkeet ja leikkaukset, vaivalloinen ja kohdin tuskallinenkin. Arvioni mukaan eräät kohdat, kuten leikkaustekniikkaa tarkoin kuvaavat, menevät reilusti yli yleislääkärinkin ymmärryksen. Niin ettei tarvitse puhuakaan maallikon mahdollisuuksista. Silti ne ovat tärkeitä, kukaties tärkeimpiä jaksoja vankassa kirjassa.

 

Hernesniemi näyttäisi kirjoittaneen koko kirjan itse ja vielä Kiinassa karanteenissa, luultavasti ilman laajoja muistiinpanoja ja lähdetietoja. Etevänä esimiehenä hän on saanut myös toimittajat pysymään kurissa. Niinpä tekstissä on rosoa ja katkoksia. 

 

Muistan lukeneeni kirurgi Sauerbruchin muistelmat kouluvuosinani ja lehteilleeni teosta myös kirurgi-sukulaisen kirjahyllyssä aikuisempana, Se virtaa kuin Tonava. Myös Hernesniemi vetää esiin ihmeidentekijöitä, omia esikuviaan, mutta osoittaa hyvin vakuuttavasti, että itse hän ei pidä itseään sellaisena. Teoksessa omilla virheillä ja epäonnistumisilla on  se sija, joka niillä on elämässä.

 

Juuri siksi olen jo soitellut muutamalle sukulaiselle ja ystävälle vihajistakseni, että tässä on kirja, jonka lukien hyvin raskaiden aikojen sietäminen käy merkittävästi helpommaksi. Vaikka kirjan voi lukea tyypin ”ryysyistä rikkauteen” toistoa, se ei ole sitä. Tosin kirjoittaja on varmaan aikamme kuuluisin neurokirurgi, joka loi Suomeen koulukunnan ja siirtyi syrjään yli 70-vuotiaana tehtyään 16 000 aivoleikkausta, monet niistä ennen häntä mahdottomina pidettyjä.

 

Lukijaa virkistää erityisesti kerronnan toinen linja, joka kuvaa, miten kahvihuoneissa ja käytävillä käy toinen taistelu elämästä ja kuolemasta eli siis määrärahoista, viroista ja palkoista. Myös muilla akateemisilla alueilla työskennellyt tuntee olonsa kodikkaaksi tällaista lukiessaan. Suurta ajankohtaisuutta tarinaan tuovat Hernesniemen jatkuvat esimerkit henkilökunnan, etenkin hoitajien, ratkaisevasta merkityksestä ja heidän panoksensa endeemisestäväheksymisestä.

 

Koska kirjoittaja itse on lähtöisin uskomattoman vaikeista oloista, syvästä syrjäseutujen köyhyydestä ja kertoo havainnollisesti, miten sitten kävi, kun ei ”tietenkään” päässyt lääkikseen, vaan oli hakeuduttava oppiin silloin B-tasoiseksi luultuun Sveitsiin, runsaissa henkilökuvissa on lukijan mieltä hiveleviä kuvauksia etuoikeutetuista ja hyväosaisista, jotka kompastuvan omiin kengännauhoihinsa aiotun uransa ensimmäisissä käänteissä.

 

Minuun tehoaa muun muassa kuva nuoresta ja yksinäisestä opiskelijasta istumassa yökaudet Zürichissä huonossa boksissaan harjoittelemassa tuolin karmiin kiinnittämällään silkkilangalla solmujen tekemistä ensin oikealla ja sitten vasemmalla, sitten silmät kiinni. Hän oli huomannut, että hänellä on hyvin nopeat kädet.

 

Ylämäkitaistelu hallinnon kanssa saa sekin osansa, muta niin saa myös mestaruuden hinta, jonka maksajaksi ajautuu jokseenkin väkisin oma perhe. Mestari mielikuvaharjoittelee huomista kasvaimen katkaisemisesta myös silloin, kun vaimo tai lapsi yrittää hellyttävästi sanoa jotain asiallista ja arkista.

 

Kuka tahansa lukija saa kuitenkin juuri kaipaamaansa virvoitusta – keittosuolahuuhtelun – maailman pimeyteen. Joku jossakin on tehnyt vaivat voittaen ja erehdyksistään oppien jotain erittäin todellista, käsillään. Ja opetellut oppi- ja käsikirjat ulkoa, koska käytännön tilanteessa ei edes ehdi kysyä keltään, vaan on tehtävä ratkaisut heti, koska yllättävästä paikasta repesi juuri valtimo ja veri virtaa valtoimenaan.

 

Vuoden kirja. Mahdollisuuksia mahdottomuuteen. Ja aikamoinen haaste lukijalle. Varsinkin kun maineikas kirjoittaja toistaa usein ”en tiedä”, ”en osaa”.

Tukka pois

 

Peilistä katsoen taidan olla nyt tyrmistyttävän komea. Täytyy varoa naapurin rouvia. Näitä ongelmia ei ole ennen ollutkaan.

 

Syy on todella osaavasti leikattu tukka, ja parta, joka on kerrankin niin kuin kuuluu. Parturista näkyi päältä, että hän on niitä ihmisiä, joka on oppinut tekemään hyvin sen mihin ryhtyy. Kolme vuotta sitten Moldovasta muuttaneena hän puhui suomea hämmästyttävän hyvin eli myös kieliopin ja lauserakenteen mahdollisuudet käsittäneenä.

 

Suomalaisten oma rallienglanti menee usein samalla periaatteella kuin Lego-palikat, eli napsutellaan sanoja päällekkäin. Sitä on kieliä, kuten jokseenkin kaikki se latina, jota ei opetettu kouluissa eikä kuulla kirkoissa. Vaikka ymmärrät virkkeen kaikki sanat, sisältö jää käsittämättömäksi.

 

Opetin ennen teekkareille, että Ateneumin oven päällä oleva ”concordia” on sitten ablatiivi eikä tarkoita ”yhteisymmärrys”, vaan ”yhteisymmärryksessä”, ja seuraava sana ”res” onkin monikko, vaikka ei luulisi, sillä se on viidennen deklinaation feminiini. Teekkarit lupasivat pitää tämän mielessään. Yhteisymmärryksessä pienet asiat kasvavat.

 

Eilen piti kirjoittaa maalle paikallislehdelle jotain. Pyyhin pois lauseen ”molemmat vanhempani olivat maahanmuuttajia”, koska sitten olisi pitänyt selittää, että äitini tuli perheensä retuuttamana Satakunnaasta Kauhavalle vasta 1924 ja isä etenkin Helsingistä Talvisodan aikana; helsinkiläiseen tapaan hän oli silloin puhdistanut puheestaan kaiken karjalaisuuden. Isäni joutui välirauhan aikana välillä puuhaamaan myös Ässä-rykmentin miesten kanssa, jotka tietenkin suhtautuivat helsinkiläiseen upseeriin sekä vihamielisesti että pilkallisesti, kunnes tämä otti komentokieleksi täysin hallitsemansa Sörkan slangin. Hän tosiaan osasi sen vahvasti venäjään nojanneen vanhan slangin, joka oli syntynyt etenkin keisarillisille aliupseereille rakennettuun Söörnääsin sivukaupunkiin.

 

Pohjanmaa on muuttajien maakunta. Sieltä on lähdetty valtavin joukoin Ruotsiin ja ennen Amerikkaan. Sinne on tultu; on edelleen epäselvää, mitä väkeä Kyrönjoella oikein aikoinaan asui, kun löytyneet jäänteet ovat monin tavoin outoja.

 

Mielessäni Pohjanmaa ei liity millään tavoin pohjoiseen eikä Pohjolaan. Se on pohja, matala maa. Sama sana oli tavallinen germaanisissa kielissä, ja niitä ennen.

 

Seudun edelleen erottuva erikoisuus voi johtua siitä, ettei siellä ole oikeastaan metsää, joka on ollut Suomessa yleensä niin iso asia ja on edelleen vientiteollisuuden voima. Riistaa ei ole koskaan ollutkaan sen suuremmin eikä kalaa liioin. Ehkä sitä perua on jotenkin intiaanimainen elämäntapa. Eräs ystävä sanoi, että häntä oli Amerikassa arveltu preeriaintiaanien näköiseksi, ja on se tottakin. Minua taas arvuuteltiin venäläiseksi.

 

Mutta puhdasrotuisuudesta saanee sanoa, että se on kummallinen aate. Sekä ihmiset että kaupungit, puhumattakaan eläimistä, näyttävät olevan onnistuessaan hyviä sekoituksia. Ei esimerkiksi New HYork ole mikään sulatusuuni, vaan paja. 

 

Ja mitä tyypillisiin typpeihin tulee minua häiritsee edelleen, että V. Puin on katsannoltaan eli olemukseltaan ja asenteiltaan niin hirveästi viipurilaisen hevosvarkaan näköinen ja oloinen.

 

 

 

Perimmäisten kysymysten äärellä

 

 

Otsikko on hyvä. Itsekin riensin 1962 lukemaan tuon kirjan, joka näytti herättävän vähintäänkin hartautta. Puhe ei ollut perimmäisistä eikä kysymyksistä, eikä niiden äärellä oltu. Sitä vastoin kävi ilmi, että keskustelukirja, etenkin sellainen jossa on mukana kiihkeä etsijä, harras uskon mies ja pätevä luonnontieteilijä, menee kaupaksi. Niinpä samaa on yritetty moniaan kerran, viimeksi aivan viime vuosina. Menestys lienee ollut paljon maltillisempaa.

 

Itse luin naapurikustantajan saman näköiset Ketosen filosofia-kirjan ja Nevanlinnan johdatuksen suhteellisuusteoriaan. Kun en ymmärtänyt niitä, sain mainion ajatuksen lukea filosofiasta Will Durantin ”Suuria ajattelijoita”, jota en suosittele varsinkaan lapsenlapsilleni, koska se on hauska ja hyvin sulava ja filosofian historia niille, jotka eivät välitä filosofiasta eivätkä historiasta. Russelin ”Johdatus länsimaiseen filosofiaan” on alkujaankin vino, mutta niin jumalattoman hyvin kirjoitettu kuin vain voi. Vakavissaan oleville nuorille ehdotan aina Esa Saarisen kirjoja.

 

Käsillä on hanke, josta tulee tekstiä tässä blogissa. Missä määrin etevimmät yleiskatsaukset, esimerkiksi vasta toissa vuonna ilmestyneet, auttavat ymmärtämään juuri nyt ammottavia ongelmia, kuten mistä saisi ruokaa tai rahaa tai molempia.

 

Aloitin uudestaan Yuval Hararin kolmatta kirjaa (”21 oppituntia maailman tilasta”).

 

Virike tuli siitä, että Vili Lehdonvirta, jota ainakin jossain määrin opetin HIITissä, siis siirtyi varhain Oxfordiin ja on nyt julkaissut Internetistä ja sosiologiasta sangen lupaavan teoksen ”Cloud Empires”, jossa suoraan kysytään, onko Apple valtio, jossa kukaan ei saa äänestää, ja onko oikein verrata Amazonia Venäjään, vaikkei markkinapaikka Amazonilla olekaan ydinaseita eikä pitkiä siltoja. Mutta kun nyt miettii Elon Muskia, niistä tulee pitkiä mietteitä. Se muuten oli oikea ratkaisu, että annoin Vilille hyllystäni kirjoja, jotka hän lupasi laittaa Oxfordissa omaan hyllyynsä riittävä röyhkeästi.

 

Helppo lähtökohta on kolmiosainen ”Uusin tieto luonnosta ja ihmisestä I-III” (1952), jota tutkin hartaasti aloitettuani oppikoulun. Kunhan saan sen käsiini Pasilan kirjavarastosta, näen muistanko oikein. Mielestäni siinä lupailtiin muun muassa radioputkille suurta tulevaisuutta. Valitettavasti laitoin roskiin vielä vanhemman ”Tietojen kirjan”, joka oli maallikoille tarkoitettu yleisesitys käsin veivattavasta maailmasta.

 

Niin moni kirja lupaa selvittää, miten nykyhetkeen päädyttiin, vain osoittaakseen sojottavansa suurella suolla, rimpien ja mutahautojen keskellä, kuin Mestaritonttu.

 

Harrastuneille vihjeeksi: pilvipalveluista kirjoitti ”Pahan kukista” ja ”Pariisin ikävästä” kuuluisa Charles Baudelaire 1869:

 

”Ketä rakastat eniten, outo muukalainen, isääsi, äitiäsi, veljeäsi vai sisartasi? – Minulla ei ole isää, äitiä, veljeä, sisarta. – Ystäviäsi? – Tuossa käytätte sanaa, jonka merkitys on minulle tänä päivänäkin outo. – Isänmaatasi? – Millä leveysasteella sellainen saattaisi olla. – Kauneutta? – Mielelläni rakastaisin jumalatarta, kuolematonta. – Kultaa? – Sitä vihaan niin kuin te vihaatte Jumalaa. – Mitä sitten rakastat, omituinen sivullinen? – Minä rakastan pilviä… vaeltavia pilviä… tuolla… ja tuolla… ihastuttavia pilviä.”

Kirjoita huonommin

 

 

Mitä paremmin kirjoitat, sitä huonommin sinua ymmärretään. Oikeastaan et ymmärrä itsekään.

 

Luulet että kieli on kuin puun lehti, eli verkosto ja sen rakenne. Kieli on kuin tuo pelto, jota nyt peittävät kuolleet lehdet, tai puut, vihreinä ja keltaisina.

 

Opetuksessa ja oppaissa tähdennetään: kirjoita taiten. Ojajärvellä oli sen niminen kirjanen. Tunnen hänen oppilaitaan. Eivät he oppineet. 

 

Vuonna 1932 normaalilyseon tunnilla opettaja sanoi, ettei konjunktioita voi panna peräkkäin. Poika ansaitsi jälki-istunnon viittaamalla ja sanomalla, että ovathan nimittäin, näet ja sillä konjunktioita. Opettajan nyökättyä hän sanoi:” Osta kiikari. Sillä näet nimittäin.”

 

Vitsi oli jo silloin vanha.

 

Esimerkki tosi huonosta ja käsittämättömästä tekstistä voisi olla Vuorisaarna, mutta otetaan tähän jotain uudempaa. Kuten:

 

”Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä.

 

Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti.

 

Sukupuolten tasa-arvoa edistetään yhteiskunnallisessa toiminnassa sekä työelämässä, erityisesti palkkauksesta ja muista palvelussuhteen ehdoista määrättäessä, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään.”

 

Joku voisi säveltää tämän. Tulisi helvetin hyvä virsi.

 

Moni, muun muassa minä, osaa selittää tuon perustuslain 6 §:n sisällön, mutta se selostaminen kestää puolivuotta ja tulos muistuttaa enemmän matopurkkia kuin selväksi tekemistä. Keräsimme onkilieroja ja kastematoja etenkin rautatieaseman nurmikolta sateen jälkeen maalipurkkiin, jossa oli vähän multaa ja ruohoa ja kyljessä luki Miranol.

 

Toisen, kolmannen ja neljännen kappaleen väittäminen sanan ”yhdenvertaisuus” määritelmäksi tai havaintoesimerkeiksi vaatii härskiä luonnetta ja hyvää palkkaa. Jos yhdenvertaisuus tarkoittaa samaa kuin samanarvoisuus, ei ole ihme, että toisella kotimaisella kielellä tuossa on kaksi sanaa. Otsikossa lukee ”jämlikhet” ja ensimmäisessä momentissa ”lik”.

 

Jos sanoo, kuten YK ja EU, että ihmisarvo on kaikilla ja sen on jakamaton, sanoo samalla, ettei se olekaan arvo, koska sitä ei voi sanoa tuon tarkemmin. Jos sanoo, ettei laatuja (kvaliteetti) voi verrata toisin kuin määriä (kvantiteetti), ollaan samassa logiikassa kuin vielä vanhemmassa vitsissä:” Kyllä te olettekin saman näköisiä, Antti ja Mikko, ja varsinkin sinä, Mikko.”

 

Tämä ei tarkoita mitään, mutta tuntuu:

”Kuolema on suuri.

Me kuulumme sille

nauravin suin.

Kun luulemme

päässeemme elämään,

sen itku kuuluu

uskalletuin.”

Rilke (Schlusstück, Der Tod istu gross… ) (JK)

 

 

Sitaatti

 

Katselin ja kuuntelin televisiota. Kun tontut hämmentävät puuroa, katsojakin hämmentyy. On se niin perinpohjaista toimintaa. 

 

Puhe oli sitaateista. Asiaa ei kyetty tekemään ymmärrettäväksi.

 

 

Sana ”sitaatti” on valitettavasti juurtunut etenkin Saksaan, vaikka onkin juuriltaan latinaa. Niin on myös englannin ”quotation”, latinan ”quot”, ”kuinka monta”.

 

Erästä hurjista naisista kertovaa kirjaa on moitittu plagiaatiksi, joka tarkoittaa oikeudellisessa kielessä kirjallista rosvoilua, ja normaaliin tapaan on siirrytty puhumaan sitaateista.

 

Lukijoistani hartaimmat tietävät, etten ratkaise ajankohtaisia oikeudellisia kysymyksiä. En tehnyt sitä liioin ennen eläkkeelle siirtymistäni, koska palkasta asioita ratkaisevan piti mielestäni noudattaa oikeudellisia sääntöjä ja perinnäistapoja esimerkiksi perehtymällä asiaan ja lopulta perustelemmalla esittämänsä lopputulos.

 

Nuo molemmat ovat hyvin työläitä asioita.

 

Käytännössä kaikki ilmaisu, kuten kirjoittaminen, laulaminen, soittaminen ja piirtäminen on asiaa joltakulta jollekin toiselle. Käytännössä kaikki oppiminen on oppiminen toisilta, joko suoraan, esimerkin tai tekemisen tuloksen kautta. ”Siteeraaminen” on asioiden ydin. Jokeltava vauva matkii eli siteeraa isommilta kuulemaansa.

 

Laki tahtoo oikeastaan jarruttaa ryöstelyä ja määrätä sellaisesta rangaistuksen ja korvauksia. Lisäksi laki tähdentää moraalisia oikeuksia – kunnia sille, jolle kunnia kuuluu.

 

Historiallisista syistä pykälät ovat vaikeaselkoisia ja niiden taustalla oleva ajattelu on kuin sammakkokeittoa, omituista jumputusta sisäisestä muodosta ja sisällöstä. Osaan kyllä selittää, miksi näin on käynyt, ja kertoa, että luvallinen ”väärinkäyttö” on yhtä vanhaa kuin teosten luominen. ’Sammakkojen ja hiirien sota’ on ivamukaelma Homeroksen Iliaasta ja melkein yhtä vanha kuin se.

 

Ei ole kuulunut, että tekijänoikeuslain (ja patenttilain) seuraamusjärjestelmää mietittäisiin vakavasti. Sekä lait että seuraamukset niiden rikkomisesta ovat mennyttä maailmaa. Kirjoituksen kuva on tarkoitettu korostamaan tätä. Sitaatti oli iso juttu, kun sanomalehti oli menevä tuote, siis noin sata vuotta sitten.

 

Kuka on edes ajatellut sitaattia tietokoneohjelmasta? Tai kotisivusta? Ikäviin tapauksiin tarvittaisiin saman suuntainen pykälä kuin petos, joka ei mykyisin sovellu. Petoksen ja väärennyksen yhdistelmästä saisi syntymään jotain.

 

Eikö ole outoa – korkeakouluun ei pääse, ellei osaa siteerata pääsykokeessa tarkasti ja täsmällisesti toisten tekstiä. Korkeakoulusta ei pääse kunnialla pois, jos siteeraa liian lipevästi eli esittää leikatua ja liimattua omanaan. Eli ylempää tutkintoa tai tieteellistä koulutusta voisi kuvata lainaamaan oppimisen ja lainaamatta jättämisen eron osaamiseksi. Ja mikä ettei. Kantaa omakortensa kekoon, ei naapurin kortta omissa nimissään.

Kaino mainos

 

Acerin Chrome Book maksoi vähän yli 400 euroa. Ongelma oli Applen MacBook, totta kai kaikin puolin etevämpi ja oikea tietokone ja maksaakin vain neljä kertaa enemmän, ilman välttämättömiä hörhellyksiä, jolloin se maksaa viisi kertaa enemmän.

 

Apple oli muuten mukava, mutta jatkuvien tiedostojen puhdistusten jälkeen se hyytyi aina muutaman minuutin välein ja oli siis käynnistettävä vähän väliä. Tapansa mukaan se kyseli salasanoja vähän väliä ja halusi vaihtaa niitä ja ilmoitti päivittävänsä milloin mitäkin.

 

Chrome Bookilla pääsee verkkoon, voi lähettää ja vastaanottaa sähköpostia ja kirjoittaa ja tallentaa mitä vain. Tekstinkäsittelyjärjestelmä on GoogleDocs, mutta kone lukee myös Microsoft Docsia. Vaikka se tallentaa pilveen, sisältöä voi tallettaa myös koneeseen tai USB-palikkaan.

 

Suuria puutteita on kuvankäsittely: Photoshop ja Lightroom eivät sovi. Värkki ei siis sovellu korkeatasoiseen kuvankäsittelyyn.

 

Ajatus oli se, että kun tässä on jatkuvasti ollut isoa kirjallista työtä, olisi mukavaa, jos voisi kirjoittaa vain ja sitten taas toisella kertaa lukea, mitä on kirjoittanut.

 

Koneen pääkäyttäjä moitti, että Chrome Bookissa on haku siinä kohtaa missä pitäisi olla Caps Lock eli se alhaalta lukien kolmas näppäin, jolla isot kirjaimet voi laittaa päälle. Se sen alapuolella oleva on Shift Lock eli iso kirjain.

 

Tavalliseen tapaan käyttöohjeet löytää YouTuben videoina. Yllättäen koneella voikin tehdä vaikka mitä. Esimerkiksi monet kaikkein tutuimmat oikotiet toimivat perinteisin tavoin. Kopioi on Ctrl+C ja liitä on Ctrl+V.

 

Jutun kuvassa oleva laite maksaa Suomenojalla 189 euroa. Toisin sanoen vähemmän kuin peruspuhelin tai tulostin. Molempia saa halvemmallakin, mutta niitä joutuu hiukan hakemaan.

 

Myönnän kokeneeni samanlaisen matemaattisen valaistumisen kuin taannoin. Satun pitämään saaristolaislimpusta. Toinen limppu oli kaksi kertaa kalliimpi kuin toinen, siinä vieressä. Mutta oivalsin, että se kalliimpi oli myös kaksi kertaa painavampi. Niin oli painettu pakettiin, ja samaa sanoi vaaka.

 

Ehkä se onkin ”ajan henki”, tuo hegeliläinen käsite, jolla voi selittää vaikka mitä. Nuoruudessani näin omin silmin miehiä, jotka sytyttivät sikarinsa palavalla setelillä, mielellään Snellmanin kuvalla. Ja tupruttelivat Strengbergin pulleaa sikaria kädet ristillä kellonperillä pullevan vatsan päällä. 

 

Näin junapelureita, joilla oli setelikäärö eli rahoja pyöritettynä rullalle. Oli hienoa olla rikas, ainakin olevinaan. Ainakin uhkapeli junassa oli yhtä kiellettyä kuin asiaton oleskelu asemalla.

 

Oli toisia, kuten Borenius et Kemppinen, jotka kehuivat, miten halvalla olivat saaneet tämän ulsterin Kestilän alennusmyynnistä. Minulle tuli silloin mieleen, miten vähän maksaisi vähän käytetty silakka. Mutta ylle kirjoitettu todistaa, että minusta on tullut samanlainen.

 

Ostin muuten tosi hyvät housut Lidlin poistomyynnistä. Istuvat, kun astuu, eivät hierrä eivätkö haudo.

Ajattelemattomuuksissaankopahan

 

Sitä havahtuu vuoteeltaan miettien, että ajattelettomattomuuksissaankopahan nämä suuret herrat ja muutamat rouvat tulivat tuhonneeksi koko tunnetun maailman. 

 

Moniaat arvostelukykyiset ja asioita tuntevat henkilöt ovat nyt sanoneet, että Venäjä ei tuosta nouse sataan vuoteen. Samalla he ovat tulleet tarkoittaneeksi, että ei Eurooppakaan.

 

Venäjältä menee tuo sata vuotta, voitti se tai hävisi nyt meneillään olevan konfliktin. Euroopassa voisi parhaassa tapauksessa riittää yksi sukupolvi eli noin 30 vuotta.

 

Mitta on pääseminen ennen tavanomaisena pitämäämme taloudelliseen kasvuun. Jos Venäjä jollain tavalla voittaisi, se jäisi kuitenkin Kiinan mahdollisen hyväntahtoisuuden varaan, myymään sinne fossiilisia polttoaineita. On vaikea keksiä, miksi Kiina maksaisi tuossa tilanteessa kunnon hinnan.

 

Venäläiset tekivät eilen sen väsyneen oloisen presidentti Niinistön korostaman päätöksen, että Ukrainan nimeltä luetellut maakunnat liitetään Venäjään, ja tällä silmänkääntötempulla Äiti Venäjä muuttuu hyökkääjästä hyökkäyksen kohteeksi ja repii lapset rinnoiltaan puolustamaan itseään.

 

Se oli paljon suurempi asia, että nyt Venäjä luopui mahdollisuudesta käyttää rajoitetusti ydinasetta, bakteriologisia aseita, joita sillä on paljon, ja taistelukaasuja.

 

Alueelle jolla tällaisia aseita on käytetty, eivät voi omatkaan astua jalallaan, riippuen räjähteen voimasta ja monesta muusta tekijästä.

 

Arvailu on vaikeaa mutta välttämätöntä. Putin ja osa venäläisistä elää ”rinnakkaistodellisuudessa”, jollaisia kuvailtiin ennen vain scifi-kirjoissa.

 

Meillä on täällä jo oma aikamuseomme. Lehdet ovat aika säädyllisesti esitelleet usean johtavan poliitikon mielipiteitä Itämeren kaasuputkista ja jopa vjaat 10 vuotta sitten esiintynyttä pilkantekoa turvallisuusnäkökohdista, joilla ei muka ollut mitään merkitystä.

 

Ilmoittaudun itsekin pilkanteon kohteeksi. Muistelen itselleni edullisesti, että olisin ollut silloinkin epäluuloinen Venäjän läntisessä mielessä loogista kehitystä kohtaan Ainakin kirjoitin 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa aika selkeästi etenkin Suomen puolustustaistelua arvostaen enkä todellakaan pitänyt Stalinia ja hänen joukkoaan kunniassa.

 

Haluaisin muistuttaa leimahduspisteestä, joka on Englanniksi Tipping Point. Malcolm Gladwellilla on aiheesta kirja, joka on osittain oikein hyvä. Suomalainen versio voisi olla Reino-tohveleiden äkillinen paluu muotiin. Mutta rajumpia esimerkkejä löytyy katastrfiteoriasta ja epidemiologiasta. Jos pane ohuen lyijykynän pöydälle pystyyn ja puhallat, kynä kallistuu ensin hitaasti ja sitten tulee se piste, jonka jälkeen mikään ei auta. Mikä oli Venäjän sulamispiste? Emme tosiaan tiedä. Emme pilkkaa poliitikkoja, joiden on tehtävä riittämättömin tieoin vääriä johtopäätöksiä. Sama vika liikkeenjohtajilla.