Ankka

 

Aku Ankan elimiin kiinnitin huomiota niin kauan sitten, että kirjoitin Ylioppilaslehteen parodian aiheesta Aku Ankan viides sormi. Kun olin lukenut Werthamin kirjan viattomain viettelystä (Seduction of the Innocent), jossa julistettiin kaikkien sarjakuvien turmiollisuutta vanhanaikaisen psykoanalyysin perustein, väitin siis piruillakseni, että Akun puuttuva viides sormi on kastraation johdosta puuttuva penis. Niinpä. Veljenpoikia on, mutta ei isiä eikä äitejä…

 

Muistaakseni päähänpisto takana oli englantilainen kirja, jossa pilkattiin silloin suuressa muodissa olevaa marxilaista tulkintatapaa. Jutussani Nalle Pyh viitattiin siihen, että Nasu on selväsi tiedostamaton kansalainen ja Puh riiston uhri, jota kapitalisti käyttää törkeästi hyväkseen ripustaen häväistyksen huipuksi pyyheliinan kunnon karhun jalkaan tämän takerrettua hunajapurkkeineen pesäkolon ahtaaseen käytävään. Tai purkin sisältö oli sen ajan suomennoksen mukaan ”hinajaa”. Mistähän sellaista saisi?

 

Paitsi Aku Ankkaa myös sarjakuvalehti on suomalainen omituisuus. Yhdysvalloissa tuo julkaisutyyppi (comic book) syntyi toisen maailmansodan tarpeisiin, etenkin sotamiehille, joiden lukutaidossa ei välttämättä ollut kehumista. Salaseksi oli siksi paikallaan ja supervoimat hyvinkin tarpeelliset.

 

Muun muassa Akun piirtäjä Don Rosa todisteli jo yli kymmenen vuotta sitten, että sarjakuvalehti on USA:ssa käytännössä kuollut. Sodan aikana sarjakuvalehteä myytiin pari kolme miljoonaa kappaletta per numero. Vuonna 2010 20 000 kappaletta oli hyvä tulos. Ja Yhdysvalloissa Disney ja Euroopassa enimmäkseen Egmont pilasivat painotyön ja pitivät rahat.

 

Väittäisin huomanneeni silloin ennen, että suomalainen Aku oli kaikin puolin tuhdimpaa työtä kuin ruotsalainen kilpailijansa Kalle Anka. Amerikassa löysin etsimällä pikkukauppoja, joissa myytiin sarjakuvia. Kyselin tuttavilta. Donald Duck oli hämärästi tuttu hahmo. Disneyltä mieleen tuli lähinnä Mikki Hiiri.

 

Mutta niin ovat rahantekijät nopeita, että kun 1960-luvulla syntyi minua ilahduttanut sarjakuvan underground erilaisine räävittömyyksineen, Air Pirate Funnies joutui heti oikeuteen ja sai tuomion parodiasarjasta, jossa esiteltiin Mikin ja Minnin sukupuolielämää. Tuon lähteen mukaan Mikillä muuten on musta kikkeli, mikä viittaa tulkintaani, että M. Hiiri on oikeastaan afroamerikkalainen ja menee siten samaan sarjaan kuin ennen sotia suositut ”neekeri-ilveilyt”, joissa valkoiset näyttelijät mustasivat kasvonsa ja pelleilivät. Yksi porukasta muuten oli Al Jolson, äänielokuvan myötä suureksi nimeksi noussut iskelmälaulaja.

 

Suomessa, joka oli hyvin nyrkkivaltainen maa 1950-luvulla kustantaja Erkko oli huomannut tuotteen, jonka sekä lapset että aikuiset hyväksyisivät. Sodan aikana ja sen jälkeen oli huomattu, että huono viihde menee kaupaksi, mutta perinteisesti lasten ja nuorten julkaisut olivat hyvin jeesushenkisiä tai sitten niin partiopoikamaisia, että vähempikin olisi totiesti riittänyt.

 

Aku Ankka ei käynyt kirkossa, mutta oli muuten kunnon kansalainen ja lasten riemuksi jokseenkin hölmö. Lasten tietämä salaisuus on, että aikuiset ovat todellisuudessakin tyhmiä. Disneyn firmoilla oli ollut onni saada – vahingossa – talliinsa nerokas Carl Barks, ja tänäkin päivänä voi muisteluniteistä tutkia henkeä salpaavan hienoa kuvakerrontaa ja umohtumattomia tarinoita, joista oma suosikkini on kertomus vuoden kylmimmästä päivästä Karhujärvellä eli Akun ja Hannun kerskailukilpailusta.

 

Suomalaisia Aku miellyttää, koska hän jaksaa väkertää, vaikka yleensä epäonnistuu, ja on kaikin puolin tavis. Ja niin vaaraton, että hänelle saa nauraa, jos nyt tarvetta ilmenee. Nykyisin harvemmin.

 

Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä.