Kirjan muisti

 

Valokuvassa on lukijan mieli.

 

Muisti on väkevä voima, joka muuttaa.

 

Abstraktinen muistin sisältö, esimerkiksi se, että viisi kerta viisi on kaksikymmentäviisi, pysyy muuttumattomana niin kauan kuin muisti toimii.

 

Taiteen, esimerkiksi runon tai romaanin, ydinsisältö on muistikuvien muuttuminen. Jos kuittaan asian sanomalla, että olen lukenut tuon kirjan, en oikeastaan tunnusta syvällistä totuutta, vaikka se tarvittaisiin selittämään, miksi luemme, ja miksi lukeminen on meille hyväksi.

 

Lukemamme muuttuu mielessämme ja samalla mielemme muuttuu lukemamme johdosta.

 

Tähän on syytä vetää viiva. Muuttaako lukeminen meitä haluamaamme tai pelkäämäämme suuntaan eli hyvään vai huonoon, se riippuu tietysti sekä siitä, mitä luemme, että siitä, millaisia olemme.

 

Jos olet lukenut esimerkiksi Huxleyn kirjan ja pitänyt siitä, ehkä se on erikoisen vahva syy lukea se uudelleen.

 

Turvaudun empiriaan. Mielestäni joukko ”klassikkoja” eli sata tai viisisataa kirjaa, joista muuten ollaan siedettävän yksimielisiä olennaisin osin, ovat mittaamattoman paljon parempia ja ruokaisampia kuin se, mitä tänä vuonna ilmestyy ja mitä kenties mainostetaan korvamattomaksi ja ennennäkemättömäksi.

 

Ne keskeisset Tshehovin noin 100 novellia kannattaisi lukea aina kymmenen vuoden välein eli siis ensimmäisen kerran 10-vuotiaana. Dostojevski on huono esimerkki. Hän oli suuri kirjailija, mutta kova poika sekoilemaan.

 

Valitettavasti muun massa tekijänoikeuslaki on sotkenut selvän asian. Hyvää taitoa ja kokemusta tarvitaan kuvaamiseen eli kuvailuun. Todella hyvä kirjallisuus luo todellisuutta. Lähin vertauskohta on metsän istuttaminen, paitsi että tässä tapauksessa istuttaja on keksinyt siemenkin itse.

 

”Seitsemässä veljeksessä” on kolme tai viisi kohtaa, jotka ovat ”todellisempia” kuin juuri mikään itse kokemasi. Kaiken huipuksi yksi näistä kohdista on uni! Mutta mikä toisaalta olisikaan sen todempaa. Uni on aidoista raaka-aineista kehrätty, hygieeninen, terveellinen ja hyvin maukas.

 

Taidanpa lukea nyt neljännentoista kerran ”Putoamisen”. Vaikka se on niim epätavallisen hyvin suomennettu, Amsterdamin ja siis Euroopan sumu, sillit ja synnit tuleva todellisiksi alkukielellä.

 

Camus’n palkitseminen niin nuorena oli täysin perusteltu teko, koska ilmavan keveyden (Mozart) sekoittaminen mahtavaan ja pohjaltaan sekasortoiseen tunteeseen (Beethoven) niin että lukija kuulee kaiken, on taitotemppu vailla vertaa.

 

Ja erityisesti mainitsisin melodisuuden, juuri se saman, joka Bachin tulkinnoista jää usein puuttumaan (paitsi kun pianoa soittaa Marija Judina). Sellainen on Camus. Sellaista voi olla kirjallisuus.