Viro ja Suomi

Mainintani Suomesta ja Mauno Koivistosta Viron itsenäistyessä aiheutti kiivaita kommentteja. Arvelen että Suomen pidättyvä ja pelokas politiikka oli oikea ja kenties sovittu linja. Palautan mieleen, että Viro itsenäistyi eli palautti itsenäisyytensä 20.8.1991 ja että Jeltsin oli noina päivinä piiritystilassa Janajevin vallankaappauksen aikana. Moskovassa ammuttiin tykeillä ja siviilejä kuoli. Huomattavasti myöhemmin Jeltsin aloitti Tshetshenian sodan.

En tiedä enkä muista näistä asioista paljon mitään.

Berliinin muurin kaatuminen 1989 ja Neuvostoliiton kaatuminen 1991 olivat käsittämättömiä ajatuksia. En olisi ikinä osannut kuvitella, että mitään sellaista voi tapahtua.

Siksi olisi oikein pitää lopun ikänsä suunsa kiinni valtiollisista asioista ja viettää syrjään vetäytyvää ja itkeskelevää elämää ja kärsiä virtsan karkailuista. Minulle on kiistämättä juuri tällaisia suunnitelmia.

Toisaalta epäilen, että vuosien 1989-1991 tapahtumat ja niiden jatko yllättivät monet muutkin.

Suomen ja Viron suhteista eli presidentti Koiviston politiikasta jatkan keskustelua. Sopivassa vaiheessa julkaisen lisäksi väitteeni, että Ruotsin politiikka Suomeen nähden Suomen talvisodan aikana 1939-1940 oli viisasta ja moraalista ja verrattomasti paras ratkaisu. Myytti jonka mukaan Ruotsi jätti Suomen yksin on luullakseni ruotsalaisten ja suomalaisten yhteisesti keksimä ja ylläpitämä vale tai ainakin puolitotuus.

Tänään kiinnitän oman huomioni ja lukijan huomion Viroon hiukan toisesta näkökulmasta. En tiedä Virosta mitään. Suhtautumiseni on ylimielisyyden ja häpeän sekoitus. Tähdennän että olen vaihteeksi tosissani: en ole milloinkaan käynyt Tallinnassa tai muualla Virossa enkä tunne ketään virolaista. En muuten ole liioin käynyt Venäjällä, en myöskään Viipurissa, en liioin Pietarissa, enkä ole näillä näkymin käymässä. Venäjän taitoni on niin alkeellinen, että pystyn lukemaan sanomalehtiotsikoita ja jotain sellaista, mutta en ymmärrä puhetta enkä kykene lukemaan kirjallisuutta.

Ettei nyt luultaisi, että kerskailen tyhmyydelläni ja tietämättömyydelläni, lisään hämärästi, että olin aloittamassa laajaksi luulemani Karjalan, Pietarin ja sitten Baltian koluamisen 1989, mutta sitten tapahtuikin aivan muuta - vakava sairaustapaus perhepiirissä ja väitöskirjan kirjoittaminen tuon sairauden keskellä ja niin poispäin. Niin vain siis kävi.

En tunne ketään muuta, joka ei olisi edes käynyt Tallinnassa tai Pietarissa. Sisareni asuu suuren osan ajastaa Pärnussa ja on toiminut ainakin kymmenen vuotta matkaoppaana niin että kysymys ei ole tiedon eikä tilaisuuden puutteesta.

Tämän kaiken jälkeen päivän avaukset.

Jaan Krossin elämäkertateos "Rakkaat kanssavaeltaja" saattaa olla aikamme merkittävimpiä omaelämäkerrallisia romaaneja. "Keisarin hullu" näyttäisi olevan aikamme merkittävimpiä romaaneja. Kross on kirjailijana luultavasti vahvaa Nobel-tasoa. Olen epävarma, koska virolainen kirjallisuus on edellä kuvatuista syistä minulle hiukan vaikeaa. Sulkeutunut perinne tekee ymmärtämisen ja arvioimisen hiukan vaikeaksi ja jään ehtimiseen ihmettelemään asioita, jotka läntisille kirjoittajille ovat ikävystymisen ja hyvin teoreettisen "sorron" kuvia, kun ne näille melkein näköpiirissä oleville kielisukulaisillemme ovat jotain aivan muuta. Krossille ja hänen sukupolvelleen esimerkiksi saksankielinen pikku kirja - vaikkapa Kant tai Nietzsche - on ollut aarre ja eräinä aikoina passi vankileirille Siperiaan. Meillä hymähdetään ja on hymähdelty ihmisille, jotka viitsivät lukea sellaisia.

Siitä huolimatta pelkään, että Viron 1920-luvun kirjallisuus ja sotien välinen tutkimus Tarton yliopistossa eräillä alueilla oli mittaamattomasti Suomea ja Helsingin yliopistoa edellä (esimerkiksi Lotman).

Me kiistimme venäläisen perintömme, ja sen kiistämisen myötä meni muun muassa suomenruotsalaisten kannattelema runouden modernismi ja samoin kytkös suureen venäläiseen kirjallisuuteen ja musiikkiin. Virolaisilla ei sitten ollut ainakaan kieliongelmia, vaikka Pätsin yksinvallan aikana venäjä ei ollut suosittu kieli.

Omalla kohdallani ja luultavasti joidenkin muiden kohdalla Suomen ja Viron suhde on asia, joka on pakko arvioida kokonaan uudelleen. - Kansallisuusaate ja sen työkalu laululiike kumminkin olivat virolaisia oivalluksia, jotka tulivat meilläkin käyttöön.

Seppo Heikinheimo ja muut pilkkasivat kuorolaulua erikoisesti ja mieskuorolaulua yleisesti. Minä ymmärsin vasta Seppo Zetterbergin kirjoittamista historioista, että kuoro, etenkin mieskuoro, oli poliittisesti ehkä vaarallisten henkilöiden poliisin epähuomiossa sallima organisaatiomalli.

Hävettää tunnustaa - kun esimerkiksi oma isäni veti kuoroja reserviupseeritoiminnan rinnalla eteknin vuosina 1944-1948. Kysymys ei siis ole lainkaan laulamisesta. Kuorot muuten kiersivät Yhdysvaltoja ennen sotia ja sitten 1950-luvulla. Miksiköhän?

No niin, kuten Jaan Kross ja Lennart Meri usein aloittivat kappaleen. No niin, miksi tunnustetusti tietämätön henkilö tulee julkisuuteen näillä asioilla?

On tähän yksi selvä syy. Lennart Meren "Hopeanvalkea" ilmestyi pari kuukautta sitten taskukirjana ja löytyy kaupoista. Sitä oli aika vaikea saada edes kirjastoista, koska kirjasta on sekä viroksi että suomeksi erilaisia laitoksia ja se jäi kirjoittajalta tavallaan kesken, koska hänelle tuli 1992 muita kiireitä, ja nyt hän on kuollut.

Meren "Hopeanvalkea" on mahdollisesti paras tieteellinen teos (tietokirja), jota olen lukenut kymmeneen vuoteen tai mahdollisesti koskaan.

Kirja on muotoiltu ilkikurisen "epätieteellisesti" ja kirjoittaja sanoo sitä matkakirjaksi. Alkujaan alaviitteitä ei ollut; taskukirjassa niitä on koottu runsas määrä liitteeksi.

Yritin katsella Helsingin Sanomista ja muista lähteistä lisätietoja - kirja huomattiin ja sen arvo käsitettiin ja mm. Pekka Tarkka ja Matti Klinge ovat kirjoittaneet asiasta.

Silti tämä kirja on jollain tavalla unohdettu.

Käväisin vasiten paleomytologiaa harrastavan lingivistiystäväni Haarmannin luona, ja hän näytti muhkean Ultima Thule -näyttelykirjan, jossa "Hopeanvalkean" hypoteesit ovat asianmukaisesti mukana, mutta kertoi samalla, ettei Meren kontribuutio ole oikeastaan tunkeutunut länteen. Siitä ei esimerkiksi näytä olevan varsinaista käännöstä englantiin eikä saksaan.

Lennart Mereltä itseltään joku kaltaiseni suomalainen oli kysynyt ystävällisesti, onko tämä koskaan tullut käyneeksi Pariisissa. Meri oli vastannut viileähkösti käyneensä siellä koulunsa, kun hänen isänsä oli suurlähettiläänä. Klassisten ja itämerensuomalaisten kielien lisäksi hän oli oppinut jo nuorena miehenä varsin täydellisesti äidinkielensä, venäjän ja suomen lisäksi ruotsin, saksan, ranskan ja englannin kielet. Siperiassa perunankuorijanan vietetty aika ei "syönyt miestä" niin kuin kilpailukielto urheilutoimittajien mukaan "syö" palloilijaa tai pyöräilijää, joka on "nälkäinen". Meri, Kross ja kumppanit söivät perunankuoria "nälkäisyyteensä".

Jatkan "Hopeanvalkean" esittelyä esimerkiksi huomenna. Tänään sanon, että kirja tuo mieleen Sakari Pälsin Pohjankävijän päiväkirjan, ja Merihän vietti useita vuosia äärimmäisessä Koillis-Siperiassa samoilla seuduilla kuin Pälsi aikoinaan. Pälsi oli arkeologi, Meri kansatieteilijä. Meren tyylissä ja otteessa on jotain samaa kuin Samuli Paulaharjussa, mutta Meri on vielä parempi, koska hänen näköalansa on niin tavattoman laaja.

Kirjoittajana ja kielenkäyttäjänä Lennart Meri voittaa tuomariäänin 12 - 0 suomalaiset kollegansa E.N. Setälän, Martti Haavion, Kustaa Vilkunan ja jopa Matti Kuusen. Viimeksi mainittu ymmärtääkseni käsitti ja tunnusti "Hopeanvalkean" merkityksen.

Vaikka Meren teema on hiukan oppinut - Saarenmaa / Tulenmaa antiikin Thulena, Sampo-myytti ja Baltian muinaisuus, kirjassa ei ole mitään sillä tavalla "tieteellistä" ettei pirteä lukiolainen tai etevä yläasteen oppilas kykenisi lukemaan sitä.

Luen ja olen lukenut joitakin vuosia uusia ja vanhoja julkaisuja tieteiden huipulta erityisesti keskittyen nyt ongelmallisiin yhteiskuntatieteisiin ja humanistisiin tieteisiin ja nimenomaan tieteidenvälisyyden kannalta.

Mitään näin hyvää ja innostavaa en siis muista saaneeni käsiini.

Tänään Maanantaina lopetan sanomalla, että en osaa arvioida Meren jokseenkin hurjien johtopäätösten pitävyyttä. Voi olla että hän on väärässä. Sillä ei oikeastaan ole merkitystä, koska tieteen ja myös kirjallisuuden kriteeri on niin suuri selkeys, että lukija voi tulla osaksi kirjoitusta ja kerätä ainekset omaan arvioonsa.

Filosofia

Sitten luin päivän lehdestä, että antiikin filosofeilta on julkaistu lisääkin hyviä suomennoksia.

Se oli mieluinen tieto.

Olin juuri edellisenä iltana ottanut tuoliltani, Possulan kuistilta, valokuvia atomeista, jotka ovat kovin ollakseen.

Siinä niitä on, puiden välissä. Puut eivät pane pahakseen.

Heikinheimo

Seppo Heikinheimon "Mätämunan muistelmat", yli 500 sivua, ilmestyi syyspuolella 1997
ja luimme sen hämmennnyksen vallassa ja hiukan shokissa. Kirja oli kirjoitettu ja sopimus kustantajan kanssa tehty, mutta kirjoittaja kuoli oman kätensä kautta toukokuussa 1997 ennen kuin kirja ilmestyi.

Uudelleenkin luettuna kirjassa on hyvin vähän itsemurhakirjettä ja sitäkin vähemmän rankaisemattomuuden uhmaa kuoleman rajan takaa.

Oikeastaan kirja on elämäkertateokseksi aika tavallinen. Mietittyä huomaa, että siitä puuttuu enimmin osin tulevaisuusperspektiivi. Yleensä ei voi kirjoittaa panematta välillä ainakin sivulauseeseen viittausta: ehkäpä tuonnempana, kukaties.

Heikinheimo oli syntynyt 1938, joten hän ei ollut myöskään iän kiroissa. En osaa lukea, näkyykö kuolemisen päätös tekstissä enkä ole varma, onko se kirjoitettu kuoleman jälkeen julkaistavaksi.

Tunnen sen verran läheisesti muutamia ihmisiä, jotka olivat hyvin lähellä tapahtumien keskipistettä, muun muassa lehdessä ja kustantajalla, mutta en ole kysellyt enkä kysy. Tunsin tuttavana, en lähemmin. Olimme siinä mielessä hyvissä väleissä, etten ansainnut Heikinheimon halveksuntaa.

Hänellä olikin se hovimiehen luonteenpiirre, että hän kiinnittyi hyvin voimakkaasti mahtaviin henkilöihin - Erik Tawaststjernaan, joka oli kuollut 1993, Martti Talvelaan, joka oli kuollut 1989, ehkä Joonas Kokkoseen, joka ei hänkään enää elänyt, ja luultavasti Erkkoon, joka oli etäinen. Lennart Meri saattaa olla avainhahmo, mutta en tiedä asiasta paljon, ja jos tietäisin, en kertoisi.

Korviini kantautui 80-luvulla Heikinheimon hurjiempien Viron surkeaa asemaa tähdentävien kirjoitusten jälkeen väite, että Virossa oltaisiin eli ehkä Meri olisi ollut sitä mieltä, että suomalaiset saavat tehdä mitä tahansa, kunhan eivät auta heitä. Neuvostoliiton kainalossa suomalainen sympatia olisi ollut pahinta, ja sitä Heikinheimo todella osoitti. Toistan: en tiedä. Sen luulen tietäväni, että Mauno Koivisto ymmärsi tämän näkökohdan erittäin hyvin.

On tilanteita, joissa myötätunto on pahinta - talvisodassa ja alkoholismissa. Siis elleivät rahkeet riitä muuhun kuin myötätuntoon.

Tuohon aikaan Helsingin Sanomissa oli kaksi hurjapäätä, Heikinheimo ja Kajava, jotka ajoivat arvosteltavansa joskus kapinan partaalle, ja lehti seisoi heidän takanaan, vaikka he olisivat olleet aivan väärässä. Nyt sellaisia kirjoittajia ei ole; Pekka Tarkka, joka on hyvin merkittävä kriitikko, ei ole koskaan ollut samalla tavalla yksinäinen kostaja kuin nämä kaksi yhdenkertaista alaistaan. Matalakirkollisena henkilönä hän ei tunne omakohtaisesti herännäisyyden hurmaa eikä siten tuomitsemisen makeutta.

Kirjan kansien välissä on merkittävä annos keskeistä suomalaisuutta. Nyt, lähes kymmenen vuoden kuluttua, lukija osannee hymähtää ruotsalaisuusvihalle, pesäpallopuheille ja asevelvollisuudesta sairauden takia luistaneelle "tykkimiehelle".

Heikinheimon muistelmateos on erikoislaatuinen salapoliisiromaani. Tekstin perusteella pitäisi selvittää, kuka oli murhaaja. Täsmennän kysymystä: tiesikö kirjoittaja kirjoittaessaan osittain kepeää, pakinanomaista,hauskaa, riivatun hauskaa tekstiään, että hän todellisuudessa kirjoitti maailman ensimmäistä ja parasta näytelmää, Oidipusta, jossa sokea tietäjä Teresias vastastaa Oidipus-kuninkaan toistuviin kysymyksiin kuninkaan surmaajasta:

"Murhaajan nimi on sinun nimesi."

Jätän asian auki ja perustelen tämän kirjoitukseni lukemissuosituksella: hyvin mielenkiintoista ja viihdyttävää. Jos sää, henkilökohtainen luontumus ja mielentila sallivat, dekkarin ratkaisemista voi yrittää ja samalla katsoa silmästä silmään tavanomaista murhenäytelmää, kertomusta eräästä todellakin hyvin lahjakaasta kuuden ällän ylioppilaasta, joka vähä vähältä pusertui oman, persoonallisuuden ja mielenrauhan kannalta äärettömän tärkeän lahjakkuuden alle ja johti jo varhain sellaiseen maanisuuteen, johon jokin lääkitys olisi voinut auttaa.

Kuvanvalintani johtuu siitä, että kirjan kansikuva on yksi yhteen Topi Vikstedtin, Germund Paaerin ja Erkki Koposen "Mustapartainen mies", ei ehkä hirveän kaukaa haettu roolihahmo julkiselle Heikinheimolle, joka aloitti samassa lehdessä kuin pakinoitsija Olli, Uudessa Suomessa.

Hyvää, sanoi mustapartainen mies, päivää.

Sahajauhoteoria

Jatkamme edellisten päivien aihepiiristä.

Sahajauhoteorian mukaan ansaintalogiikka toimii elinkeinotoiminnassa näinkin. Joku perii esimerkiksi hupsulta tädiltään makkaratehtaan. Kiinteiden kulujen konsolidoinnin jälkeen havaitaan helpostikin, että muuttuvat kulut huitelevat taivaita niin että kate jää mitättömäksi.

Neuvokas uusi makkaratehtailija ryhtyy silloin sekoittamaan makkaramassaan sahajauhoa tai muuta käsillä olevaa materiaalia, jonka rajakustannus lähestyy asymptoottisesti nollaa.

Kokemuksen mukaan vahva brändi ja aggressiivinen markkinointi merkitsee niin paljon, että asiakkaat sietävät jopa 90 prosentin sahajauhopitoisuuksia ennen kuin huomaavat mitään, saati ryhtyvät tutkimaan vaihtoehtoja.

Tämä intuitiivisesti sangen uskottavalta tuntuva teoria soveltuu teknisiin laitteisiin, kaupallisiin palveluihin ja poliitikkoihin.

Ajatuksen muotoili tiettävästi jo 1930-luvulla taloustieteilijä Josef Schumpeter - hän joka oli vielä keski-ikäisenä päätoiminen naistenmies ja ansioitunut lippizaner-ratsastaja (ne valkoiset hevoset, jotka osaavat vaikka tanssia polkkaa).

Ostavan yleisön täysin virheellinen ja perusteeton luottamus vakiintuneisiin tuotteisiin näkyy väkevästi apteekeissa.

Kysyin hiljan, olisiko myytävänä Hota-pulveria, sitä jossa on intiaanin kuva. Olen tuntenut henkilöitä, jotka nauttivat aamun avaukseksi 27 Hotaa.

Ei ollut.

Mannerheimintiellä ja Hakaniemessä oli ennen Pervitin-valomainos (auttaa aina). Ei ole Pervitiniäkään. Se puolestaan ei ollut lainkaan sama aina kuin sotakirjallisuudesta tuttu Pervitin. Tämä viimeksi mainittu saksalaisten tuote, jota suomalaisillakin oli käytössään, oli väkevä. Eräskin hiihtomies pisteli naamaansa koko porukan Pervitinit ja kohta sen jälkeen ampui reppunsa hyvin suunnatulla konepistoolin sarjalla. Porukka oli Petsamon tunturissa. Pervitin-miehen sukset käännettiin tulosuuntaan ja hän kuuluu tulleen tolkkuihinsa vasta lähellä Sodankylän kirkonkylää, niin että vahvaa oli doping.

Tietääkseni tämän rohdon jyty aine oli efedriini, jota muistaakseni ainakin jääkiekkoiloijat ja hiihtäjät käyttivät vielä pari vuosikymmentä sitten.

Sen muistan itse, että 1960-luvulla määrättiin reseptillä laihdutuslääkettä, joka vei nälän tunteen. Se kuuluu olleen amfetamiinia.

Puhumattakaan menneisyyden yskänlääkkeistä. En oikein uskalla edes ajatella, mitä kaikkea niissä todella oli, mutta kyllä yskä lähti, kun rohto oli sekoitettu apteekissa ja pullon kylkeen oli liimattu aistikkaasti taiteltu, solmion muotoinen resepti.

Sekin liittyy välillisesti sahajauhoteoriaan, että väärä tuote voi olla juuri oikea. Legendan mukaan suurenmoinen keltainen postitarra (3M) keksittiin vahingossa. Jonkun piti keksiä helvetin hyvää liimaa ja hän keksikin tosi huonoa. Aikojen kuluttua hoksattiin, että tällähän on käyttöä - lappu jonka voi irrottaa paperista viemättä teksti mukana.

PostIt -tarranippu on kunniapaikalla New Yorkin modernin taiteen museon vitriinissä. Se on siis arvioitu teollisen muotoilun mestarituotteeksi.

Sahajauhopitoista makkaraa siellä ei ole. Toistaiseksi.

Turhasta neroudesta

Eilinen taskunlämmin filosofointi ja viisastelu aiheutti hyvinkin paljon kommentteja ja näyttäisi häirinneen joidenkin kunnon ihmisten heinäkuuta. Eihän kesällä nyt tokikaan kuuluisi lukea muuta kuin Jerry Cottonia ja murehtia korkeintan Matin maksaa, vai oliko se haima.

Josta tulee mieleen, että täällä Possulassa on kaikesta huolimatta kohottavaa lukemista hyllyissä ja eri kätköissä, kuten vanhoja Ruutuja ja Nonstopeja 70-luvulta, jostain hankkimani Mad-lehden faksimilet 1950-luvun legendaarisista vuosikerroista, ja valikoima Kansa Taisteli -lehden reteimpiä numeroita - täydellinen sarja on Laurilla.

Jossain on Tekniikan Maailma 20 vuoden takaa, ja autojen arvioinnit ovat täsmälleen samoja kuin tänään: kiitetään moottorin miehekästä murahtelua, kulkuneuvon kiivasta kiihtymistä ja oivallista ajoasentoa, kun sen sijaan puutelistalle päätyy kaukovalojen keilan riittämättömyys. Lukijan osastossa kysytään, saako mopoa virittää, ja Osmo A. Wiio kertoo tekniikan uusimmista ihmeistä.

Tuohon sivukappelin eli työhuoneeni hyllyyn näyttää pysköineen The Economisteja vuodelta 1992 ja Suomen Kuvalehtiä vuodelta 1996, joista voi lukea asaintuntevia analyyseja olevista oloista ja sangen todennäköisiä ennusteita mm. teknologian kehityksestä.

Ulkona on sangen todennäköinen sää.

Ellei katsoisi kantta, Nietzschen "Ecce homo" - kirjan kahta juttua voisi otsikoiden perusteella luulla Jörn Donnerin kirjoittamiksi - "Miksi olen niin viisas" ja "Miksi kirjoitan niin hyviä kirjoja".

Nietzschen arvelussa on hiukan perää, kun hän julistaa, että aikanaan Heinrich Heine ja hänet itsensä katsotaan saksan kielen suurimmiksi mestareiksi. Heillä vain oli riittävä määrä "jumalallista ilkeyttä".

Luther sai ainakin välillisesti aikaan ehkä vielä enemmän inhimillistä kärsimystä kuin Nietzsche ja oli muutenkin vielä parempi kirjoittaja, samaa luokkaa kuin Augustinus, joka loi uutta käyttäen hyväkseen koko antiikin osaamisensa ja niin uljasta kieltä, ettei sille löydy vertaa. Kahden viimeksi mainitun herran, Lutherin ja Augustinuksen kielellinen syvä loisto muuten ei säily käännöksissä. Augustinuksesta tosin huomaa jopa pikku suomennoksista, että hänen lauserakenteensa oli omaksunut ja siis tehnyt omakseen mm. Waltari. Lisään varmuuden vuoksi, että Lutherin ja Augustinuksen kohdalla en tällä kertaa tarkoita lainkaan heidän hengellistä syvyyttään, vaikka se merkitsee paljon, vaan viittaan vain kieleen, tekstin äkilliseen kirkastumiseen. Tacitus oli mestari, mutta hänen lukemisensa on työlästä ja ymmrtäminen epävarmaa; huomio kiinnittyy kielen mestaruuteen. Augustinus kirjoittaa samaa kieltä, latinaa, mutta hänen käyttämänään se virtaa itsestään selvästi ja virkistävästi kuin vuoristopuro.

Tähtään huomautukseen tarpeettomista ihmisistä ja turhasta neroudesta.

Joskus katselen Spenglerin "Länsimaiden perikatoa", jossa kaikki on väärin ennustettu, ja joskus Jacob Burckhardtin maailmanhistorian mietteitä (Weltgeschichtliche Betrachtungen) vuodelta 1870, jossa melkein kaikki on oikein nähty. Burchardt on tuossa hyllyssä sopivasti Lehväslaihon "Panssarisotaa" -teoksen ja Laurin poikien "Kasper, Jesper ja Joonatan -kokoelman välissä. Tarkemmin katsoen Kolme iloista rosvoa ovatkin Heikin vanhoja c-kasetteja 80-luvulta.

Niin - tämä oikeassa olemisen ja hyvin näkemisen vimma. En ole aivan varma, etteikö se olisi yksi kulttuurimme sairauksista. Olympaliikkeen altius, citius, fortius eli korkeammalle, nopeammin, vahvemmin kiteyttää ehkä tuon pohjaltaan nietzscheläisen hulluuden.

Olen itse sellainen seitsemän ja puolen mies, jolta on vain joskus lipsahtanut kymppi miikka mutta toisaalta olen neuroottisen omahyväisyyden vuoksi yleensä välttynyt ala-arvoisilta. Muistokirjoituksekseni haluaisin, kun olen kuollut, "välttävä viisi". Sen ansaitseminen edellyttäisi kyllä vielä ponnistelua.

Miksi emme voisi suhtautua ihmisen, kulttuurin, eliömaailman ja moraalin haasteisiin pyrkimällä rehellisesti tekemään asiat vähän sinne päin eli ns. ryssäämällä? Jos ruuvi ei mene lautaa n kiertämällä, katsotaan onko ketään näkemässä ja ellei ole, lyödä jysäytetään vasralla. Tätä tekniikkaa, joka oli sangen suosittu esim. keittiökalusteiden kiinnittämisessä ja ikkunanpuitteiden asentamisessa, nimitettiin nuoruudessani ryssäämiseksi. Nykyinen "ryssiminen" tarkoittaa kai pilaamista, ja se on eri asia. Jos joku ryssii esimerkiksi saunan maalauksen, se on maalattava uudestaan. Jos saunan maalaa oikean suuntaisesti, vaikkakin huolimattomasti ja puutteellisesti ja friipäiviä jättäen, saa luvan kelvata, ainakin jos kestää seuraavaan kesään.

Eli moraalinen kysymys: miksi tehdä hyvin, jos vähän fuskaamalla pääsee melkein yhtä hyvään tulokseen?

Hieman anstendisemmin esitettynä: ei ainakaan Savossa näy yhtään hömötiaista, joka näyttäisi olevan turhuuden tunnoissa, eikä kedon kukkia, jotka värisivät ajatellessaan, että kun tuuli käy heidän ylitseen, heitä ei enää ole.

Ja kolmannen kerran sama asia: toisin kuin dosentti Nietzsche, olen kovin kernaasti hyvn ja pahan tällä puolen enkä tuolla.

Meitä on monta

Elias Canetti kertoo muistelmissan humalaisesta sotamiehestä, joka oli venäläinen ja tasapainotteli Tonavan padolla.

Pieni Elias huusi:"Setä, setä, siellä on vaarallista. Siellä voi pudota jokeen ja hukkua!"

Humalainen sotamies huusi:"Ei hätää. Meitä on miljoonia."

Oikealla kuvassa on osa kuvasta, jonka pitäisi esittää ikäpyramidiä. Alhaalla on nuoria, ylhäällä vanhoja. Ikäpyramidin sijassa on nykyisin ikälankarulla.

Meitä, nyt eläkeikäisiä, on 14 % väestöstä. Kunhan 1945-1949 syntyneettäyttävät 63 tai mitä täyttänevätkään, tilanne muuttuu jokseenkin kauheaksi.

Siksi siitä puhutaan kevennyksin, lepytellen.

Kestävän kehityksen ja ympäristön keskustelijat sivuuttavat yhden asian ja päätyvät Linkolan leiriin - ahnas ihminen on ongelma.

Ihmisten radikaalia vähentämistä ovat esittäneet Linkola ja Pol Pot.

Olen tätä miettinyt paljonkin enkä oikein keksi muita tavattaessa teloitettavia kuin Linkolan ja itseni sekä mahdolliset muut vapaaehtoiset. Me valikoidunne siksi, että olemme vanhoja ja tarpeettomia.

Yli 60-vuotiaiden tai yli 55-vuotiaiden tappaminen ei ehkä onnistui kevyesti, koska moni voisi rimpuilla vastaan ja keksiä pirullisen ovelia keinoja tallatakseen täällä vielä, ympäristön uhkana.

Toinen ongelma on kiinalaiset ja muut kunnon ihmiset. Onko todennäköistä, että nyt lapsuusvuosia viettävät kasvavat ymäristöä ajatellen paremmiksi kuin me ja löytävät keinot vähentää porukkaa?

Ei taida olla.

Kolmas teoreettinen ongelma on luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen, joka on silmiinpistvästi ihmisen ajatus. Kun ihminen on kadonnut, luonto ei ole monimuotoinen, koska luonto ei ajattele, tiettävästi. Maailmankaikkeus näyttää tulevan erinomaisesti toimeen ilman ihmisiä ja heidän jumaliaan.

Ajatukseni on yksinkertainen ja tyhmä. Esimerkiksi pusikoitunut Suomi on parempi asia kuin nälkää näkevä Suomi. Päämärä on ihmisten hyvinvointi, joka eurooppalaisen tai juutalais-kristillis-helleenisen perinteemme mukaan tarkoittaa toisten hyvinvointia. Itsestä ei ole niin väliä.

Siksi esimerkiksi julkisen kirjoittamisen kertosäe on tämä: yltiöyksilöllisyys on korkeakulttuurien harhaisku, jota on hillittävä.

Vastustain varovasti kieliopisso yksikön ja monikon ensimmäistä persoonaa.

Vitsikästä kyllä, tämä ajatus on esitetty verrattoman keskitetyhsti Isämeidän-rukouksessa. Siinä koko ajan toistettu "sinä" (Sinun tahtosi), on sama tyyppi kuin Hän, se joka en ole minä, vaan joka on vastapäätä.

Aunus harmaasilmä

Tämän kuvan on ottanut velivainajani. Se on Aunusta kymmenkunta vuotta sitten.

Isällä on joitakin kymmeniä loisteliaita kuvia Vitelestä, Alavoisista, Nurmoilasta ja Syvärin luostarista 1942-1943.

Katson, tänään, eilen, viime viikolla, television itseään häpeileviä pikku filmidokumentteja pistäytymisistä Karjalan kannaksella ja etäämmällä.

Olin täysin tohkeissani Pähkinälinnan (Slisselburg) ja Vanhan Laatokan (Staraja Ladoga) näkymistä ja rakennuksista - en ollut ennen nähnyt.

Laatokkaa ajatellen Juha Taskisen kirja "Laatokan seitsemän merta" oli aikoinaan silmien avaaja ja aikamoinen suoritus ja saavutus sukeltavalta valokuvaajalta, joka taisi oppia puhumaan "hyljettä" sukellellessaan harmaaturkkien parvissa.

Sitten ovat nämä paikallishistoriat ja kartat; eräin kohdin tunnen jokaisen puhelinpylvään vuoden 1938 tiedoin.

Sille seudulle en tunne minkäänlaista vetoa. Pelkään ruumiillisen ja henkisen terveyteni puolesta. Kumpi tahansa tai molemmat saattavat pettää. Jälkimmäistä pelkään enemmän.

Räisälän hovi ja pappila lahoavat vuotavin katoin, nuorisoseuran talo on sokea sisään lyödyin silmin, vanhojen valokuvien huivipäiden ja saapasjalkojen paikalla leijuu reaalisosialismin jälkeensä jättämä tyhjyys ja autius.

Tämän hetken keskustelussa Suomen ympäristöarvoja korostetaan aiheellisesti ja ansiokkaasti, hetkittäin myös liioitellen. Enimmät ihmiset ymmärtävät, että olemme osa metsää ja että hyvinvointimme edellyttää toisten ihmisten ja toisten eliöiden hyvinvointia.

Eikö kaksi asiaa olisi nähtävä yhteydessä toisiinsa: ympäristöä eli maapalloa ajatellen neuvostojärjestelmä oli pahin isku, joka on kohdannut maapalloa sitten Jukatanin meterorin eli viimeisten 500 miljoonan vuoden aikana.

Luultavasti se oli samalla rajuin isku ihmisten yhteisöllisyyttä vastaan viimeksi kuluneiden 10 000 vuoden aikana.

Hitlerin hirmukausi oli sittenkin aika lyhyt, oikeastaan 1938-1945, vaikka natsivalta alkoi tietysti 1933.

Sangen pahaa jälkeä on tehnyt Yhdysvallat kaivoksilla, teollisuudella ja teollisella maanviljelyllä, mutta tästä ei voi puhua samaan hengenvetoon kuin edellisestä. Kertaluokka on toinen. Ja Kiina näyttää erikoistuneen teollisiin tolkuttomuuksiin.

Kysyn: miksi mielenkiintomme 0hjataan esimerkiksi suomalaisiin makuasioihin, johonkin sellaiseen, että onko joku maanviljelijä (maatalousyrittäjä) lyönyt heinäseipään väärin päin peltoon. Rajamme välitömässä läheisyydessä on kolme romahtanutta kaupunkia, nimittäinViipuri, Käkisalmi ja Sortavala, ja yksi romahtamaisillaan oleva suurkaupunki, Pietari.

Eikö perinteinen kapea suuntautumisemme kauppaan ja politiikkaan ole juuri tässä suhteessa tuhoisaa?

Myrkyttyneen ympäristön rinnalle nostan surmatun kulttuurin, koska olen vakuuttunut siitä, että ihmisryhmien keskinäiset järjestelmät eli kulttuuri ovat ainellisen ja henkisen toimeentulomme pohjaa. Rajantakaisessa maailmassa minua kauhistuttaa kulttuurittomuus, ja kun luen vanhaa Viipuria ja entistä Karjalaa, niin kaiken romantisoinnin jälkeenkin pidä totena, että se seutu oli yhteisöllisesti erittäin elävää ja sitkeästi elävää. Sama koskee Suomeen koskaan kuulumatonta Vienaa, jossa eräät entiset runokylät on korvattu peltisillä traktorihalleilla ja muutamat karelianismin kansallismaisemat on vedetty koneilla nurin. Runkoja ei ole kuitenkaan jaksettu korjata metsistä.

Kyllä meillä on edelleen lupa saada tietää, mitä siellä oli, karttaan punaisella merkityn rajan takana. Kyllä meillä on nykyisin lupa sanoa, että viimeksi kuluneet runsaat 60 vuotta ovat olleet sillä puolen järkyttävää, jatkuvaa alamäkeä.

Sen kehityksen pysäyttämiseen pitää etsiä keinoja. Itse en valitettavasti usko, että "Karjala takaisin" voisi johtaa käytännössä mihinkään, Suomen voimin ja varoin.

Kelloa voi kääntää takaperin kuinka paljon tahansa. Aika ei käänny.

Mutta me voimme ainakin sanoa, että emme ole enää kahvan vallassa.

= = =

Se oli päivän saarna, sopivan itkunsekainenkin.

Lähden tästä ajelemaan Possulaan. Mahdollisista katkoista blogin ilmestymisessä voi valittaa suoraan Savonlinnan kaupungille, kulttuuritoimi. - Nyt ne ovat sulkeneet Joel Lehtosen Putkinotkon. Kai sillä muutaman lörtsyn hinnan säästää. Suhtautuminen kulttuuriin ainakin on ennallaan, sellaista nyky-Sortavalan tyyliä.

Onni etteivät ihmisryöstöt eli kyyditykset ole enää muotia. Muuten kaupungin virkamiehet saisivat olla tarkkoina väistellessään mustia, idän suuntaan pyrkiviä autoja.

Puliukkojen muistolle

Puliukot ovat kuolleet.

Korvikeaineiden väärinkäyttäjiä ja kodittomia alkoholisteja on, mutta he eivät ole "kunnon" ihmisten silissä.

Ennen Erottajallakin seisoi joka päivä mies, joka oli kuin Helsingin Sanomien kulttuuriosaston kirjoitus - kaikki osaset eli eri romppeet olivat puhtaita ja siistejä, mutta kokonaisuudessa ei ollut mitään järkeä.

Kaveri asioi harvemmin käymälässä, vaan teki suoraan housuihin, ja päivän melskeissä erilaisia eväitä meni myös rinnuksille. Pelastusarmeija ja Sossu antoivat onneksi kamppeita, puhdasta ja hyvää tavaraa, esimerkiksi erinomaista liituraitakangasta olevat suorat housut, käytetty ruskea takki ja koripallokengät, takin alla ns. kipparipaita.

Bensowin talon viinakaupan kulmalla toistui:"Anteeks mutta voisko johtaja jeesaa markalla..." Jos puhuteltu - "johtaja" - hidasti askelta, tuli pakollinen jatko... "kun pitäis päästä siskon luo Jakomäkeen..."

Bensowin talo on samanlainen, hiljalleen riutuva paikan määre kuin Wulffin kulma tai Tempon talo - nimiä ei enää ole mutta nimityksiä käytetään. Huumenuoriso asusti aikojen alussa Perunatorilla, jossa kai ei enää myydä perunoita - siis siinä Bio-Bion edessä (Uusi ylioppilastalo - Vanha ylioppilastalo). Puliukot eli denat majailivat Ruttopuistossa, johon on haudattu 1700-luvulla koleraan kuolleita; Helsingissä ei liene koskaan ollut paiseruttoa.

Liikehdintä alkoi 1960-luvulla. Marraskuun liike kiinnitti voimakkaasti huomiota rappioalkoholistien asiaan. Kävin useinkin ensisuojassa, jota ruvettiin sanomaan Lepakkoluolassa ja joka tuli myöhemmin tutuksi muista yhteyksistä. Vallitseva, valistunut mielipide paheksui juoppojen hyysäämistä, sillä joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä. Todellisuudessa kysymyksessä oli aika suuri määrä lohduttoman huonoon kuntoon joutuneita ihmisiä.

Puliukot haluttiin nähdä huvittavina. Kari Suomalainen teki asiassa parhaansa. Puliukko Kustu oli aika tyypillisesti lainattu muilta pilapiirtäjiltä. Tanskalaisen Storm-Pedersenin pulikot jäivät historiaan epäilemällä, että kulttuuri tarkoittaa samaa kuin pulituuri. Ruotsalainen Albert Engström ja hänen hyväntuulinen, jäntevä ja reipas Kolingen-hahmonsa oli iloinen, yhteiskunnanvastainen pilkkakirves, joka lainasi hahmonsa piirrosten pultsareille.

Pulituuri muuten on ainetta, jota käytettiin huonekalujen kiillottamiseen. Pöydät ja piirongit petsattiin tummiksi ja lakattiin useaan kertaan ja hiottiin ja sen jälkeen kiillotettiin pulituurilla, joka on ohjaltaan ranskan kielen sana ja tarkoittaa kiillotusainetta. Siinä oli alkoholia.

Puhuttiin myös tenttu-ukoista. Tenttu tarkoittaa denaturoitua eli vastenmieliseksi tehtyä alkoholia. Viimeisiä sellaisia aineita oli "liekkiviina" eli etyylialkoholi tuulilasinpesunesteenä. Nykyinen haisee kyllä ihastuttavasti viinalta, mutta on korkeampi alkoholi eikä siis mene päähän.

Vietin lapsuutta ja nuoruutta hullujen ja humalaisten seurassa, kuten maalla oli yleisesti tapana. Heillä oli hienot jutut. Kaikki kuunneltiin ja painettiin mieleen.

Kirkonkylissä ei tietenkään ollut Alkoa, eikä kauppalan viinakaupasta myyty juopoille. Suosittu korvikepäihde oli suuvesi Illodin, mutta myös Eau de Colognea juotiin ja nikkarinlakasta sai suolan avulla päähän menevää janojuomaa.

Kuvittelisin, että keskioluen vapauttaminen ja alkoholipolitiikan keventäminen tappoi pultsarit. He joivat itsensä hengiltä ensimmäisinä.

He olivat myös sodan ja elintasokilpailun ensimmäisiä uhreja. Sisätilahenkilöistä ei yleisö paljon tiedä. Kun suora sosiaalituki kasvoi, ihmiset alkoivat juoda itseään hengiltä neljän seinän sisällä, eivätkä heistä tienneet muut kuin poliisit ja ruumisarkkuliikkeiden autonkuljettajat.

En tiedä. Ehkä valtavasti kohonnut suomalainen alkoholinkäyttö näkyy yllättävällä tavalla. Mielestäni julki juopuneita eli päiväsaikaan tolkuttomassa humalassa hoipertelevia ja hoilaavia ihmisiä näkee nykyisin harvemmin kuin ennen. Tämä tarkoittaa että heitä näkee harvemmin keskustan kaduilla.

Puliukko oli vaaraton olento, joka huonokuntoisuutensa vuoksi ei olisi edes pystynyt väkivaltaisuuteen. Heitä asui talvisin Helsingin pääpostin lähellä roskalaatikoissa. Joukossa oli eräässä vaiheessa kaksi Mannerheim-ristin ritaria.

Espoon käräjiä 60-luvulla istuttaessa Annankadulla yksi toimistamme oli soittaa järjestyspoliisille ja pyytää poistamaan puliukko Sutinen, joka oli yleensä vielä aamulla kello 9 nukkumassa ja haisemassa ullakkotasanteella.

Epäilen että talonmies oli humaani.

Santavuori

Aamutelevision keskusteluohjelmaa Jälkiviisaat katsoessani ihailen aina Clas Andersonia siitä, ettei hän rupea siinä ja heti pätkimään turpaan Ritva Santavuorta, joka jatkuvasti puhuu ennen kuin ajattelee ja usein asioista, joista ei oikeastaan tiedä paljon.

En ehkä ole ainoa tässä suhtautumisessani.

Olen väärässä. Asenteeni johtuu tietenkin omista luonteenpiirteistäni, joista johtavia ovat ylimielisyys ja suvaitsemattomuus. Olen vaistomaisesti sitä mieltä, että yksi ja toinen saisi joko ottaa asioista selvää tai sitten pitää pienempää suuta.

Otin vähän selvää. Menin kirjastoon. Lainasin ja luin Santavuoren muistelmakirjan Rouva Syyttäjä (1997).

Olin unohtanut. Santavuori oli keskeisesti mukana käynnistämässä ja vetämässä syyttäjäkoulutusta 1970-luvun alusta alkaen ja keskeinen vaikuttaja siinä, että syyttäjälaitoksemme ja rikosprosessi muuttui niin suunnattomasti parissakymmenessä vuodessa.

Hänen kuvauksensa 70-luvun poliisista ja 80-luvun raastuvanoikeudesta ovat täysin tosia. Hän ei kärjistä. Olin itse mukana ja olen itse tutkinut samoja asioita. Pitää paikkansa. Myös Santavuoren mainitsema poliisikunnan johdon syvä epäluulo tiedottamista kohtaan ja tuomarikunnan jäykkä muutosvastarinta on kirjaimellisesti totta.

Sitten on vaikeampia asioita. Rikosoikeuden suunnannäyttäjä oli ensin Inkeri Anttila, joka toi ensimmäisenä tolkkua tutkimukseen 1950-luvulta alkaen. Noin vuonna 1970 alkoi vaikuttaa selkeästi vasemmistolainen suuntaus, jonka ympärillä oli paljon sellaista puolueisiin kuulumatonta väkeä, jota toisessa maassa ja muuna aikana olisi sanottu yleisliberaleiksi. Luen itseni tuohon joukkoon. Korkeimman oikeuden jäsenenä ja presidenttinä elämäntyönsä tehnyt Olavi Heinonen ja professori Aulis Aarnio olivat suurimmat nimet, ja olen edelleen, tässä ja nyt, sitä mieltä, että heidän työnsä nosti suomalaisen tuomioistuinlaitoksen ja lainopin aivan uudelle tasolle.

Nyt on niin, että paljon puhutun presidentti Kekkosen syntymäpäivähaastattelun 1970 jälkeen tehtiin rajuja ylilyöntejä, joissa Heinonen ja Aarnio olivat näkyvästi mukana (tuomioistuinlaitostoimikunta).

Ehkä tätä viisasta ja liberaalia linjaa edustaa nyt näkyvimmin ikätoverini Pekka Koskinen, rikosoikeuden professori. Toinen professori, Raimo Lahti, on onnistunut olemaan merkittävästi näkymättömämpi, mutta se ei tarkoita, etteikö hänen vaikutuksensa olisi erittäin suuri.

Rikosoikeus sai oman omituisen asemansa oikeusministeriössä ja julkista keskustelua käydään edelleen osittain samoista teemoista.

Juristikunnan ja poliisien vastustus on ajoittain ollut räväkkää. Useimmiten tämän munat mukiin ja verta pakkiin -linja on pysynyt tuomioistuinten kahvihuoneissa ja poliisien kaljakeskusteluissa.

Kuten sanottu, olen ollut hyvin paljon kuuntelemassa tätäkin.

Ja olen siis pitänyt Ritva Santavuorta tuon pohjaltaan populistisen linjan yhtenä kellokkaana ja tullut ajatelleeksi, että hän ratsastaa vanhentuneilla, kansaan menevillä yleistyksillä. Mutta se ei pidä paikkaansa.

Olen edelleen toista mieltä sangen monista asioista, mutta tässä ja nyt myönnän, että Santavuoren ajatusmaailma on osoittautunut monin kohdin oikeaksi ja terveeksi ja että taas meidän viisastelumme ei monin kohdin ole johtanut puusta pitkään.

Santavuori soimaa menneisyyden mielentilantutkimuksia ja ymmärrystä vailla olevien väkivaltarikollisten jättämistä hoidotta ja valvonnatta. Olin mukana. Esittelin 70- ja 80-luvulla ainakin sata henkirikosjuttua ja muistan ne lausunnot. Kävin tilaisuuksissa. Kävin usein vankimielisairaalassa. Tiedän miten naiiveja muutamat psykiatrit olivat ja miten hyvin muutamat vangit olivat kusettamaan heitä. Lisäksi Santavuori esittää erinomaisen argumentin: kun mielentilantutkimuksen (siis syyntakeisuuden eli hulluuden selvittämisen) perustelut ovat jatkuvasti eri henkilöillä samoja, miten on selitettävissä, että osa tuon taustan ihmisistä on aivan tavallisia ja kunnollisia kansalaisia ja osa mistään piittaamattomia.

Tällä hetkellä voi olla jo vaikea löytää ihmisiä, jotka vakavissaan puoltaisivat kannabistuotteiden käytön rangaistuksen poistamista ja ajaisivat huumerangaistusten lievempää käsittelyä. Santavuori oli hyvin pitkään raastuvan huumeosaston syyttäjä ja urputti samaa kuin edelleen: neljälle viidestä narkomaanista portti huumeriippuvuuteen on ollut kannabis. Portti-teoria "kumottiin" 70- ja 80-luvulla kerran toisensa jälkeen ja sen kannattajat leimattiin harrastelijoiksi.

Jotkut pitivät huumehankkeita luovana itseilmaisuna, toiset taas järjestyneen rikollisuuden hyvin vaarallisena osana. ei tarvitse sanoa, miten päin palikat ovat pudonneet kun nyt, vuonna 2006, tiedämme asioista hiukan enemmän.

Santavuori oli syyttäjän muutamissa varhaisissa talousrikosjutuissa ja laukoo kirjassaan esimerkiksi että eräät asianajajat olivat yhtä suuria kelmejä kuin päämiehensä ja että tuomioistuinten oli vaikea ottaa talousrikoksia vakavasti. Leivän varastamisesta rangaistiin ankarammin kuin pankin varastamisesta.

Olin aika yllättynyt, kun katsoin kirjasta Ritva Santavuoren syntymäajan ja paikan. Hän on minua reippaasti yli kymmenen vuotta vanhempi mutta opiskellut samoihin aikoihin 60-luvulla. Hän on toisin sanoen vanhaa naisliikettä, henkilö joka joutui ensin tekemään perheen ja lapset ja yhden uran ja sitten opiskelemaan juristin ammatin ja aloittamaan pohjalta toimistosihteerinä keskusrikospoliisissa.

Sukupolvensa paras naispuolinen juristi, oikeusneuvos Maarit Saarni-Rytkölä sanoi minulle kerran, että naisena hänen oli pakko olla ainakin kolme kertaa miehiä parempi, jotta olisi päässyt viroissa eteenpäin edes samaa tahtia kuin miehet. Hän oli hovioikeudenneuvos ja maailman toinen korkeimman oikeuden jäseneksi nimitetty nainen (ruotsalaiset voittivat alle vuodella). Santavuoren tarmolla varustettu mies olisi aloittanut sihteerikön ja kahvinkaatajan tehtävien sijasta ylimääräisenä oikeusneuvosmiehenä ja ansainnut "kokoonpanoilla" eli pöytäkirjojen lunastusmaksuilla omakotitalon Jollaksessa. Tai ei silti. Tämä nainen, joka luultavasti ei pannut nuorenakaan kynttiläänsä vakan alle, olisi talutettu raastuvanoikeudesta määrätietoisesti Aleksanterinkadulle alta aikayksikön. Syyttäjäksi hän pääsi, koska syyttäjistä ei ollut väliä - niissä tehtävissä oli maalla ja kaupungeissa enimmäkseen toisen ja kolmannen luokan kykyjä, kunnes kaikki alkoi muuttua.

Sanon varmuuden vuoksi, että viimeiset kymmenen tai viisitoista vuotta meillä on ollut minkä tahansa mittojen mukaan ammatillisesti erinomaisen hyviä syyttäjiä ja että poliisikunnan osaamisen taso on jatkuvasti noussut huikeasti.

Nykyinen sukupolvi ei tiedä eikä ymmärrä, miksi Citizen Ana-digi-rannekelloa sanottiin poliisikelloksi - kun siitä näkee, paljonko kello on, ja sen, miten se kirjoitetaan (viisari- ja numeronäyttö).

Meillä juristiprofessoreilla ja tuomareilla on perinteisesti ollut outo asenne "kentällä" toimiviin juristeihin, jotka eivät ole tohtoreita eivätkä neuvoksia.

Viimeisin tai ehkä viimeinen komitea, jossa istuin, mietti kaksi vuotta tuomioistuinlaitoksen tulevaisuutta. Olihan siellä kieltämättä hyviä tohtoreita, mutta todellisuudessa hurmaannuin kentällä toimivien juristien eli alempien tuomareiden, syyttäjien ja muiden syvään kokemukseen ja asiantuntemukseen.

Kun media käy kysymässä korkeimpien oikeuksien presidenteiltä, miten asiat ovat, eivät he tiedä. Ylimmät oikeudet eivät jalkaudu koskaan. Olavi Heinonen muuten oli poikkeus tässäkin asiassa - hän tuli aina keskustelemaan vanginvartijoiden, poliisien ja oikeustieteen opiskelijoiden kanssa ja oli valmis rehelliseen kinaamiseen.

Tuo ei ole Suomessa tavallista: myöntää että asioista voidaan olla perustellusti eri mieltä ja että omituisia ja loukkaavia väitteitä laukova henkilö tietää ehkä jotain, mitä kannattaisi kuunnella.

Päädyn suosittamaan Ritva Santavuoren muistelmakirjaa etenkin sanomalehdentoimittajille. Kirjassa kuvatut muutamat isot murhajutut valaisevat helppolukuisesti esitutkinnan merkitystä ja oikeudenkäynnin ongelmia ja selvittävät sellaisia perusteita, joissa lehtikirjoittajat usein haksahtavat. - Kunhan lukija muistaa, että tätä nykyä lain mukaan esitutkintaa johtaa syyttäjä, ei enää poliisi.

Vielä lyhyt selitysyritys - mistä tämä omituinen kirjoitus?

Korkealentoisesti: en tiedä, mitä on olla radikaali tai liberaali nyky-Suomessa. Olen ollut jollain tavalla molempia viimeksi kuluneet 40 vuotta. Konservatiiviksi en halua ryhtyä, mutta käsitän kyllä, että asenneluutumia on oikeistossa, vasemmistossa ja keskustassa.

Matalentoisesti: Santavuoren syntymäpaikka väläytti kuvan selväksi: Viipuri. Tässä meillä on tyypillinen viipurilainen, seurallinen, ystävällinen, hauska ja sietämätön, optimistinen mutta pintapuolinen.

Syyttäjän on oltava samalla tavalla lyhytjännitteinen eli tutkijan vastakohta kuin asianajajan. Käsillä olevaa tehtävää huhkitaan kellon ympäri, mutta kun juttu on ohi, kaikki unohdetaan ja siirrytään seuraavaan juttuun. Tilannetaju, todellisuudentaju ja sanavalmius ovat kaikki kaikessa.

Sen henkilökohtaiset asian olinkin tiennyt, että Ritva Santavuoren aviomies on 1950-luvun alun kuuluisa radiotoimittaja Usko Santavuori (Radio tekee murron), joka siirtyi varhain pois julkisuudesta öljy-yhtiön johtotehtäviin. Eli pannaan tähän loppuun pieni vanha-marxilainen pirullisuus. Tunnen hurjia akkoja, jotka eivät ole oikeastaan päässeet mihinkään, toisin kuin Santavuori, jolla on ollut taloudellisesti varaa ja henkisesti tukea epäsuosittuna olemiseen.

Siunatuksi lopuksi tältä paikalta totean, että Santavuori on käsitykseni mukaan pitänyt huolellisesti näppinsä irti puoluepolitiikasta, kuten noissa tehtävissä mielestäni pitääkin, ja kertoo kirjassaan hävittömiä myös oikeistopoliitikoista.

For Martti and my students

Some works, societies and revolutions indentified by James R. Beniger (The control revolution). No pioneering basic works are included, because they are so well known by all.

Intended for us, the Adhocracy

1950 Lonely crowd - Riesman, David The Lonely Crowd: A Study of the Changing American Character
1950 Posthistoric man - Seidenberg, Roderic Posthistoric Man: An Inquiry
1953 Organizational revolution - Boulding, Kenneth The Organizational Revolution: A Study in the Ethics of Economic Organization
1956 Organization man - Whyte, William The Organization Man
1957 New social class - Djilas, Milovan The New Class: An Analysis of the Communist System
1958 Meritocracy - Young, MichaelThe Rise of the Meritocracy 1870-2033: An Essay on Education and Equality
1959 Postcapitalist revolution - Dahrendorf, Ralf Class and Class Conflict in an Industrial Society
1959 Educational revolution - Drucker, Peter Landmarks of Tomorrow
1960 End of ideology - Bell, Daniel The End of Ideology
1960 Posmaturity revolution - Rostow, Walt The Stages of Economic Growth
1961 End of ideology - Aron, Raymond La société indsutrielle et la guerre 1959, Dix-huit lecons sur la société industrielle 1963
1962 Computer revolution - Berkeley, Edmund The Computer Revolution
1962 Knowledge economy - Machlup, Fritz The Production and Distribution of Knowledge in the Unted States
1963 Postbourgeois society - Lichtheim, George The New Europe: Today and Tomorrow
1963 New working class - Mallet, Serge La nouvelle classe oeuvrière
1964 Postcivilized era - Boulding, Kenneth The Meaning of the Twentieth Century: The Great Transition
1964 Service class society - Dahrendorf, Ralf Recent Changes in the Class Structure of European Societies - in A New Europe?
1964 Technological society - Ellul, Jacques The Technological Society. Histoire des institutions 1955-1956.
1964 One-dimensional man - Marcuse, Herbert One-dimensional man: Studies in the Ideology of Andvanced Industrial Society
1964 Managerial capitalism - Marris, Robin The Economic theory of Managerial Capitalism
1964 Global village - McLuhan, Marshall Understanding Media: The Extensions of Man
1967 New industrial state - Galbraith, John Kenneth The New Industrial State
1967 Scientific-technological revolution - Richta, Radovan (ed.) Civilization at the Crossroads: Social and Human Implications of the Scientific and Technological Revolution
1968 Dual economy - Averitt, Robert The Dual Economy: the Economics of American Industry Structure
1968 Postmodern society - Etzioni, Amitai The Active Society: A theory of Societal and Political Process
1968 Neocapitalism - Gorz, André Strategy of Labor. La socialisme difficile 1967
1968 Technocracy - Meynaud, Jean Technocracy
1968 Unprepared society - Michael, Donald The Unprepared Society: Planning for a Precarious Future
1969 Postcollectivist society - Beer, Samuel British Politics in the Collectivist Age
1969 Age of discontinuity - Drucker, Peter The Age of Discontinuity
1969 Postideological society - Feuer, Lewis Marx and the Intellectuals: A Set of Post-Ideological Essays
1970 Technectronic era - Brzezinski, Zbigniew Between Two Ages: Anerica's Role in the Technectronic Era
1970 Personal society - Halmos, Paul The Personal Society
1970 Posteconomic society - Kahn, Herman Forces for Change in the Final Third of the Twentieth Century
1970 Computerized society - Martin, James - Norman, Adrian The computerized Society
1970 Prefigurative culture - Mead, Margaret Culture and Commitment; A Study of the Generation Gap
1970 Postliberal age - Vickers, Geoffrey Freedom in a Rocking Boat: Changing Values in an Unstable Society
1971 Self-guiding society - Breed, Warren The Self-Guiding society
1971 Age of information - Helvey. T.C. The Age of Information: An Interdisciplinary Survey of Cybernetics
1971 Compunications - Oettinger, Anthony Compunications in the National Decision-Making Process in Computers, Communications, and the Public Intererst
1971 Superindustrial society - Toffler, Alvin Future Shock
1971 Postindustrial society Touraine, Alain Post-Industrial Society. La société post-industrielle 1969
1972 World without borders - Brown, Lester World Without Borders
1972 Posttraditional society - Eisenstadt, Shmuel Post-traditional Societies
1972 Limits to growth - Meadows, Donella et al. Limits to Growth: A Report of the Club of Rome's Project on the Predicament of Mankind
1973 Stalled society - Crozier, Michael The Stalled Society
1973 New service society - Lewis, Russell The New Service Revolution
1974 Consumer vanguard - Gartner, Alan - Riessman, Frank The Service Society and the Consumer Vanguard
1974 Information revolution - Lamberton, Donald The Information Revolution in "American Annals of Political and Social Science"
1975 Communications age - Phillips, Kevin Mediacracy: American Parties and Politics in the Communications Age
1975 Mediacracy - Phillips, Kevin Mediacracy: American Parties and Politics in the Communications Age
1975 Third industrial revolution - Stine, G. Harry The Third Industrial Revolyution
1976 Megacorp - Eichner, Alfred The Megacorp and Oligopoly: The Micro Foundations of Macro Dynamics
1976 Industrial-technological society - Ionescu. Ghjita (ed.) The Political Thought of Saint-Simon
1977 Electronic revolution . Evans, Lawrence Impact of the Electronics Revolution on Industrial Proces Control in "Science 195"
1977 Information economy - Porat, Marc Uni The Information Economy: Definition and Measurement (Office of Telecommunications)
1978 Anticipatory revolution - Bezold, Bertrand Anticipatory Revolution: People in Politics of the Future
1978 Republic of technology - Boorstin, Daniel The Republic of Technology: Reflections on Our Future Community
1978 Network nation - Hiltz, Starr Roxanne - Turoff, Murray The Network Nation: Human Communication via Computer
1978 Wired society - Martin, James The Wired Society
1979 Credential society - Collins, Randall The Credential Society: An Historical Sociology iof Education and Stratification
1979 Computer age - Dertouzous, Michael - Moses, Joel The computer Age: A Twenty-year View
1979 New social class - Gouldner, Alvin The Future of Intellectuals and the Rise of the New Class
1979 Micro millennium - Evans, Christopher The Micro Millennium
1979 Collapse of work - Jenkins, Clive - Sherman, Barrie The Collapse of Work
1980 Microelectronics revolution - Forester, Tom (ed.) The Microelectronics Revolution (MIT)
1980 Micro revolution - Large, Peter The Micro Revolution
1980 Telematic society - Nora, Simon - Minc, Alain The Computerization of Society: A Report to the President of France 1978
1980 Third wave - Toffler, Alvin The Third Wave
1981 Network marketplace - Dordick, Herbert Dordick, Herbert - Bradley - Nanus: The emerging Network Marketplace
1981 Micro revolution - Laurie, Peter The Micro Revolution: Living with Computers
1981 Information society - Martin, James - Butler, David Viewdata and the Information Society
1982 Information age - Dizard, Wilson The Coming of Information Age: An Overview of Technology , Economics, and Politics.
1982 Communications revolution - Williams, Frederick The Communications Revolution
1983 Computer state - Burnham, David The Rise of the Computer State
1983 Gene age - Sylvester, Edward - Klotz, Lynn The Gene Age: Genetic Engineering and the Next Industrial Revolutuion
1984 Second industrial divide - Piore, Michael - Sabel, Charles The Second Industrial Divide: Possibilities for Prosperity
...

Tervehdys

Finnin Toivo, talollinen Kauhavan kunnan Ylikylän kylästä, oli ennen sotia Lappeenrannassa opettelemassa rakuunaksi.

Harjoituskentällä tuli vastaan kornetti.

"Jumalauta mies! Miksi ette tervehdi!"

Toivo sytytti tupakan, katsoi hetken ja sanoi:

"No terve terve."

Kornetti muuttui marjapuuron väriseksi. Saatuaan hengityksen hiukan kulkemaan hän kähisi edelleen tervehtimisestä.

Toivo siirsi holkin toiseen suupieleen, harppasi kohti, tarttui kornettia kädestä ja pudisti.

Kun esimiehen ihonväri tummeni tästä entisestään, hyväntahtoinen Toivo selitti:

"Älä yhtään ihmettele. Oon minä ennenkin sanonut köyhille päivää."

Titteli

Sääty-yhteiskunnan ja luokkayhteiskunnan raja on pitkät housut. Keikari, hallitsevien kaveri ja diplomaatti Beau Brummel 1778 - 1840 keksi Napoleonin sotien jälkeen sen kamppeen, joka on ollut miehillä yksinomaan vallitseva ja ympäri maailmaa yhä vallitsevampi 200 vuotta - tumman puvun.

Takin mitta on vaihdellut. Runebergin patsaalla on bonjour, jota nykyisin käyttää enää osa papeista eli siis pitkä ja ylhäältä aika tyköistuva takki. Samaa patsasta tarkastelemalla ja hakemalla tukea Aleksanterin patsaastanäkee, ettei prässejä ollut vielä keksitty.

Ennen suosittiin kaksirivisiä takkeja ja korkeaa napitusta, ettei paitaa tarvitsisi vaihtaa niin usein. Takin alta näkyi vain kauluksen reuna, ja se puolestaan oli irrallinen ja erikseen pestävä. Kun muoti meni miesten syvään uurrettuihin takkeihin, inhimillinen kekseliäisyys vastasi simsetillä. Muistamme sen Chaplin-elokuvista - irrallinen, kovitettu etumus, jota Tsape piti takin alla ilman paitaa.

Valmisvaateteollisuuden läpimurto oli taitettu kiinteä kaulus.

Kauluksen määräsi kravatin tai solmukkeen. Kravatti on sama sana kuin kroaatti. Kroatialaisilla palkkasotureilla oli aikoinaan tapana ripustaa kaulaansa kirjavia kankaita. Kaulaliina on hiukan eri asia.

Oma sukupolveni oli yllättäen samaa mieltä eräiden perinteistä kiinni pitävien uskontokuntien ja kiihkeämmän maalaisuuden ja työläisyyden kanssa: kaulus ja kravatti ovat sortovallan ja henkisen alistumisen merkkejä ja niitä on kartettava.

Tuon ajattelun perinne on Marimekon Jokapoika-paita, jonka kanssa ei käytetä kravattia. Niitä oli muuten kauluksettomiakin ja saattaapa olla edelleen.

Suurin yhteiskunnallisen muutoksen merkki pukeutumisessa on päähine. Naisen hattu herätti keskustelua vielä presidentti Halosen ensimmäisen valtakauden alussa. Protokollapuoli ja tietävät tätitoimittajat pitivät kiinni siitä käsityksestä, että naisihmisellä pitää olla hattu ja hansikkaat ja pieni käsilaukku, kun hän on virallisissa tehtävissä, esimerkiksi tarkastamassa kunniakomppaniaa. Halonen on tunkenut vähin äänin hatun roskiin ja hansikkaat naulaan. Hyvin tehty. Hattu oli naiselle arvon merkki. Työläisnainen ja maalaisnainen käyttivät vain huivia. Hatusta maaseudulla on kirjoitettu jopa novelleja: on oltu kaupungissa piikomassa ja opittu herrojen kotkotuksia eli suorastaan ostettu hattu ja sitten vielä kuljetaan se päässä raitilla niin että hevosetkin nauravat!

Naisten hattuliikkeet katosivat kaupungiesta vasta pari vuosikymmentä sitten.

Appeni pyörsi hissistä takaisin, jos hän huomasi kauhukseen olevansa menossa ostamaan Vichy-vettä Hämeenpuiston kioskilta ilman hattua. Kävelykepin puuttuminen olisi vielä menetellyt. Hattu oli kymmenen kuukautta vuodesta lierihattu, niin sanottuj Eden. Sitä käytettiin myös kesälomalla maalla saunaa lämmitettäessä, ellei asianomainen sitten täysin riehaantunut ja pistänyt päähänsä lippalakkia, jollainen oli oikeastaan tarkoitettu lähinnä uisteluun ja muuhun kalastukseen.

Hatun kaihtaminen oli Leninin suuria keksintöjä. Koppalakkia vastaan leninisteillä ja hitleristeillä ei ollut mitään, päin vastoin. Jostain salaperäisestä syystä vuosisadan vallankumousjohtajat olivat päähinefetisistejä. Mao loi oman muotinsa. Saman teki Castro. Saman teki Che Guevara.

Eräs ystäväni kulkee kylmän rauhallisesti baskeri päähineenään. Näky on aika erikoinen - vaikka tämä baski-päähine oli ennen ranskalaisen pilakuvamainen huipennus.

Sotilaat ovat aina olleet tavattoman kiinnostuneita päähineistä ja käyttäneet esimerkiksi sellaista kummallisuutta kuin suikka eli venelakki, jonka tarkoitus on jäänyt minulle pysyvästi hämäräksi. Yhtä suunnatonta mielenkiintoa päähineisiin ovat osoittaneet katoliset kirkot. En tiedä, miksi luterilainen kirkko on tässä niin maltillinen. Olisiko varhaisen uskonpuhdistusajan karuutta?

En myöskään tiedä, mitä muuta hyötyä kolmikolkkahatusta oli kuin se, että voi nojata päätään seinään ja että eteen työntyvä kolkka saattoi olla hyvä sateessa ratsastaessa, kuten Peter Englund laajassa teoksessaan osoittaa. Sitäkään en tiedä, miksi Anzacien eli Australian ja Uuden Seelannin sotilaiden lierihatussa toine lieri on taitettu ylös. Sen tiedän, että lännenmiesten Stetson on yksinkertaista fysiikkaa. Puolet ihmisen ruumiinlämmöstä haihtuu päälaen kautta niin että erämaaoloissa mahdollisimman suuren eristävän ilmakerroksen kantaminen mukanaan hatun alla on erinomaisen järkevää erämaaoloissa.

Kokeilin kerran Arizonassa. Ei lippiksestä siellä mihinkään ole.

Koppalakin käytäntö saattaa olla sama.

Sangen salaperäinen ongelma peruukki liittyy sekin luultavasti otsikkoon eli titteleihin eli yhteiskunnallisen arvon osoittamiseen. Alussa mainittuun Beau Brumeliin asti oli yhteiskunnallisesti välttämätöntä, että jokaisen ihmisen arvoasema oli suoraan luettavissa vaatteista eli pukimet rinnastuivat titteleihin ja jokainen siviilikin käytti univormua.

Oivallisia lähteitä näihin ja vastaaviin kysymyksiin ovat Ariès'n - Dubyn moniosainen yksityiselämän historia (Histoire de la vie privée) ja uranuurtaja, Norbert Eliasin sivilisaation historia, josta on hiukan eri tavoin toimitettuja ja lyhennettyjä versioita eri kielillä - useimmiten kirjan nimi on Civilizing process.

Mutta tittelit, joihin olemme tulossa ammattinimikkeiden ohella, ovat arvoitus oivaltavaa tutkimusta vailla. Vanhan (1966) U. Rauhalan teoksen "Suomalaisen yhteiskunnan kerrostuneisuus" mukaan listan hännillä oli paimen. Kärjessä oli korkeimman oikeuden presidentti.

Olen kirjoittanut sääty-yhteiskunnan murtumisesta mutta jättänyt maininnatta, että sen sijaan ei tietenkään tullut tasa-arvoa vaan byrokratia. Max Weber oivalsi sen ensimmäisenä. Nyt käsitään, että byrokraattinen kontrolli kriisiytyi sangen nopeasti ja itse asiassa leninismin ja fasismin matemaattiset mallit voisi jo kehittää.

Tämän hetken läntisen yhteiskunnan kontrolli toimii ylhäältä alas, kuten aina, ja kenties ennennäkemättömän tehokkaasti. Ihmisten toisiinsa suuntaama kontrolli on aivan keskeinen asia. Vaatteet eivät auta pitkälle, autot ja rannekellot kylläkin, mutta teollinen maailmamme tekee jekkua näillä ulkoisilla tunnusmerkeillä. Ainakin Euroopassa Mersu tai BMW, rannekello ja tumma puku sekä etenkin solmio tähtäävät yhdentekevään arvokkuuteen.

Vallitseva muoti on teeskentely: ollaan olevinaan samanlaisia eli tasa-arvoisia, vaikka ei ollakaan, ja tätä tuetaan pukeutumisella, puheella ja käyttäytymisellä. Viihdepellet - johin eräät urheilijat on luettava - rakennuttavat pienoispalatseja ja harrastavat mielettömiä vesi- ja maakulkuneuvoja.

Titteleitä ja virkanimikkeitä tulee jatkuvasti lisää. Vanha tuttu liikesuunta jatkuu - kun teknillisistä opistoista oli tullut aikansa insinöörejä, teknillisen korkeakoulun insinöörit heittäytyivät diplomi-insinööreiksi. Jossain vaiheessa näytti, että saamme myös diplomiarkkitehteja, mutta näin ei käynyt. Ammatikorkeakoulut ja ammattikoulut omaksuvat yliopistojen titteliperinteen. Yliopistoissa se, että joku on filosofian tohtori, ei kerro yhtään mitään hänen alastaan eikä edes osaamisestaan. Tradenomi, hortonomi ja seminologi osoittavat että oppi on saatu ja kertovat asiaan vihkiintyneilel myös alan. Seminologi kuulostaa hienommalta kuin keinosiementäjä, joten sitä siis käytetään.

Näissä titteleissä on välttämätöntä informaatiota ja vähemmän välttämätöntä turhamaisuutta sopivana sekoituksena. Välttämätön informaatio sisältyy esimerkiksi virkanimikkeeseen "lääkäri", jota saavat käyttää vain laillistetut lääkärit. Lääkärin, sairaanhoitajan, perushoitajan ja niiden muiden oikeudesta antaa lääkkeitä, määrätä lääkkeitä ja toimittaa ruumiinavauksia on säännöt. Tämä lienee oikein ja välttätöntä.

Olen itse ollut elämän eri vaiheissa "tuomari", joka ei tarkoita oikein mitään. Nuoruusvuosinani se oli puhuttelu ja tittelin tapainen, mutta sitä ei pitänyt käyttää itse itsestään. Viran pätevyysvaatimus "tuomarinvirkaan vaadittavan tutkinnon suorittanut" on yksikäsitteinen ja ymmärrettävä.

Sitten ovat seuraleikkitittelit. Panin tämän kirjoituksen kuvaksi nyrkkeilyhansikkaat muistuttamaan käsitteestä "titteliottelu". Titteli on maailmanmestari, euroopan mestari tai vastaava. Miss Suomi on titteli. Vuoden nainen on titteli. Unikeko on tiettävästi Naantalissa kerran vuodessa annettu titteli.

Sitten ovat salatittelit. En jatka tästä tällä kertaa, mutta julkisten ja hyväntekeväisten Lionsien, Rotaryn ja Vapaamuurareiden lisäksi on joukko vähemmän tunnettuja järjestöjä, joilla on omat arvonsa ja arvonimensä.

Vapaamuurarien toiminta lienee ansiokasta. Toisaalta se ei ehkä ole aivan vapaata opportunismista. Hankkiutumalla järjestön jäseneksi voi järjestää itselleen vapaakyydin erinäisissä asioissa. Ei siinä ole sinänsä mitään pahaa. Ostin taannoin television poikani Lions-veljeltä ja hyvä tulikin, alennus nimittäin.

Lukija uskokoon tai jättänee uskomatta, että aion vieläkin jatkaa viroista ja nimikkeistä. Tämä on siis vasta alkua. Olen järjestellyt kuntoon enimmäkseen käsityönä sähköisessä muodossa olevan Viipurin puhelinluettelon 1938, joka sisältää itse asiassa koko Kannaksen ja osan Laatokan karjalaa.

Luettelo on hiukean mielenkiintoinen.

Väliaikatietona - on siellä jokin määrä pelkkiä herroja ja tietysti rouvia, konsulinnoja ja hovioikeudenneuvoksenrouvia / hovrättsrådinna. Ja Pekka Toropainen, johtaja (Ravintola Espilä), Suokatu 3, puh. 1223.

Jos tulee asiaa, ravintolan eteisvartijan puhelinnumero on 63. Voi kyllä olla että Viipuri ei vastaa.

Kielikoti

Muutamakin professori etsii edelleen Suomen kansan alkukotia.

Vaika uskoa, mutta totta.

Arvioija kirjoittaa naama peruslukemilla, että joku toinen professori on epätieteellinen, koska sekoittaa geenit ja kielet.

Mensiiköhän tämä kusetus kehenkään täydestä?

Ainakin 150 vuotta on opetettu, että toisaalta kieli kulkee ja toisaalta kansa kulkee. Molempia liikkeitä on perinteisesti liioiteltu poliittisista ja sitä ennen uskonnollisista syistä.

Kansainvaellukset, joista Mantere-Sarva kertoi, on esimerkiksi aika raaka yleistys. Ei sellaisia pitäisi puhua lapsille. Kansainvaelluksia erityisen aikakauden tunnusmerkkinä ei oikein ollut.

Mieli yksinkertaistaa.

Henrik-piispa tuli Suomeen hyvän Erik-kuninkaan kanssa tekemään ristiretkeä ja hyvin meni, paitsi että Lalli kopautti Henrikiltä kirveellä pään kissankupiksi.

Sitä ennen suomalaiset olivat tulleet Suomeen Volgan mutkasta. Kulkueen edellä kannettiin kylttiä Suomi - Finland. Joukko oli pukeutunut Suomi-verryttelypukuihin. Suomeen tultuaan kulkue havaitsi maan autioksi, paitsi että eri puolilla vilahteli neljän tuulen lakkeja ja karvakenkiä. Silti asetuttiin taloksi ja alettiin miettiä, mistä saisi viinaa.

Suomalaiset puhuivat virheetöntä ja rikasta varhaiskantasuomea, kunnes asiaa lähemmin harkittuaan siirtyivät puhuman kantasuomea. Kun asiaa oli edelleen pohdittu, tultiin siihen tulokseen, että paskaako me dentaalispiranteilla, mutta siitä tuli hiukan riitaa, joten "tts"-äänneyhtymän vahva aste synnytti Suomen murteet, joissa niin valitettavaa kuin se onkin, metsä on edelleen toisille mettä ja toisille mehtä. Äidin on joillekin äirin, joillekin äi'in, joillekin äien, joillekin äiten ja eräille hyväkkäille äilin. Viimeksi mainittujen takia Laukaan kunta on nyttemmin peruutettu.

Eräät ovat nyt todenneet, että suomi polveutuu epäilemättä jäätikönreunan kantakielistä. Tästä voi päätellä, että muut eurooppalaiset kielet polveutuvat suomesta, ja sehän on hieno asia se ja ottakoon opikseen.

Ei se mitään. Wettenhovi-Aspa löysi jo 1930-luvulla hienoja todisteita Suomen varhaiskulttuurin ylivoimaisuudesta. Himalaja oli selvää suomea - hiton matala ajaa - ja Venetsia Veneen sija.

Osallistun tähän keskusteluun pilkatakseni suomalaisia kollegoja. Arkeologit, kielitieteilijät ja biologit haukkuvat toisiaan ja kehuvat itseään.

Voidaan pitää varmana, että olemme putoamassa kärryiltä koulutuksen ja tutkimuksen ihmemaana.

Olen tuonut tämän esiin oudossa yhteydessä, Digitaaliongelma-kirjassani, jonka keskeinen sanoma on römeällä äänellä esitetty, Nokian ja Kauppa- ja teollisuusministeriön tietoon tarkoitettu mielipide, jonka mukaan teknologia-inframme jäi junasta kohtalokkaasti noin vuonna 2001.

Syy oli kyvyttömyys monitieteisyyteen.

Verkkojen maailmassa insinöörien, matemaatikkojen, yhteiskunta- ja taloustieteilijöiden, juristien ja humanistien olisi osattava istua saman tutkimuksen ääressä. He eivät osaa. Poikkeukselliset kyvyt ovat poikkeuksia.

Suomi on kuin toimintansa lopettanut tiilitehdas, jossa tutkijat lusmuilevat toistamassa työsuorituksia kadonnen kokonaisuuden (tiilenvalmistuksen) nimissä.

Olette varmaan huomanneet, että maa on täynnä kauan sitten lakanneita tiilitehtaita?

Kielen ja kulttuurin tutkimuksessa tilanne on sama. Kappaletyönä tehdyllä näpertelyllä ei pitkälle potkita.

Poikkeuksellisista kyvyistä puheen ollen menenkin lähipäivinä katsomaan, olisiko Harald kotona. Harald Haarmann julkaisee kiivaasti kirjoja kielitieteestä. Hän on saksalainen ja asunut Luumäellä vuosikymmeniä. Täytyy vaihtaa pari sanaa kielikotikirjoittelusta.

http://www.archaeomythology.org/about/about_hhaarmann.html

En malta olla lainaamatta tuolta sivulta

LANGUAGES (active)

German, English, French, Italian, Catalan, Spanish, Portuguese, Finnish, Japanese

LANGUAGES (passive)

Swedish, Dutch, Estonian, Russian, Bulgarian, Serbian, Romanian, ancient Greek, Latin, Occitan, Welsh


PUBLICATIONS

More than 40 books in German, English, Spanish, Japanese, Chinese and Italian in the following fields: general linguistics, contact linguistics, sociolinguistics, comparative linguistics, history of writing, culture studies, ethnic studies, archaeology, history of religion and mythology. He has also authored around 190 articles and essays in scientific journals and other publications.

Särkyneiden sanojen korjaamo 2

Itsellinen on sekä Marimekon johtaja että Lenita Airisto. Ennen oli vanhojapiikoja ja vanhojapoikia. Nyt on itsellisiä tai ”sinkkuja”.

Vanhan Helsingin kielessä sinkku merkitsi samaa kuin sika: liikkiö eli kinkku. Kai siihen oli vaikuttanut ruotsin ääntäminen, ”skinka”.

Sinkkua säilytettiin kahverissa (skafferi) tai konttoorissa, joka oli ruokakomero. Komero oli joskus niin iso, että sinne mentiin sisään. Sotien jälkeen rakennettiin joitakin kovan rahan kerrostaloja, joissa konttoorin tuntee kadulta käsin. Seinässä näkyy kolme tai viisi ohuen salaojaputken päätä. Ne suoraan ulos johtavat putket vastasivat ilmastoinnista.

Joku voisi selvittää, oliko sotien välisen ajan kaupunkitalojen ilmanvaihtohormin päällä pyörivästä trissasta tai varsinkaan variksen näköisestä peltivirityksestä mitään apua. Niitä on vielä.

Jääkaappia ei ollut keksitty. Itsessään Amerikassa jääkaappi olikauan ”icebox”, johon jäämies toi jääsaksilla täytettä. Tästä eristetystä kaapista otettiin jäitä grogiin, jollaisia herroilla oli tapana nauttia. Jäätä näverrettiin jääpiikillä, jollaisella oli muutakin käyttöä. Trotski surmattiin Meksikossa 1940 hyvin suunnatulla jääpiikin iskulla niskaan. Surmaaja oli Neuvostoliiton salaisen poliisin agentti.

Koneellinen, tehokkaasti ilmakehää pilaava jääkaappi ("refrigerator" - "fridge") tuli käyttöön freonin teollisen valmistuksen myötä vuodesta 1930. Aikaisemmin käytössä olleet kaasut olivat muuten hyviä mutta erittäin myrkyllisiä. Freoni oli ensimmäisiä "ihmekaasuja", joiden siunauksista nyt nautimme, niin naineet kuin naimattomat.

Ihminen oli itsenäinen, jos hänellä oli varoja. Jos hänellä oli varoja, hänen ei tarvinnut käydä työssä eikä kouluttautua. ”A man of independent means.” Tunnettujen ihmisten viinanhimosta ja sukupuolisista seikkailuista ja poliittisista hairahduksista on kirjoitettu paljon, mutta heidän taloudellisesta tilastaan ei ole tiedossani kunnon katsausta. On vähän liioiteltua sanoa huitaisemalla, että kirjailijat ja taiteilijat ovat kautta aikojen olleet persaukista porukkaa. Esimerkiksi Mozart ja esimerkiksi Sibelius ylsivät välillä vavahduttavan korkeisiin vuosituloihin. Heillä kuitenkin oli monien muiden tavoin neroudesta kumpuava kyky törsätä rahansa. Muistelen että Sibelius olisi ryypännyt viulukonsertosta saadut rahat ja palkinnot Kööpenhaminassa muutamassa viikossa, tietysti hyvin ihmisten avulla. Hävitetty summa oli joka tapauksessa euroiksi muutettuna kymmeniä tuhansia.

Ja kuitenkin kuuluisista kirjailijoista ja taiteilijoista osa oli sillä tavoin varakkaita, ettei rahan ansaitseminen vienyt pahasti huomiota (Tolstoi tai Proust) ja osa oli sillä tavoin köyhiä, että raha oli melkein koko toiminnan motiivi (Balzac tai Strindberg). Osa menestyi kirjoittamalla niin että siitä tuli liiketoimintaa ja siten harvinaisen tietoista ja esimerkillisen organisoitunutta (Dickens tai Mark Twain tai Mika Waltari).

Bonnierin kustantajasuvun 1930-luvun historiassa - siinä suurenmoisen hyvässä moniosaisessa teoksessa, jota ei saa mistään mutta jonka olen itse onnistunut lahjoittamaan itselleni, kerrotaan että Bonnierit olivat sitten lopultakin päättäneet hankkiutua eroon kiusankappale Strindbergistä. Tämä paiskasi sisään astuttuaan pöydälle paperipuntin. Tunnettuna hampuusina hän käytti kirjoittamiseen vain parasta ja kalleinta Tumba-paperia, jota meidän maailmassamme vastasi Tervakosken ykkönen tai Hirvenpää, ja hänen käsialansa oli samoin kuin Leinon verrattoman selkeä ja kaunis.

Bonnierit kiristelivät tekohampaitaan ja vapisivat kalosseissaan mutta pakkohan heidän oli sanoa, että palataan asiaan muutaman päivän kuluttua. Strindberg rauhoitteli, että hän tuossa junassa vähän kirjoitteli, Italiasta palaillessaan, kun pakkasi aika tulemaan pitkäksi.

Käsikirjoitus oli "Palkkapiian poika" ja heti perään tuli huomattavaa palkkiota vastaan "Hemsöborna", eivätkä kustantajat päässeet kiusankappaleesta eroon. Niin ilkeitä ihmisiä ovat kirjailijat. Etenkin Strindberg, joka arveli, että koiria pitävät raukat, jotka eivät itse uskalla purra ihmisiä.

Työnteko oli suuri häpeä. Viran vastaanottaminen ja hoitaminen oli henkilökohtainen uhraus. Sellaisen uhrauksen voi tehdä, jos teko oli moraalisesti korkea, kuten lääkäriksi ryhtyminen, hengellisesti kiitettävä, kuten papiksi antautuminen, tai esivallan korkeiden voimien haluama, kuten tuomarin virka. Sotilaana oleminen ei ollut työ eikä virka, vaan ura. Ura on vako kivessä tai puussa. Ihminen joka pääsee uralle, vierii kohti sankarillista kuolemaa vaatteet veressä tai kohoaa kapteeniksi tai everstiksi tai kenraaliksi.

Pohjoismaissa talonpoika oli eri asia kuin muualla Euroopassa. Muualla talonpoika oli moukka oli epävapaa raataja, jolla ei ollut sanottavasti vaihtoehtoja. Meillä ja Englannissa oli ihan totta suhteellisen vapaita talonpoikia ja suhteellisen vapaita taloja, joista kyllä maksettiin kruunulle veroja ja suoritettiin erilaisia ulostekoja.

Kun Suomessakin harrastettiin erilaisia poliittisia teorioita sotien jälkeen etenkin stalinistien toimesta, jotka eivät ole havainneet mitään katumista silloisissa toimissaan, ”työläisten ja talonpoikien” liitto oli oloissamme mielikuvitusta vaativa iskulause. Työläiset ja talonpojat eivät tavanneet toisiaan muualla kuin korkeintaan juoppoputkassa Talikkalan talvimarkkinoilla.

Meillä oli niin monenlaisia talonpoikia ja maaseudulla luokkaerot olivat valtavampia kuin tehdaspaikoissa. Työmiehiä oli vähän, työnaisia hiukan enemmän, etenkin Forssassa ja Tampereella.

Sotiemme kaatuneiden luettelo sisältää tiedot ammateista, ja siinähän on lähes sata tuhatta ihmistä. Ammattinimikkeillä ei tee kauhean paljon, koska kaksi kolmattaosaa kaikista on jonkinlaisia maanviljelijöitä ja loput jonkinlaisia työläisiä. Nykyistä maanviljelijää vastaavat tavalal tai toisella nimikkeet talollinen, tilallinen, talokas, pienviljelijä, torppari, pientilallinen, palstatilallinen ja sitten näiden pojat. Useimmin esiintyvät kaatuneen ammattinimike näyttääkin olevan "taloll. pka".

Köyhyys oli entisessä yhteiskunnassa rangaistava teko. Taitaa se muuten olla edelleenkin. Irtolaisuus oli kruunun suuri ilo. Jo uuden ajan alussa kruunu julisti kulloisenkin tarpeen mukaan erilaisia vastaantulijoita kerjäläisiksi tai kulkureiksi tai irtolaisiksi ja sijoitti heidät sotalaivoihin, linnoitustöihin tai vastaaviin puuhiin. Ns. laillinen suojelus edellytti että jokaisella oli joko maata tai palkollisen paikka eli siis työtä. Niitä, joilla ei ollut mutta jotka silti elelivät paikkakunnalla, nimitettiin itsellisiksi, Itä-Suomessa loisiksi. (Joel Lehtosen äiti oli eri hakuteosten mukaan loisvaimo Säämingistä ja lisäksi "pahantapaisuuteen antautunut". Juutas Käkriäinen on kirjakauppias Muttisen lampuoti, oikeastaan kylläkin velipuoli.)

Irtolaisuus - Eino Leinon "löysäläisyys" (lösling) - katosi lainsäädännöstä vasta hiljan. Helsingissä huoltopoliisi käsitteli hulluja, huoria ja kerjäläisiä. Romanit olivat itsestään selvästi irtolaisia, mutta heidän "käsittelynsä" tarkoitti käytännössä naapuriseurakuntaan edelleen lähettämistä.

Se väite, jonka mukaan Juhana-herttuan hallitsijana antaman kuninkaallisen julistuksen mukaan mustalaisen olisi saanut tappaa tavatessa, ei pidä paikkaansa. Olen tutkinut asian ja löytänyt tuon säännöksen. Oli se merkittävästi mutkikkaampi.

Itsellisiä oli Suomessa vuonna 1901 enemmän kuin torppareita, perheellisiä 50 000 ja perheettömiä ainakin 38 000.

Tämä on se väestö, joka on kadonnut historiasta, koska myös kansankuvauksen ryysyköyhälistö, kuten Kiannon Topi Romppainen ja Ryysyrannan Jooseppi, Sillanpään Juha, jonka sukunimi vaihtuu kolme kertaa "Hurskaan kurjuuden" aikana, ja ne monet muut, olivat mökkiläisiä eli luultavasti vuokraviljelijöitä. Haanpään henkilöissä on paljon maa- ja metsätyömiehiä, mikä oli laillinen ammatti. Itsehän Haanpää oli valtiopäivämiehen poika, melkein ökytalosta.

Mutta se talo saattoi olla tönö keskellä puolentoista hehtaarin tiluksia tai sitten kahden manttaalin talo, jossa oli kaksisataa hehtaaria salaojissa ja toistasataa esiiriä navetassa

Maata möyrivistä ihmisistä hyvin harva oli talonpoika eli talollinen. Yli 90 prosenttia oli eri tavoin maahan sidottuja, ja kaikkien vuokraviljelijän muotojen, kuten torpparien, mäkitupalaisten ja lampuotien alapuolella oli tämä ”itsellinen”. Loismies oli surkeammassa asemassa kuin maatyömies, koska hänellä oli perhe elätettävänä mutta ei kattoa päänsä päällä. Itselliset asuivat missä milloinkin, esimerkiksi jonkun saunassa.

Huimasti itsellisten yläpuolella olivat mökkiläiset, esimerkiksi hupsut eukot, jotka tulivat toimeen kanan, köyhän lehmän ja hyvien ihmisten turvin.

Ylpeilytittelit ”itsellinen” ja ”sinkku" kuvaavat ihmisen pahimpia onnettomuuksia, kodittomuutta ja perheettömyyttä.

Ihmiset eivät tiedä. Ei kai sillä ole väliäkään. Sanat muuttuvat ja niillä peitetään kulloinkin eri asioita. Tätä nykyä milloin missäkin esiintyy "hirmuinen hässäkkä". "Putkinotkossa" Käkriäisen lapset olivat veistäneet taitavasti puukolla veneen laitaan "hässäkän kuvan".

Särkyneiden sanojen korjaamo 1

Jos onnistun tässä, laajennan Särkyneiden sanojen korjaamoni myöhemmin Uhanalaisten sanojen suojelualueeksi.

Jotkut tekemäni viittaukset oikeakielisyyteen ovat tietenkin olleet ilkeilyä. Oikeakielisyyden harrastus on keino sivuuttaa sisältö. Kirjailijalle ajatus "oikeasta" kielen tai kieliopin muodosta on kummallinen. Jos oikeita muotoja olisi, sittenhän voisi olla kuin koulutyttö junassa - toistella löytynyttä (rumaa) sanaa kerran toisensa jälkeen, täysin tyytyväisenä.

Särkyneitä sanoja näyttävät olevan tyttö, poika, neiti, rouva ja herra.

"Tyttö" on poliittisesti epäkorrekti. Opin vasta alkuvuodesta 1997, että myös nainen puhutelee joukkoa naisia "You guys."

Odotan vielä ilmoitusta "Perheeseemme on syntynyt naaraspuolinen henkilö." Tähän asti on tullut "Syntynyt terve tyttö."

"Poika" tarkoittaa afroamerikkalaista makuuvaunupalvelijaa, vaikkei Pullman-vaunuja eikä niiden palvelijoita oikeastaan enää ole. Suomessa "poika" oli henkilö, joka lähetettiin ostamaan aiamiehille pilsneriä kioskilta. Poikia ei ole enää olemassa.

Ravintolassa huudettiin ennen: ”Neiti! – Neiti-i-i-i!”

Neiti, joka oli luultavasti rouva, ei päätään kääntänyt, koska ravintolassa huutaminen oli sopimatonta, vaikka olisi huutanut nälkäänsä.

Tiedossani ei ole, onko tarjoilija ranskaksi edelleen ”garcon” eli poika ja saksaksi ”Herr Ober”. Pitäisi käydä joskus oluttuvasssa.

Lontoossa lokakuussa olin näkevinäni kummastuneen välähdyksen puhutellun silmissä, kun puhuttelin MacDonaldsin tarjoilijaa (Leicester Square) sanalla "sir". "Excuse me sir, could you be as kind as bringing me a so-called hamburger?"

Entisessä Helsingissä poke eli portsari eli ”vahtimestari” sanoi ravintolan oven asiakkaan edessä sulkiessaan: ”Herra on nauttinut. – Toisen kerran.”

Asiakkaaksi yrittävä, joka saattoi olla esimerkiksi vammoissaan ontuvan sotainvalidi, poistui korvat luimussa. Vahtimestarin kanssa ei väitellä. Jos yrittää, voi tulla porttikielto.

”Rouva” oli kotiapulaiskielessä talon valtiatar eli työnantaja tai työnantajan täysivaltainen edustaja. "Rouva" merkitsi myös Stockmanin tavaratalon asiakasta. - Jos arvelin, että Seppo Heikinheimo saattaisi olla kuuluvilla, en joskus puhunut ruotsia Stokkalla, vaan ranskaa. Palvelu oli silloin erinomaista.

En ole suorittanut kenttätutkimusta, mutta epäilen, että 90 prosenttia Stockmanin tavaratalon myyjistä ei tällä hetkellä edes osaa ruotsia, ainakaan enempää kuin auttavasti. Lisäksi palvelu on kokemukseni mukaan kautta linjan oivallista. On ihanaa elää luokkayhteiskunnassa.

Rouvittelun ongelma oli entisessä yhteiskunnassa naimattomuus. "Anteeksi, rouva..." "Minä olen kylläkin neiti."

En ole koskaan kuullut Suomessa oikaisua, joka elokuvassa ”Insider” sykähdytti niin. Asianajaja sanoo vangitsemismenettelyssä Missourissa ”Mister”, johon epäilty vastaa, että teille se on ”tohtori”.

Oli meillä koulussa yksi muualta tullut opettaja, joka vaati puhuttelemaan itseään lehtoriksi. Se herätti suurta kummastusta, koska kukaan ei ollut ennen kuullut sellaista sanaa. Arveltiin että se liittyisi lehteriin. Sama lehtori esitti toivomuksen:" Älkää käyttäkö tuota Pohjanmaan murretta kun se on niin tavattoman rumaa."

Asianomainen lehtori pakkasi aikanaan kampsunsa ja muutti Lahteen, mikä kyllä oli mielestäni kohtuuton seuraamus miehelle.

Opettajia puhuteltiin tietenkin maistereiksi, myös kansakoulunopettajia ja nimenomaan myös niitä, jotka olivat seminaarin keskikoulupohjalta käyneitä.

Koulussa oli yksi tohtori, mutta koska hän oli rehtori, karahteeraaminen ei aiheuttanut ongelmia. Ennen minun aikaanikin oli ollut kaljarehtori, joka oli tiettävästi väitellyt kalliomuurahaisista.

Jouduin huonoon huutoon kotipaikkakunnallani, kun sanoin kerran jossain yhteydessä, että koulumme oli yksi maan huonoimpia. Raivostuneet heimoveljeni eivät olleet jaksaneet lukea lausetta loppuun - sotien jälkeen meidänkin koulumme oli sangen huonossa jamassa, koska opettajina oli osittain sellaisia rehtoreita ja maistereita, jotka eivät enää muualle kelvanneet, ja osittain sodan särkemää väkeä, jota tuli ja meni; reputusprosentit olivat kovin suuria. Tämä kaikki muutui 50-luvulla. Lukemani ja kuulemani mukaan ongelma oli suunnilleen sama kautta maan ja kaiken tasoisissa oppilaitoksissa, myös yliopistoissa.

Minun perääni juostaan huutaen:” Herra”, kun olen unohtanut pankkikortin ja lompakon tiskille. Tiettävästi Suomen kielessä ei ole muuta käyttökelpoista huutosanaa. Hyvin toisenlaisessa tilanteessa huudetaan: ”Hei jätkä!”

"Anteeksi, te siellä."

Sanaa "mies" ei voi käyttää interpellatiivina. Sen sijaan se on sopiva tapa ruveta vinoilemaan:"Mikäs mies te oikein olette?" Harva pääsee vastaamaan, että tämän piirin nimismies.

Nyt kävisi jo tietokilpailukysymyksestä, missä ennen kuultiin: "Härra siellä, onko härrä maksanut?" - Raitiovaunussa, ruotsinvoittoisen rahastajan repliikkinä. Kuten Tatu Pekkarisen kupletissa lauletaan "Ja se akka se kelloa kalakutti ja ruottiks mua haukkua nalakutti..."

Korjaamattomasti näyttäisi särkyneen sana "naikkonen". Sitä käytti rouva puhuessaan perheen pojan naisystävästä tai peräti naishenkilöstä, jonka seurassa perheen herra oli tahtoen tai tahtomattaan näyttäytynyt. "Miekkonen" on pappilaproosaa. Kun naikkonen on loukkaava, miekkonen vähättelevä.

Ei kysymys ole pelkästään puhutteluista eikä nimityksistä.

"Pohjalaisten" mieleenpainuvien repliikki alkaa hupihenkilö Kaapon (Gabriel) lausumana:" Sanoovat, jotta Kaappoo on huono mies. Ja voi siinä olla vähän perääkin..."

Ei kuulla enää kirjallisuuden tallettamaan patruunan repliikkiä ihmistä kilometeritehtaalle laitettaessa:"Sinä hoono mies. Sinä pois."

Opettaja Kaarina Orrenmaa

Kansakoulunopettaja Kaarina Orrenmaa, minun opettajani, täyttää tiistaina 90 vuotta.

Tässä luokkakuvassa ollaan Kauhavan aivan uudessa Keskuskansakoulussa, jonka rakennus tuli käyttöön 1953.

Olin koulun 50-vuotisjuhlassa 27.5.2003. Kaarina oli siellä juuri niin kuin tässä kuvassa; hän hymyili taustalla koottuaan kaiken.

Myöhemmin samana päivänä meillä oli sovittu tapaaminen tätini luona. Kummitätini Vieno täytti täytti kaksi viikkoa sitten 85. Paikalla oli myös Luomalan Aura, joka muisti ulkoa jopa kivityömiesten sopimattoman puoleiset laulut vuodelta 1924, jolloin Ilmasotakoulun rakennuksiin louhittiin kiviä Kosolanmäestä, hänen kotinsa vierestä.

Puhuimme Kaarinan ja Auran kanssa kansakoulusta ja jääkäriliikkeestä ja Lapuan liikkeestä ja kaikesta muusta, kunnes viiden tunnin keskeytymättömän keskustelun jälkeen reipas tätini oli niin poikki, että oli pudota tuolilta. Opettaja Orrenmaa poistui paikalta polkupyörällä, vaikka oli taannoin harmikseen kaatunut hautausmaalta tullessaan Tornimäessä ja lyönyt vielä päänsä. Minulla on koko keskustelu nauhalla, mutta tunnelma ja innostus ei tallennu digitaalisesti.

Ennen keskustelua ja kahta enemmän sen jälkeen tiesin, että opettajan ammatti on kaikkein vaativin ja kaikkein tärkein. Harvoin olin kuitenkaan suoraan kuullut sellaista kiitollisuutta ja sellaista iloa juuri kansakoulunopettajan ammatin valinnan johdosta.

Kysyin näet lopultakin suoraan, miten pitäjän parhaan talon erinomainen tytär oli tehnyt tällaisen ratkaisun ja jäänyt sitten vielä ikäpäivikseen neidiksi.

Kaarina sanoi, että kun äiti kuoli - luullakseni lentävään keuhkotautiin - olivat myös huonot ja raskaat pulavuodet. Hänen isällään oli yhteensä kuusi maatilaa, useimmat Kauhavan Lauttamuksessa, ja kotitila Jokiniemi kirkolla. Maa saatiin säilymään pakkohuutokauppojen paukkeessa, mutta se otti koville. Kotiin jäämisen ja ehkä kotivävyn ottamisen vaihtoehto oli nopea kouluttautuminen. Hän siis pääsi hiukan alaikäisenä Hämeenlinnan seminaariin ja ehti myös valmistua ennen Talvisotaa.

Kaarina oli kaikki sotavuodet rintamalottana. Hän oli opettajana täydet vuodet. Isä Ville oli ollut jääkärivärväri ja hyvin merkittävä mies paikkakunnalla ja isoisä Gabriel eli Kaapo varsinainen lakeuksien lukko, talollisista ensimmäisenä kaikkien sivistysrientojen kärjessä ja ensimmäinen kauhavalainen, joka kävi kansakoulun - Lapualla. Kaarinan paikkakunnan ja ihmisten tuntemus on tietysti aivan hurja ja ulottuu ties miten monen elävän ja kuolleen sukupolven yli.

Kaarina muisti hyvin, miten isoisäni ilmaantui 1924 Kauhavalle, ja tunsi perheen vaiheet. Hän tunsi kaikkien perheiden vaiheet ja juuret. Puhuimme naapurista, Uiton Matista, joka oli kansakoulun aloittaessani yli 90 eli syntynyt ennen 1867 nälkävuotta ja edusti siis sitä maailmaa, joka Suomi oli ennen teollistumisen alkamista. Muisteltiin jalatonta Sillaa, joka oli ajanut rahtia Pietariin Pohjanmaalta asti ja rikastunut niin että lainasi isoisälleni rahaa kivitalon rakentamiseen, kun pankki ei uskaltanut. Muisteltiin asessori Sarparantaa, joka tuli nimismieheksi 1920-luvulla, jolloin nyrkki vielä vaikutti enemmän kuin lakikirja. Muisteltiin Kaarinan naapurissa asunutta ylikonstaapeli Aspolaa, josta minun mieleeni on jäänyt eläkevuosilta paikkakunnan ensimmäinen Tunturi-mopedi. Sain tilaisuuden täydentää tietojani myös Aspolan asiakkaista, paikkakunnan mielenkiintoisimmista juopoista.

Kysyin kokeeksi Vihtori Kosolasta, jonka suku tulee Kauhavan kautta kai Alahärmän Voltista. Kaarina sanoi, että Vihtori kyllä kunnostautui jääkärivärvärinä mutta oli paha innostumaan ja viinan vietävissä.

Kysyin kokeeksi, eikö tämä ole keskeistä Suomen historiaa, että erinäiset hankkeet olivat menneet viinalla läträämiseksi. Pitää kuulemma paikkansa. Kysyin kokeeksi Särkisyrjän - Kumurin taisteluista 1941, joissa härmäläisiä ja kauhavalaisia kaatui pahasti ja paljon. Hän teki saman kuin 50-luvulla koulussa. Sanomatta oikeastaan mitään hän sai minut ymmärtämään, että henkilökohtaisten ja osittain alhaistenkin vaikuttimien löytyminen käskyjen takaa ei ole ajattelevalle ihmiselle yllätys.

Kauhavalaiset lähtivät sotaan samalta Kosolan koululta, jossa Kaarina oli opettajani, kun aloitin koulun harvinaisen pitkänä ja kauniina syksynä 1951. Kuulin tunnelmista ja pimeydestä.

Näinä päivinä täytää 90 vuotta myös Laimi Pernaa, jota olen käynyt katsomassa aika ahkerasti. Laimi vähätteli, ettei hän ollut lottana Talvisodassa olleenkaan linjassa. "Olin Seinäjoella panemassa rumihia loorahan. Ja voi herra isä että niitä riitti."

Muistelmateoksien kirjoittajat eivät juuri koskaan onnistu ohittamaan opettajiaan, joista yleensä löytyy joku epäonnistunut ja joku vallan merkittävä. Niin tässäkin.

Olen halunnut usein ylistää paikkakuntaan kuulumista. Opettajan kautta perin itsestään selvän käsityksen, että täällä on toimittu pidempään kuin kenenkään muisti kantaa ja että keskeinen oppi on ollut yhdessä yrittäminen. Toimeen on tultava, vaikka ei niin tekisi mielikään. Ja on tultu.

Kaarina sanoi päässeensä vakinaiseen opettajanvirkaan sotien jälkeen äänestyksen jälkeen paikallisen kommunistin Rukkilan Matin äänen ratkaistessa: parhaat paperit. Sodanjälkeinen pitäjä oli aika ongelmallinen. Kauhava oli ollut Etelä-Pophjanmaan kunnaksi merkillisen punainen, luultavasti vahvan kotiteollisuusperinteen takia, ja sitten pysytellyt hiukan syrjässä oikeistoliikkeistä, vaikka kappalainen oli IKL:n kansanedustaja.

Luokkakuvassani on suuri määrä Karjalan siirtolaisia, joista monet olivat siis siellä syntyneitä - useissa tapauksissa Pyhäjärvi V.l. Kuvasta tunnen monia varuskunnan lapsia Ilmasotakoululta, kuten tana istuva Hellevi Keko, josta tuli Eileen Fordin valokuvamalli ja julkkis, suoraan sanoen ikätoverien yllätykseksi. Varuskunnan lapset tulivat ja menivät. Muutamalla lapsella oli sukunimi ja suku, jotka olivat asuneet samoja taloja 1500-luvulta, kuten Fräntilä, jonka mailla Keskuskansakoulu oli. Jonkun isä oli juoppo ja äiti sairas.

Minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa perhetaustojen vaikutuksesta koulunkäyntiin, vaan päin vastoin opettajalla oli mielenkiintoa ja suurta lämpöä kaikkia kohtaan, koska hänen silmissään kukaan ei ollut erityisemmin jonkun poika tai tytär, vaan ihmislapsi etsimässä mahdollisuuksiaan.

Opettajan luontainen kyvykkyys näkyi siinäkin, että kun minut pantiin miettimään, oliko Kaarinalla suosikkeja eli lellikkejä, väitin ettei ollut, kunnes kävi ilmi, että olin itse ollut opettajan lellipoika. En ollut pannut sitä merkille, eivätkä muutkaan. Kun oppikoulussa sain sen käsityksen, että pitäisi tuottaa kunniaa koululle, aloin salamannopeasti epäonnistua, enkä tuottanut kunniaa koululle.

Kallisarvoinen opetus: ei lapsen tarvitse tuottaa kunniaa kenellekään eikä edes mainittavasti menestyä. Lapsi on oma tarkoituksensa eikä kenenkään väline.

Senkin ehdin kysyä, että kun Kaarinalla olisi ollut kaikki edellytykset kouluttautua esimerkiksi lääketieteen tohtoriksi tai kohota esimerkiksi ministeriksi, niin oliko tämä tiukka pysyminen opettajan virassa ja roolissa oikea ratkaisu. Oli se. Oli se paljon tärkeämpää.

Tällaisia terveisiä pääministerin kansliaan, kauppa- ja teollisuusministeriöön ja mikä ettei opetusministeriöönkin. Suomen ilmiömäinen nousu suuresta köyhyydestä, tietämättömyydestä ja pimeydestä oli olennaisesti kansansivistysideologian tulos eli Cygnaeuksen lisäksi keskeisesti Yrjö-Koskisen ja sen työn suorittivat lukemattomat vaille sen suurempaa kiitosta jääneet opettajat, joista merkittävimpiä olivat ala-asteen opettajat.

Olen silloin tällöin tuonut esiin tämän puhuttaessa Pisan tutkimuksesta tai Teknillisten korkeakoulujen sisäänotoista tai yliopistojen tutkintojärjestelmistä: yhteisö on pyramidi, jossa pohjan pitävyys on tärkeintä. Vaihtoehto on DDR:n ja Yhdysvaltojen malli, jossa tavoitellaan taivaita vailla kunnon perustuksia.

Nähdäkseni Suomesta ei ole hävitetty tätä ajatusta.

Vanhat opettajat voivat olla rauhassa ja suhtautua 90-vuotispäivään kuin kevätjuhlaan.

Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen.

Modesty Blaise

SUMMARY:

I do not have the slightest idea of the possible value of this heroine created by Peter O'Donnell (born 1920) and run as a daily comic-strip from at least 1967. The first and possibly best artist Jim Holdaway died 1970. The last installment was created by O'Donnell and Romero 2001, but there is "The Dark Angels" from 2004.

The Swedes seem to keep up the tradition by publishing albums. Number 13 (Egmont 2004) is now in book-shops. In Finnish there are a couple of albums, and various strips are run by smaller newspapers. The pulp-magazine "Agentti X 9" has published a lot of Modesty and so has its Swedish equivalent "Agent X 9".

in there Swedish albums there are interviews and other incidential matter.

It is rather difficult to keep track of the series. Here is my comprehensive list with information of the first publication and the numbre of the Swedish album, which are the easiest to find.

There are about ten books by O'Donnell. The url "Helmet" gives all of them. For some reason "Helka" will not recognize Modesty Blaise, except four comic strips.

The two feature-films are no-good, although the first was directed by Joseph Losey and the second my Quentin Tarentino - somebody has been waiting for the opening to make it big. The stories would be very good material for films.

The novels are possibly good. I at least keep rereading them, although I translated some of them. Avoid "The Cobra Trap", the last book - the author unexpectedly kills his heroine and hero, Modesty because of cancer, which is a bit too much for me personally.


Titel Swedish Year MB album
1 La Machine Mordligan 1963 1 Cloister in France
2 The Long Lever Den försvunne forskaren 1963 5 Scientist Kossuth vanishes in Rio
3 The Gabriel Set-Up Fallet Gabriel 1964 3 Hospital in Canada
4 Mister Sun Mister Sun 1964 3 Weng in North-Vietnam
5 The Mind of Mrs. Drake Psyko-Spionen 1964 4 Psychic
6 Uncle Happy Uncle Happy 1965 4 Island on the Pacific
7 Top Traitor Högförräderi 1965 1 Tarrant disappears as a traitor
8 The Vikings Vikinligan 1966 5 Danish gangsters
In the Beginning Börja på historien 1966 1 Background story
9 The Head Girls Spionskolan 1966 1 School for industrial spions exploded
10 The Black Pearl Uppdrag i Himalaya 1966 3 Tibet - against the Chinese
11 The Magnified Man Järngiganterna 1965 5 Bilke - the augmented man
12 The Jericho Caper Caglia - förbrytarstaten 1967 4 Torres. Finn the Irishman
13 Bad Suki Ond Suki 1968 1 Good Gertie
14 The Galley Slaves Galärslavarna 1968 1 A Galey in Tahiti
The Killing Ground I stridens hetta 1968 2 Targets of Bellman on an island
15 The Red Gryphon Skatten i Venedig 1968 2 Venice, architect
16 The Hell Makers Besök i helvetet 1969 2 Willie drugged. Eagles of Gus
17 Take-Over Operation Take-Over 1969 2 American Mafie in Englang
18 The War-Lords of Phenix Krigsherrarna 1970 2 Old friend Kazumi in Sapporo
19 Wilien the Djinn Anden i flaskan 1970 5 Willie gurading a sheik's daughter
20 The Green-Eyed Monster Den grönögda monstern 1970 5 Diana freed from guerillas in jungle
21 Death of a Jester En narrs död 1971 1 Medieval rituals
22 The Stone Age Caper Tillbaka till stenåldern 1971 2 Australia, a mine in desert
23 The Puppet Master Hämnaren 1971 5 Modesty indoctrinated to a duel
24 With Love from Rufus Blommor från Rufus 1972 1 Young burglar admiring Modesty
25 The Bluebeard Affair Blåskägg och hans döttrar 1972 2 Old swordsman and ugly daughters
26 The Gallows Bird Galgfågeln 1973 6 Dams of New Orleans in danger
27 The Wicked Gnomes Spionfällan 1973 3 Maude kidnapped in Cornwall
28 The Iron God Järnguden 1973 4 A Safe in New Guinea
29 "Take Me to your Leader" Väktarnas återkomst 1974 4 Flying saucer scam
30 Highland Watch Häxan 1974 3 Scottish woman held prisoner
31 Cry Wolf Updrag i Lappland 1974 2 Lapland, Finland
32 The Reluctant Chaperon Farligt sällskap 1975 6 Malta, Lamont's daughter
33 The Greenwood Maid I Robin Hoods fotspåt 1975 4 The false brother Tuck
34 Those About to Die Gladiatorerna 1975 4 Kidnapping master fighters
35 The Inca Trail Inkavägen 1976 1 The president's cgildren
36 The Vanishing Dollybirds Slavhandlarna 1976 5 Circus and white slave trade
37 The Junk Men Heroinligan 1977 3 Heroin in plane crash in Turkey
38 Death Trap Dödsfällan 1977 5 Eastern Europa and Willie in Circus
39 Idaho George Idaho George 1978 4 Swindler
40 The Golden Frog Den gyllene grodan 1978 3 Sei Mong in Cambodya
41 Yelowstone Booty Indianguldet 1978 2 Yellowstone with gangsters
42 Green Cobra Den gröna kobran 1979 3 Jack Fraser kidnapped by Pandora
43 Eve and Adam Eva och Adam 1979 8 Naked on an island
44 Bretheren of Blaise Merlins återkomst 1980 9 Merlin
45 Dossier on Pluto Operation Pluto 1980 6 Dolphns
46 The Lady Killers Ladykillers 1980 8 Zakhi and Daughter of Freedom
47 Garvin's Travels Garvins resor 1981 6 Land for giants
48 The Scarlet Maiden Sjörövarskatt 1981 6 Diving in a treasure ship
49 The Moonman Månmannen 1981 7 Lunatic fringe
50 A few Flowers for the Colonel Några blommor till översten 1982 6 A nun in a revolution
51 The Balloonatic Terroristerna 1982 6 A contest of balloon flying
52 Death in Slow Motion Öknens fångar 1983 7 Brook left to die in desert
53 The Alternative Man Färjkarlen 1983 7 Charon in Bahamas
54 Sweet Caroline Sweet Caroline 1983 8 A bomb as a cricket ball
55 The Return of Mammoth Mammutens återkomst 1984 6 In Russia - and Finland
56 Plato's Republic Platos republik 1984 7 Salamander Four gets Krolli
57 The Sword of the Bruce Det skotska kungsvärdet 1985 7 Carrying a sword in Highlands
58 Wild Boar Vildsvinet 1985 7 Criminal "Sanglier"
59 Kali's Disciples Kalis lärjungar 1985 8 Sivaji in Kodhabad
60 The Double Agent Dubbelagenten 1986 7 A Double of Modesty, "Gemini"
61 Butch Cassidy Rides Again Butch Cassidy rider igen 1986 8 Old West revisited
62 Million Dollar Game Den grymma jakten 1987 8 Animals in Africa
63 The Vampyre of Malvescu Vampyren på Malvescu 1987 8 Transsylvania
64 Samantha and the Cherub Samantha och kidnapparna 1987 8 Bicycle gang helping
65 Milord Milord 1988 9 Criminals on a inca temple
66 Live Bait Lockbetet 1988 9 Carneval in Venice
67 The Girl from the Future Flickan från framtiden 1989 9 A sci-fi-writer gets it wrong
68 The Big Mole Mullvaden 1989 9 Paladins
69 Lady in the Dark Strid i mörker 1989 9 In the caves of Edlitz castle
70 Fiona Fiona 1990 9 Bangla Desh and chimpanzee
71 Walkabout Walkabout 1990 9 Jocko, the abo
72 Girl in the Iron Mask Flickan i järnmasken 1991 10
73 The Young Mistress Den unga mästarinnan 1991 10 Art copying and forging
74 Ivory Dancer Ivory Dancer 1992 10 The horse of John Dall
75 Our Friend Maude Vår vän Maude 1992 10
76 A Present for the Princess En present till prinsessan 1992 10
77 Black Queen's Pawn Drottningens pant 1993 10
78 The Grim Joker Dödens gycklare 1993 10 Spectacluar serial killers
79 Guido the Jinx Guido olycksfågelön 1994 11 Guido filming on the Silk Road
80 The Killing Distance Tid att dö 1994 11
81 The Aristo Aristo-piraten 1994 11 The modern pirate Aristo
MB MB Återkomsten 1995
82 Ripper Jax Ripper Jax 1995 11
83 Maori Contact Dödligt kontrakt 1999 11 New Zealand
84 Honeygun Honeygun 1996 11 Pennyfeather kidnapped
85 Durango Durango 1996 11
86 The Murder Frame Mordfällan 1997 11 Skinheads
87 Fraser's Story Fraser's story 1997 12
88 Tribute to Pharaoh Faraonens tribut 1997 12
89 The Special Orders Privata tjänster 1999 12 Samantha in Thailand
90 The Hanging Judge Domarens strasff 1999 12 Modesty acting as Pocahontas
91 Children of Lucifer Satanistsekten 1999 12
92 Death Symbol Dödens symbol 1999 12 Occult in Tibet
93 The Last Aristocrat Den siste aristokraten 1999 13
94 The Killing Game Dödlig villebråd 2000 13
95 The Zombie Zombien 2000 13 Leda, the computer genius
The Dark Angels De mörka änglarna 2004 13