Viro ja Suomi

Mainintani Suomesta ja Mauno Koivistosta Viron itsenäistyessä aiheutti kiivaita kommentteja. Arvelen että Suomen pidättyvä ja pelokas politiikka oli oikea ja kenties sovittu linja. Palautan mieleen, että Viro itsenäistyi eli palautti itsenäisyytensä 20.8.1991 ja että Jeltsin oli noina päivinä piiritystilassa Janajevin vallankaappauksen aikana. Moskovassa ammuttiin tykeillä ja siviilejä kuoli. Huomattavasti myöhemmin Jeltsin aloitti Tshetshenian sodan.

En tiedä enkä muista näistä asioista paljon mitään.

Berliinin muurin kaatuminen 1989 ja Neuvostoliiton kaatuminen 1991 olivat käsittämättömiä ajatuksia. En olisi ikinä osannut kuvitella, että mitään sellaista voi tapahtua.

Siksi olisi oikein pitää lopun ikänsä suunsa kiinni valtiollisista asioista ja viettää syrjään vetäytyvää ja itkeskelevää elämää ja kärsiä virtsan karkailuista. Minulle on kiistämättä juuri tällaisia suunnitelmia.

Toisaalta epäilen, että vuosien 1989-1991 tapahtumat ja niiden jatko yllättivät monet muutkin.

Suomen ja Viron suhteista eli presidentti Koiviston politiikasta jatkan keskustelua. Sopivassa vaiheessa julkaisen lisäksi väitteeni, että Ruotsin politiikka Suomeen nähden Suomen talvisodan aikana 1939-1940 oli viisasta ja moraalista ja verrattomasti paras ratkaisu. Myytti jonka mukaan Ruotsi jätti Suomen yksin on luullakseni ruotsalaisten ja suomalaisten yhteisesti keksimä ja ylläpitämä vale tai ainakin puolitotuus.

Tänään kiinnitän oman huomioni ja lukijan huomion Viroon hiukan toisesta näkökulmasta. En tiedä Virosta mitään. Suhtautumiseni on ylimielisyyden ja häpeän sekoitus. Tähdennän että olen vaihteeksi tosissani: en ole milloinkaan käynyt Tallinnassa tai muualla Virossa enkä tunne ketään virolaista. En muuten ole liioin käynyt Venäjällä, en myöskään Viipurissa, en liioin Pietarissa, enkä ole näillä näkymin käymässä. Venäjän taitoni on niin alkeellinen, että pystyn lukemaan sanomalehtiotsikoita ja jotain sellaista, mutta en ymmärrä puhetta enkä kykene lukemaan kirjallisuutta.

Ettei nyt luultaisi, että kerskailen tyhmyydelläni ja tietämättömyydelläni, lisään hämärästi, että olin aloittamassa laajaksi luulemani Karjalan, Pietarin ja sitten Baltian koluamisen 1989, mutta sitten tapahtuikin aivan muuta - vakava sairaustapaus perhepiirissä ja väitöskirjan kirjoittaminen tuon sairauden keskellä ja niin poispäin. Niin vain siis kävi.

En tunne ketään muuta, joka ei olisi edes käynyt Tallinnassa tai Pietarissa. Sisareni asuu suuren osan ajastaa Pärnussa ja on toiminut ainakin kymmenen vuotta matkaoppaana niin että kysymys ei ole tiedon eikä tilaisuuden puutteesta.

Tämän kaiken jälkeen päivän avaukset.

Jaan Krossin elämäkertateos "Rakkaat kanssavaeltaja" saattaa olla aikamme merkittävimpiä omaelämäkerrallisia romaaneja. "Keisarin hullu" näyttäisi olevan aikamme merkittävimpiä romaaneja. Kross on kirjailijana luultavasti vahvaa Nobel-tasoa. Olen epävarma, koska virolainen kirjallisuus on edellä kuvatuista syistä minulle hiukan vaikeaa. Sulkeutunut perinne tekee ymmärtämisen ja arvioimisen hiukan vaikeaksi ja jään ehtimiseen ihmettelemään asioita, jotka läntisille kirjoittajille ovat ikävystymisen ja hyvin teoreettisen "sorron" kuvia, kun ne näille melkein näköpiirissä oleville kielisukulaisillemme ovat jotain aivan muuta. Krossille ja hänen sukupolvelleen esimerkiksi saksankielinen pikku kirja - vaikkapa Kant tai Nietzsche - on ollut aarre ja eräinä aikoina passi vankileirille Siperiaan. Meillä hymähdetään ja on hymähdelty ihmisille, jotka viitsivät lukea sellaisia.

Siitä huolimatta pelkään, että Viron 1920-luvun kirjallisuus ja sotien välinen tutkimus Tarton yliopistossa eräillä alueilla oli mittaamattomasti Suomea ja Helsingin yliopistoa edellä (esimerkiksi Lotman).

Me kiistimme venäläisen perintömme, ja sen kiistämisen myötä meni muun muassa suomenruotsalaisten kannattelema runouden modernismi ja samoin kytkös suureen venäläiseen kirjallisuuteen ja musiikkiin. Virolaisilla ei sitten ollut ainakaan kieliongelmia, vaikka Pätsin yksinvallan aikana venäjä ei ollut suosittu kieli.

Omalla kohdallani ja luultavasti joidenkin muiden kohdalla Suomen ja Viron suhde on asia, joka on pakko arvioida kokonaan uudelleen. - Kansallisuusaate ja sen työkalu laululiike kumminkin olivat virolaisia oivalluksia, jotka tulivat meilläkin käyttöön.

Seppo Heikinheimo ja muut pilkkasivat kuorolaulua erikoisesti ja mieskuorolaulua yleisesti. Minä ymmärsin vasta Seppo Zetterbergin kirjoittamista historioista, että kuoro, etenkin mieskuoro, oli poliittisesti ehkä vaarallisten henkilöiden poliisin epähuomiossa sallima organisaatiomalli.

Hävettää tunnustaa - kun esimerkiksi oma isäni veti kuoroja reserviupseeritoiminnan rinnalla eteknin vuosina 1944-1948. Kysymys ei siis ole lainkaan laulamisesta. Kuorot muuten kiersivät Yhdysvaltoja ennen sotia ja sitten 1950-luvulla. Miksiköhän?

No niin, kuten Jaan Kross ja Lennart Meri usein aloittivat kappaleen. No niin, miksi tunnustetusti tietämätön henkilö tulee julkisuuteen näillä asioilla?

On tähän yksi selvä syy. Lennart Meren "Hopeanvalkea" ilmestyi pari kuukautta sitten taskukirjana ja löytyy kaupoista. Sitä oli aika vaikea saada edes kirjastoista, koska kirjasta on sekä viroksi että suomeksi erilaisia laitoksia ja se jäi kirjoittajalta tavallaan kesken, koska hänelle tuli 1992 muita kiireitä, ja nyt hän on kuollut.

Meren "Hopeanvalkea" on mahdollisesti paras tieteellinen teos (tietokirja), jota olen lukenut kymmeneen vuoteen tai mahdollisesti koskaan.

Kirja on muotoiltu ilkikurisen "epätieteellisesti" ja kirjoittaja sanoo sitä matkakirjaksi. Alkujaan alaviitteitä ei ollut; taskukirjassa niitä on koottu runsas määrä liitteeksi.

Yritin katsella Helsingin Sanomista ja muista lähteistä lisätietoja - kirja huomattiin ja sen arvo käsitettiin ja mm. Pekka Tarkka ja Matti Klinge ovat kirjoittaneet asiasta.

Silti tämä kirja on jollain tavalla unohdettu.

Käväisin vasiten paleomytologiaa harrastavan lingivistiystäväni Haarmannin luona, ja hän näytti muhkean Ultima Thule -näyttelykirjan, jossa "Hopeanvalkean" hypoteesit ovat asianmukaisesti mukana, mutta kertoi samalla, ettei Meren kontribuutio ole oikeastaan tunkeutunut länteen. Siitä ei esimerkiksi näytä olevan varsinaista käännöstä englantiin eikä saksaan.

Lennart Mereltä itseltään joku kaltaiseni suomalainen oli kysynyt ystävällisesti, onko tämä koskaan tullut käyneeksi Pariisissa. Meri oli vastannut viileähkösti käyneensä siellä koulunsa, kun hänen isänsä oli suurlähettiläänä. Klassisten ja itämerensuomalaisten kielien lisäksi hän oli oppinut jo nuorena miehenä varsin täydellisesti äidinkielensä, venäjän ja suomen lisäksi ruotsin, saksan, ranskan ja englannin kielet. Siperiassa perunankuorijanan vietetty aika ei "syönyt miestä" niin kuin kilpailukielto urheilutoimittajien mukaan "syö" palloilijaa tai pyöräilijää, joka on "nälkäinen". Meri, Kross ja kumppanit söivät perunankuoria "nälkäisyyteensä".

Jatkan "Hopeanvalkean" esittelyä esimerkiksi huomenna. Tänään sanon, että kirja tuo mieleen Sakari Pälsin Pohjankävijän päiväkirjan, ja Merihän vietti useita vuosia äärimmäisessä Koillis-Siperiassa samoilla seuduilla kuin Pälsi aikoinaan. Pälsi oli arkeologi, Meri kansatieteilijä. Meren tyylissä ja otteessa on jotain samaa kuin Samuli Paulaharjussa, mutta Meri on vielä parempi, koska hänen näköalansa on niin tavattoman laaja.

Kirjoittajana ja kielenkäyttäjänä Lennart Meri voittaa tuomariäänin 12 - 0 suomalaiset kollegansa E.N. Setälän, Martti Haavion, Kustaa Vilkunan ja jopa Matti Kuusen. Viimeksi mainittu ymmärtääkseni käsitti ja tunnusti "Hopeanvalkean" merkityksen.

Vaikka Meren teema on hiukan oppinut - Saarenmaa / Tulenmaa antiikin Thulena, Sampo-myytti ja Baltian muinaisuus, kirjassa ei ole mitään sillä tavalla "tieteellistä" ettei pirteä lukiolainen tai etevä yläasteen oppilas kykenisi lukemaan sitä.

Luen ja olen lukenut joitakin vuosia uusia ja vanhoja julkaisuja tieteiden huipulta erityisesti keskittyen nyt ongelmallisiin yhteiskuntatieteisiin ja humanistisiin tieteisiin ja nimenomaan tieteidenvälisyyden kannalta.

Mitään näin hyvää ja innostavaa en siis muista saaneeni käsiini.

Tänään Maanantaina lopetan sanomalla, että en osaa arvioida Meren jokseenkin hurjien johtopäätösten pitävyyttä. Voi olla että hän on väärässä. Sillä ei oikeastaan ole merkitystä, koska tieteen ja myös kirjallisuuden kriteeri on niin suuri selkeys, että lukija voi tulla osaksi kirjoitusta ja kerätä ainekset omaan arvioonsa.