Turhasta neroudesta

Eilinen taskunlämmin filosofointi ja viisastelu aiheutti hyvinkin paljon kommentteja ja näyttäisi häirinneen joidenkin kunnon ihmisten heinäkuuta. Eihän kesällä nyt tokikaan kuuluisi lukea muuta kuin Jerry Cottonia ja murehtia korkeintan Matin maksaa, vai oliko se haima.

Josta tulee mieleen, että täällä Possulassa on kaikesta huolimatta kohottavaa lukemista hyllyissä ja eri kätköissä, kuten vanhoja Ruutuja ja Nonstopeja 70-luvulta, jostain hankkimani Mad-lehden faksimilet 1950-luvun legendaarisista vuosikerroista, ja valikoima Kansa Taisteli -lehden reteimpiä numeroita - täydellinen sarja on Laurilla.

Jossain on Tekniikan Maailma 20 vuoden takaa, ja autojen arvioinnit ovat täsmälleen samoja kuin tänään: kiitetään moottorin miehekästä murahtelua, kulkuneuvon kiivasta kiihtymistä ja oivallista ajoasentoa, kun sen sijaan puutelistalle päätyy kaukovalojen keilan riittämättömyys. Lukijan osastossa kysytään, saako mopoa virittää, ja Osmo A. Wiio kertoo tekniikan uusimmista ihmeistä.

Tuohon sivukappelin eli työhuoneeni hyllyyn näyttää pysköineen The Economisteja vuodelta 1992 ja Suomen Kuvalehtiä vuodelta 1996, joista voi lukea asaintuntevia analyyseja olevista oloista ja sangen todennäköisiä ennusteita mm. teknologian kehityksestä.

Ulkona on sangen todennäköinen sää.

Ellei katsoisi kantta, Nietzschen "Ecce homo" - kirjan kahta juttua voisi otsikoiden perusteella luulla Jörn Donnerin kirjoittamiksi - "Miksi olen niin viisas" ja "Miksi kirjoitan niin hyviä kirjoja".

Nietzschen arvelussa on hiukan perää, kun hän julistaa, että aikanaan Heinrich Heine ja hänet itsensä katsotaan saksan kielen suurimmiksi mestareiksi. Heillä vain oli riittävä määrä "jumalallista ilkeyttä".

Luther sai ainakin välillisesti aikaan ehkä vielä enemmän inhimillistä kärsimystä kuin Nietzsche ja oli muutenkin vielä parempi kirjoittaja, samaa luokkaa kuin Augustinus, joka loi uutta käyttäen hyväkseen koko antiikin osaamisensa ja niin uljasta kieltä, ettei sille löydy vertaa. Kahden viimeksi mainitun herran, Lutherin ja Augustinuksen kielellinen syvä loisto muuten ei säily käännöksissä. Augustinuksesta tosin huomaa jopa pikku suomennoksista, että hänen lauserakenteensa oli omaksunut ja siis tehnyt omakseen mm. Waltari. Lisään varmuuden vuoksi, että Lutherin ja Augustinuksen kohdalla en tällä kertaa tarkoita lainkaan heidän hengellistä syvyyttään, vaikka se merkitsee paljon, vaan viittaan vain kieleen, tekstin äkilliseen kirkastumiseen. Tacitus oli mestari, mutta hänen lukemisensa on työlästä ja ymmrtäminen epävarmaa; huomio kiinnittyy kielen mestaruuteen. Augustinus kirjoittaa samaa kieltä, latinaa, mutta hänen käyttämänään se virtaa itsestään selvästi ja virkistävästi kuin vuoristopuro.

Tähtään huomautukseen tarpeettomista ihmisistä ja turhasta neroudesta.

Joskus katselen Spenglerin "Länsimaiden perikatoa", jossa kaikki on väärin ennustettu, ja joskus Jacob Burckhardtin maailmanhistorian mietteitä (Weltgeschichtliche Betrachtungen) vuodelta 1870, jossa melkein kaikki on oikein nähty. Burchardt on tuossa hyllyssä sopivasti Lehväslaihon "Panssarisotaa" -teoksen ja Laurin poikien "Kasper, Jesper ja Joonatan -kokoelman välissä. Tarkemmin katsoen Kolme iloista rosvoa ovatkin Heikin vanhoja c-kasetteja 80-luvulta.

Niin - tämä oikeassa olemisen ja hyvin näkemisen vimma. En ole aivan varma, etteikö se olisi yksi kulttuurimme sairauksista. Olympaliikkeen altius, citius, fortius eli korkeammalle, nopeammin, vahvemmin kiteyttää ehkä tuon pohjaltaan nietzscheläisen hulluuden.

Olen itse sellainen seitsemän ja puolen mies, jolta on vain joskus lipsahtanut kymppi miikka mutta toisaalta olen neuroottisen omahyväisyyden vuoksi yleensä välttynyt ala-arvoisilta. Muistokirjoituksekseni haluaisin, kun olen kuollut, "välttävä viisi". Sen ansaitseminen edellyttäisi kyllä vielä ponnistelua.

Miksi emme voisi suhtautua ihmisen, kulttuurin, eliömaailman ja moraalin haasteisiin pyrkimällä rehellisesti tekemään asiat vähän sinne päin eli ns. ryssäämällä? Jos ruuvi ei mene lautaa n kiertämällä, katsotaan onko ketään näkemässä ja ellei ole, lyödä jysäytetään vasralla. Tätä tekniikkaa, joka oli sangen suosittu esim. keittiökalusteiden kiinnittämisessä ja ikkunanpuitteiden asentamisessa, nimitettiin nuoruudessani ryssäämiseksi. Nykyinen "ryssiminen" tarkoittaa kai pilaamista, ja se on eri asia. Jos joku ryssii esimerkiksi saunan maalauksen, se on maalattava uudestaan. Jos saunan maalaa oikean suuntaisesti, vaikkakin huolimattomasti ja puutteellisesti ja friipäiviä jättäen, saa luvan kelvata, ainakin jos kestää seuraavaan kesään.

Eli moraalinen kysymys: miksi tehdä hyvin, jos vähän fuskaamalla pääsee melkein yhtä hyvään tulokseen?

Hieman anstendisemmin esitettynä: ei ainakaan Savossa näy yhtään hömötiaista, joka näyttäisi olevan turhuuden tunnoissa, eikä kedon kukkia, jotka värisivät ajatellessaan, että kun tuuli käy heidän ylitseen, heitä ei enää ole.

Ja kolmannen kerran sama asia: toisin kuin dosentti Nietzsche, olen kovin kernaasti hyvn ja pahan tällä puolen enkä tuolla.