Kehotettiin selittämään.
Miksi ärhentelen Helsingin Sanomille, vaikka tunnen toimituksista paljon väkeä ja päätoimittaja sanoo päivää, kun satumme samaan aikaan Kosmokseen lounaalle (wieninleike - vasikkaa)?
Yksi syy on tietenkin ylimielisyys, mutta siinä ei ole mitään uutta. Kun on kyllin rikas ja vaikutusvaltainen, eihän sitä herra nähköön tarvitse sanoa köyhille kädestä päivää. Yleisön ja asiakkaiden vähätteleminenon sekin tapa, jolla eurooppalaisissa kulttuureissa on perinteisesti päästy pitkälle.
Painavampi syy on - käyttääkseni kierrätysvitsiä - että Hesari on vaivattomampi kuin koira, koska sitä voi kusettaa puhelimitse. Etusivun uutiset, paikallispolitiikka ja talousjutut ovat liian usein virheellisempiä, huonompia tai vanhempia kuin iltapäivälehtien.
Kolmas syy on verkkoversiossa, jota on kehitetty komeasti: sellaisenaan se kilpailee minkä tahansa suurlehden kanssa. Mutta käytettävyys on hukassa. Minulta kysytään kerran viikossa jostain asiasta, kirjoittajasta, elokuvasta tai ties mistä, että onko tämä asiaa vai huuhaata. Olen jo oppinut, että HS-verkkoversiosta on aika turha etsiä.
Eilen viittasin lyhyesti Franklin Foerin jalkapallokirjaan, jonka mukaan Serbian joukkueissa ja kannattajaryhmissä toimivat samat henkilöt kuin kansanmurhissa ja gangsterismin käsissä edelleen kituva Brasilian jalkapallo on sellaisessa tilassa, että virtsa uhkaa syövyttää maan suurimman stadionin kantavat betonirakenteet puhki, vessaan kun ei kukaan pääse kahlaamaan ja että Pohjois-Irlannin taistelut ja väkivallanteot toistuivat vielä mielipuolisempina eräiden jalkapalloseurojen kannattajien eli huligaanien toiminnassa, Glasdgow Rangersin ja Celticin.
Foerista löytyy kuriositeettimaininta Turun kirjamessujen yhteydestä viime syksynä. Tarkempi haeskelu saa minut uskomaan, että kysymyksessä on ansioitunut lehtimies, jonka kirjoitukset voivat hyvinkin olla totta. Luin jopa kokeeksi jutun Susan Sontagista. Aivan selvää asiaa.
Kun tiedämme hyvin, että Google on isästä perkeleestä ja myötäilee nöyrästi amerikkalaisia pitämyksiä, on murheellista, että Suomen suurin uutisvarasto ja tiedon haltija SanomaWSOY ei tarjoa referenssiä suomalaisille tiedonhaluisille. Se olisi niin helppo toteuttaa. YLE:n äänitearkiston tietokanta on, vertailun vuoksi, aivan upea, miltei korvaamaton.
Viimeiseksi - pienemmät ja köyhemmät lehdet toimivat nykyisin usein niin, että kun olisi kirjoitettava lehteen juttu, lehdestä soitetaan esimerkiksi minulle ja kysytään, että miksi meillä Suomessa ei ole internet-lainsäädäntöä. Niin, miksi linnut lentävät. - Tulos on liian usein se, että toimittajan artikkelin joutuu kirjoittamaan itse, ja kun sitä ei luultavasti kustannussyistä saa kirjoittaakseen puhtaalta pöydältä, tulos on heikko.
Hesarissa on monia toimittajia, jotka rohkeasti soittavat ihisille ja kysyvät asioita, joita eivät tiedä. Niinpä tulos on joskus erinomainen. Usein kuitenkin lehti vetää täyden sivun asian vierestä.
Tämän tohdin sanoa, sillä lähipiiristäni löytyy tietotekniikan, tietoliikenteen, monen juridiikan alan ja lisäksi historian oikeaa asiantuntemusta. Siksi osaamme usein arvioida, miten aamun lehti on tällä kertaa selvinnyt haastavasta tehtävästään eli viestinnästä.
Lisäys kello 14:
Päivän lehdessä Tommy Lindgrenin kolumni tekijänoikeuskeskustelusta muusikon kannalta on osuva, oivaltava ja oikeassa paikassa.
Jukka Kemppinen, fil. tohtori, kirjailija, s. 1944, eläkkeellä. Johtava tutkija, professori, hovioikeudenneuvos, korkeimman oikeuden esittelijä, asianajaja. Runokokoelmia, tietokirjoja, suomennoksia, tuhansia artikkeleita, radio-ohjelmia. ym. Blogilla on joka päivä ainakin 3000 lukijaa, yli 120 000 kuukaudessa, vuodesta 2005 yli 10 miljoonaa. Palkintoja; Suomen Kulttuurirahaston Eminentia-apuraha 2017 tieteellistä ja taiteellista elämäntyötä koskevaan työskentelyyn.
31. toukokuuta 2006
30. toukokuuta 2006
Karjala
Lappeenrannan teknillisen yliopiston takana on metsää 200 kilometriä ja järveä kolmesataa. Jossain, metsässä arvaan, kukkuu käki perkeleesti.
Koska pikakiväärisarjaa ei kuulu eikä tarkka-ampujan luoti sirahda, kysymyksessä ei ole taaskaan "kukushka" eli suomalainen sotamies, joka olisi hilannut konetuliaseen petäjään, vaan tavallinen käki.
Katsoin kerran dokumenttiohjelmaa, jossa Neuvostoliiton sankari kiisti jyrkästi siviilien vainoamisen sota-ajan Lapissa, etenkin Muteniassa ja Lokassa. Sitä vastoin oli sankarillisesti hävitetty saksalaisten lomahotelli Kaunispään - Laanilan tietämissä. Ankara partisaanitaistelu oli ollut muutenkin oikeutettua, koska suomalaisten lentokentiltä pommitettiin Muurmanskia, jossa kertojalla oli sukulaisia.
Televisio-ohjelmassa suomalaiset katselivat saappaittensa kärkiä, joissa ei ollut paljon näkemistä.
Saksalaisilla ei ollut minkään valtakunnan hotellia eikä lomia Sodankylän pohjoispuolella, ja heidän pommikoneensa käyttivät Altan lentokenttää. Tuskin Dornierit olisivat Rovaniemelle mahtuneetkaan, eikä Ivalossa ollut kenttää lainkaan.
Olin lukenut junassa Franklin Foyerin kirjaa Jalkapallon maailmanselitys ja ymmärtänyt siitä, että Glasgowissa on hengenvaarallista kannattaa väärällä hetkellä Celticiä tai Rangersia ja että Barcelonan kannattaminen osoittaa hienostunutta makua ja yhleviä tunteita, kun taas Real Madrid on rahan valtaa, Francoa ja vihattavaa kastilian keskushallintolaq.
Mikä kaikki, kukushkoista kastiliaan, osoittaa ettei ihmisiä saa missään tapauksessa ymmärtämään mitään sellaistas mitä he eivät halua ymmärtää eikä uskomaan todeksi esimerkiksi omien silmiensä selvää todistusta.
Siispä jatkan oman kirjan jäljellä olevien kirjoitusvirheitten nyppimistä hieman paremmalla mielellä. Kirja tulee painosta ja verkoon ja verkkoon nimenomaan ilmaisena todennäköisesti tulevana tiistaina. Luovutetun Karjalan väritetyistä kartoista tilasin muutamia koeprinttejä ja aion myydä niitä kiskurihintaan arvostelukyvyttömille kansalaisille ja heidän isoäideilleen.
Koska pikakiväärisarjaa ei kuulu eikä tarkka-ampujan luoti sirahda, kysymyksessä ei ole taaskaan "kukushka" eli suomalainen sotamies, joka olisi hilannut konetuliaseen petäjään, vaan tavallinen käki.
Katsoin kerran dokumenttiohjelmaa, jossa Neuvostoliiton sankari kiisti jyrkästi siviilien vainoamisen sota-ajan Lapissa, etenkin Muteniassa ja Lokassa. Sitä vastoin oli sankarillisesti hävitetty saksalaisten lomahotelli Kaunispään - Laanilan tietämissä. Ankara partisaanitaistelu oli ollut muutenkin oikeutettua, koska suomalaisten lentokentiltä pommitettiin Muurmanskia, jossa kertojalla oli sukulaisia.
Televisio-ohjelmassa suomalaiset katselivat saappaittensa kärkiä, joissa ei ollut paljon näkemistä.
Saksalaisilla ei ollut minkään valtakunnan hotellia eikä lomia Sodankylän pohjoispuolella, ja heidän pommikoneensa käyttivät Altan lentokenttää. Tuskin Dornierit olisivat Rovaniemelle mahtuneetkaan, eikä Ivalossa ollut kenttää lainkaan.
Olin lukenut junassa Franklin Foyerin kirjaa Jalkapallon maailmanselitys ja ymmärtänyt siitä, että Glasgowissa on hengenvaarallista kannattaa väärällä hetkellä Celticiä tai Rangersia ja että Barcelonan kannattaminen osoittaa hienostunutta makua ja yhleviä tunteita, kun taas Real Madrid on rahan valtaa, Francoa ja vihattavaa kastilian keskushallintolaq.
Mikä kaikki, kukushkoista kastiliaan, osoittaa ettei ihmisiä saa missään tapauksessa ymmärtämään mitään sellaistas mitä he eivät halua ymmärtää eikä uskomaan todeksi esimerkiksi omien silmiensä selvää todistusta.
Siispä jatkan oman kirjan jäljellä olevien kirjoitusvirheitten nyppimistä hieman paremmalla mielellä. Kirja tulee painosta ja verkoon ja verkkoon nimenomaan ilmaisena todennäköisesti tulevana tiistaina. Luovutetun Karjalan väritetyistä kartoista tilasin muutamia koeprinttejä ja aion myydä niitä kiskurihintaan arvostelukyvyttömille kansalaisille ja heidän isoäideilleen.
29. toukokuuta 2006
Janne Virkkuselle
Janne, Herra Toimittaja -
eilinen pääkirjoitussivun juttusi sanomalehdistä ja muista mediasta antaa aiheen vain yhteen repliikkiin.
Älä pönötä.
Sanomalehti on arvokas asia mutta sanomalehdistö on menettänyt arvokkuutensa.
Helsingin Sanomien pääkirjoituksilla ja päätoimittajilla on vielä se papillinen asento, josta kirkko on juuri päässyt irti.
Sanan julistaminen ja taustojen selvittäminen ei enää onnistu.
Onneksi meillä on laatulehdet, kuten HS. Suten susien joukossa ulvominen olisi tietysti suuri virhe. Mutta nyt tilanne on se, että jopa YLE en osoittautunut joustavammaksi suhteissaan muuttuneeseen yleisöön.
Sasnanjulistus oli tarpeen yhteiskunnassa, jossa oli tuottajat ja kuluttajat. Toiset tuottivat tekstiä, kuten Sinä ja minä. Toiset kuluttivat eli lukivat.
Kun en parempaa keksi, olen nyt kuusi vuotta toistellut osuuskunnan tyyppisten rakenteiden paluuta - kulutusosuuskunta, tuotanto-osuskunta, niin kuin meijerit 1800-luvulla. - Se oli samaa aikaa kun Teknillinen korkeakoulu laiminlöi tilaisuutensa sopeuttaa sisäänotot aikaan ja on nyt melkoisissa vaikeuksissa.
HS:n laatuartikkelit, kuten kulttuuri ja talous, ei ole riittävän laadukasta. HS:n keskustelu lehdessä ja blogeissa on yllättäen harrastelijamaista.
Minulla on toivoakseni realistinen käsitys verkkoviestinnän tämän hetken merkityksestä ja esimerkiksi blogien marginaalisuudesta. Mutta muutos on tapahtunut. Esimerkiksi kirjallisuutta ja taidetta ajatellen lukijoille ei oikein riitä, että lehdessä on juttu joskus kuukauden, kahden kuluttua, tai kolmen tai neljän.
Ainoa tuntemani Helsingin Sanomien jäljellä oleva lukija on isäni, mutta hänen on vaikea liikkua niin että lehti on yksi päivän pääasioista. Kaikki muut, myös minä, ovat sekakäyttäjiä. Hän lukee lehden, me muut luemme lehteä.
Mutta lukijat eivät ole enää yleisöä vaan mahdollisia avustajia.
En usko, että menestyvää mediaa voi johtaa lasisesta palatsista käsin. Se tuo mieleen lasivuoren, jolle kiipeävän käy köpelösti.
Panet varmaan merkille, etten edes maininnut 7 päivää -protestiliikettä, joka säikäytti tanskalaisen lehden ja sen mainostajat.
Ettehän tekään soita luuttua makasiinin palaessa? Ettehän?
eilinen pääkirjoitussivun juttusi sanomalehdistä ja muista mediasta antaa aiheen vain yhteen repliikkiin.
Älä pönötä.
Sanomalehti on arvokas asia mutta sanomalehdistö on menettänyt arvokkuutensa.
Helsingin Sanomien pääkirjoituksilla ja päätoimittajilla on vielä se papillinen asento, josta kirkko on juuri päässyt irti.
Sanan julistaminen ja taustojen selvittäminen ei enää onnistu.
Onneksi meillä on laatulehdet, kuten HS. Suten susien joukossa ulvominen olisi tietysti suuri virhe. Mutta nyt tilanne on se, että jopa YLE en osoittautunut joustavammaksi suhteissaan muuttuneeseen yleisöön.
Sasnanjulistus oli tarpeen yhteiskunnassa, jossa oli tuottajat ja kuluttajat. Toiset tuottivat tekstiä, kuten Sinä ja minä. Toiset kuluttivat eli lukivat.
Kun en parempaa keksi, olen nyt kuusi vuotta toistellut osuuskunnan tyyppisten rakenteiden paluuta - kulutusosuuskunta, tuotanto-osuskunta, niin kuin meijerit 1800-luvulla. - Se oli samaa aikaa kun Teknillinen korkeakoulu laiminlöi tilaisuutensa sopeuttaa sisäänotot aikaan ja on nyt melkoisissa vaikeuksissa.
HS:n laatuartikkelit, kuten kulttuuri ja talous, ei ole riittävän laadukasta. HS:n keskustelu lehdessä ja blogeissa on yllättäen harrastelijamaista.
Minulla on toivoakseni realistinen käsitys verkkoviestinnän tämän hetken merkityksestä ja esimerkiksi blogien marginaalisuudesta. Mutta muutos on tapahtunut. Esimerkiksi kirjallisuutta ja taidetta ajatellen lukijoille ei oikein riitä, että lehdessä on juttu joskus kuukauden, kahden kuluttua, tai kolmen tai neljän.
Ainoa tuntemani Helsingin Sanomien jäljellä oleva lukija on isäni, mutta hänen on vaikea liikkua niin että lehti on yksi päivän pääasioista. Kaikki muut, myös minä, ovat sekakäyttäjiä. Hän lukee lehden, me muut luemme lehteä.
Mutta lukijat eivät ole enää yleisöä vaan mahdollisia avustajia.
En usko, että menestyvää mediaa voi johtaa lasisesta palatsista käsin. Se tuo mieleen lasivuoren, jolle kiipeävän käy köpelösti.
Panet varmaan merkille, etten edes maininnut 7 päivää -protestiliikettä, joka säikäytti tanskalaisen lehden ja sen mainostajat.
Ettehän tekään soita luuttua makasiinin palaessa? Ettehän?
28. toukokuuta 2006
Sattui sanotuksi
"Tuli vastaan mies, jonka lukeneisuus oli niin vähäinen, että hänen täytyi itse keksiä omat klassikkositaattinsa." - Stansilaw Jerzy Lec, Vastakarvaan. Siistimättömiä mietelmiä. Suom. Tuomas Anhava.
Beware of computer programmers that carry screwdrivers. - Leonard Brandwein.
Computers are useless. They can only give you answers. - Pablo Picasso.
Programming today is a race between software engineers striving to build bigger and better idiot-proof programs, and the Universe trying to produce bigger and better idiots. So far, the Universe is winning. - Rich Cook.
To err is human, but to really foul things up you need a computer. - Paul Ehrlich.
UNIX is basically a simple operating system, but you have to be a genius to understand the simplicity. - Dennis Ritchie.
Groucho Marx (1895-1977)
A child of five would understand this. Send someone to fetch a child of five.
A hospital bed is a parked taxi with the meter running.
A man is as young as the woman he feels.
( - feels - kopeloi)
Age is not a particularly interesting subject. Anyone can get old. All you have to do is live long enough.
All people are born alike - except Republicans and Democrats.
Anyone who says he can see through women is missing a lot.
As soon as I get through with you, you'll have a clear case for divorce and so will my wife.
Dig trenches? With our men being killed off like flies? There isn't time to dig trenches. We'll have to buy them ready made.
Do you think I could buy back my introduction to you?
Either this man is dead or my watch has stopped.
From the moment I picked up your book until I laid it down, I was convulsed with laughter. Some day I intend reading it.
Go, and never darken my towels again.
Hello, I must be going.
Here's to our wives and girlfriends...may they never meet!
How do you feel about women's rights ? I like either side of them.
( - Right / left)
Humor is reason gone mad.
I am a Marxist - of the Groucho tendency.
I didn't like the play, but then I saw it under adverse conditions - the curtain was up.
I must confess, I was born at a very early age.
I never forget a face, but in your case I'll be glad to make an exception.
I sent the club a wire stating, Please accept my resignation. I don't want to belong to any club that will accept me as a member.
( - Groucho ei päässyt jäseneksi klubiin Los Angelesissa, koska hän oli juutalainen. L.A. oli ja luultavasti edelleen on kuuluisa juutalaisvastaisuudestaan.)
I was married by a judge. I should have asked for a jury.
I wish to be cremated. One tenth of my ashes shall be given to my agent, as written in our contract.
I worked myself up from nothing to a state of extreme poverty.
If I held you any closer I would be on the other side of you.
If you've heard this story before, don't stop me, because I'd like to hear it again.
It is better to have loft and lost than to never have loft at all.
It isn't necessary to have relatives in Kansas City in order to be unhappy.
I've been around so long, I knew Doris Day before she was a virgin.
I've had a perfectly wonderful evening. But this wasn't it.
Last night I shot an elephant in my Pajamas and how he got in my pajamas I'll never know.
Marriage is the chief cause of divorce.
Military intelligence is a contradiction in terms.
Mrs. Teasdale: He's had a change of heart. [Groucho]: A lot of good that'll do him. He's still got the same face.
Mustard's no good without roast beef.
Now there's a man with an open mind - you can feel the breeze from here!
Outside of a dog, a book is a man's best friend. Inside of a dog it's too dark to read.
Paying alimony is like feeding hay to a dead horse.
Politics doesn't make strange bedfellows, marriage does.
Politics is the art of looking for trouble, finding it, misdiagnosing it, and then misapplying the wrong remedies.
Quote me as saying I was misquoted.
Remember, men, you are fighting for the lady’s honor, which is probably more than she ever did.
Send two dozen roses to Room 424 and put 'Emily, I love you' on the back of the bill.
She got her good looks from her father. He's a plastic surgeon.
The secret of life is honesty and fair dealing. If you can fake that, you've got it made.
There is no sweeter sound than the crumbling of your fellow man.
There's one way to find out if a man is honest-ask him. If he says 'yes,' you know he is a crook.
Those are my principles, and if you don't like them... well, I have others.
Time flies like an arrow. Fruit flies like a banana.
( - Aika lentää - hedelmäkärpäset...)
Time wounds all heels.
( - Heel - hölmö tai likaisen työn tekijä gangsteriporukassa ; time heals all wounds)
To Margret Dumont: I can see you and I married. I can see you bending over the stove. I can't see the stove!
We took pictures of the native girls, but they weren't developed. . . But we're going back next week.
Well, Art is Art, isn't it? Still, on the other hand, water is water. And east is east and west is west and if you take cranberries and stew them like applesauce they taste much more like prunes than rhubarb does. Now you tell me what you know.
Who are you going to believe, me or your own eyes?
Why, I'd horse-whip you if I had a horse.
Women should be obscene and not heard.
Mae West (1892-1980)
A hard man is good to find.
An ounce of performance is worth pounds of promises.
Between two evils, I always pick the one I never tried before.
He who hesitates is a damned fool.
His mother should have thrown him away and kept the stork.
I believe in censorship. After all, I made a fortune out of it.
I wrote the story myself. It's about a girl who lost her reputation and never missed it.
Is that a gun in you're pocket or are you just glad to see me?
It's hard to be funny when you have to be clean.
It's not the men in my life that counts - it's the life in my men.
I've been in more laps than a napkin.
Marriage is a great institution, but I'm not ready for an institution yet.
To err is human, but it feels divine.
Too much of a good thing is wonderful.
When I'm good, I'm good. When I'm bad, I'm very good.
Whenever I'm caught between two evils, I take the one I've never tried.
W. C. Fields (1880-1946)
A rich man is nothing but a poor man with money.
A thing worth having is a thing worth cheating for.
An ideal start for matrimony would be to have a drunken rabbi perform a Catholic ceremony in an Episcopalian church. Then it could be declared illegal in the courts.
Any man who hates dogs and loves whiskey can't be all bad.
California is the only state in the union where you can fall asleep under a rose bush in full bloom and freeze to death.
Everyone must believe in something. I believe I'll have another drink.
Fish fuck in it. (When asked why he never drank water)
Horse sense is the thing a horse has which keeps it from betting on people.
I admit I scanned it once, searching for some movie plots... but found only a pack of wild lies. (Fields, on reading the bible)
I always keep a supply of stimulant handy in case I see a snake—which I also keep handy.
(Stimul
I am an expert of electricity. My father occupied the chair of applied electricity at the state prison.
( - sähkötuoli, Sing Sing)
I am free of all prejudice. I hate everyone equally.
I don't believe in dining on an empty stomach.
I exercise extreme self-control. I never drink anything stronger than gin before breakfast
I never drank anything stronger than beer, before I was twelve
In marriage a man must give up many of his old and pleasant habits, even if it means giving up the woman he married.
I've never struck a woman in my life, not even my own mother.
Last week, I went to Philadelphia, but it was closed.
Marriage is a two-way proposition, but never let the woman know she is one of the ways.
Marry an outdoors woman. Then if you throw her out into the yard for the night, she can still survive.
My illness is due to my doctor's insistence that I drink milk, a whitish fluid they force down helpless babies.
Never give a sucker an even break.
( - Älä ikinä päästä tyhmää tasaiselle.)
Never trust your wife behind your back, even if she claims she only wants to wash or scratch it.
Once, during Prohibition, I was forced to live for days on nothing but food and water.
Some weasel took the cork out of my lunch.
(Weasel - roisto, sika.)
Start every day with a smile and get it over with.
The only thing a lawyer won't question is the legitimacy of his mother.
'Twas a woman who drove me to drink, and I never had the courtesy to thank her for it.
Katso myös Haapio, Markku - Parkkinen, Jukka: Päässä tuulee ja ajatuksia sataa (1992) - erityisen ansiokas runsaiden Aku Ankka -sitaattien vuoksi (Barks). Seis ja kiinni! - Kapteeni torkkuu.
Oma kontribuutio
Nix Nix 1506
Lähde sarjakuva "Pekka Pikanen". - Kukaan ei tiedä, mitä se tarkoittaa. Aluteos (Smokey Stover) ei ollut paljon ilmaisevampi - "Notary Zojac".
Beware of computer programmers that carry screwdrivers. - Leonard Brandwein.
Computers are useless. They can only give you answers. - Pablo Picasso.
Programming today is a race between software engineers striving to build bigger and better idiot-proof programs, and the Universe trying to produce bigger and better idiots. So far, the Universe is winning. - Rich Cook.
To err is human, but to really foul things up you need a computer. - Paul Ehrlich.
UNIX is basically a simple operating system, but you have to be a genius to understand the simplicity. - Dennis Ritchie.
Groucho Marx (1895-1977)
A child of five would understand this. Send someone to fetch a child of five.
A hospital bed is a parked taxi with the meter running.
A man is as young as the woman he feels.
( - feels - kopeloi)
Age is not a particularly interesting subject. Anyone can get old. All you have to do is live long enough.
All people are born alike - except Republicans and Democrats.
Anyone who says he can see through women is missing a lot.
As soon as I get through with you, you'll have a clear case for divorce and so will my wife.
Dig trenches? With our men being killed off like flies? There isn't time to dig trenches. We'll have to buy them ready made.
Do you think I could buy back my introduction to you?
Either this man is dead or my watch has stopped.
From the moment I picked up your book until I laid it down, I was convulsed with laughter. Some day I intend reading it.
Go, and never darken my towels again.
Hello, I must be going.
Here's to our wives and girlfriends...may they never meet!
How do you feel about women's rights ? I like either side of them.
( - Right / left)
Humor is reason gone mad.
I am a Marxist - of the Groucho tendency.
I didn't like the play, but then I saw it under adverse conditions - the curtain was up.
I must confess, I was born at a very early age.
I never forget a face, but in your case I'll be glad to make an exception.
I sent the club a wire stating, Please accept my resignation. I don't want to belong to any club that will accept me as a member.
( - Groucho ei päässyt jäseneksi klubiin Los Angelesissa, koska hän oli juutalainen. L.A. oli ja luultavasti edelleen on kuuluisa juutalaisvastaisuudestaan.)
I was married by a judge. I should have asked for a jury.
I wish to be cremated. One tenth of my ashes shall be given to my agent, as written in our contract.
I worked myself up from nothing to a state of extreme poverty.
If I held you any closer I would be on the other side of you.
If you've heard this story before, don't stop me, because I'd like to hear it again.
It is better to have loft and lost than to never have loft at all.
It isn't necessary to have relatives in Kansas City in order to be unhappy.
I've been around so long, I knew Doris Day before she was a virgin.
I've had a perfectly wonderful evening. But this wasn't it.
Last night I shot an elephant in my Pajamas and how he got in my pajamas I'll never know.
Marriage is the chief cause of divorce.
Military intelligence is a contradiction in terms.
Mrs. Teasdale: He's had a change of heart. [Groucho]: A lot of good that'll do him. He's still got the same face.
Mustard's no good without roast beef.
Now there's a man with an open mind - you can feel the breeze from here!
Outside of a dog, a book is a man's best friend. Inside of a dog it's too dark to read.
Paying alimony is like feeding hay to a dead horse.
Politics doesn't make strange bedfellows, marriage does.
Politics is the art of looking for trouble, finding it, misdiagnosing it, and then misapplying the wrong remedies.
Quote me as saying I was misquoted.
Remember, men, you are fighting for the lady’s honor, which is probably more than she ever did.
Send two dozen roses to Room 424 and put 'Emily, I love you' on the back of the bill.
She got her good looks from her father. He's a plastic surgeon.
The secret of life is honesty and fair dealing. If you can fake that, you've got it made.
There is no sweeter sound than the crumbling of your fellow man.
There's one way to find out if a man is honest-ask him. If he says 'yes,' you know he is a crook.
Those are my principles, and if you don't like them... well, I have others.
Time flies like an arrow. Fruit flies like a banana.
( - Aika lentää - hedelmäkärpäset...)
Time wounds all heels.
( - Heel - hölmö tai likaisen työn tekijä gangsteriporukassa ; time heals all wounds)
To Margret Dumont: I can see you and I married. I can see you bending over the stove. I can't see the stove!
We took pictures of the native girls, but they weren't developed. . . But we're going back next week.
Well, Art is Art, isn't it? Still, on the other hand, water is water. And east is east and west is west and if you take cranberries and stew them like applesauce they taste much more like prunes than rhubarb does. Now you tell me what you know.
Who are you going to believe, me or your own eyes?
Why, I'd horse-whip you if I had a horse.
Women should be obscene and not heard.
Mae West (1892-1980)
A hard man is good to find.
An ounce of performance is worth pounds of promises.
Between two evils, I always pick the one I never tried before.
He who hesitates is a damned fool.
His mother should have thrown him away and kept the stork.
I believe in censorship. After all, I made a fortune out of it.
I wrote the story myself. It's about a girl who lost her reputation and never missed it.
Is that a gun in you're pocket or are you just glad to see me?
It's hard to be funny when you have to be clean.
It's not the men in my life that counts - it's the life in my men.
I've been in more laps than a napkin.
Marriage is a great institution, but I'm not ready for an institution yet.
To err is human, but it feels divine.
Too much of a good thing is wonderful.
When I'm good, I'm good. When I'm bad, I'm very good.
Whenever I'm caught between two evils, I take the one I've never tried.
W. C. Fields (1880-1946)
A rich man is nothing but a poor man with money.
A thing worth having is a thing worth cheating for.
An ideal start for matrimony would be to have a drunken rabbi perform a Catholic ceremony in an Episcopalian church. Then it could be declared illegal in the courts.
Any man who hates dogs and loves whiskey can't be all bad.
California is the only state in the union where you can fall asleep under a rose bush in full bloom and freeze to death.
Everyone must believe in something. I believe I'll have another drink.
Fish fuck in it. (When asked why he never drank water)
Horse sense is the thing a horse has which keeps it from betting on people.
I admit I scanned it once, searching for some movie plots... but found only a pack of wild lies. (Fields, on reading the bible)
I always keep a supply of stimulant handy in case I see a snake—which I also keep handy.
(Stimul
I am an expert of electricity. My father occupied the chair of applied electricity at the state prison.
( - sähkötuoli, Sing Sing)
I am free of all prejudice. I hate everyone equally.
I don't believe in dining on an empty stomach.
I exercise extreme self-control. I never drink anything stronger than gin before breakfast
I never drank anything stronger than beer, before I was twelve
In marriage a man must give up many of his old and pleasant habits, even if it means giving up the woman he married.
I've never struck a woman in my life, not even my own mother.
Last week, I went to Philadelphia, but it was closed.
Marriage is a two-way proposition, but never let the woman know she is one of the ways.
Marry an outdoors woman. Then if you throw her out into the yard for the night, she can still survive.
My illness is due to my doctor's insistence that I drink milk, a whitish fluid they force down helpless babies.
Never give a sucker an even break.
( - Älä ikinä päästä tyhmää tasaiselle.)
Never trust your wife behind your back, even if she claims she only wants to wash or scratch it.
Once, during Prohibition, I was forced to live for days on nothing but food and water.
Some weasel took the cork out of my lunch.
(Weasel - roisto, sika.)
Start every day with a smile and get it over with.
The only thing a lawyer won't question is the legitimacy of his mother.
'Twas a woman who drove me to drink, and I never had the courtesy to thank her for it.
Katso myös Haapio, Markku - Parkkinen, Jukka: Päässä tuulee ja ajatuksia sataa (1992) - erityisen ansiokas runsaiden Aku Ankka -sitaattien vuoksi (Barks). Seis ja kiinni! - Kapteeni torkkuu.
Oma kontribuutio
Nix Nix 1506
Lähde sarjakuva "Pekka Pikanen". - Kukaan ei tiedä, mitä se tarkoittaa. Aluteos (Smokey Stover) ei ollut paljon ilmaisevampi - "Notary Zojac".
27. toukokuuta 2006
Riemukunniatohtori
Akateemikko Eino Jutikkala vihittiin eilisessä promootiossa riemukunniatohtoriksi.
Hän on syntynyt 24.10.1907 ja väitellyt tohtoriksi 1932 eli hiukan alle 75 vuotta sitten.
HIIT-tutkimuslaitoksen ovessa tuli Kaitsu vastaan. Esittelin ja kerroin, että kaveri väitteli fil. tohtoriksi 25-vuotiaaksi. Kaitsun mentyä Jutikkala sanoi että niin, hän oli väitellessään 24.
Poikani oli hakenut hänet Merikadulta, vaikka hän oli sanonut voivansa hyvin kävellä Ruoholahteen ja että kulujakin aiheutuu.
Hiljan soitin ja kysyin, voisiko akateemikko harkita, että jospa antaisi merkittäviä teoksiaan julkaistavaksi veloituksetta Creative Commons -lisenssillä, niitä kun ei mistään saa, varsinkaan Suomen talonpojan historiaa eikä hänen 1930-luvulla toimittamaansa Suomen kulttuurihistoriaa, jonka rinnalla uudemmat samannimiset kirjat ovat kiusallisia vitsejä.
Hän ymmärsi asian, mietti sekunnin tai mahdollisesti kaksi ja ilmoitti pitävänsä ajatusta hyvänä ja suostuvansa siihen mielihyvin.
Häpesin WSOY:n puolesta, mutta se ei ollut ensimmäinen kerta eikä varmaan ole viimeinen. Erkko ja WSOY eivät ole panneet tikkua ristiin toimittaakseen yleisön saataville verkkoon niitä vähiä kirjoja, joiden sisällöllinen arvo on osoittautunut pysyväksi.
Kirjoitan tämän naiivin ihailevan blogin, koska Jutikkalalta olen oppinut, että päin vastoin kuin usein sanotan kaikki ei ole suhteellista ja että todella on ihmisiä, jotka pyrkivät niin sanottuun objektiivisuuteen eli tiedeyhteisön hyväksyminen tavoin varmistettujen tosiasioiden monipuoliseen ja huolelliseen punnintaan.
Niinpä olen sitä mieltä, että tiede todella on jotain, samoin kuin taide. En tietenkään kuvittele, että näissä asioissa kukaan olisi sillä tavalla oikeassa, ettei siihen olisi mitään lisäämistä, mutta tiedän, että tämä pyrkimys vahvaan ja armottomaan ajatteluun on olemassa.
Myöhemmin samana päivänä hän piti pyytämäni luennon kuulijoille, jotka olivat enimmäksen tekniikan tohtoreita, meidän väkeämme tai sitten Nokian. Kalvot oli tehty - akteemikko oli hyvin tarkka ja hiukan ihmeissään ja hyvin kiinnostunut siitä, miten skannasimme ja tulostimme kalvot. Minä oli kiinnostunut hänen kartogrammeja sisältävästä kirjastaan, mutta se meni mustan salkun uumeniin.
Aiheena olivat pienryhmät ja väestöryhmien verkostoituminen Suomessa ja Euroopassa etenkin taloutta silmälläpitäen. Luennon aikana yksi muistiinpanolappu putosi lattialle ja toinen yritti piirtoheittimelle ylösalaisin. Kumpikan ei aiheuttanut edes hidastusta puheeseen, oivallisesti artikuloituihin, virheettömiin lauseisiin.
Kolmen neljännestunnin kuluttua tyhmemmätkin tohtorit tajusivat, etteivät olleet kuulleet koskaan tämän tasoista luentoa eivätkä varmaan tulisi kuulemaan.
Keskustelun aikana joku kuulijoista kysyi asiaa, josta kaikilla oli mielipide. Akateemikko sanoi:" En vastaa tuohon, koska en ole itse tarkastanut asian faktoja."
Kuuntelimme tietämättä mitä ajatella. Tukeutuminen varmistettuihin tosiasioihin ei ole välttämättä muotia tieteellisessä keskustelussa, jossa tavallisimmin vedotaan tunnettuihin tosiasioihin. Tieteen teoriaa tutkineet tietävät, että siinä on ero - iso ero.
Toisaalta Jutikkala on ollut näkemässä tunnettujen tosiasioiden kaatumista usein. "Jatkosodan aikana istuimme Mika Waltarin kanssa Hotelli Helsingin tiloissa. Stalingradin taistelun aikana päättelin, että Saksa häviää sodan."
Luullakseni Jutikkalan yksi tehtävä oli pitää Waltaria silmällä. "Meitä oli Valtion tiedotuslaitoksen tehtävissä yhdeksön henkilöä, jotka saivat myöhemmin akateemikon arvonimen."
Juotiin kahvia. Kuultiin pari muuta esitystä. Akateemikko kyydittiin takaisin TKK:n Sjökullasta kotiinsa. Kulojettajana toiminut nuorempi poikani mainitsi, että akateemikko oli maininnut ikääntymisen kiusoista. Hiihto oli jäänyt vähälle ja ruohonleikkuu Sääksmäellä oli muuttumassa todelliseksi työksi. Kotona oli vastaanottamassa "sukulaistyttö", täysinpalvelullut yleisen kirjallisuuden professori Maija Lehtonen, jonka kirjoitus "Pelon kirjallisuushistoriasta" on Kanavassa 3/2006. Maija tuli tässä taannoin Helsinkiin opiskelemaan kirjallisuutta ja sai kortteerin Eino-enon luota. Jutikkala julkaisee jatkuvasti Historiallisessa Aikakauskirjassa. Olin itse arvioinut erään teossarjan, jossa hän oli yhtenä toimittajana (Kansallisbiogrfia), joten kun soitin seuraavan kerran, hän sanoi: "Tohtori oli kovin ystävällinen." Hän näyttää käyttävän keskustelussa akateemisia arvoja, ei virkanimikkeitä.
Kerran olin päättämässä Tieto-Finlandiasta. Päädyimme Ylikankaan "Tie Tampereelle" -teokseen. Tiesin, että Ylikangas, jolla on taipumusta innostua, oli jonkin kahakan yhteydessä kirjoittanut Jutikkalasta hyvinkin hävyttömästi ja henkilökohtaisia motiiveja uumoillen, Jutikkala kun oli epäillyt Ylikankaan lähteiden käyttöä. Niinpä soitin Jutikkalalle ja pyysin häntä ojentamaan palkinnon ja pitämään puheen. Hän pyysi miettimisaikaa ja sanoi sitten suostuvansa, koska teos oli hänestä ansiokas.
Taisin sanoa ääneen: "Amicus Plato, sed magis amicus veritas." - Lause on pantu toistenkin suuhun, mutta Aristoteleen väitetään siis sanoneen, että Platon on ystävä mutta totuus on parempi ystävä.
Vielä yksi lisäys tähän panegyriaan eli ylistyskirjoitukseen - tietääkseni akateemikko Jutikkala ei ole koskaan kuulunut porukoihin eikä istuskellut kabineteissa. Tietääkseni hän ei ole jättänyt kantaansa esittämättä silloin kun esimerkiksi konsistorissa on ollut äänestettävä. Tentissä reputtaneet ovat vihjailleet häntä nais- tai vasemmistovihamieliseksi tai ties mitä mutta ne puheet ovat aina haihtuneet savuna tuuleen, koska ilkeämmätkin oppilaat ovat ymmärtäneet, että tämä professori vaatii eleettömästi mutta tinkimättömästi tasoa.
Lukekaapa joskus esimerkiksi se pääsykoekirja poliittisesta historiasta - aineesta josta on julkaistu niin sanoakseni yhtä ja toista. Tai jos haluatte todellista kiihdykettä ajattelulle, lukekaa teos "Kuolemalla on aina syynsä. Maailman väestöhistorian ääriviivoja."
Hän on syntynyt 24.10.1907 ja väitellyt tohtoriksi 1932 eli hiukan alle 75 vuotta sitten.
HIIT-tutkimuslaitoksen ovessa tuli Kaitsu vastaan. Esittelin ja kerroin, että kaveri väitteli fil. tohtoriksi 25-vuotiaaksi. Kaitsun mentyä Jutikkala sanoi että niin, hän oli väitellessään 24.
Poikani oli hakenut hänet Merikadulta, vaikka hän oli sanonut voivansa hyvin kävellä Ruoholahteen ja että kulujakin aiheutuu.
Hiljan soitin ja kysyin, voisiko akateemikko harkita, että jospa antaisi merkittäviä teoksiaan julkaistavaksi veloituksetta Creative Commons -lisenssillä, niitä kun ei mistään saa, varsinkaan Suomen talonpojan historiaa eikä hänen 1930-luvulla toimittamaansa Suomen kulttuurihistoriaa, jonka rinnalla uudemmat samannimiset kirjat ovat kiusallisia vitsejä.
Hän ymmärsi asian, mietti sekunnin tai mahdollisesti kaksi ja ilmoitti pitävänsä ajatusta hyvänä ja suostuvansa siihen mielihyvin.
Häpesin WSOY:n puolesta, mutta se ei ollut ensimmäinen kerta eikä varmaan ole viimeinen. Erkko ja WSOY eivät ole panneet tikkua ristiin toimittaakseen yleisön saataville verkkoon niitä vähiä kirjoja, joiden sisällöllinen arvo on osoittautunut pysyväksi.
Kirjoitan tämän naiivin ihailevan blogin, koska Jutikkalalta olen oppinut, että päin vastoin kuin usein sanotan kaikki ei ole suhteellista ja että todella on ihmisiä, jotka pyrkivät niin sanottuun objektiivisuuteen eli tiedeyhteisön hyväksyminen tavoin varmistettujen tosiasioiden monipuoliseen ja huolelliseen punnintaan.
Niinpä olen sitä mieltä, että tiede todella on jotain, samoin kuin taide. En tietenkään kuvittele, että näissä asioissa kukaan olisi sillä tavalla oikeassa, ettei siihen olisi mitään lisäämistä, mutta tiedän, että tämä pyrkimys vahvaan ja armottomaan ajatteluun on olemassa.
Myöhemmin samana päivänä hän piti pyytämäni luennon kuulijoille, jotka olivat enimmäksen tekniikan tohtoreita, meidän väkeämme tai sitten Nokian. Kalvot oli tehty - akteemikko oli hyvin tarkka ja hiukan ihmeissään ja hyvin kiinnostunut siitä, miten skannasimme ja tulostimme kalvot. Minä oli kiinnostunut hänen kartogrammeja sisältävästä kirjastaan, mutta se meni mustan salkun uumeniin.
Aiheena olivat pienryhmät ja väestöryhmien verkostoituminen Suomessa ja Euroopassa etenkin taloutta silmälläpitäen. Luennon aikana yksi muistiinpanolappu putosi lattialle ja toinen yritti piirtoheittimelle ylösalaisin. Kumpikan ei aiheuttanut edes hidastusta puheeseen, oivallisesti artikuloituihin, virheettömiin lauseisiin.
Kolmen neljännestunnin kuluttua tyhmemmätkin tohtorit tajusivat, etteivät olleet kuulleet koskaan tämän tasoista luentoa eivätkä varmaan tulisi kuulemaan.
Keskustelun aikana joku kuulijoista kysyi asiaa, josta kaikilla oli mielipide. Akateemikko sanoi:" En vastaa tuohon, koska en ole itse tarkastanut asian faktoja."
Kuuntelimme tietämättä mitä ajatella. Tukeutuminen varmistettuihin tosiasioihin ei ole välttämättä muotia tieteellisessä keskustelussa, jossa tavallisimmin vedotaan tunnettuihin tosiasioihin. Tieteen teoriaa tutkineet tietävät, että siinä on ero - iso ero.
Toisaalta Jutikkala on ollut näkemässä tunnettujen tosiasioiden kaatumista usein. "Jatkosodan aikana istuimme Mika Waltarin kanssa Hotelli Helsingin tiloissa. Stalingradin taistelun aikana päättelin, että Saksa häviää sodan."
Luullakseni Jutikkalan yksi tehtävä oli pitää Waltaria silmällä. "Meitä oli Valtion tiedotuslaitoksen tehtävissä yhdeksön henkilöä, jotka saivat myöhemmin akateemikon arvonimen."
Juotiin kahvia. Kuultiin pari muuta esitystä. Akateemikko kyydittiin takaisin TKK:n Sjökullasta kotiinsa. Kulojettajana toiminut nuorempi poikani mainitsi, että akateemikko oli maininnut ikääntymisen kiusoista. Hiihto oli jäänyt vähälle ja ruohonleikkuu Sääksmäellä oli muuttumassa todelliseksi työksi. Kotona oli vastaanottamassa "sukulaistyttö", täysinpalvelullut yleisen kirjallisuuden professori Maija Lehtonen, jonka kirjoitus "Pelon kirjallisuushistoriasta" on Kanavassa 3/2006. Maija tuli tässä taannoin Helsinkiin opiskelemaan kirjallisuutta ja sai kortteerin Eino-enon luota. Jutikkala julkaisee jatkuvasti Historiallisessa Aikakauskirjassa. Olin itse arvioinut erään teossarjan, jossa hän oli yhtenä toimittajana (Kansallisbiogrfia), joten kun soitin seuraavan kerran, hän sanoi: "Tohtori oli kovin ystävällinen." Hän näyttää käyttävän keskustelussa akateemisia arvoja, ei virkanimikkeitä.
Kerran olin päättämässä Tieto-Finlandiasta. Päädyimme Ylikankaan "Tie Tampereelle" -teokseen. Tiesin, että Ylikangas, jolla on taipumusta innostua, oli jonkin kahakan yhteydessä kirjoittanut Jutikkalasta hyvinkin hävyttömästi ja henkilökohtaisia motiiveja uumoillen, Jutikkala kun oli epäillyt Ylikankaan lähteiden käyttöä. Niinpä soitin Jutikkalalle ja pyysin häntä ojentamaan palkinnon ja pitämään puheen. Hän pyysi miettimisaikaa ja sanoi sitten suostuvansa, koska teos oli hänestä ansiokas.
Taisin sanoa ääneen: "Amicus Plato, sed magis amicus veritas." - Lause on pantu toistenkin suuhun, mutta Aristoteleen väitetään siis sanoneen, että Platon on ystävä mutta totuus on parempi ystävä.
Vielä yksi lisäys tähän panegyriaan eli ylistyskirjoitukseen - tietääkseni akateemikko Jutikkala ei ole koskaan kuulunut porukoihin eikä istuskellut kabineteissa. Tietääkseni hän ei ole jättänyt kantaansa esittämättä silloin kun esimerkiksi konsistorissa on ollut äänestettävä. Tentissä reputtaneet ovat vihjailleet häntä nais- tai vasemmistovihamieliseksi tai ties mitä mutta ne puheet ovat aina haihtuneet savuna tuuleen, koska ilkeämmätkin oppilaat ovat ymmärtäneet, että tämä professori vaatii eleettömästi mutta tinkimättömästi tasoa.
Lukekaapa joskus esimerkiksi se pääsykoekirja poliittisesta historiasta - aineesta josta on julkaistu niin sanoakseni yhtä ja toista. Tai jos haluatte todellista kiihdykettä ajattelulle, lukekaa teos "Kuolemalla on aina syynsä. Maailman väestöhistorian ääriviivoja."
26. toukokuuta 2006
Dan Brownin koodi
Laatulehtien laatuarvostelijat ovat jokseenkin yksimielisesti haukkuneet Don Brownin "da Vinci -koodin". Nyt kirja alkaa olla Suomessakin aivan huikea menestys ja sen oheiskirjat ja oheistuotteet menevät kuin kuumille kiville.
Olen itse laatuarvostelija eli olen kirjoittanut arvostettuihin sanoma- ja aikakauslehtiin suuren määrän arvosteluja ja jakanut omasta mielestäni tasapuolisesti kiitosta ja moitetta.
Olen samaa mieltä kuin laatukollegat. Kirja on mielestäni huono. Toisaalta häpeän joka toinen torstai snobismiani. Yksi tapa rangaista lihaa on kirjoittaa blogia, kun tietää, että kaiken Internetiin liittyvän, varsinkin blogien, pitäisi katsoa olevan vakavalle kirjoittajalle ja ennen kaikkea tutkijalle sopimatonta, arvostelukyvyn vakavaa varurioitumista osoittavaa puuhailua, joka on omiaan herättämään kunnioitetuissa kollegoissa sen käsityksen, että asianomainen olisi toimitettava suoraan, lähtöruudun kautta käymättä, pyöreään koppiin ja sieltä eläkkeelle.
Niinpä luin kirjan, jota siis myytiin 40 miljoonaa kappaletta ilmestymisvuonnaan ja myöhemmin paljon enemmän. Olen lukenut ihastuneena tekijänoikeusjutun Baigent and Leigh v. Random House Group Limited High Court of Justice 7.4.2006 antaman päätöksen. Perusteluista käy muun ohella ilmi, että romaanin henkilö Teabing on anagrammi tekijänoikeusjutun kantajien Baigentin ja Leighin nimistä.
Parhaaseen brittitapaan tuomari on kirjoittanut perustelut reippaasti. Hän toteaa muun muassa: "As is usual with books that attract a lot of publicity they have attracted the wrath of the literary experts of the world." Hän esittää muutaman esimerkin.
Suomessa katsoin Helsingin Sanomien Tommi Aition suomennoksesta tuoreeltaan eli 9.8.2004 kirjoittaman arvion, jossa kirja katsotaan tavanomaiseksi ja oppineisuus Trivial Pursuit -luonteiseksi.
Tästäkin olen samaa mieltä.
Tämä kirjoitus ei kuitenkaan ole arvostelu. En ymmärrä da Vinci -koodin enkä muuten myöskään Harry Potterin valtavaa menestystä. Luulisin näkeväni molemmissa eräitä ansioita, jotka saattavat jäädä kirjallisen perinteen sisältä katsoen huomaamatta.
Maailma on muuttunut. Se on uskoni. Tosiasia se tietenkään ei ole. Nämä arviot osoittautuvat tosiksi tai vääriksi pitkän ajan kuluttua. En tule näkemään sitä aikaa. Paitsi jos muutos on ollut niin tavattoman raju, että se todistaa itsensä ennennäkemättömän lyhyessä ajassa. Se ei ole aivan mahdotonta.
Maailman muuttuessa mielen maisema muuttuu. Tämä on tosiasia. Niin käy joka kerta. Niin on käynyt kymmenen tuhatta vuotta.
Keskeinen osa mielen maisemaa on uskomusten ja arvostusten järjestelmä. Neanderthalin ihminen ja hänen kilpailijansa, meidän esi-isämme, värjäsivät hautoja punamullalla ja panivat hautaan kukkia ja esineitä. Se merkitsee jotain, mentaalista eli mielikuvitukseen perustuvaa ulottuvuutta, jonka ainakin toistaiseksi arvellaan puuttuvan eläimiltä. Puhe on siis tulevaisuuden ennakoimisesta.
Euroopassa nousi 1700-luvulla ääniä, jotka liittyen Jeesukseen ja Moosekseen, Buddhaan ja hyvin moniin muihin julistivat, että ihmisen surmaaminen ei ole oikein. Sen kunniaksi pantiin giljotiini käymään täysillä ja aloitettiin mittakaavallisesti kaiken aikaisemman - Timur-kaania ehkä lukuun ottamatta - ylittävä lahtaus. Varhain 1800-luvulla keksittiin eläinsuojelu, joka oli uusi ja kuohuttava ajatus. Vielä puoli vuosisataa sitten ainakin katolisessa etelässä esiintyi sellaistakin tulkintaa, että koska eläimellä ei ole kuolematonta sielua, sen armahtaminen ruumiilliselta kivulta on joka suhteessa perusteetonta.
Alkaen vuodesta 1989 suuret kertomukset ja Berliinin muuri kaatuivat ja sitten kävi ilmi, että kaksi sivuutetuksi luultua suuntausta, nimittäin uskonnollinen kiihko ja kansalliskiihko, elivät ja voivat hyvin.
Yhdysvaltain presidenttinä on Taliban-henkinen mies. Sanon näin, koska Bushilla näyttäisi olevan mielestään parempi, perustellumpi tai joka tapauksessa velvoittavampi käsitys oikeasta ja väärästä kuin muilla ihmisillä. Tämä on uutta. Poliitikot ja ruhtinaat ja ennen kaikkea rahamiehet ovat perinteisesti olleet tätä mieltä, mutta he ovat arvelleet, että joko on perustettava diktatuuri (Stalin, Hitler, Mao) tai sitten on teeskenneltävä ja sahattava äänestävää yleisöä silmään (Yhdysvallat aikaisemmin - eurooppalainen perinne). Lisäksi on nähty joitakin erikoislaatuisia johtohahmoja, jotka ovat vakavissaan olleet sillä kannalla, että porukalla miettien saattaa hyvinkin saada parempia tuloksia kuin yksin arvaillessa.
Dan Brown ja Harry Potter vetoavat luuloni mukaan uuteen fundamentalismiin. Esitän siis tulkinnan, että "da Vinci koodi" on oikeastaan George W. Bush -henkinen tarina. Se on tarina oikeammin oikeassa olemisesta.
Tavanomaisemmat jännärit - joita suuresti rakastan - pysyttelevät yleensä perinteisen rikoslain ja perustuslakien puitteissa eli mysteeri on esimerkiksi murha tai joukkomurha ja tehtävä on esimerkiksi lainrikkojan paljastaminen. Tällainen kirja tai elokuva on mielestäni suoraan verrattavissa kirkossa käymiseen: saadaan vahvistusta ja virvoitusta ja tullaan kotiin juomaan kahvia ja siirrytään normaaliin päiväjärjestykseen. Myös kauhutarina miellyttää lasta ja aikuista lupauksella paluusta tavanomaiseen todellisuuteen.
Jos näin on, olen oikeastaan aika hyvilläni Dan Brownin menestyksestä. Kirjan tarina käänteineen on keskeisesti minun maailmaani - olen luennoinut 20 vuotta koko lailla samoista asioista ja lukiessani näen suoraan, mitä approbatur-tason lähteitä kirjoittaja tai oikeastaan hänen rouvansa on käyttänyt. Approbatur ei ole pelkkää vähättelyä. Esimerkiksi taidehistoriassa välkähtelee Sir Ernest Gombrich, joka on välttämätöntä lukemista ja todella fiksu. Hänen komea teoksensa The Story of Art ilmestyi 1950.
Mika Waltari suunnitteli pitkään kirjaa Filip Kauniista, Innocentius II:sta ja Temppeliherroista. Waltarin viisautta ja taitoa osoittaa, että hän ei edennyt hankkeessaan, vaan julkaisi sitä vastoin myöhäiset roomalaisromaaninsa, jotka ovat vakiintuneessa mielessä kristillisiä - ja paljon muistikuvianne parempi.
Olen itse laatuarvostelija eli olen kirjoittanut arvostettuihin sanoma- ja aikakauslehtiin suuren määrän arvosteluja ja jakanut omasta mielestäni tasapuolisesti kiitosta ja moitetta.
Olen samaa mieltä kuin laatukollegat. Kirja on mielestäni huono. Toisaalta häpeän joka toinen torstai snobismiani. Yksi tapa rangaista lihaa on kirjoittaa blogia, kun tietää, että kaiken Internetiin liittyvän, varsinkin blogien, pitäisi katsoa olevan vakavalle kirjoittajalle ja ennen kaikkea tutkijalle sopimatonta, arvostelukyvyn vakavaa varurioitumista osoittavaa puuhailua, joka on omiaan herättämään kunnioitetuissa kollegoissa sen käsityksen, että asianomainen olisi toimitettava suoraan, lähtöruudun kautta käymättä, pyöreään koppiin ja sieltä eläkkeelle.
Niinpä luin kirjan, jota siis myytiin 40 miljoonaa kappaletta ilmestymisvuonnaan ja myöhemmin paljon enemmän. Olen lukenut ihastuneena tekijänoikeusjutun Baigent and Leigh v. Random House Group Limited High Court of Justice 7.4.2006 antaman päätöksen. Perusteluista käy muun ohella ilmi, että romaanin henkilö Teabing on anagrammi tekijänoikeusjutun kantajien Baigentin ja Leighin nimistä.
Parhaaseen brittitapaan tuomari on kirjoittanut perustelut reippaasti. Hän toteaa muun muassa: "As is usual with books that attract a lot of publicity they have attracted the wrath of the literary experts of the world." Hän esittää muutaman esimerkin.
Suomessa katsoin Helsingin Sanomien Tommi Aition suomennoksesta tuoreeltaan eli 9.8.2004 kirjoittaman arvion, jossa kirja katsotaan tavanomaiseksi ja oppineisuus Trivial Pursuit -luonteiseksi.
Tästäkin olen samaa mieltä.
Tämä kirjoitus ei kuitenkaan ole arvostelu. En ymmärrä da Vinci -koodin enkä muuten myöskään Harry Potterin valtavaa menestystä. Luulisin näkeväni molemmissa eräitä ansioita, jotka saattavat jäädä kirjallisen perinteen sisältä katsoen huomaamatta.
Maailma on muuttunut. Se on uskoni. Tosiasia se tietenkään ei ole. Nämä arviot osoittautuvat tosiksi tai vääriksi pitkän ajan kuluttua. En tule näkemään sitä aikaa. Paitsi jos muutos on ollut niin tavattoman raju, että se todistaa itsensä ennennäkemättömän lyhyessä ajassa. Se ei ole aivan mahdotonta.
Maailman muuttuessa mielen maisema muuttuu. Tämä on tosiasia. Niin käy joka kerta. Niin on käynyt kymmenen tuhatta vuotta.
Keskeinen osa mielen maisemaa on uskomusten ja arvostusten järjestelmä. Neanderthalin ihminen ja hänen kilpailijansa, meidän esi-isämme, värjäsivät hautoja punamullalla ja panivat hautaan kukkia ja esineitä. Se merkitsee jotain, mentaalista eli mielikuvitukseen perustuvaa ulottuvuutta, jonka ainakin toistaiseksi arvellaan puuttuvan eläimiltä. Puhe on siis tulevaisuuden ennakoimisesta.
Euroopassa nousi 1700-luvulla ääniä, jotka liittyen Jeesukseen ja Moosekseen, Buddhaan ja hyvin moniin muihin julistivat, että ihmisen surmaaminen ei ole oikein. Sen kunniaksi pantiin giljotiini käymään täysillä ja aloitettiin mittakaavallisesti kaiken aikaisemman - Timur-kaania ehkä lukuun ottamatta - ylittävä lahtaus. Varhain 1800-luvulla keksittiin eläinsuojelu, joka oli uusi ja kuohuttava ajatus. Vielä puoli vuosisataa sitten ainakin katolisessa etelässä esiintyi sellaistakin tulkintaa, että koska eläimellä ei ole kuolematonta sielua, sen armahtaminen ruumiilliselta kivulta on joka suhteessa perusteetonta.
Alkaen vuodesta 1989 suuret kertomukset ja Berliinin muuri kaatuivat ja sitten kävi ilmi, että kaksi sivuutetuksi luultua suuntausta, nimittäin uskonnollinen kiihko ja kansalliskiihko, elivät ja voivat hyvin.
Yhdysvaltain presidenttinä on Taliban-henkinen mies. Sanon näin, koska Bushilla näyttäisi olevan mielestään parempi, perustellumpi tai joka tapauksessa velvoittavampi käsitys oikeasta ja väärästä kuin muilla ihmisillä. Tämä on uutta. Poliitikot ja ruhtinaat ja ennen kaikkea rahamiehet ovat perinteisesti olleet tätä mieltä, mutta he ovat arvelleet, että joko on perustettava diktatuuri (Stalin, Hitler, Mao) tai sitten on teeskenneltävä ja sahattava äänestävää yleisöä silmään (Yhdysvallat aikaisemmin - eurooppalainen perinne). Lisäksi on nähty joitakin erikoislaatuisia johtohahmoja, jotka ovat vakavissaan olleet sillä kannalla, että porukalla miettien saattaa hyvinkin saada parempia tuloksia kuin yksin arvaillessa.
Dan Brown ja Harry Potter vetoavat luuloni mukaan uuteen fundamentalismiin. Esitän siis tulkinnan, että "da Vinci koodi" on oikeastaan George W. Bush -henkinen tarina. Se on tarina oikeammin oikeassa olemisesta.
Tavanomaisemmat jännärit - joita suuresti rakastan - pysyttelevät yleensä perinteisen rikoslain ja perustuslakien puitteissa eli mysteeri on esimerkiksi murha tai joukkomurha ja tehtävä on esimerkiksi lainrikkojan paljastaminen. Tällainen kirja tai elokuva on mielestäni suoraan verrattavissa kirkossa käymiseen: saadaan vahvistusta ja virvoitusta ja tullaan kotiin juomaan kahvia ja siirrytään normaaliin päiväjärjestykseen. Myös kauhutarina miellyttää lasta ja aikuista lupauksella paluusta tavanomaiseen todellisuuteen.
Jos näin on, olen oikeastaan aika hyvilläni Dan Brownin menestyksestä. Kirjan tarina käänteineen on keskeisesti minun maailmaani - olen luennoinut 20 vuotta koko lailla samoista asioista ja lukiessani näen suoraan, mitä approbatur-tason lähteitä kirjoittaja tai oikeastaan hänen rouvansa on käyttänyt. Approbatur ei ole pelkkää vähättelyä. Esimerkiksi taidehistoriassa välkähtelee Sir Ernest Gombrich, joka on välttämätöntä lukemista ja todella fiksu. Hänen komea teoksensa The Story of Art ilmestyi 1950.
Mika Waltari suunnitteli pitkään kirjaa Filip Kauniista, Innocentius II:sta ja Temppeliherroista. Waltarin viisautta ja taitoa osoittaa, että hän ei edennyt hankkeessaan, vaan julkaisi sitä vastoin myöhäiset roomalaisromaaninsa, jotka ovat vakiintuneessa mielessä kristillisiä - ja paljon muistikuvianne parempi.
25. toukokuuta 2006
Joel Lehtonen
Joel Lehtonen: "Kuolleet omenapuut" (1918) - Muttisen Aapeli sodassa - Project Gutenberg.
- - - Lukekaa. Ei ole Suomen kirjallisuudessa ainakaan monta parempaa novellia. "Putkinotko" ilmestyi 1919-1920.
Uskomattoman rohkea teksti, ajankohdan ja sen tunnelmat huomioon ottaen. Saattaa olla koko vapaussotakokemus pähkinänkuoressa, luumun kivenä.
- - - Lukekaa. Ei ole Suomen kirjallisuudessa ainakaan monta parempaa novellia. "Putkinotko" ilmestyi 1919-1920.
Uskomattoman rohkea teksti, ajankohdan ja sen tunnelmat huomioon ottaen. Saattaa olla koko vapaussotakokemus pähkinänkuoressa, luumun kivenä.
MUTTISEN AAPELI SODASSA
eli lapsettoman Mannun kosto.
Savossa Varkauden tehtaalla vuonna 1918. Talvinen yö. Seuraava päivä on
helmikuun 21:s.
Kiväärit räiskävät ja kuularuiskut ratisevat silloin tällöin pimeydessä.
Osasto Suomen vastamuodostettua ja vielä vapaaehtoista armeijaa
piirittää tehdasta, jossa on parituhatta suomalaista sosialistia,
kapinassa omaa hallitustaan vastaan, täällä niinkuin monilla muillakin
seuduilla, -- Venäjällä kuohuvien yleismaailmallisten aatteiden
kiihottamina ja Suomessa vielä juonittelevien venäläisten aseistamina
nujertamaan niitä kansalaisiaan, jotka tahtovat vapauttaa pienen maansa
venäläisistä.
Pohjaton pimeys. Ainoastaan joskus kohoavat taivaalle salaperäisinä
valonheittäjien säteet tuolta sahalta päin, sillä piiritetyillä on
tehtaan telakalta otettuja laivojen valonheittäjiä, -- sen matalan mäen
takaa, jonka toisella puolella ystävämme Muttinen makaa hangessa. Ei
kuitenkaan rintamaketjussa, vaan jätettynä varaväkeen, vartiostoon
rautatielinjan vierelle.
Valonheittäjien häikäisy osuu kauempana notkelmien aukoista rataan,
saattaen kiskot heikosti kiiltämään ja paljastaen paikoin vartijoitakin,
joita seisoo aina lyhyen välimatkan päässä.
He seisovat, vaikka ovat lähempänä vaaraa kuin Muttinen, joka makaa. Ja
pelkää.
Ja hän ajattelee, ajattelee.
Hänen takanaan kunnaalla on talo, sinne on tuotu haavoittuneita, sillä
jo eilen on tällä kertaa taisteltu, ja punaiset, -- ne ovat lyöneet
hyökkääjät takaisin jäälohkareista ja laivanrakennuslevyistä tehtyjen
patteriensa suojasta. Muttinen ajattelee: Mitä, jos he voittavat? Jos
eivät tottele tykkejäkään? Vaan ryntäävät kimppuun, nuo punaiset
paholaiset. Saavat kiinni hänet, raatelevat, puhkaisevat vatsan,
leikkaavat korvat, kaivelevat silmät päästä, niinkuin ne toisaalla
maassa kuuluvat tehneen.
Mutta pakoon ei voi lähteä; täytyy olla tässä, asian puolesta.
Tumman talon kulmalla kasvaa muutamia ikivanhoja kuusia, jotka näyttävät
valon joskus niihin sattuessa Muttisesta aavemaisilta. Sitten ne jälleen
pimenevät.
Yötuuli puhaltaa välistä, ja kuusissa käy silloin huokaus, joka tuntuu
Muttisesta milloin surunvoittoiselta, milloin niin synkältä, kuin se
uhkaisi jollakin hirveällä, -- haastaisi ikäänkuin jostakin kostosta;
ainoastaan joskus soi tuuli hiukan iloisemmasti, riippuen Muttisen
omista mielialoista.
Mistä tuo iloinen vivahdus? Siitäkö toivosta, joka pilkahtaa Muttisessa,
että Suomi saadaan viimeinkin vapaaksi? Monet etelämpänä ja lännessä
käydyt taistelut, joissa maan kansallinen, enimmäkseen talonpojista
koottu armeija on torjunut venäläisten sotaväen ja suomalaisten
punaisten raivoisat ryntäykset, lupaavat onnea.
Mutta kuinka pitkäksi aikaa? kysyy Muttinen itseltään ja katselee
mietteissään korkeuteen, syvään korville vedetyn reuhkalakin alta.
"Pieni Suomi ... ryssiä jää vielä kuusi-, seitsemänkymmentä miljoonaa...
Tulevat uudestaan ... kuitenkin", mutisee Muttinen. "Äh, nuo
sotakiväärit..."
Taas räiskähti laukauksia metsän pimeydestä, piiritysketjusta
varmaankin. Muttinen keskeyttää mutinansa, hän painaa päänsä hankeen, ja
sitten hän kohottaa hiukan lakkiaan, että kuulisi, viuhahtaako
harhalaukaus korvissa.
"Entä sitten, kun ne tulevat, ryssät? Silloin nämä hullut, joita vastaan
nyt otellaan, menevät russakkain puolelle... Sillä vapaus, millä
hinnalla se saadaankin? Verellä... Veljesverellä. Miten, miten
tällaisesta voi koskaan tulla pysyvää rauhaa? Ja kuinka voi ihmisen
kallo ymmärtää tämän veljesten raivon toisiaan vastaan?"
Ei, Aapeli ei ymmärrä...
Lieneekö se muista niin selvää?... Innolla he tappelevat, kahistavat.
Mutta hän ... hm ... pelkuri. No, seisoopa hän edes viimein tässä... Tai
ei, makaa maha lumessa, häntäväessä. Ja varustettuna haulikolla, niin
ruostuneella, ettei hän ensin saanut patruunaa työnnetyksi sen torveen.
Mitä tällaisella, jos ne punaiset, perkeleet ... hänen kimppuunsa?
Vähälukuiset oikeat kiväärit tarvittiin tuolla ketjussa...
Ja mitäpä hän paremmallakaan, -- hän, joka ei ole ampunut eläessään
muuta kuin yhden ainoan palokärjen, pienenä poika-parkana... Ei ole
hennonut, ei, ei ole viitsinyt.
Kiväärit taas räsähtävät.
Jos hän, Aapeli Muttinen, kuolisi täällä! Hän, jonka asiat ovat niin
hyvin, joka on rikas. Tällä tavalla! Hän, jolla olisi niin mukava
olla...
Ja oh, tuskaa!
Muttinen pörhistää korviaan, hän vetää alas paitsi lakkinsa reuhkoja
myöskin kamelinkarvaisen villapaitansa paksun kauluksen, joka kietoo
pussina hänen lyhyttä kaulaansa, sillä nyt hän on kuulevinaan jotakin.
Vingahtiko lähistöllä kuula? Suuren kuusen oksa rasahtaa, jotakin
tipahtaa maahan: varmaankin harhalaukaus. Tai vaaniiko häntä joku?
Muttinen liikahduttaa isoihin huopatöppösiin työnnettyjä jalkojaan kuin
paetakseen; mutta ei, täytyy tässä olla. Murhamiehiä vastaan, sillä
nuokin piiritetyt ovat tappaneet paljon täällä maaseudulla.
Hiljaisesta yöstä kuuluu etempää yksityisiä, epäselviä huudahduksia,
omituisen kolealla äänellä: päällikön komennuksia; ja vielä kauempaa
jokin säe marseljeesia, kehittymättömällä kurkulla laulettuna, sävelessä
haikea, epätoivoinen sointu.
Miksi tämä veljessota?
Edellisenä kesänä siitä oli ollut hajua, joskaan moni ei luullut sen
ennustavan tällaista. Maassa kallis aika... Europan sodan tuomisina
tullut, kirotun. Miksi pitääkin kansojen keskenään tapella, katistaa?
Kansojen? Nekö sitä tahtovat... Kyntömiehet, turpeenpuskijat, tehtaiden
kampien vääntäjät?... Edes pienet porvaritkaan? Ei, vaan suuret porhot
... liikkeet, jotka kilpailevat toistensa kanssa eri maissa. Ja siitä
kokonaisten kansakuntien kilpailu ... pakko tappaa toisiaan ... pässien.
Ja nyt tässä, -- kuinka pitikin tähän joutua? Tätä ajatellessa tulee
höperöksi...
Se kallis aika täällä, näillä Suomen kasvamattomilla kankailla...
Isoilla tiloilla siellä muualla, Lounais-Suomessa, maurusi työväki yhä
lisää palkkaa. Omistajat ... hm, enimmäkseen ruotsalaisia, eri rotua,
joka ei tunne suomalaista sielua, ei sen raivokasta vihaa ja
kostonvimmaa ... eivät tahdo lisätä. Vaikk'ei Muttinen ainakaan ole koko
suuren kansojen sodan telmäessä tavannut täällä yhtään tilallista,
pientäkään, joka ei olisi kehunut, että tämä sota, se on
maanviljelijälle kulta-aikaa Ja sitten tulivat lakot... Niitä nuo
tilalliset sanoivat isänmaalle ylen vaarallisiksi... Oh, eivätkö he
olisi voineet -- uhrautua, maksaen yli varojenkin, jos tätä isänmaatansa
rakastivat? No, ei kai se yksinään niiden porhojen vika. Tehtaillakaan
ei työtä, ei muuta raaka-ainetta kuin työläiset. Niissäkin lakkoja...
Turkkilainen tätä ymmärtäköön, suuri on asia. -- Ja lakoista ensin
asekahakkoihin: työväki tarttuu ryssien tyrkyttämiin kivääreihin, --
toinen puoli kansaa uhkaa Saksasta hankittavilla. Ja yhä leviää
sellainen kytö... Alkaa rosvoilu, jota Muttinen oli ensin ainoastaan
ällistellyt, ja nauranutkin. Siellä Turussahan oli tuo punainen kaarti,
jollaisia perustettiin joka nurkkaan maassa, hitto tiesi mitä varten:
sitä ei Muttinen silloin käsittänyt, -- ryöstellyt hienoja hattuja
tyttöheilakkainsa päähän ja rannerenkaita heidän käsiinsä, kelloja omaan
taskuunsa, ynnä hännystakkeja ja kiiltäviä korsteenihattuja
koristeikseen, ulvoen kuolevansa nälkään. Ja Muttisen ällistys muuttui
kummastukseksi ja kauhuksi, kun nuo näpistelijät häpäisivät
varakkaampien asuntojakin, liaten mattoja, repien tauluja, jopa heitä
itseään murhaten. Tällainenko oli Suomen työmies? Ei aivan; näitä arveli
Muttinen tekevän niiden irtolaisten, joita ryssät olivat sodan ajan
keränneet patteritöihinsä, -- turkkilaisinta osaa kansasta,
kelpaamatonta elämään omilla seuduillaan. Nepä ne aloittivat riehumisen,
johon sitten työväen lehdet yllyttivät toisiakin, väittäen luihusti,
että Venäjää vastaan aseistautuva porvaristo valmisteleiksen tappamaan
nälkäistä työväkeä, -- lahtaamaan kivääreillä niinkuin sikoja. Ja se
työväki oli niin alkeellinen, että uskoi tätä! Siinä määrin mikäli se ei
liene halunnut ainoastaan tekosyytä voidakseen itse aseistautua
vääntämään maata ihanteittensa mukaiseksi. Eikö liene enimmäkseen vain
totellut päälliköitään ... joiksi tulivat piankin villiytyneen rahvaan
linnoista irti päästämät metsärosvot ja vorot, miesmurhaajat. Näiden
johdolla nuuskittiin rikkaiden ruokia, rusinoita ... sekä ennen kaikkea
heidän asekätköjään. Ja tehtiin murhia...
Ja nyt paraikaa kulkee tuo työväkemme irtolaisten ja rosvojen kanssa
kiväärit olalla rintamaan. Tuhansittain on sitä kaatunut parina viikkona
Vilppulassa, Antreassa, Mouhussa... Kaatuen omien kansalaistensa
kuulista, joita vastaan se ryntää kuin päätön. Polttaa valtaamillaan
paikoilla kylät ja karjat, kiduttaa ihmisiä, varakkaita ja köyhiä,
elleivät yhdy heidän kanssaan polttamaan ja tappamaan... Niin,
halkaisevat vatsat, -- Muttisen pallea, jota raskas patruunavyö painaa,
vapisee, kun hän ajattelee noita ilkeitä venäläisten kiväärien
vartaita... Kirveellä hakkaavat poikki sormet, halkosahoilla jyrsivät
käsivarret. Vetelevät lihat reisistä, hautaavat elävältä.
Helpointa olisi olla sen, joka ei tätä ajattele. Mutta lieneeköhän niitä
montakaan.
"Tämäkö, tämäkö on Runebergin kansaa, Topeliuksen kansaa?" mutisee
Muttinen. Hän, joka oli rahvaan lapsi ja ollut tekemisissä sen kanssa,
oli kyllä aina hymähtänyt niille kuvitteluille kansasta... Pitänyt niitä
romanttisina, hyvältä osalta... Ja aavistellut niitä ehkä
vaarallisiksikin. Mutta nyt, kun ne kuvittelut näyttivät koko valheensa
... kun hänenkin olisi tullut olla valmiina odottamaan yhtä ja toista
kansansa suurelta metsäläisainekselta, hän ällistyi, kuinka ihannoitu
hänenkin käsityksensä oli vielä ollut. Kukapa tätä olisi aavistanut?
Muuten kai olisi toisella puolen jo tiedetty varustautua paremmin kuin
haulikoilla, joita nyt maansa ensimmäisillä puolustajilla oli
käytettävinään. Näinkö typerää, kateellista ja salavihkaista oli osa
Runebergin kansaa?
Ja oliko se niin kehnoa, ettei sitä enää kannattanut edes koettaa
ymmärtää? Ei, Muttinen ei voinut olla sitä tekemättä, ei tappaa
sokeasti, ajattelematta mitään.
Hän oli sitä ajatellut, ajatellut. Oli kummastellut ja pelännytkin, kun
tehdas- ja irtolaisväki toista kuukautta sitten oli houkutellut maassa
raivoavan venäläisen sotaväen ryöstöretkille hänen kaupunkiinsa. Silloin
Muttinen piileskeli. Hän vapisi, että pian hänenkin talonsa katosta tuli
tupruaisi. Ja hän mietti, minne kyyristyä, perunakuoppaanko vai hankeen.
Mutta kun kaupungin pieni porvarikaarti sai jyrkällä käytöksellä vaaran
vältetyksi, niin kelpasi Muttisen myhäillä; hän tarjosi Bongmanille,
urhoista uljaimmalle, oikeaa vanhaa malaga-viiniä, pyöritteli silmiään,
joihin tulivat vedet, ja sanoi:
"Sinä olet kunnon mies... Hyvä mies... Olet patriootti."
Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä. Sillä kun tammikuussa
alkoi tämä varsinainen peijakas, oikea sota, ja nuorta väkeä ryntäsi
kaupungista ja sen ympäristöstä kilvan Karjalan rintamalle, silloin
juoksi Bongman taas Muttisen luokse. Hänellä oli kädessä vanha
berdaanikivääri, rinnassa Suomen vaakuna, hänen tukkansa huiskahteli
innosta, hänellä oli eväsreppu selässä ja pitkät pieksut jalassa. Ja hän
huudahti:
"Tule nyt, mainiota!"
Aapeli istui paraikaa ruokasalissaan, paitahihasillaan, annos
riisipuuroa edessä.
"Häh?" kysyi hän.
"Ryssät työntävät punaisten avulla Karjalaan laumoja. Tie pohjoiseen voi
mennä tukkoon..."
Muttinen alkoi hädissään hokea, kuinka hän sitten pääsisikään täältä
pois... Norjaan, Ruotsiin ... sitä hän oli suunnitellut...
"Mitä?" kysyi toinen. "Minä komennan sinua sotaan."
"Sotaan?"
Muttinen oli pudota leveälle takalistolleen... Ja hän selitti, ettei hän
ollut koskaan ampunut muuta kuin yhden palokärjen...
"Palokärjen... Mainiota, punapäinen oli sekin..."
"Punapäinen, häh? Mutta ... nämä lasisilmät..."
"Ota kahdet..."
Muttinen sanoi, että kyllä hän sitten... Ja on niin vaikeaa, ei jaksa
käsittää.
Bongman ei raivonnut tällä kertaa: hän naurahti, ja lähti.
Mutta Muttinen sulkeutui taloonsa. Ei ennättänyt hommautua edes
intendentuuriin, kuten Tommola, hyvä järjestävä kyky. Ja olisihan
sielläkin saattanut käydä kamalasti, jos nuo hirveät punakaartilaiset
pääsisivät kaupunkiin. Siksi ei Muttinen liikkunut kaduilla missään,
vaan painautui emännöitsijänsä pimeään vaatekonttoriin, pyyteli häntä
sanomaan, jos joku tulisi tiedustamaan häntä, että hän oli nyt
matkoilla. Sinne hän varusti itselleen telttasängyn, sellaisen kuin on
hyvissä sotaleireissä, polsterilla pehmitetyn, jolla hän köllötteli
puolittain valmiiseen asuun pukeutuneena, luumuputinkia ja yhtä ja
toista muuta hyvää muonituksenaan: sitä sopi lusikoida siellä pimeässä,
seinällä riippuvien hameiden alla, silmissä vedet. Ja miettiä, miettiä.
Että hänet, joka ei ollut koskaan ampunut muuta kuin kerran punapäistä
palokärkeä, tahdottiin ... eikö tätä riitaa olisi muuten saatu
sovitetuksi? Jos olisi ollut hallitus älykäs ... kuin Saksassa,
sellainen, joka olisi järjestänyt elintarveasiat niin, etteivät gulassit
olisi saaneet keinotella maasta pois syömistä ja siten yllyttää
nälkäisiä raivoon. Mutta jos gulasseja olisi ahdisteltu, niin olisi
hänkin, Muttinen, jäänyt vähemmälle sokerille! Niin, mutta punaisethan
tahtoivat muutakin hyvää... Tehtaat kruunulle. No, mitäpä siitä? Miksi
on harvain tehtaanpamppujen saatava työntää lakkariinsa koko mahdoton
voitto? Miks'ei osuutta työmiehille, -- niinkuin osuuskaupoissakin, tai
valtiolle? Ovathan nuo rautatietkin kruunun, mistä syystä eivät muutkin
liikkeet tämän yhteiskunnan? No, ne vaativat valtiolle maat, jopa
huvilatkin, venäläisten bolsevikkien tapaan, -- ja Aapelilla on
itsellään maatila ja kaupunkitalo. Ei, hullutusta tämä mahtoi olla! Ja
Muttista harmitti, että ne vietäisiin häneltä, vaikka hän olikin
muutamina hetkinä jo valmis antamaan ne, kunhan henki säilyisi. Sillä
mikä esikoisoikeus hänellä pohjaltaan oli niihin? Kymmenisen vuotta
sitten hän oli tilansa ja tonttinsa ostanut; niiden arvo oli nyt sodan
aikana kohonnut kaksinkymmenin kerroin. Mikä syy juuri hänellä oli saada
tämä ilmainen voitto? Miks'ei yhtä hyvin muillakin vuorostaan? Jos ...
ne punaiset tänne tulisivat ja vaatisivat, -- niin hän olisi hellä. Ja
köpittäisi, kuin ennen Tolstoi, tyhjin taskuin kotoaan pois. Kovaahan se
olisi, mutta olipa hän jo osansa saanut, kun taas noilla tulenpunaisilla
ei ollut muka maata. Monesti hän oli ajatellut surren sitä, että
maapallon kamara tälläkin seudulla joutui yhä enemmän tukkiyhtiöille tai
harvoille porhoille. Missä olivat nyt niiden tilojen entiset isännät?
Juoneet rahansa, holkkineet, rappeutuneet. He itse tai heidän pirpanansa
irtolaisia, juuri noita patterijätkiä, rautatiesällejä tai mustien
ruukkien työmiehiä, jotka nyt hyökkäsivät omaa isänmaatansa vastaan.
Ja hänelläkin, Muttisella, oli tähän kaikkeen syytä: hänellä oli tilalla
vuokralainen, jolle ... jolle hän ei antanut sitä maata. No,
vuokralainen oli kehno, ei sitä maata hoitaisikaan, enempää kuin nuo
entiset tiloiltaan jätkiksi joutuneet; myisi muille. Mutta kaikki ne nyt
maata tahtoivat ... ja eikö heillä ollut oikeus kokeilla? Kukapa sen
tiesi. Sekaisinhan tässä pää ihan meni...
Kuusi Muttisen takana humahtaa.
Hän kohottaa hangessa päätänsä. Mitä, mitä se kohisi?
Jos maattomilla olisi ollut maata ... jos heitä olisi opetettu sitä
säilyttämään ... neuvottu hoitamaan sitä, kun sen sijaan heille
pidettiin runollisia esitelmiä isänmaasta ... niin että he niitä
kuunnellessaan torkkuivat ... olisi nyt maassa ollut enemmän leipää...
Yleiseuropalaiset aatteet, joita nyt virtaili kaikkialla ... kasvaen
kerran varmaan verenpaisumukseksi ... alkaen täällä meillä vimmasta
sotaa vastaan, niin kiivaana epäilyksenä, että se nousi estämään sodalla
kansallisen sotalaitoksen syntymistä, -- niin, jos maassa olisi ollut
enemmän leipää, ei ehkä yleiseuropalaisten aatteiden virta olisi
murtanut itselleen meillä näin leveää uomaa...
Mantu ... huutaa kostoa...
Näin oli Muttinen miettinyt jo siellä piilossa emännöitsijänsä hameiden
alla. Ne mietteet olivat tehneet hänet lohduttomaksi, ja samalla oli
hänen sydämessään ja päässänsä ainainen ahdistus ja pelko. Että
vietäisiinkö hänet vatsalta halkaistavaksi... Jos näet nuo metsien
irtipäästetyt hirviöt voittaisivat. Suru ja kansallinen häpeä ja elämän
tuska kiusasivat häntä niin, että hänen matalaa otsaansa särki ja ettei
luumupuurokaan lopulta maistunut.
Viimein hän uskalsi hipsuttelemaan sukkasillaan huoneissaan. Ja lopulta
vei uutisjano, niin sietämätön uteliaisuus, ettei hän voinut sitä
vastustaa, hänet kaupungillekin. Siellä ... siellä hän näki
kuljetettavan paareja ... monia verisiä paareja kaupunkiin... Häntä
ylenannatti, hänen päätänsä pyörrytti... Ja hävetti ... ettei hän voinut
olla niiden mukana, jotka olivat lähteneet taisteluun... Sillä heitä
tarvittiin: punaiset eivät olleet vieläkään lyödyt, vaan vyöryttivät yhä
lisää venäläistä sotaväkeä ja lättiläisiä ... rättiläisiä ... omaa
maatansa vastaan... Tuhansittain niiden kuolemaksi, jotka olivat
rientäneet suojelemaan tätä Suomea. Kaupungista vapaaehtoisina kaikki
paitsi muonituksesta huolehtimaan jääneet ... hm, heissä oli tosin
myöskin Tommolan tapaisia. Kuusikymmenvuotiaatkin vanhukset, jopa pienet
poikanaskalit tappelemassa. Miten se oli mahdollista ... etteivät he
pelänneet? Ja ympäristön väki, varsinkin pikkutilalliset, lähteneet
tarkoin: eräitten taloista seitsemän, kahdeksan poikaa ja vielä kepin
nojassa köpittävä ukkokin.
Muttisen päätä alkoi yleinen isänmaallisuus huimata. Naisetkin touhussa
... valvoivat silmänsä kipeiksi ommellen kilvalla kaiket yöt
patruunavöitä, olkalappujen kultaisia Suomen jalopeuroja, käsivarsiin
Karjalan punaisia vaakunoita, viimeiseen asti jännitettyjä Savon
jousia... Talolliset tyhjensivät laarinsa muonittaakseen poikiaan...
Eikä Muttinen voinut enää syödä rauhassa luumujaan: hän muisti
kertomukset, kuinka nälissään vähälukuinen armeija oli taistellut
huikeita ylivoimia vastaan, maaten pari vuorokautta yhtä mittaa syömättä
hankihaudoissa, palelluttaen varpaansa ... ja ampuen yhä niin, että
ryssiltä riistettyjen kiväärien puuosat syttyivät palamaan.
Kansalliskiihkolle hymyilevä ja sotavirsiä kammova Muttinen ällistyi,
mikä -- Runebergin laulujen sotainen kansa täällä sittenkin eli. Niin,
sodanhaluinen kansa, mutta... Kuitenkin huimasivat hänen mietiskelyn
vaivaamia aivojaan omituisesti tarinat sellaisista rahvaanpojista, jotka
tahtoivat tapella, tapella, -- nauraen kuolemalle vasten naamaa.
Tappeluviettiä! Villiä sankaritarinaa jostakin sellaisesta
kansansankarista, joka ei koskaan suostunut ampumaan muuta kuin
seisoaltaan ... joka valloitti yksinään ja paljain käsin kuularuiskun ja
käänsi sen satoja ryntääjiä kohti; Bongmanista, jonka päästä vastustajat
olisivat maksaneet kultaa, talonpojista, joiden tunnuslauseena oli:
"Eihän mies kuole ampumalla." Niin, ja sitten he menivät monet
kotipaikkoihinsa ruumisarkuissa. Muttisen silmistä tippuivat noiden
kaatuneiden jonoa katsellessa liikutuksen ja omituisen äitelyyden
sekaiset vedet: ruumiita.
Ne uljaat olivat enimmäkseen pikkutilallisia ... nuo, jotka olivat
kaataneet rintamilla tuhansia irtolaisia, jätkiä, tehdastyöläisiä,
rääsyihin tai venäläisten sinelleihin verhottuja, rangaistusvankien
johtamia... Ampuneet taistelussa tai sitten raivoissaan vangiksi
otettuaan ... peittäneet kentät omien kansalaisten ruumiilla: siellä he
makasivat liittolaistensa, ryssien joukossa, otsat puhki, rinnat
verissä, hampaat irvissä...
Parin viikon ajalla tuli Muttinen sellaiseksi, että ihmiset alkoivat
hokea:
"Hah hah, oletteko nähneet kirjakauppiasta? Naama venähtänyt, keltainen;
suu menee väärään, kun sodasta kerrotaan, silmät ammottavat haaleina, ja
vesi pyörii niissä, huulet alkavat tutista. Ja hän supisee itsekseen
jotakin..."
Viimein hänen täytyi lähteä. Täytyi omasta halustaankin, enemmän vimma
rosvoja vastaan kuin häpeä pakotti hänet tänne, jossa toiset ovat
otelleet jo kuukauden päivinä, punaiset lyöneet hyökkäykset takaisin ...
meikäläisille verisin tappioin. Punaiset, riivatut, riehuttuaan
täälläkin lähistöllä, tappaen herroja, talonpoikia ... pesiytyen
kirkkoon, jossa he teurastivat ryöstämänsä karjan, pistivät lehmien päät
alttarin reunalle ja jakoivat niille ehtoollista; sitten tanssivat
ristikäytävällä ja halasivat parvilla urkujen säestyksellä. Oh,
tällaisia kirkon vastustajia. Ei, tästä tulkoon loppu.
Yleinen virta nielaisi Muttisen mukaansa.
Mutta silti särkee hänen otsaansa ajatus, riipaisee joskus terävästi ja
vihlovasti. Ja yhä häntä peloittaa...
Ja hän tuntee, vaikka hänestä onkin selvää, että Suomi täytyy puhdistaa
moisesta saastasta, puhkaista musta veri ulos sen paisumista, ettei hän
enää tällaisen jälkeen, nyt ... kun hän on nähnyt tappamista, jopa ollut
siinä mukana ... ettei hän enää voi koskaan elää niinkuin ennen. Ei,
vaikk'ei hän juuri itse joutuisikaan surmaamaan. Muttinen tuntee, ettei
hän, joka rakastaa syvästi luontoa, voi enää tulevana keväänä nauttia
koivujen tuoksusta, ei aukeavien vesien entisestä välkynnästä ... tuskin
saattaa enää nähdä mitään kaunista. Kaikkialla pelkää huomaavansa
ainoastaan sotaa, kirottua ... ja murhaa; verta hän ajattelee näkevänsä
tippuvan metsien puista sadepisarain asemesta. Ja sellainenko pitää
hänen elämänsä olla silloin, kun Suomi viimein toivotaan saatavan
vapaaksi ... ja kukoistus puhkeaa kuorestaan? Muttinen rukoilee
palavasti, että hän pelastuisi edes jostakin ... vielä kauheammasta. Hän
rukoilee Jumalaa; hän tietää, että hänen on hassua rukoilla, jopa
väärinkin silloin, kun tahtoo jo tappaa. Vaikkapa vain roistojakin...
Oh, itse Iivarikaan ei tällaista jaksa ymmärtää.
Kuuset humahtavat taas. Sitä entistä ... uhkausta... Jota hän on
kuunnellut sielussaan viikkoja. Mannun kostoa. Ne puhuvat:
"Metsän he ovat hävittäneet, ettei se ole voinut suojata metsäläisiä..."
Se on Mannun laulua. Se jatkuu:
"Pellot he ovat kylväneet männyiksi tai heinään, niin etteivät pentuni
ole saaneet niistä ruokaa; niiden on täytynyt siirtyä tehtaisiin,
kaupunkiin. Mutta nyt kostaa Mantu. Nyt tulevat poikani takaisin
suurista kaupungeista ja tehtaista, he ovat vielä metsän lapsia,
hurjempia kuin verenhajuun päässeet pedot. He tappavat kaikki, jotka
näyttävät heistä vastustajilta ... metsieni hävittäjiltä, Mannun
ryöstäjiltä... Puhki vatsat, silmät pois päästä... Mantu, maa-äiti..."
Yht'äkkiä viiltää Muttisen päästä niin, että hän välttämättä tahtoisi
jotakin. On ikäänkuin häntä janottaisi. Mutta se jano on sielussa. Nyt
hän tietää, mikä tässä tuntuisi hyvältä: hän tahtoisi kuulla musiikkia
... iloista ... "Sotilaspoikaa" kymmenien torvien soitolla ... että se
tukkisi korvat ja juovuttaisi ajatukset ... jollakin innostuksen
nousulla.
Aamu on alkanut sarastaa, karuvaloisena ja ikäänkuin tylynä. Saattaa jo
erottaa hämärässä talot ja töllit, ja sitten nähdä kuulanreiät niiden
seinissä. Uuden päivän urakka kiihtyy. Tykit yhtyvät kiväärien leikkiin.
Jossakin jylähtää, ja korkealta Muttisen pään yli viuhuu jotakin ...
srapnelleja; ne räjähtävät tuolla sahalla ... tuntuu kuin joka
laukauksella luhistuisi raunioiksi suuri kivirakennus, haudaten alleen
miehiä ja naisia, kivääri kädessä raivoisasti ottelevia. Sauhupatsas
nousee metsän takaa, ja liekkien kielet vilahtelevat, saha on syttynyt
tuleen. Sitten huudetaan jotakin yhteisrynnäköstä ... kaikki on
Muttisesta kuin sekavaa unta, samalla sekä pahaa että ihanaa. Hänen
päätänsä särkee... Omat miehet taistelevat Suomen vapauden puolesta...
Hurjan komeaa tuo punaisten vastarintakin... Tällaista seikkailua ...
vie ajan hirvittävällä nopeudella. Sen se tekee; sillä kun yht'äkkiä
tulee lähetti, joka komentaa varaväen kauempaa radan vieriltä esille,
huomaa Muttinen, että tätä päivää on ollut kauan. Varaväkeä tarvitaan.
Muttisen on marssittava, hän ei tiedä minne. Mutta käsky on tullut hänen
piiritysosastonsa päälliköltä, hurjistuneelta, ei, urhoolliselta
soturilta, joka on ollut Saksassa, jääkäriltä, joka tekee mitä
velvollisuus vaatii. Velvollisuus! Aapeli marssii muiden rivissä,
hartiat ja niska koukussa, puuskuttaen hiessään ja kömpien huopakengin
hangessa.
Saha on valloitettu, se palaa. Siellä on kiinnisaatuja vankeja ... niitä
vartioimaan heitä viedään. Muut hyökkäävät toisille tehdasrakennuksille
päin, jonne punaisten lauma on perääntynyt.
Vangit pannaan heti tuomiolle, kenttäoikeudessa... Ovat käyttäneet
väärin valkeaa lippua. Sodassa -- muka käyttäneet väärin. Kuolemaan!
kajahtaa Muttisen korvissa. Mitä hän joutuu tekemään? Hän marssii,
tuntee järkensä yhä paksunevan. He menevät nyt rantaa pitkin, jonka
kahden puolen on lumessa punaisia, niljaisia tahroja. Joku kiljuu, että
menköön koko tehdas, vaikka se maksaa niin ja niin monta miljoonaa,
kunhan nuo roistot kukistetaan. Tehtaanomistajiako? Muttinen tuntee
vihaavansa häntä ... sekin ... tehtaineen ... ärsyttänyt rahvaan
kateutta. Mutta tämä ajatus keskeytyy siihen, sillä nyt heidän on
otettava vankijono. Vietävä sitä suitsuavan ja raunioiksi luhistuvan
sahan ohitse... Lumi on ympäriltä paahteesta sulanut. Eukko, joka kulkee
kahnustaa Muttisen vieressä, voihkaisee tuskallisella äänellä, että
rahalla näkyy pääsevän vaikka taivaaseen, koska herrat voittavat. Mutta
nuori, raskas nainen uhkaa: "Ei päivä niin alas laske, ettei se..." Ja
Muttisen mielessä välkähtää kuva kuudestakymmenestä miljoonasta
ryssästä, ja muidenkin maiden sosialisteista. Talonpoikaissotilaat ovat
vimmoissaan, he iskevät vankeja kivääriensä perillä ... kostoa janoavat
... murhista, silpomisista ... janoavat verta: hirveää metsäläiskansaa,
-- ei sittenkään oikeaa Runebergin... Vangit viedään jonnekin, asetetaan
riviin seinän viereen. Muttinen näkee edessään olentoja, joita hän
kauhistuu ... vaikka sääliikin. Sellainen valikoima henkisesti ja
ruumiillisesti raihnaan näköisiä. Tuolla ukko, lyhyt ja vääristynyt;
silmänsä näyttävät kipeiltä, ne ovat syvissä kuopissa. Siihen tuotuna
hän lyyhähtää kuin kauheinta aavistaen heti polvilleen ja rukoilee
heikolla, surkealla äänellä:
"Armahtakaa, Ristuksen tähden..."
Sitten mies, jonka leukaluut ovat kehittyneet kummallisen suuriksi kuin
mammuttitautisella. Ja tuossa poika, jolla on pieni pää, mutta siinä
mahdottomat, mustanpunaiset huulet ja älyttömät, suuret silmät. Ja
tuossa kääpiö, lyhyt, hartioilla tavaton pää; aivan kuin Velasquezin tai
Zuloagan tauluissa... Odotapa näiltä järkeä, tunteita. Voiko, voiko
tällaisia edes koettaa ymmärtää? Nyt hän ne näki, vanha idealistiherra.
Tähän asti olivat entiset romantiikan kuvailut rahvaasta häntä
pettäneet, -- moiseen asti. Tuokin tuossa! Roikale, jota hän tuntee heti
vihaavansa. Tuota jättiläistä, jonka hipiä on punainen ja terve, naaman
leukapuoli lihavahko, eikä otsaa laisinkaan: niin alhaalta se lähtee
luisumaan niskaa kohti; päälakea ei nystyrää. Hänet tuotiin juuri
Muttisen eteen, mies peittää silmänsä kämmenellään, sillä lakki oli
pudonnut tai paiskattu hänen päästään; luulee, että hänet ammuttaisiin
heti. Sitten hän vilkaisee kätensä takaa, ja kun näkee, etteivät
vartijat nosta pyssyjään, välkähtävät hänen sinertävät silmänsä kuin
ilveksen, ja aistillinen suu vetäytyy hymyyn. Hän alkaa ... alkaa
murista:
"Kerran sitä on kuoltava kuitenkin."
Muuan talonpoikaissoturi, laiha ukko, jonka kasvot ovat sielullisesta
kärsimyksestä keltaiset, jopa melkein vihertävät, nauraa tuolla
syrjemmällä, vedet silmissä, ilosta, kun kuulee toisten kertovan, että
eräät pojat ovat ampuneet muutamia vankeja ... erehdyksessä. Hän on
uskonnollinen mies. Häneltä ovat punaiset murhanneet ainoan pojan. Nyt
hän näkee tämän pitkän vangin ilkkuvan kuolemalle. Hän juoksee luokse ja
uhkaa miehen ampua. Muttistakin kuohuttaa silloin yhä kummallisempi viha
tuota vihaamaansa kohtaan. Hän tahtoisi kiväärin ... sillä jos tuo
punainen hänen edessään saa vähänkin lempeyttä, hän karkaa kimppuun,
tappaa ihmisiä kuin ilves lampaita...
"Metsään!" kajahtaa syrjemmältä huuto, kenttäoikeudesta, jota
parhaillaan käydään. On tuomittu joku kuolemaan. Tuo vanki tuossa, joka
puhuu venäjää, eikä ymmärrä suomea eikä ruotsia. Kolme, neljä
talonpoikaa, kaikki kiihtyneitä ja kasvoiltaan verenpunaisia, taluttaa
hänet jonnekin lähelle, katsoen ympärilleen nauruntapainen irvistys
huulillaan. Sieltä, jonne mies vietiin, räiskähtää yhteislaukaus.
Muttisen sydäntä riipaisee, häntä oksennuttaa, pelkuria, ja otsaa särkee
kauheasti; ja samalla tekee hänen mielensä myöskin ampua. Tuossa väittää
vanki, ettei hän ole ryssä, vaikka hänellä on selvä musikan naama:
ulospuskevat poskipäät, tukka kuin ryssänkulin niiniä, ja sieraimet auki
ilmaa kohti. Hän puhuu aito-nilsiäläistä suomea. Jonnekin hänet viedään.
Kuuluu julistus, että joka kymmenes kapinoitsija ammutaan, paitsi
lisäksi erikoisen syyllisiä; ampujat kulkevat jo suitsevat pyssyt
kädessä kuljettaen vankeja rivissä. Pahimpia heistä on se ilveskin, jota
Muttinen vihaa. Hän sanoo olleensa punakaartissa alusta alkaen,
tappaakseen, ilkkuu hän röyhkeästi, porvareita, tilallisia, jotka eivät
tahdo luovuttaa köyhille leipää. Oli tainnut polttaa ja ryöstää jo
sievoisen joukon taloja, jatkaa hän, punaiset huulet ylimielisessä
hymyssä. Joku ammuttavista huutaa: "Eläköön vallankumous!" eikä tahdo
kuollessaan silmilleen peitettä ... kuolee kuin mies. Silloin se pitkä
roikale aikoo myöskin huutaa jotakin... Muttinen ei erota mitä: hänen
rintansa huohottaa, silmänsä ovat tylsät, mutta hän, hän tahtoo pistää
tuota ilvestä vatsaan, ampua...
Eräät tutut näkivät, että hänellä oli jotakin, mutta oli kiire, eivätkä
he saaneet häntä estetyksi menemästä teloitukseen; ja hän raivosi, löi
nyrkeillään ympärilleen, ja sanoi ampuvansa.
Lauhkea Muttinen ampui haulikollaan ihmisen, jota hän vihasi kuin
villipetoa.
Sitten hän ei kuullut kiväärien räiskettä, ei nähnyt välkkyviä, ilkeitä
pistimiä taistelussa, jota kesti vielä edelleen toista vuorokautta. Hän
mutisi näkevänsä aivoja, jotka pärskyivät veren seassa hänen edessään,
ja kuulevansa kuusten kohinaa, -- tahtovansa kauas, Sumatraan, jossa
kasvaa punaisia palmuja.
Tutkittavaksi säästettyjen vankien mukana vietiin Muttisen Aapeli
junalla Kuopioon: Niuvanniemeen, virkistymään joksikin aikaa. No,
harvassa on niin pelkureita.
24. toukokuuta 2006
Hulluus ja kuuluisuus
Kirjani "Digitaalioikeutta" ilmestyy nyt sitten Lappeenrannan Teknillisen Yliopioston Acta-sarjassa. Kauhistusta herättää teoksen laajuus - 650 sivua + liitteet, vaikka olin ottanut lähdeluetteloon vain keskeisimmät kirjat ja jättänyt artikkelit suurelta osin sikseen.
Teksti tulee viikon, parin kuluttua myös Lappeenrannan e-kirjana. Täytyy näpertää linkki tähän blogiin.
Katselin kirjoittamaani ja mietin sen rakennetta. Mieleen tuli harakanpesä. Usea kustannusliike oli yhtäpitävästi ilmoittanut, että ei kiinnosta, eikä aihekaan ole mielenkiintoinen, tärkeä eikä ajankohtainen - tekijänoikeus, patenttioikeus, sähköinen kaupankäynti, yksityisyys, henkilötiedot suhteessa elinkeinotoimintaan ja lisäksi vielä sääntelyn kulttuurinen tausta.
Muuan nuori maisteri arvioi, että teksti oli kovin huonosti kirjoitettua. Luulen että hän on oikeassa.
Juridiikka on vakavaa, ja siinä on pysyttävä asiassa ja kirjoitettava selvästi.
Kaipasin itsekin nuorempana johdonmukaisuutta ja selkeyttä. Myöhemmin ajauduin arvioimaan, että juridiikka on yksinkertaistamisen valtakunta, jossa osittain tämän pyrkimyksen takia teksti on keskimäärin hyvin vaikeatajuista.
Helppotajuisinta ja vahvinta on runous ja mainoskieli. The real thing. Jeesus tulee - oletko valmis.
Hyvin kirjoittamisesta puheen ollen olen jatkanut Waltari-tutkimuksiani. Ilahduttavaa kyllä, Waltarin pro gradu -tutkimuksen keskeinen lähdeteos Krafft-Ebingin Psykopathia Sexualis (1886) on edelleen myynnissä, ainakin saksaksi. Sitä kauhistuttavimpia kirjoja ei ole monta. Siihen on kuvattu seksuaalista ekstreemiurheilua sanoin ja kuvin. Vapaaherra Richard von Krafft-Ebing ei myöskään jättänyt arvailujen varaan omia tuomitsevia käsityksiään. Kun Siegmund Freud sitten kehitteli omia ajatuksiaan ja psykoanalyysiä, tuo kirja oli hänellekin auttamatta keskeinen lähde.
Ensin "rappeutuminen" ja sitten "perverssiys" olivat kaikkialla muka näkyviä ilmiöitä. Ja tietenkin siinä kävi niin, että tutkijoiden kamariurheilu muuttui 1914 todeksi, ja hyvin pian saksalaiset teologian tohtorit upottivat sukellusveneiden kippareina sairaalalaivoja täysin asiallisesti ja vain kohtuullisia riemun kouristuksia tuntien. Englanti, jossa miesten harjoittamasta keskinäisestä koskettelusta oli joutunut esimerkiksi Readingin vankilaan, piti kymmien tuhansien nuorukaisten kuolemista Sommen konekiväärituleen korkeintaan valitettavana harmina, jollaisia sodassa ei voi välttää. Epänormali ja normaali menivät lopullisesti sekaisin.
Mutta ilahduin havaittuani, että Wilhelm Lange-Eichbaumin "Genie, Irrsinn und Ruhm. Die geheimen Psychosen der Mächtigen" on jopa uutena 780-sivuisena painoksena myynnissä. Näyttää olevan 8. painos. Suomessa oleva kappale tuota teosta on luettelon mukaan Helsingin yliopiston kirjaston suljetussa kokoelmassa, kuten ennenkin. Erilaisten järjestelyjen ansiosta sain noin 35 vuotta sitten kirjan lukeakseni, ja harvoinpa näkee mitään yhtä hullua. Kirjoittaja oli haudanvakavasti kuvaillut satojen kuuluisuuksien häiriintyneet käyttäytymispiirteet eli "hulluuden", kuten siihen aikaan sanottiin.
Tarkoitus oli todistaa, että nerous ja hulluus ovat lähi-ilmiöitä; se olikin hyvin suosittu väite. Se kuulostaa uskottavalta ja menisi lainopillisissa kustannusliikkeissä täydestä. Väitteen uskottavuus nimittäin johtuu siitä, että nerous ja hulluus ovat molemmat täysin epämääräisiä sanoja, joille voi antaa mielivaltaisen sisällön esimerkiksi määrittelemällä vapaasti valittuja "hulluuden" piirteitä neroudeksi.
Uusimman painoksen kansikuvassa ovat Shakespeare, Goethe, Napoleon ja Bismarck. Olen myöhemmin lukenut muualtakin, että Napoleon oli vielä aikamiehenä kovin kiinnostunut yöastiansa sisällöstä ja lisäksi hän, puhumattakaan hänen rouvistaan ja ystävättäristään, oli kovin kiusaantunut kikkelinsä vaatimattomasti koosta. Lange-Eichbaum muistaakseni arvioi, että se olikin Napoleonin todellinen syy hyökätä Venäjälle. Venäläisiä nimittäin epäiltiin ennen neekereiden keksimistä siitä, että heillä olisi kovin kiinnostavan kokoiset elimet.
Valitettavasti Hitleristä ei ole käytettävissä vastaavia tietoja - hänhän on jäänyt historiaan parveketupakoinnin vastustajana, joka moitti, että niskalaukausta käytettäessä teloittajan suupielessä roikkuva savuke tekee hyvin ikävän vaikutuksen, varsinkin kun katsojina on naisia ja lapsia. - Monin paikoin joukkoteloitusten suosio oli niin suuri että Sonderkommandon oli myytävä lippuja. Tämä tieto on nykyisistä Baltian maista.
Goethe oli päivänpaisteinen nero, mutta tämän lähdeteoksen mukaan hänen valkoviinin kulutuksensa oli kuitenkin hälyttävä, kolme pulloa päivässä tai yli ja siihen päivällisjuomat lisäksi.
Rautakansleri Bismarck kärsi itkuisuus- ja vapinakohtauksista. Kun asiaa ajattelee, tuo on kyllä kiusallinen vaiva poliittisessa elämässä. Samoin tahaton virtsan karkailu esimerkiksi virallisilla juhlapäivällisillä saattaa jotenkin harmittaa.
Muistaakseni Martti Siirala, joka on tavannut Jungista alkaen henkiökohtaisesti vaikka ketä, kertoi että Adornon usein unohdettu tekijäkumppani Max Horkheimer kärsi niin vaikeasta ramppikuumeesta, että hänet oli joskus raastettava miesvoimin katederiin tai korokkeelle, jossa hän ensin vaihtoi väriä ja aukoi suutaan ja sen jälkeen lorotti housunsa märiksi, mutta alkuun päästyään luennoi kuin aika poika voittaen esityksensä sisällöllä ja selkeydellä kuuntelijoiden suosion.
Tässäkin pienessä blogikirjoituksessa on tendenssi. Aina silloin tällöin tulee mieleen, että osa nykyisestä tutkimuskirjallisuudesta perustuu menneisyyden huonoon tuntemukseen. Vaikkapa John Kennedyn tai Bill Clintonin tunnetut ylitsekäymiset - varsin kesyä kamaa verrattuna menneitten vuosikymmenien valtiomiesten kolmannen asteen kuppaan tai piintyneeseen pakkomielteisyyteen. Olen muistavinani, että Versaillesin rauhansopimukseen 1919 ratkaisevasti vaikuttanut Clemenceau alkoi kuolata ja vapista raivosta jopa mäyräkoiran nähdessään, koska hän piti sitä saksalaisena keksintönä (englanniksi dachshund). Myös Yhdysvalloissa hakattiin mäyräkoiria hengiltä ensimmäisen maailmansodan nostattamassa isänmaallisessa innossa. Ja Viipurissa ammuttiin vapun aikaan 1918 jopa koulupoikia, jos näillä oli ryssäläinen sukunimi.
Suomesta ei ole olemassa vastaavaa teosta, ja koko aihepiiristä on vaiettu viisaasti. Sen teen minäkin. Tosin väitetään, että harakanpesästä saattaa löytyä hopealusikoita.
Teksti tulee viikon, parin kuluttua myös Lappeenrannan e-kirjana. Täytyy näpertää linkki tähän blogiin.
Katselin kirjoittamaani ja mietin sen rakennetta. Mieleen tuli harakanpesä. Usea kustannusliike oli yhtäpitävästi ilmoittanut, että ei kiinnosta, eikä aihekaan ole mielenkiintoinen, tärkeä eikä ajankohtainen - tekijänoikeus, patenttioikeus, sähköinen kaupankäynti, yksityisyys, henkilötiedot suhteessa elinkeinotoimintaan ja lisäksi vielä sääntelyn kulttuurinen tausta.
Muuan nuori maisteri arvioi, että teksti oli kovin huonosti kirjoitettua. Luulen että hän on oikeassa.
Juridiikka on vakavaa, ja siinä on pysyttävä asiassa ja kirjoitettava selvästi.
Kaipasin itsekin nuorempana johdonmukaisuutta ja selkeyttä. Myöhemmin ajauduin arvioimaan, että juridiikka on yksinkertaistamisen valtakunta, jossa osittain tämän pyrkimyksen takia teksti on keskimäärin hyvin vaikeatajuista.
Helppotajuisinta ja vahvinta on runous ja mainoskieli. The real thing. Jeesus tulee - oletko valmis.
Hyvin kirjoittamisesta puheen ollen olen jatkanut Waltari-tutkimuksiani. Ilahduttavaa kyllä, Waltarin pro gradu -tutkimuksen keskeinen lähdeteos Krafft-Ebingin Psykopathia Sexualis (1886) on edelleen myynnissä, ainakin saksaksi. Sitä kauhistuttavimpia kirjoja ei ole monta. Siihen on kuvattu seksuaalista ekstreemiurheilua sanoin ja kuvin. Vapaaherra Richard von Krafft-Ebing ei myöskään jättänyt arvailujen varaan omia tuomitsevia käsityksiään. Kun Siegmund Freud sitten kehitteli omia ajatuksiaan ja psykoanalyysiä, tuo kirja oli hänellekin auttamatta keskeinen lähde.
Ensin "rappeutuminen" ja sitten "perverssiys" olivat kaikkialla muka näkyviä ilmiöitä. Ja tietenkin siinä kävi niin, että tutkijoiden kamariurheilu muuttui 1914 todeksi, ja hyvin pian saksalaiset teologian tohtorit upottivat sukellusveneiden kippareina sairaalalaivoja täysin asiallisesti ja vain kohtuullisia riemun kouristuksia tuntien. Englanti, jossa miesten harjoittamasta keskinäisestä koskettelusta oli joutunut esimerkiksi Readingin vankilaan, piti kymmien tuhansien nuorukaisten kuolemista Sommen konekiväärituleen korkeintaan valitettavana harmina, jollaisia sodassa ei voi välttää. Epänormali ja normaali menivät lopullisesti sekaisin.
Mutta ilahduin havaittuani, että Wilhelm Lange-Eichbaumin "Genie, Irrsinn und Ruhm. Die geheimen Psychosen der Mächtigen" on jopa uutena 780-sivuisena painoksena myynnissä. Näyttää olevan 8. painos. Suomessa oleva kappale tuota teosta on luettelon mukaan Helsingin yliopiston kirjaston suljetussa kokoelmassa, kuten ennenkin. Erilaisten järjestelyjen ansiosta sain noin 35 vuotta sitten kirjan lukeakseni, ja harvoinpa näkee mitään yhtä hullua. Kirjoittaja oli haudanvakavasti kuvaillut satojen kuuluisuuksien häiriintyneet käyttäytymispiirteet eli "hulluuden", kuten siihen aikaan sanottiin.
Tarkoitus oli todistaa, että nerous ja hulluus ovat lähi-ilmiöitä; se olikin hyvin suosittu väite. Se kuulostaa uskottavalta ja menisi lainopillisissa kustannusliikkeissä täydestä. Väitteen uskottavuus nimittäin johtuu siitä, että nerous ja hulluus ovat molemmat täysin epämääräisiä sanoja, joille voi antaa mielivaltaisen sisällön esimerkiksi määrittelemällä vapaasti valittuja "hulluuden" piirteitä neroudeksi.
Uusimman painoksen kansikuvassa ovat Shakespeare, Goethe, Napoleon ja Bismarck. Olen myöhemmin lukenut muualtakin, että Napoleon oli vielä aikamiehenä kovin kiinnostunut yöastiansa sisällöstä ja lisäksi hän, puhumattakaan hänen rouvistaan ja ystävättäristään, oli kovin kiusaantunut kikkelinsä vaatimattomasti koosta. Lange-Eichbaum muistaakseni arvioi, että se olikin Napoleonin todellinen syy hyökätä Venäjälle. Venäläisiä nimittäin epäiltiin ennen neekereiden keksimistä siitä, että heillä olisi kovin kiinnostavan kokoiset elimet.
Valitettavasti Hitleristä ei ole käytettävissä vastaavia tietoja - hänhän on jäänyt historiaan parveketupakoinnin vastustajana, joka moitti, että niskalaukausta käytettäessä teloittajan suupielessä roikkuva savuke tekee hyvin ikävän vaikutuksen, varsinkin kun katsojina on naisia ja lapsia. - Monin paikoin joukkoteloitusten suosio oli niin suuri että Sonderkommandon oli myytävä lippuja. Tämä tieto on nykyisistä Baltian maista.
Goethe oli päivänpaisteinen nero, mutta tämän lähdeteoksen mukaan hänen valkoviinin kulutuksensa oli kuitenkin hälyttävä, kolme pulloa päivässä tai yli ja siihen päivällisjuomat lisäksi.
Rautakansleri Bismarck kärsi itkuisuus- ja vapinakohtauksista. Kun asiaa ajattelee, tuo on kyllä kiusallinen vaiva poliittisessa elämässä. Samoin tahaton virtsan karkailu esimerkiksi virallisilla juhlapäivällisillä saattaa jotenkin harmittaa.
Muistaakseni Martti Siirala, joka on tavannut Jungista alkaen henkiökohtaisesti vaikka ketä, kertoi että Adornon usein unohdettu tekijäkumppani Max Horkheimer kärsi niin vaikeasta ramppikuumeesta, että hänet oli joskus raastettava miesvoimin katederiin tai korokkeelle, jossa hän ensin vaihtoi väriä ja aukoi suutaan ja sen jälkeen lorotti housunsa märiksi, mutta alkuun päästyään luennoi kuin aika poika voittaen esityksensä sisällöllä ja selkeydellä kuuntelijoiden suosion.
Tässäkin pienessä blogikirjoituksessa on tendenssi. Aina silloin tällöin tulee mieleen, että osa nykyisestä tutkimuskirjallisuudesta perustuu menneisyyden huonoon tuntemukseen. Vaikkapa John Kennedyn tai Bill Clintonin tunnetut ylitsekäymiset - varsin kesyä kamaa verrattuna menneitten vuosikymmenien valtiomiesten kolmannen asteen kuppaan tai piintyneeseen pakkomielteisyyteen. Olen muistavinani, että Versaillesin rauhansopimukseen 1919 ratkaisevasti vaikuttanut Clemenceau alkoi kuolata ja vapista raivosta jopa mäyräkoiran nähdessään, koska hän piti sitä saksalaisena keksintönä (englanniksi dachshund). Myös Yhdysvalloissa hakattiin mäyräkoiria hengiltä ensimmäisen maailmansodan nostattamassa isänmaallisessa innossa. Ja Viipurissa ammuttiin vapun aikaan 1918 jopa koulupoikia, jos näillä oli ryssäläinen sukunimi.
Suomesta ei ole olemassa vastaavaa teosta, ja koko aihepiiristä on vaiettu viisaasti. Sen teen minäkin. Tosin väitetään, että harakanpesästä saattaa löytyä hopealusikoita.
23. toukokuuta 2006
Mozart ja Rosen
Toiset tekee ruumiita, toiset pesee.
Pianisteista Alfred Brendel on julkaissut erinomaisia esseitä, joista on koottu muun muassa valikoima "One Finger too Many".
Ei tulisi mieleenkään rätkyttää näin korkean tason taiteilijoista. Kullakin on makunsa. Brendel on minun makuuni hiukan liian sisäsiisti, paitsi ehkä Schubertin sonaateissa ja impromptuissa.
Kerran aikoinaan kirjoitin Hesariin koko sivun tai runsaan puolen sivun jutun Beethovenin pianosonaattien levytyksistä, ja muistaakseni siinä oli puhe yli kymmenestä mutta alle kahdestakymmenestä satsista. Niin kuin jokainen arvaa, yksikään kokonaislevytys ei haltioittanut, koska on niitä sonaatteja Beethovenilla niin paljon ja olisihan se outoa, jos joku olisi huippu sekä Hammerklavierissa että näissä pienten opusnumeroitten syvyyspommisonaateissa.
Erinomaisen hyvä kokonaisuus oli kuitenkin Charles Rosenin, joka ei ole kai koskaan ollut 1 A -luokan nimi pianistina. Mutta sepä onkin aika sattumanvaraista ja kiinni markkinoinnista, kuka sinne kaapin päälle kulloinkin könyää. Pidän itse yleensä eniten 1 B -luokan solisteista tai sitten II A.
Charles Rosen on julkaissut suuren määrän tavattoman hyviä ja kenen tahansa käsitettävissä olevia tutkimuksia ja esseitä musiikista. Hän kirjoittaa syvästi ihailemaani The New York Review of Books -lehteen musiikista ja musiikkikirjallisuudesta, tällä viikolla Mozart-kirjoista. Hän on aika vanha mies, syntynyt 1927, pianistina Moriz Rosenthalin oppilas, joka puolestaan oli Liszin oppilas. Ikänsä ansiosta hän on hillunut ja käppäillyt porukoissa, kun Horowitz, Rubinstein, Arrau ja ne kaikki muut olivat parhaassa iskussaan.
Kerran lähes päivälleen 10 vuotta sitten kävi niin onnellisesti, että oli vapaata aikaa Venetsiassa. Tottakai illat menivät hyvin nuorten ihmisten konserteissa tai paikallisten musiikkiopistojen opinnäytteissä. Se on hienointa, mitä musiikissa voi kohdata.
Musiikinhistoria syntyi Mozartin elinaikana - Charles Burney 1776.
Historia on, kuten tunnettua, romantiikan lapsi - siis tämän "megatrendin", jonka yksi laukaisija oli Goethe (Nuoren Wertherin kärsimykset 1774). Romantiikan mukana tuli sitten kaikenlaista ikävää, niin kuin Hegel ja kansallisuusaate ja ties mitä. Tuli myös "tieteellinen" historiantutkimus. Mutta ehkä historiatietoisuus oli se kova juttu. Meille suomalaisille sen tarjoilivat Runeberg ja Topelius. Euroopassa ehkä Sir Walter Scott aloitti lajin, joka jalostui sitten nopeasti myös viihteeksi Hugon ja Dumas'n käsissä. Oikeastaan romaani on romantiikan tuote - mutta tästä tietenkin voi kinata.
On syvästi idiottimaista kysyä, sävelsikö Mozart jälkimaailmaa varten. Kyllä hän varmasti halusi olla maailman paras kaikissa musiikin lajeissa ja myös onnistui tavoitteessaan. Mutta tuskin hän ehti pohtia kuolematonta mainetta. Hän tunsi itse esimerkiksi J.S. Bachia, vaikka Bachin pojat olivat siihen aikaan kuuluisampia. Hän näki, mikä Bachissa oli ainutlaatuista.
Mozartin "reseptio" kumminkin on se mielenkiintoinen asia.
Kun suurmiehestä on päästy ja hänet on kuopattu, kaikki ovat yleensä tyytyväisiä ja onnittelevat toisiaan. Sitten joskus harvoin tapahtuu niin, että suurmies osoittautuu kiintotähdeksi, kuten Mozart ainakin oopperoillaan (niillä neljällä tai kolmella suurella oopperalla). Ne alkoivat pyöriä 1800-luvun alussa täysille katsomoille, ja sama meno jatkuu edelleen.
Useammin taiteen suuri nimi omaksuu pyrstötähden kiertoradan eli siis häipyy välillä näkymättömiin palatakseen aikanaan niin kuin Halleyn komeetta.
Mozart oli musiikissa jotain samaa kuin Shakespeare kirjallisuudessa - hän teki kaiken ja hallitsi ihmisen koko tunnerekisterin. Ehkä hän oli itse niin kuin Kierkegaard määritteli Don Giovannin "eroottinen nero". Musiikki on niin sensuelli taide, ellei nyt haluta sanoa eroottinen.
Shakespearella tämä kaikkinaisuus näkyy heti. Mozartista on olemassa sokerikuorrutettu mielikuva, marsipaani-Mozart, joka muka sävelsi aina ihanan kauniisti ja ikään kuin ketään häiritsemättä.
Charles Rosen ja moni muu todistaa pitävästi, että aikalaiset ja etenkin ammattitoverit pitivät Mozartia hulluna (ja Beethovenia vaarallisena raivohulluna). Mozart rikkoi kaikki hyviä sääntöjä ja kirjoitti niin tolkuttoman mutkikkaita teoksia, ettei niistä selvinnyt edes piru eikä hänen isoäitinsä.
Jos nyt joku sanoo, ettei Mozartilla ole sellaista, mitä voisi verrata Macbethiin tai Kuningas Leariin, eli sielun mustuuden ja sydämen epätoivon kuvia, niin tämä joku ei sitten ole kuunnellut kunnolla Don Giovannia, Sinfonia Concertantea tai pientä g-molli-sinfoniaa (nro 25).
Ei pidä luulla, että suomeksi saatavilla oleva Mozart-kirjallisuus antaisi edes oikeaa kuvaa kohteestaan. Näitten ylisuurten nimien erikoispiirre on juuri tämä, että heistä voi painottaa milloin mitäkin puolta, mutta kokonaisuus jää aina vajaaksi.
Etenkään ei pidä luulla, että mainio elokuva Amadeus olisi edes siteeksi totta. Se ei pyrikään olemaan kuvaus Mozartista, vaan on eräänlainen da Vinci -koodi, erinomaisen hyvä ja oppinut thrilleri.
Pianisteista Alfred Brendel on julkaissut erinomaisia esseitä, joista on koottu muun muassa valikoima "One Finger too Many".
Ei tulisi mieleenkään rätkyttää näin korkean tason taiteilijoista. Kullakin on makunsa. Brendel on minun makuuni hiukan liian sisäsiisti, paitsi ehkä Schubertin sonaateissa ja impromptuissa.
Kerran aikoinaan kirjoitin Hesariin koko sivun tai runsaan puolen sivun jutun Beethovenin pianosonaattien levytyksistä, ja muistaakseni siinä oli puhe yli kymmenestä mutta alle kahdestakymmenestä satsista. Niin kuin jokainen arvaa, yksikään kokonaislevytys ei haltioittanut, koska on niitä sonaatteja Beethovenilla niin paljon ja olisihan se outoa, jos joku olisi huippu sekä Hammerklavierissa että näissä pienten opusnumeroitten syvyyspommisonaateissa.
Erinomaisen hyvä kokonaisuus oli kuitenkin Charles Rosenin, joka ei ole kai koskaan ollut 1 A -luokan nimi pianistina. Mutta sepä onkin aika sattumanvaraista ja kiinni markkinoinnista, kuka sinne kaapin päälle kulloinkin könyää. Pidän itse yleensä eniten 1 B -luokan solisteista tai sitten II A.
Charles Rosen on julkaissut suuren määrän tavattoman hyviä ja kenen tahansa käsitettävissä olevia tutkimuksia ja esseitä musiikista. Hän kirjoittaa syvästi ihailemaani The New York Review of Books -lehteen musiikista ja musiikkikirjallisuudesta, tällä viikolla Mozart-kirjoista. Hän on aika vanha mies, syntynyt 1927, pianistina Moriz Rosenthalin oppilas, joka puolestaan oli Liszin oppilas. Ikänsä ansiosta hän on hillunut ja käppäillyt porukoissa, kun Horowitz, Rubinstein, Arrau ja ne kaikki muut olivat parhaassa iskussaan.
Kerran lähes päivälleen 10 vuotta sitten kävi niin onnellisesti, että oli vapaata aikaa Venetsiassa. Tottakai illat menivät hyvin nuorten ihmisten konserteissa tai paikallisten musiikkiopistojen opinnäytteissä. Se on hienointa, mitä musiikissa voi kohdata.
Musiikinhistoria syntyi Mozartin elinaikana - Charles Burney 1776.
Historia on, kuten tunnettua, romantiikan lapsi - siis tämän "megatrendin", jonka yksi laukaisija oli Goethe (Nuoren Wertherin kärsimykset 1774). Romantiikan mukana tuli sitten kaikenlaista ikävää, niin kuin Hegel ja kansallisuusaate ja ties mitä. Tuli myös "tieteellinen" historiantutkimus. Mutta ehkä historiatietoisuus oli se kova juttu. Meille suomalaisille sen tarjoilivat Runeberg ja Topelius. Euroopassa ehkä Sir Walter Scott aloitti lajin, joka jalostui sitten nopeasti myös viihteeksi Hugon ja Dumas'n käsissä. Oikeastaan romaani on romantiikan tuote - mutta tästä tietenkin voi kinata.
On syvästi idiottimaista kysyä, sävelsikö Mozart jälkimaailmaa varten. Kyllä hän varmasti halusi olla maailman paras kaikissa musiikin lajeissa ja myös onnistui tavoitteessaan. Mutta tuskin hän ehti pohtia kuolematonta mainetta. Hän tunsi itse esimerkiksi J.S. Bachia, vaikka Bachin pojat olivat siihen aikaan kuuluisampia. Hän näki, mikä Bachissa oli ainutlaatuista.
Mozartin "reseptio" kumminkin on se mielenkiintoinen asia.
Kun suurmiehestä on päästy ja hänet on kuopattu, kaikki ovat yleensä tyytyväisiä ja onnittelevat toisiaan. Sitten joskus harvoin tapahtuu niin, että suurmies osoittautuu kiintotähdeksi, kuten Mozart ainakin oopperoillaan (niillä neljällä tai kolmella suurella oopperalla). Ne alkoivat pyöriä 1800-luvun alussa täysille katsomoille, ja sama meno jatkuu edelleen.
Useammin taiteen suuri nimi omaksuu pyrstötähden kiertoradan eli siis häipyy välillä näkymättömiin palatakseen aikanaan niin kuin Halleyn komeetta.
Mozart oli musiikissa jotain samaa kuin Shakespeare kirjallisuudessa - hän teki kaiken ja hallitsi ihmisen koko tunnerekisterin. Ehkä hän oli itse niin kuin Kierkegaard määritteli Don Giovannin "eroottinen nero". Musiikki on niin sensuelli taide, ellei nyt haluta sanoa eroottinen.
Shakespearella tämä kaikkinaisuus näkyy heti. Mozartista on olemassa sokerikuorrutettu mielikuva, marsipaani-Mozart, joka muka sävelsi aina ihanan kauniisti ja ikään kuin ketään häiritsemättä.
Charles Rosen ja moni muu todistaa pitävästi, että aikalaiset ja etenkin ammattitoverit pitivät Mozartia hulluna (ja Beethovenia vaarallisena raivohulluna). Mozart rikkoi kaikki hyviä sääntöjä ja kirjoitti niin tolkuttoman mutkikkaita teoksia, ettei niistä selvinnyt edes piru eikä hänen isoäitinsä.
Jos nyt joku sanoo, ettei Mozartilla ole sellaista, mitä voisi verrata Macbethiin tai Kuningas Leariin, eli sielun mustuuden ja sydämen epätoivon kuvia, niin tämä joku ei sitten ole kuunnellut kunnolla Don Giovannia, Sinfonia Concertantea tai pientä g-molli-sinfoniaa (nro 25).
Ei pidä luulla, että suomeksi saatavilla oleva Mozart-kirjallisuus antaisi edes oikeaa kuvaa kohteestaan. Näitten ylisuurten nimien erikoispiirre on juuri tämä, että heistä voi painottaa milloin mitäkin puolta, mutta kokonaisuus jää aina vajaaksi.
Etenkään ei pidä luulla, että mainio elokuva Amadeus olisi edes siteeksi totta. Se ei pyrikään olemaan kuvaus Mozartista, vaan on eräänlainen da Vinci -koodi, erinomaisen hyvä ja oppinut thrilleri.
22. toukokuuta 2006
Tekijänoikeus, taas
Vaikka Lordin levy-yhtiö on kansainvälinen ja yksi maailman suurimmista ja vaikka suomalaisuus on tässä keitoksessa kirpeä mauste eli siis hyvin vähäpätöinen seikka, toivon,
- että levy-yhtiöt vähentäisivät kuuluvasti kitinäänsä piratismista, ja
- että edunvalvontajärjestöt tunnustaisivat viimein, että pirtaismi on lähinnä hinnoittelukysymys.
Muutamia vuosia kiihkeästi vatkattu kysymys peittää näkyvistä sen,
- että ihmiset ja etenkin nuoret ihmiset harrastavat musiikkia kiihkeästi.
Me jakelujärjestelmistä ja oikeuksista kiinnostuneet tylsät tutkijat olemme inttäneet, että musiikki-ihmisiä ei köyhyys koputtele.
Väitetyt piratismitappiot ovat käyrinä silmiinpistävän samanlaisia kuin kulutushyödykkeiden kausivaihtelut.
Uusien teknologioiden on lupailtu ennustavan maailmanloppua ainakin vuodesta 1921, ja tuomiopäivän profeettoina ovat esiintyneet koko ajan firmat ja edunhaltijat itse - ne jotka ovat jo sijoittaneet paljon rahaa edelliseen teknologiaan. Viimeksi VHS-nauhurin eli videoiden ja itse poltettavan CD-levyn ja sitten DVD:n oli määrä tehdä loppu koko bisneksestä. Kävi päin vastoin.
Tekijänoikeusjärjestöt tarvitsevat sitä, mitä me tutkijat toivotamme: innostunutta yleisöä ja oivallisia tekijöitä.
Saa nähdä kuinka käy.
Oma arvaukseni on, että suomalaiset alan järjestöt menevät sinne missä osa alan ihmisistä jo on: kallispalkkaisiksi sulttaanin eunukeiksi. Sijoituspaikka on usein Lontoo, joskus Haag.
- että levy-yhtiöt vähentäisivät kuuluvasti kitinäänsä piratismista, ja
- että edunvalvontajärjestöt tunnustaisivat viimein, että pirtaismi on lähinnä hinnoittelukysymys.
Muutamia vuosia kiihkeästi vatkattu kysymys peittää näkyvistä sen,
- että ihmiset ja etenkin nuoret ihmiset harrastavat musiikkia kiihkeästi.
Me jakelujärjestelmistä ja oikeuksista kiinnostuneet tylsät tutkijat olemme inttäneet, että musiikki-ihmisiä ei köyhyys koputtele.
Väitetyt piratismitappiot ovat käyrinä silmiinpistävän samanlaisia kuin kulutushyödykkeiden kausivaihtelut.
Uusien teknologioiden on lupailtu ennustavan maailmanloppua ainakin vuodesta 1921, ja tuomiopäivän profeettoina ovat esiintyneet koko ajan firmat ja edunhaltijat itse - ne jotka ovat jo sijoittaneet paljon rahaa edelliseen teknologiaan. Viimeksi VHS-nauhurin eli videoiden ja itse poltettavan CD-levyn ja sitten DVD:n oli määrä tehdä loppu koko bisneksestä. Kävi päin vastoin.
Tekijänoikeusjärjestöt tarvitsevat sitä, mitä me tutkijat toivotamme: innostunutta yleisöä ja oivallisia tekijöitä.
Saa nähdä kuinka käy.
Oma arvaukseni on, että suomalaiset alan järjestöt menevät sinne missä osa alan ihmisistä jo on: kallispalkkaisiksi sulttaanin eunukeiksi. Sijoituspaikka on usein Lontoo, joskus Haag.
21. toukokuuta 2006
Korkkarit
Vänrikki Stoolin Korkeajännitys on kioskeissa!
Rintamalottien Korkejännitys oli äitienpäivän hitti, Vaaran vuosien Korkeajännitys 1948 oli Jaakko Laakso special, samoin kuin Vanjan jäinen helvetti. Simo Häyhä, Talvisodan valkoinen kuolema - se oli klassikko jo syntyessään.
Näiden teosten tekijänä mainitaan Samuli Lintula, ja Vänrikki Stoolin yhteydessä P.A. Manninen ja Petri Hiltunen. En tunne herroja, mutta haluaisin välittää näin tervehdykseni ja kunnioitukseni.
Ennen pitkää on edessä vaara, että nämä sarjakuvat nousevat laadullisesti merkittävälle tasolle. Nyt jo vuosikymmenien takaa muistamani lajityyppi (Donnerwetter - Schweinhund - Himmel - Teufel - Aargh) on kaukana, ja etäällä on rannaton meri, johon Battler Britton suolasi kirottuja natseja.
Tuskin muistan niitä päiviä (kuten aliupseerikoulussa sanottiin), kun Otava julkaisi joitakin eurooppalaisia sarjakuva-albumeja ja Yhtyneet lopetti jostain tuntemattomasta syystä aivan kohtuullisesti menestyneen Ruudun (Nonstop). Suomensin muutaman, ainakin Crepaxin joka oli kovin kiinnostunut kahleista ja remmeistä, ja Pauletten.
Kerran kävin Pariisissa studolla eli siis huoneessa, jossa Wolinski ja Pichard työskentelivät. Käynti oli latinalaiskorttelissa vanhan mielikirkkoni St. Julien-le-Pauvren vierestä. Oven avasi alaston blondi, jolla ei todellakaan ollut muita vaatteita kuin korkeakorkoiset kengät ja viinilasi kädessä.
He julkaisivat raivokasta poliittista lehteä Le Gueule ouvert eli monttu auki ja muuten vain raivokasta lehteä Harakiri - "typerä ja ilkeä julkaisu", kuten logon alle oli ylpeästi painettu. Kiinteistössä hiiviskeli myös kaljupäinen "professori Choron", joka jakeli yleisölle veret seisauttavia neuvoja.
Pyyhin kyyneleen ja tukahdutan nyyhkytyksen. Meidän pojat maalla, merellä ja ilmassa seuraavat perässä, teit' isäin astumaan.
Ja kun eilen uni voitti, nyt luen netistä, että Lordi voitti.
Sanokaa minun sanoneen, että tämä on aikakausien muuttumisen merkki. Jalkapallo ja lavashow sekä sarjakuvat ovat todellisen sivistyksen mittareita. Kuten tiedämme, hienoa lyriikkaa ja häikäisevää proosaa tulee silloin tällöin jopa Vinku-Intiasta, mutta joukkuelajit, ne ovat vaativia.
Lordeista tuli mieleen valtiosalaisuus - lordi Hoffman, joka tosin ei laula vaan johtaa Englannin ja Walesin tuomioistuinlaitosta, diggaa sarjiksia. Sir Robin, Most Honoured Lord Justice of Appeals, esitteli minut aikoinaan sanomalla, että tässä on nyt se mies, joka on kääntänyt Tinttiä suomeksi, ja Hoffman tahtoi kuulla heti paikalla lisää. Sanoin omistavani Tintti Neuvostojen maassa -albumin Hergén henkiökohtaisella omistuskirjoituksella varustettuna.
Se veti päärit vakaviksi.
Vertaisryhmässäni (ovessa luki Peers' Chambers) alan harrastus on siis elävä, ja britit tunnustavat, että Rupert the Bear jää kyllä belgialaisen sarjakuvataiteen rinnalla kevyesti kakkoseksi.
20. toukokuuta 2006
Vuorineuvokset huolestuivat
Kuvassa vuorineuvokset Ehrnrooth ja Ahlström ovat juuri huolestuneet.
Helsingin Sanomien mukaan vuorineuvokset huolestuivat eilen yleisön diktatuurista. Elinkeinoelämän valtuuskunnan tilaaman, Hannu Olkinuoran koostaman tutkimuksen mukaan perinteiset vaikutuskanavat eivät pysy vauhdissa mukana, kun ihmiset bloggaavat, googlaavat sekä luovat itse omat radio-ohjelmansa ja televisioiltansa.
Tämä on kyllä pantu merkille. Edes Tekes ei ole oikerin halukas rahoittamaan alan tutkimusta ja Sitralta on turha kysyäkään. Myös Suomen Akatemia on arveleva. Nokian raju pudottautuminen tutkimusyhteistyöstä suomalaisten yliopistojen kanssa näkyy ennen pitkää rumasti julkisuudessa. Mediassa siitä ei ole pahemmin kerrottu.
Edustuksellisessa demokratiassa johtajien tulee Ehrnroothin mielestä antaa kansalle, mitä kansa tarvitsee, mutta nykyisessä gallup-demokratiassa kansalle annetaan, mitä se haluaa.
"Mediastakin on tullut aivan liian populistista ja lyhytjänteistä", Ehrnrooth harmittelee.
Vuorineuvos itse kertoo hankkivansa tietonsa kotimaisista sanomalehdistä sekä Economistista ja Financial Timesista. "Lordia" vuorineuvos ei sano katsovansa saati kuuntelevansa.
Olisi hauska tietää, kuka on nyt nukahtanut, kun vuorineuvoksen suuhun on pantu tohtori Josef Göbbelsin mediapolitiikka: kansalle on annettava, mitä kansa tarvitsee, ei mitä se haluaa.
Sama ajatus oli menestysmediaa edustaneiden Pravdan ja Izvestijan johtotähti. Mutta meillähän vuorineuvokset ovat perinteisesti kovin punaisia. Kekkonen opetti. Vain Pekka Herlin ei ruvennut vuorineuvokseksi eikä punaiseksi.
Minäkään en tyydy Helsingin Sanomien taloussivuihin, kuten siis ei myöskään Ehrnrooth. The Economist muuten kertoo usein, miten käy tuhmille vuorineuvoksille tai pääministereille, jotka antavat liian selvästi ymmärtää, että kansa on karjaa, joka ajetaan illalla joen rantaan juomaan. Kannattaisi ehkä lukea tarkemmin. Financial Times puolestaan raportoi päivittäin viimeisillä sivuillaan ansiokkaasti muun muassa musiikista, kirjallisuudesta ja taiteesta. Ajoittain se julkaisee jopa teemsivuja näistä aiheista.
Paha Internet välittää ainakin minulle FT:n ja Economistin uutisotsikot sähköpostina, ja paperiversio tulee postin kuljettamana perässä.
Ehrnrooth ja hänen Olkinuoransa mainitsevat, että rahvas käyttää yli yhdeksän tuntia päivässä median parissa. Tämä on luovaa lukujen käyttöä, koska tuo raportin sivulla 11 mainittu tieto tarkoittaa kumulatiivista käyttöä. On vähän vaikea lukea lehteä, katsoa televisiota, kuunnella radioa ja lukea kirjaa samanaikaisesti. Television ääressä istutaan keskimäärin 209 minuuttia vuorokaudessa ja kirjojen 27 minuuttia. Televisio pääsee tilastoon, kunhan se on päällä, kirja ei silloin kun se on alassuin pöydällä.
EVA:n raportti, joka on verkosta ladattavissa, ei aiheuttanut minulle tämän alan ammattilaisena pidäkkeettömän orgastisia tuntemuksia. - ETLA:n tutkimukset muuten ovat keskimäärin erinomaisen hyviä ja hyödyllisiä, samoin kuin Suomen Pankin.
Lehtiuutisessa kerrotaan vielä kiivaasta keskustelusta, jonka tutkkmusta julistettaessa aiheutti joko median ideologisoituminen tai empaattisuus - jostain syystä näitä sanoja käytettiin synonyymeinä.
Ihmisille on kerrottava talouden kovista tosiasioista, vuorineuvokset lausuivat.
Tämä on kiitettävä ajatus. Tosin vuorineuvos Ehrnrooth ei luullakseni tiedä talouden kovista tosiasioista enempää kuin sika hopealusikasta. Hänellä on hyvä kokemus etenkin sellaisista suuryhtiöistä, jotka ovat romahtaneet, kuten Wärtsilä. Pikkulinnut kertovat, että syksyllä tulee tietoa Iiro Viinasen muistikuvista päivätyöstä kansantalouden ja vientiteollisuuden viidakoissa. Viinanen tietää asioiden kovuudesta ja ihmisten kovapäisyydestä. Pentti Voutilainen tietää. Jaakko Lassila... no. Antaa olla.
Kova taloudellinen tosiasia on sekin, että ihmisillä pitäisi olla rahaa välttämättömiin menoihinsa ja mielekästä tekemistä. Muuten he tarttuvat helposti katukiviin ja polttopulloihin.
Toissa vuonna liikkenjohtajat peräänkuuluttivat pehmeitä arvoja. Muistan hyvin. Olin itse usein puhumassa. Nyt halutaan kovia tosiasioita. Nopeasti se mieli muuttui.
Markkinatalouden paatuneena kannattajana sanon, että paras tuote voittakoon ja että julkisen vallan mahdollisuudet tehdä interventioita esimerkiksi vientitukea tai takauksia antamalla ovat kovin rajalliset. Markkinatalous ei myöskään ole sama asia kuin kapitalismi (englanniksi "high finance"), jossa pääomaliikkeet ovat lopullisesti irronneet tuotannollisesta toiminnasta.
Tosin olen hiukan kauhistunut nykyisestä ulkoistamisesta. Tiedän tarkoin, kuka siellä Shanghain seudulla, Intiassa, Indonesiassa ja etenkin Brasilian viljeltyjen eukalyptusten alla on odottamassa - meikäläisiä ulkoistajia paljon paremmin valmistautuneet amerikkalaiset yhtiöt joilla muuten on tuotekehitys valmiina ja patenttikirjat kainalossa. Meillä ei ole.
Sananvapaus ja pirstoutuva media ja ennen kaikkea googeletetut verkkoblogit antavat mahdollisuuden huomauttaa, että eikö olekin media hienotunteinen uutis- ja artikkelitoiminnassaan, kun huonoa liikkeenjohtoa ei koskaan mainita riittämättömän taloudellisen tuloksen syitä ihmeteltäessä?
Helsingin Sanomien mukaan vuorineuvokset huolestuivat eilen yleisön diktatuurista. Elinkeinoelämän valtuuskunnan tilaaman, Hannu Olkinuoran koostaman tutkimuksen mukaan perinteiset vaikutuskanavat eivät pysy vauhdissa mukana, kun ihmiset bloggaavat, googlaavat sekä luovat itse omat radio-ohjelmansa ja televisioiltansa.
Tämä on kyllä pantu merkille. Edes Tekes ei ole oikerin halukas rahoittamaan alan tutkimusta ja Sitralta on turha kysyäkään. Myös Suomen Akatemia on arveleva. Nokian raju pudottautuminen tutkimusyhteistyöstä suomalaisten yliopistojen kanssa näkyy ennen pitkää rumasti julkisuudessa. Mediassa siitä ei ole pahemmin kerrottu.
Edustuksellisessa demokratiassa johtajien tulee Ehrnroothin mielestä antaa kansalle, mitä kansa tarvitsee, mutta nykyisessä gallup-demokratiassa kansalle annetaan, mitä se haluaa.
"Mediastakin on tullut aivan liian populistista ja lyhytjänteistä", Ehrnrooth harmittelee.
Vuorineuvos itse kertoo hankkivansa tietonsa kotimaisista sanomalehdistä sekä Economistista ja Financial Timesista. "Lordia" vuorineuvos ei sano katsovansa saati kuuntelevansa.
Olisi hauska tietää, kuka on nyt nukahtanut, kun vuorineuvoksen suuhun on pantu tohtori Josef Göbbelsin mediapolitiikka: kansalle on annettava, mitä kansa tarvitsee, ei mitä se haluaa.
Sama ajatus oli menestysmediaa edustaneiden Pravdan ja Izvestijan johtotähti. Mutta meillähän vuorineuvokset ovat perinteisesti kovin punaisia. Kekkonen opetti. Vain Pekka Herlin ei ruvennut vuorineuvokseksi eikä punaiseksi.
Minäkään en tyydy Helsingin Sanomien taloussivuihin, kuten siis ei myöskään Ehrnrooth. The Economist muuten kertoo usein, miten käy tuhmille vuorineuvoksille tai pääministereille, jotka antavat liian selvästi ymmärtää, että kansa on karjaa, joka ajetaan illalla joen rantaan juomaan. Kannattaisi ehkä lukea tarkemmin. Financial Times puolestaan raportoi päivittäin viimeisillä sivuillaan ansiokkaasti muun muassa musiikista, kirjallisuudesta ja taiteesta. Ajoittain se julkaisee jopa teemsivuja näistä aiheista.
Paha Internet välittää ainakin minulle FT:n ja Economistin uutisotsikot sähköpostina, ja paperiversio tulee postin kuljettamana perässä.
Ehrnrooth ja hänen Olkinuoransa mainitsevat, että rahvas käyttää yli yhdeksän tuntia päivässä median parissa. Tämä on luovaa lukujen käyttöä, koska tuo raportin sivulla 11 mainittu tieto tarkoittaa kumulatiivista käyttöä. On vähän vaikea lukea lehteä, katsoa televisiota, kuunnella radioa ja lukea kirjaa samanaikaisesti. Television ääressä istutaan keskimäärin 209 minuuttia vuorokaudessa ja kirjojen 27 minuuttia. Televisio pääsee tilastoon, kunhan se on päällä, kirja ei silloin kun se on alassuin pöydällä.
EVA:n raportti, joka on verkosta ladattavissa, ei aiheuttanut minulle tämän alan ammattilaisena pidäkkeettömän orgastisia tuntemuksia. - ETLA:n tutkimukset muuten ovat keskimäärin erinomaisen hyviä ja hyödyllisiä, samoin kuin Suomen Pankin.
Lehtiuutisessa kerrotaan vielä kiivaasta keskustelusta, jonka tutkkmusta julistettaessa aiheutti joko median ideologisoituminen tai empaattisuus - jostain syystä näitä sanoja käytettiin synonyymeinä.
Ihmisille on kerrottava talouden kovista tosiasioista, vuorineuvokset lausuivat.
Tämä on kiitettävä ajatus. Tosin vuorineuvos Ehrnrooth ei luullakseni tiedä talouden kovista tosiasioista enempää kuin sika hopealusikasta. Hänellä on hyvä kokemus etenkin sellaisista suuryhtiöistä, jotka ovat romahtaneet, kuten Wärtsilä. Pikkulinnut kertovat, että syksyllä tulee tietoa Iiro Viinasen muistikuvista päivätyöstä kansantalouden ja vientiteollisuuden viidakoissa. Viinanen tietää asioiden kovuudesta ja ihmisten kovapäisyydestä. Pentti Voutilainen tietää. Jaakko Lassila... no. Antaa olla.
Kova taloudellinen tosiasia on sekin, että ihmisillä pitäisi olla rahaa välttämättömiin menoihinsa ja mielekästä tekemistä. Muuten he tarttuvat helposti katukiviin ja polttopulloihin.
Toissa vuonna liikkenjohtajat peräänkuuluttivat pehmeitä arvoja. Muistan hyvin. Olin itse usein puhumassa. Nyt halutaan kovia tosiasioita. Nopeasti se mieli muuttui.
Markkinatalouden paatuneena kannattajana sanon, että paras tuote voittakoon ja että julkisen vallan mahdollisuudet tehdä interventioita esimerkiksi vientitukea tai takauksia antamalla ovat kovin rajalliset. Markkinatalous ei myöskään ole sama asia kuin kapitalismi (englanniksi "high finance"), jossa pääomaliikkeet ovat lopullisesti irronneet tuotannollisesta toiminnasta.
Tosin olen hiukan kauhistunut nykyisestä ulkoistamisesta. Tiedän tarkoin, kuka siellä Shanghain seudulla, Intiassa, Indonesiassa ja etenkin Brasilian viljeltyjen eukalyptusten alla on odottamassa - meikäläisiä ulkoistajia paljon paremmin valmistautuneet amerikkalaiset yhtiöt joilla muuten on tuotekehitys valmiina ja patenttikirjat kainalossa. Meillä ei ole.
Sananvapaus ja pirstoutuva media ja ennen kaikkea googeletetut verkkoblogit antavat mahdollisuuden huomauttaa, että eikö olekin media hienotunteinen uutis- ja artikkelitoiminnassaan, kun huonoa liikkeenjohtoa ei koskaan mainita riittämättömän taloudellisen tuloksen syitä ihmeteltäessä?
19. toukokuuta 2006
Terveenä hautausmaalla
Mikko huomasi sen ensimmäisenä ja nyt myös Herkko. Yokai Benklerin laaja kirja "The Wealth of Networks" on vertaisryhmien ja pienyhteisöjen informaatiotaloutta. Benkler itse oli professorina ensin New York Universityssä ja nyt Yale Law Schoolissa, kotoisin Tel Avivin kirkonkylästä tai mahdollisesti maaseurakunnan puolelta. Hänestä on lyhyt, asiallinen artikkeli Wikipediassa.
Kollegoista Internet-oikeuden alueella ehkä perinnäisempi ja sovinnaisempi Harvardin William Fisher III innostaa minua eniten. Hänen hyvin laaja luentomateriaalinsa on verkossa. Lawrence Lessig Stanfordista on kuuluisin mutta kirjoittaa vähän niin kuin minä, mikä on pahasti sanottu.
Muut tosi kovat nimet ovatkin aika selkeästi tekijänoikeuden tai patenttioikeuden puolella ja tarkkailevat sieltä käsin tietoverkkkojen oikeuskysymyksiä. Mielenkiintoista kyllä, alalla ei ole kuninkaita, vaan kaksi kuningatarta: vasemmalla Pam Samuelson (Berkeley) ja oikealla Jane Ginsburg (Columbia). Euroopassa Saksassa on pitkä rivi ansioituneita tutkijoita, joiden ainoa ongelma on sama kuin Römertopfissa keitetyn kanan: yhtä ja samaa. (Lapseni antoivat tuolla ruokalajille aikoinaan nimen Yhtäsamaa.) Tutkijoista vahvimmat ovat nuoret proffat Lionel Bently (Cambridge) ja Jens Schovsbo (Tanska).
Nyt tulee lause niille, jotka jaksoivat lukea tähän asti. Tekijänoikeuden ja muun IPR:n kanssa ehkä tullaan toimeen jollain tavalla, vaikka kehumista ei ole. Järkyttävä haaste on "privacy" eli yksityisyyden suoja ja tietosuoja.
Tästä asiasta on säännöksiä rikoslaissa ja voimassa on EY-direktiiviin perustuva henkilötietolaki.
Tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio näyttää ottaneen sellaisen kannan, että sukututkijoiden järjestö ei saa julkaista valokuvia hautakivistä Internetissä. Hautakivissä on syntymäajat ja kuolinajat ja tunnistetietojen suoja ei katkea kuolemaan - aikanaan se katkea, mutta toistaiseksi on epäselvää milloin. Minun tulkintaohjeeni on 25 vuotta, joka tapauksessa 50 vuotta. Taipuisin pitämään oikeana ja sitovana lain kategoriaa "arkaluontoiset tiedot". Syntymäaika tunnistetietona voi siis olla sellainen henkilötieto, josta ei saa ilman aikojaan pitää rekisteriä. Se tieto, että nimeltä mainittu henkilö on 70-luvun alussa kuollut kuppaan kuritushuoneessa, voi hyvinkin olla edelleen "kuuma" eli tiedon julkistaminen edellyttää tiukkojen ehtojen täyttymistä.
Neuvona sanon tässä ja nyt, että hautakiviongelma ei koske tavallisia valokuvia. Minulla muuten itse asiassa on kuvablogissani ainakin pari kuvaa pitäjän hautausmaalta. Niissä esiintyy henkilö - lapseni - ja kuvassa erottuu hyvin muutama hautakivi. Tällaisesta ei ole puhe. Puhe on järjestelmällisestä valokuvaamisesta ja valokuvien julkistamisesta. Suurehko määrä valokuvia on tietokanta eli luettelo ihmisistä ja heidän syntymä- ja kuolinajoistaan.
Minusta olisi kovin hyvä, jos Suomen Sukututkimusseura menisi asian kanssa oikeuteen. Tarvittaisiin tuomioistuimen ratkaisu. Niitä on liian vähän.
Tarjoudun ilmaiseksi asiantuntijaksi (pro bono). Kukahan juristi ottaisi asian ajaakseen veloituksetta? Oppilaani ovat ajaneet hiukan asioita, mutta eivät tietääkseni ilmaiseksi...
Olisin jyrkästi sitä mieltä kuin Benkler vähän lievemmin ja mutkikkaammin. - Internet on nyt niin suuri ja mutkikas, ettei ole enää järkeä kysyä, "onko Internetissä julkaiseminen yleisön keskuuteen levittämistä".
Tulkinnat on muutettava järkeviksi. Selitän. Siitä saa sakkoa, jos esittelee paljasta takapuoltaan julkisella paikalla. Mielestäni on kyseenalaista, onko sakottaminen oikein, jos teko on tehty luvallisessa vatsan keventämisen tarkoituksesa syrjäkadulla aamulla kello neljä jolloin ei ole ollut edes todennäköistä, että paikalle osuisi ketään. Tekijänoikeuslain mukaan julkinen esittäminen on esittämistä julkisella paikalla - ei niin kuin korkein oikeus tuntuu taipuvan arvioimaan esittämistä elinkeinotoiminnassa. Tuo syrjäkatu aamulla kello neljä ei mielestäni ole julkinen paikka silloinkaan, jos joku housut tiiviisti jalassa esittää siellä mandoliinilla tekijänoikeuden suojaamaan sävellyksen.
Vastaavasti Internet joko on tai ei ole julkinen ja henkilötietoja ajatellen myös julkaisemisen tarkoitus ja arvioitu vahingollisuus on otettava huomioon. Suomenkielisen tekstin julkaiseminen on kovin eri asia kuin valokuva hakukoneitten hyvin tuntemassa verkko-osoitteessa.
Sukututkijoiden tarkoitus on hyvä tai kiitettävä. Hautakivistä ilmenevien henkilöiden omaisten yksityisyyden suoja on olematon, koska hautausmaat ovat joka tapauksessa julkisia paikkoja ja tiedot ovat siis pysyvästi kenen tahansa nähtävissä.
Henkilötietojen tiukka suoja on sinänsä täysin perusteltu, koska tunnistetiedoilla voi saada aikaan paljon pahaa poliittisesti, kaupallisesti, sotilaallisesti ja ammattirikollisuuden piirissä.
Ei kuitenkaan pitäisi mennä tulkintoihin, jotka hipovat mielettömyyttä. Laissa on nykyiselläänkin järkeviä poikkeuksia. Puhelinluetteloita saa julkaista ja matrikkeleita saa painaa.
Henkilötietojen suoja lähtee helpolla leviämään. Tässä blogissa on jo aikaisemmin keskusteltu siitä, onko talojen järjestelmällinen kuvaaminen kiellettyä, ja sellainenkin lakimieskanta on esitetty, että ihmisellä on oikeus määrätä polkupyöränsä valokuvaamisesta tai kuvaamatta jätämisestä. Tuo viimeksi mainittu on lakiin perustumaton kanta ja lisäksi typerä.
Yhteenveto ja repliikki keskusteluun: Internet on ekosysteemi, jota ei voi säännellä selvin kielloin ja käskyin eli samalla tavalla kuin vankilaa, kasarmia tai entisajan sisäoppilaitosta - niin että kaikki on joko kiellettyä tai sallittua ja jos asia on epäselvä, katsotaan kirjasta.
Kollegoista Internet-oikeuden alueella ehkä perinnäisempi ja sovinnaisempi Harvardin William Fisher III innostaa minua eniten. Hänen hyvin laaja luentomateriaalinsa on verkossa. Lawrence Lessig Stanfordista on kuuluisin mutta kirjoittaa vähän niin kuin minä, mikä on pahasti sanottu.
Muut tosi kovat nimet ovatkin aika selkeästi tekijänoikeuden tai patenttioikeuden puolella ja tarkkailevat sieltä käsin tietoverkkkojen oikeuskysymyksiä. Mielenkiintoista kyllä, alalla ei ole kuninkaita, vaan kaksi kuningatarta: vasemmalla Pam Samuelson (Berkeley) ja oikealla Jane Ginsburg (Columbia). Euroopassa Saksassa on pitkä rivi ansioituneita tutkijoita, joiden ainoa ongelma on sama kuin Römertopfissa keitetyn kanan: yhtä ja samaa. (Lapseni antoivat tuolla ruokalajille aikoinaan nimen Yhtäsamaa.) Tutkijoista vahvimmat ovat nuoret proffat Lionel Bently (Cambridge) ja Jens Schovsbo (Tanska).
Nyt tulee lause niille, jotka jaksoivat lukea tähän asti. Tekijänoikeuden ja muun IPR:n kanssa ehkä tullaan toimeen jollain tavalla, vaikka kehumista ei ole. Järkyttävä haaste on "privacy" eli yksityisyyden suoja ja tietosuoja.
Tästä asiasta on säännöksiä rikoslaissa ja voimassa on EY-direktiiviin perustuva henkilötietolaki.
Tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio näyttää ottaneen sellaisen kannan, että sukututkijoiden järjestö ei saa julkaista valokuvia hautakivistä Internetissä. Hautakivissä on syntymäajat ja kuolinajat ja tunnistetietojen suoja ei katkea kuolemaan - aikanaan se katkea, mutta toistaiseksi on epäselvää milloin. Minun tulkintaohjeeni on 25 vuotta, joka tapauksessa 50 vuotta. Taipuisin pitämään oikeana ja sitovana lain kategoriaa "arkaluontoiset tiedot". Syntymäaika tunnistetietona voi siis olla sellainen henkilötieto, josta ei saa ilman aikojaan pitää rekisteriä. Se tieto, että nimeltä mainittu henkilö on 70-luvun alussa kuollut kuppaan kuritushuoneessa, voi hyvinkin olla edelleen "kuuma" eli tiedon julkistaminen edellyttää tiukkojen ehtojen täyttymistä.
Neuvona sanon tässä ja nyt, että hautakiviongelma ei koske tavallisia valokuvia. Minulla muuten itse asiassa on kuvablogissani ainakin pari kuvaa pitäjän hautausmaalta. Niissä esiintyy henkilö - lapseni - ja kuvassa erottuu hyvin muutama hautakivi. Tällaisesta ei ole puhe. Puhe on järjestelmällisestä valokuvaamisesta ja valokuvien julkistamisesta. Suurehko määrä valokuvia on tietokanta eli luettelo ihmisistä ja heidän syntymä- ja kuolinajoistaan.
Minusta olisi kovin hyvä, jos Suomen Sukututkimusseura menisi asian kanssa oikeuteen. Tarvittaisiin tuomioistuimen ratkaisu. Niitä on liian vähän.
Tarjoudun ilmaiseksi asiantuntijaksi (pro bono). Kukahan juristi ottaisi asian ajaakseen veloituksetta? Oppilaani ovat ajaneet hiukan asioita, mutta eivät tietääkseni ilmaiseksi...
Olisin jyrkästi sitä mieltä kuin Benkler vähän lievemmin ja mutkikkaammin. - Internet on nyt niin suuri ja mutkikas, ettei ole enää järkeä kysyä, "onko Internetissä julkaiseminen yleisön keskuuteen levittämistä".
Tulkinnat on muutettava järkeviksi. Selitän. Siitä saa sakkoa, jos esittelee paljasta takapuoltaan julkisella paikalla. Mielestäni on kyseenalaista, onko sakottaminen oikein, jos teko on tehty luvallisessa vatsan keventämisen tarkoituksesa syrjäkadulla aamulla kello neljä jolloin ei ole ollut edes todennäköistä, että paikalle osuisi ketään. Tekijänoikeuslain mukaan julkinen esittäminen on esittämistä julkisella paikalla - ei niin kuin korkein oikeus tuntuu taipuvan arvioimaan esittämistä elinkeinotoiminnassa. Tuo syrjäkatu aamulla kello neljä ei mielestäni ole julkinen paikka silloinkaan, jos joku housut tiiviisti jalassa esittää siellä mandoliinilla tekijänoikeuden suojaamaan sävellyksen.
Vastaavasti Internet joko on tai ei ole julkinen ja henkilötietoja ajatellen myös julkaisemisen tarkoitus ja arvioitu vahingollisuus on otettava huomioon. Suomenkielisen tekstin julkaiseminen on kovin eri asia kuin valokuva hakukoneitten hyvin tuntemassa verkko-osoitteessa.
Sukututkijoiden tarkoitus on hyvä tai kiitettävä. Hautakivistä ilmenevien henkilöiden omaisten yksityisyyden suoja on olematon, koska hautausmaat ovat joka tapauksessa julkisia paikkoja ja tiedot ovat siis pysyvästi kenen tahansa nähtävissä.
Henkilötietojen tiukka suoja on sinänsä täysin perusteltu, koska tunnistetiedoilla voi saada aikaan paljon pahaa poliittisesti, kaupallisesti, sotilaallisesti ja ammattirikollisuuden piirissä.
Ei kuitenkaan pitäisi mennä tulkintoihin, jotka hipovat mielettömyyttä. Laissa on nykyiselläänkin järkeviä poikkeuksia. Puhelinluetteloita saa julkaista ja matrikkeleita saa painaa.
Henkilötietojen suoja lähtee helpolla leviämään. Tässä blogissa on jo aikaisemmin keskusteltu siitä, onko talojen järjestelmällinen kuvaaminen kiellettyä, ja sellainenkin lakimieskanta on esitetty, että ihmisellä on oikeus määrätä polkupyöränsä valokuvaamisesta tai kuvaamatta jätämisestä. Tuo viimeksi mainittu on lakiin perustumaton kanta ja lisäksi typerä.
Yhteenveto ja repliikki keskusteluun: Internet on ekosysteemi, jota ei voi säännellä selvin kielloin ja käskyin eli samalla tavalla kuin vankilaa, kasarmia tai entisajan sisäoppilaitosta - niin että kaikki on joko kiellettyä tai sallittua ja jos asia on epäselvä, katsotaan kirjasta.
18. toukokuuta 2006
Tekijän- ja patenttioikeuden nerokkuus
Tekijänoikeuden reaalisosialismi
Laki perustuu tulonjakopohjaiseen ajatteluun. Tekijöillä on oikeus korvaukseen luovuu destaan ja kaikille alalla toimiville on luotava insentiivejä eli kannustimia.
Tekijöiden palkitseminen on kannatettava ajatus, mutta se ei toimi. Se on sellaista lainsää täjän eli valtiovallan interventiopolitiikkaa, jonka ongelmat viimeistään sotien jälkeinen maatalous on tuonut kaikkien tietoisuuteen. Silloinkaan kun kysymyksessä on valtavien väestönosien toimeentulo tulonjakotoimien mahdollisuudet ovat rajalliset. Kun tarkoitus on vaikuttaa hinnanmuodostukseen, törmätään samoihin ongelmiin, jotka ovat tuttuja poikkeusaikojen hintasäännöstelystä.
Tekijät saavat ”palkkionsa” sopimuksella, jonka he tekevät ensimmäisen ostajan kanssa. Tähän palkkioon ei laki tietenkään voi vaikuttaa. Tekijänoikeudessa sopimus oli nuottien julkaisemisessa suhteellisen varhain prosenttipohjainen rojalti. Kirjallisuudessa kerta palkkio oli vallitseva käytäntö 1930-luvun lopulle. Niissä oloissa lainsäätäjä puuttui luonnollisesti kirjan painoksen suuruuteen suojellakseen aidosti heikompaa osapuolta eli kirjailijaa tämän sopimussuhteessa vahvemman eli kustantajan kanssa. Tätä perua ovat laissa vieläkin olevat maininnat enimmäispainoksesta ja vielä hiljan käytetyt kirjapainon todis tukset painoksen suuruudesta.
Sekä tekniikan että tilityskäytäntöjen muuttuminen ovat tehneet huomion kiinnittämisen painoksiin tarpeettomaksi. Silti niitä näkee edelleen kustannussopimuksissa. Tekijää kiinnostaa tietenkin tekijänpalkkio, josta osa suoritetaan ennakkona eli honoraarina ja osa tilityksenä eli rojaltina.
Kirjailjoiden suojan tarve kustantajien ylivallalta on kyseenalainen oletus. Jos kirjailijalla on menekkiä, kustantajalla ei ole mitään tarvetta pyrkiä epäedullisiin sopimuksiin. Jos kirjat eivät mene kaupaksi, valikoiva laatutuki on ollut jo kauan vaihtoehto, mutta muutoin tuntuu tarkoituksettomalta ohjailla lainsäädännöllä julkaisemaan sellaista kirjallisuutta. Valikoivat tuki tarkoittaa nimenomaan korkealaatuisen mutta vähämenekkisen kirjallisuuden tukemista, esimerkiksi runouden. Kokemuksen mukaan taas esimerkiksi näytelmät eivät mene, vaikka niitä jaettaisiin puoli-ilmaiseksi.
Kirjoista ja niiden myynnistä on käytettävissä hyvin yksityiskohtaisia tietoja hyvin pitkältä ajalta. Musiikin myynnistä on vaikeampi muodostaa kokonaiskuvaa, osittain siksi, että sekä nuotti- että levyteollisuus kärsivät niin täydellisen tuhon Saksan kukistuessa sodassa – Leipzig oli alan keskus kaikenkielisille kirjoille.
Tekijänoikeudellisten sopimusten sääntely ei ole tarpeen arvoketjun myöhemmissä vaiheissa, koska innovaatioita ei voi hallita lainsäädännöllä. Viime vuosikymmenien tärkeimmäksi osoittautunut innovaatio oli kirjakerhotoiminta, joka alkoi 1970, vaikka itse ajatus on peräisin Yhdysvalloista 1920-luvulta. Jopa taskukirjojen kustantamisen ja hinnoittelun ongelmat saatiin lopulta ratkaistuksi 1990-luvun lopulla.
Esittävä taide oli toisessa asemassa. Suuret nimet kykenivät ansaitsemaan merkittäviä omaisuuksia jo sata vuotta sitten sekä konserteilla että äänitteillä. Vähemmän merkittävät nimet jäivät lapsipuolen asemaan. Hyvin luultavasti tämä johtui osittain säveltäjistä, jotka hallitsivat kauan tekijänoikeusjärjestöjä, ja sitten yleisradioista, jotka eivät tietenkään halunneet maksaa korvauksia esittäjille. Esittävän taiteen alisteinen asema näkyy sen oikeudellisessa käsittelyssä. Esittävä taide ei ole lain mukaan luovaa, vaan puhe on tekijänoikeuden lähioikeuksista. Tekijänoikeudellisessa kirjallisuudesas väitetään kivenkovaan, että soittaminen, laulamnen ja näytteleminen lon vain ”tulkintaa”, mikä on tietysti absurdi ajatus. Yleisöhän ostaa nimenomaan esityksiä, ei niinkään kappaleita. Matteus-passio Klempererin johtamana on vakaasti vuosikymmeniä myyvä klassikko kun taas Karl Richterin osittain samoijen solistien kanssa toteuttamia levytyksiä pidetään jo kuriositeetteina. Rokki Elviksen esittämänä on jotain muuta kuin vähäisemmän tekijän versio, ja Elvis voittaa myynnissä myös Little Richardin, joka kuitenkin oli esitysperinteen isä.
Luultavasti tässä on kysymys järjestelmään tehtyjen sijoitusten suojasta (vested interests). Esitysten massamarkkinat syntyivät myöhään, musiikissa 1910-luvun lopulla, jolloin ”Tin Pan Alley” alkoi merkitä lähes anonyymiä suurille joukoille tarkoitettua laulelmaa tai iskelmää. Kaupallinen kevyt musiikki oli tietysti paljon vanhempi asia – amerikkalainen Stephen Foster oli ensimmäisiä, joka epäonnistui yrittäessään hankkia edes niukan elannon suurenoisilla lauluilla (O, Susanna – My Old Kentucky Home jne.).
Berliiniläinen kahvila- ja salonkimusiikki (Mustalaiseks’ olen syntynyt jne.) siirtyi vielä levyllekin muitta mutkitta. Arvattavasti 1900-luvun tavattoman suosion saanut operetti vaikutti tekijänoikeuden suojaan. Toisin kuin ooppera, jossa aariat ovat usein pitkiä, operetti tuotti ”iskusävelmiä”, sellaisia kuin ”Iloisen lesken” melodia ja kymmenet Leharin ja Kalmanin sävellykset. Operetteja esitettiin oopperataloissa ja niiden säveltäjiä pidettiin kunniallisina kansalaisina. Ranskassa operetin ja oopperan raja olikin liukuva (Offenbach). Yhdysvalloissa musikaali oli vakiintunut ja tuottanut onnistuessaan suunnattomasti rahaa muiden ohella Rodgersille ja Hammersteinille. Musikaalin ja laulelman kyljestä olivat nousseet Gershwinin veljekset ja Cole Porter, sekä rahalla että taidolla mitaten huippua. Sitä vastoin music- hall eli varietee ja sirkusesityksiin liittynyt revyy olivat yleisen mielipiteen mukaan roskataidetta, joka ei siis ansainnut suojaa.
Maailmansotien merkitys lienee ollut suuri. Ensimmäisessä maailmansodassa oli Tipperary ja toisessa Lili Marlen, jotka onnistuivat siinä, missä diplomaatit epäonnistuivat, eli kokoamaan viholliset.
Yhdysvalloissa äänilevyteollisuus varasti köyhimpien ihmisten musiikin eli Hillbillyjen englantilais-skotlantilais-irlantilaisen perinteen ja mustien jännittävän blues-maailman, joiden yhdistelmän nimeksi vakiintui rahamiesten käsissä rock and roll.
Musiikkiesitys kaupallisena tuotteena koki toisen vallankumouksen 1940-luvun lopulla, kun muovista valettu LP-levy tuli markkinoille. Kevyessä musiikissa LP-levy oli pelkkä iskelmäkokoelma käsittämättömän kauan. The Beatlesin Sgt. Pepper’s Lonely Heart Band on usein esitetyn käsityksen mukaan ensimmäinen läpisävelletty ja perusteellisesti mietitty kokonaisuus. Näin varmaan on. Toisaalta esimerkiksi kaikkien aikojen jazz-levytys, 1953 tehty Jazz at Massey Hall (Charlie Parker, Dizzy Gillespie, Bud Powell, Charlie Mingus, Max Roach) sisältää hyvin pitkiä kappaleita.
Nyt 2000-luvulla esittävän taiteen ongelma ei ole ollut pirtismi vaan kytkykaupan purkaminen. Pitää kyllä paikkansa, että Napster-vaiheessa musiikkitiedostojen luvaton vaihtaminen sai valtavat mittasuhteet. Musiikkiteollisuus kieltäytyi kuitenkin pitkään vastaamasta haasteeseen ja juoksi tuomioistuimissa. Sitten lopulta musiikkia alettiin myydä kappale kappaleelta säädylliseen hintaan. Kuluttajan ei ole enää pakko ostaa koko levyä hintaan 20 dollaria, jos hän haluaa yhden raidan ja maksaa siitä 0,9 dollaria. Uranuurtaja oli iTunes.
Kannustin eli insentiivi
Immateriaalioikeuden teoriassa kannustin (incentive) on yhtä yleinen perustelu kuin oikeudenmukainen palkkio luovasta suorituksesta. Asia ei ole tässä yhteydessä todennettavissa, mutta hyvin luultavasti kannustin on peräisin Lamprechtin ja Weberin sosiologiasta eli 1800-luvun lopusta ja 1900-luvun alusta.
Termin ja perustelun tekee epäilyttäväksi IPR:n hyvin läheinen suhde kartellioikeuteen, joka on perinteisesti sivuutettu kirjallisuudessa. Etenkin Saksassa ja Yhdysvalloissa patentit liittyivät monopolistiseen käyttäytymiseen, ja tyypillistä oli luoda patenttipooleja, joista ”omat” saivat hankkia lisenssejä sopuhintaan mutta ”viholliset” pidettiin syrjässä. Kruppin ympärille rakentunut Saksan metalliteollisuuden kartelli oli maailman vahvimpia. Väri- ja lääkeaineteollisuuden IG Farben on mahtava edelleen. Kilpavarustelun ja etenkin laivastokilpailun takia tuomioistuimet ummistivat silmänsä rajuiltakin kilpailunrajoituksilta.
Taloustieteelliseeen kontekstiin siirrettynä insentiivi ei välttämättä ole motivationaalinen eli ihmisten käyttäytymiseen vaikuttava seikka, vaan sen voi ymmärtää laajemmin palkitsemisjärjestelmänä. Silloin sen piiriin tulevat myös instituutiot.
Hiukan karrikoiden insentiiviä voisi kuvata hintateorian tavoin – kun hinnat laskevat, yleisöllä on kannustin ostaa. Yleisö tarkoittaa nykyisessä maailmassa ennen kaikkea rahastoja, joiden hallinnassa on niin suuri osa markkinarahasta ja joiden käyttäytymiseen henkilöiden motiivit tuskin vaikuttavat tuon taivaallista.
Insentiivi on osa riskikalkyyliä, joka edeltää investointipäätöstä. Keksintöjä tuottava tutkimus- ja kehittämistoiminta ei ole kohta sataan vuoteen ollut mainittavan vapaata toimintaa soveltavan tieteen puolella. Etenkin Bell Labsin esimerkin mukaan pyrkimys on edetä mahdollisimman johdonmukaisesti. Saattaa olla, että Baekelandin tekoaine, jonka nimeksi pantiin bakeliitti, oli hyvinkin odottamattoman oivalluksen tulos, mutta siitä erin saksalaisten suuryritysten, japanilaisten ja etenkin alan jättiläisen Du Pontin kehittämät yhä uudet tekoaineet nailonista, orlonista ja perlonista erilaisiin komposiitteihin, kuten hiilikuituihin, on aivan yhtä kurinalaista toimintaa kuin samojen yritysten räjähdysaineiden, lannoitteiden ja myrkkyjen kehittäminen.
Kaikkien aikojen teollisuudessa ehkä Nobelin dynamiitti-patentit ovat olleet merkittävimpiä sekä taloudellisesti että kulttuurisen ja sosiaalisen ympäristön muotoilijoina. Kordiitti eli savuton ruuti omaksuttiin salamannopeasti eri maiden armeijoissa ja etenkin tykistössä, ja siitä käytiin katkera patenttijuttu 1895. Sen jutun Nobel hävisi. Jopa Suomen metsät saivat uutta arvoa Saksalaisten silmissä vuonna 1918 ja Stalinin vuonna 1939, koska perusräjähteen keskeinen kemikaali on nitroselluloosa; luovutettuun Karjalaan jäivät Enson ja Läskelän erinomaiset tehtaat, jotka kaksinkertaistivat Neuvostoliiton tuotanokapasiteetin yhdellä miekaniskulla.
Prosessiteollisuudessa öljy on näytellyt maailmankaupassa ehkä paljon suurempaa osaa kuin kuvitellaan. Kysymys ei ole pelkästään raakaöljyn hinnasta, vaan jalostuskapasiteetista, ja öljynjalostus on varsin taitoa vaativaa toimintaa. Toisen maailmansodan jälkeen kehittynyt rauhanomainen ydinteknologia on muuttanut jopa rakennustekniikan ja aineopin ennennäkemättömästi.
Tavanomaisen yrityksen teorian mukaan (esimerkiksi Ronald Coase) yritys pysyy markkinoilla, jos se kykenee oman rakenteensa sisällä tuottamaa tavaroita tai palveluksia taloudellisesti tehokkaammin kuin ostamalla. Innovaatiotoiminnassa ensimmäinen kysymys on siis aina, ostaako tekninen tietotaito ja patenttilisenssit ulkoa vai kehittöökö niitä itse.
Suomen teollisuuden varsinainen virikkeenantaja oli Skotlanti, josta varhaiseen metalli- ja paperiteoloisuuteemme tuli merkillisen paljon miehiä, siis paljon muitakin kuin Finlayson. Sähkötekniikassa olimme täydellisesti Ruotsin vallan alaisia itsenäisyyden alkuvuosiin asti. Konetekniikassa lähdemaa oli melkein aina Saksa. Ensimmäinen Suomessa suunniteltu ja valmistettu paperikone käynnistyi vasta 1970-luvun alussa. Metalliteollisuudessa hyvät opit oli saatu Pietarista Putilovin tykkitehtaalta ja Ruotsin Boforsilta. Jopa sahanterät ja sitten moottorisahat olivat ruotsalaista tuontitavaraa (Sandvik, Husqvarna).
Teollisuuden insentiivien tarve näyttäytyy siten vain poikkeuksellisissa tilanteissa. Jos oman innovaation kehittäminen on arka kilpailulle, sitten ei kehitetä, vaan ostetaan. – Miksi Suomessa ei oikeastaan ole softan tuotantoa – ei kannata. Miksi Suomessa on niin hyvä Nokian laitevalmistus – se varttui pohjoismaisen standardin NMT:n suojassa niin pitkälle että GSM-standardin yhteydessä Nokialla oli esittää oman kehitystoimintansa tulokset ja oma patenttisalkkunsa, jonka paksuus luonnollisesti vaikuttaa standardin sisältöön ja lisenssien hintaan määräävästi. Miksi Suomen kuvaputkiteollisuus kaatui kohta synnyttyään (Valco) vahvasta valtion tuesta huolimatta, eikä kilpailukykyisiä innovaatioita syntynyt – bulkkituotannossa vaikuttaa suuruuden talous, eikä Suomi missään tapauksessa riittänyt markkina-alueeksi.
Patenttioikeudessa insentiivi on keino kilpailun rajoittamiseen. EY:n ja USA:n omaksuma käsitys patenteista kilpailunvapauden periaatteen luvallisina poikkeuksina on joko virheellinen tai älyllisesti epärehellinen.
Miksi Suomen metsäteollisuus on niin hampaaton kansainvälisessä kilpailussa suuruudestaan huolimatta – syy on taitamattomuus ennen kaikkea teollisoikeuksilla pelaamisessa. Teollisuus kehittyi hyvin pitkälle Neuvostoliiton kaupassa eli suosikkijärjestelmässä, jossa patenteilla ei ollut sanottavaa merkitystä. Juuri nyt on käynnissä kilpailu, jossa suomalais-ruotsalaiset yrittäjät lyövät päänsä amerikkalaisten kilpailijoiden patentteihin niin että varmasti tuntuu, koska ”Kiina-ilmiö” eli globalisaatio ei ole sitä mitä luullaan, vapaata kansainvälistä kilpailua. Se on WTO:n ja TRIPS-sopimuksen jälkeen kansainvälistä kilpailua amerikkalaisten monopolien ehdoilla.
Tekijänoikeudessa insentiivi on jokseenkin yhtä vähän merkitsevä ajatus, koska vahvoilla aloilla markkinointivoima on niin määräävä. Sellaisia alueita ovat musiikki, elokuva ja tietokonepelit ja jossain määrin tietokoneohjelmat. Oletettavasti jatkuva propaganda piratismin vaaroista on tarkoitettu kiinnittämään yleisön ja lainsäätäjien huomio pois monopolististen käytäntöjen vahingollisuudesta. Piratismi sinänsä, nyt kun Intian, Kiinan ja Venäjän omat edut yllättäen edellyttävät IPR-järjestelmän vahvistamista, on taloudellisesti mitätön ongelma mutta sitäkin suurempi haaste organisaatioille, niiden toiminta- ja hinnoittelutavoille ja liiketoimintamenetelmille.
Innovaatio
Sanan ”innovaatio” lienee vakiinnuttanut taloustieteelliseen keskuteluun itävaltalainen Joseph Schumpeter, yksi alan klassikoista, kuvaili käsitteensä näin:
“1) The introduction of a new good —that is one with which consumers are not yet familiar—or of a new quality of a good.
2) The introduction of a new method of production, which need by no means be founded upon a discovery scientifically new, and can also exist in a new way of handling a commodity commercially.
3) The opening of a new market, that is a market into which the particular branch of manufacture of the country in question has not previously entered, whether or not this market has existed before.
4) The conquest of a new source of supply of raw materials or half-manufactured goods, again irrespective of whether this source already exists or whether it has first to be created.
5) The carrying out of the new organization of any industry, like the creation of a monopoly position (for example through trustification) or the breaking up of a monopoly position.
Kuten lainauksesta nähdään, innovation käsitteellä ei ole mitään tekemistä patentoitavan keksinnön kanssa. Toinen, yleisluonteisempi ja uudempi määritelmä on:
Innovation... is generally understood as the introduction of a new thing or method... Innovation is the embodiment, combination, or synthesis of knowledge in original, relevant, valued new products, processes, or services.
Suomessa esimerkiksi Ari Jantunen on väitöskirjassaan korostanut että yrityksen menestyminen jatkuvasti muuttuvilla markkinoilla edellyttää jatkuvasti tiedon muuttamista innovaatioiksi ja yrityksen sisäinen rakenne ja dynaamiset kyvyt määräävät menestyksen.
Liikataloustieteelliesti käsite on varsin arvoneutraali. Innovaatio on sekä elämää helpottava tai hengen pelastava uudistus, kuten sydämentahdistin, tai sinänsä arvoton rihkama tai hely (”novelty”) ja myös ”suunnitellun vanhentumisen” (planned obsolescence) tulos. Viimeksi mainittu taitaa olla tuttu asia henkilöautoista ja tietokoneista. Yritysten oletetaan pyrkivän innovatiivisiin tuotteisiin ja palvelusekaanrioihin, mutta se ei ole välttämättä totta. Teknologian historia sisältää monia päinvastaisia esimerkkejä. Käsikäyttöisiä lasku- ja kirjoituskoneita valmistava yhtiö ei välttämättä innostu sähkökäyttöisistä koneista eikä yhteenlaskukoneiden valmistaja lämpene kertolaskukoneen kehittämisestä. Dieselveturin valmistaja tuskin kannattaa rautateiden sähköistämistä. Viime aikojen inovaaatio VOIP (Voice over internet protocol) johti nopeasti kaukopuhelujen hintojen romahtamiseen, josta hyötymään ehti esimerkiksi Skype, ilmaispalvelua taitavasti laajentava tuote, mutta kantaverkossa toimiville operaattoreile internetpuhelin ei ollut hyvä viesti.
Innovaatio-käsitteeseen on tarttunut poliittista makua. Kaikki tähdentävät teollisten innovaatioiden välttämättömyyttä, mutta rahoitus ja muu tuki ei sitten järjestykään yhtä mutkattomasti kuin puheet tuotannon ja tutkimuksen etenemisestä yhtä jalkaa.
Innovaatiotoiminnan edistämisessä patentit voivat olla joko tarpeellisia tai hankalia. Uskottavien laskemien puuttuessakin tekee mieli vakuuttua siitä, että ainakin lääketeollisuudessa todelliset innovaatiot edellyttävät markkinoilla menestyäkseen määräaikaista suojaa kilpailijoilta. On tapana arvioida, että ainakin puolet minkä tahansa innovaation hyödystä valuu aina kilpailijoille. Tätä tähdentää useissa teoksissaan esimerkiksi William Baumol. Lääketeollisuudessa tämä yli vuotanut osuus voi olla paljon suurempikin. Valmisteen kehittäminen voi olla tavattoman hidasta ja kallista, mutta valmiin tuotteen kopioiminen voi olla erittäin helppoa.
Innovaatioiden tukeminen patenteilla ja osittain tekijänoikeudella näyttäisi joka tapauksessa olevan 1800-luvun keinoja. Kartelleihin ja toimivaan taloudelliseen ja luottojärjestelmään tukeutuvat patentit ovat hyödyllisiä, ehkä kuluttajien kustannuksella. Kun Neuvostoliitto otti 1945 sotasaaliina valloittamansa Saksan tekijän- ja patenttioikeudet ja työstökoneet, länsiliittoutuneet ottivat insinöörit eli tiedon. Neuvostoliitto ei omassa tuotannollisessa järjestelmässää hyötynyt paljonkaan saksalaisesta tietotaidosta eikä teollisista yksinoikeuksista; länsi hyötyi hyvin paljon. Joissakin tapauksissa aluksi muodostui keskenään kilpailevia yrityksiä – Carl Zeiss Jena ja Carl Zeiss Mainz, Itä-Agfa ja Länsi-Agfa, BMW ja DKW –autot ja moottorit, joita tuotettiin sekä Itä- että Länsi-Saksassa. Myös Suomessa muun muassa Carl Zeissin tavaramerkeistä käytiin pitkällisiä ja hyvin vaikeita oikeudenkäyntejä. Lopputulos oli käytännössä kuitenkin patenttien ja merkkien myyminen länteen. Toimivan innovaatiojärjestelmän puuttuessa edes Saksan Demokraattinen Tasavalta ei kyennyt säilyttämään markkinaosuuksia, puhumattakaan niiden laajentamisesta. Esimerkiksi maailman parhaan kamerateollisuuden tuote Practica oli epätasaisen laadun unohtaen todella hyvä valokuvauskone, mutta se ei kyennyt alkuunkan kilpailemaan kehittyvillä markkinoilla, varsinkaan japanilaisten esiinmarssin jälkeen. Itäautoista monilla on muistikuviakin. Jotkut mallit olivat suoria kopioita läntisistä autoista kuten Moskvitsh Opelista ja Pobeda Vedettestä, ja joskus taas päädyttiin ostamaan tietotaito, koneet ja lisenssit lännestä (Lada Fiatilta).
Tämän hetken teollisuusmaissa yksinoikeuksien suoja sortuu käytännössä käyttövarojen puutteeseen, koska oikeudenkäyntimenettely on niin kallis. Jos yrityksellä on vain patentti tuotteensa suojana, toinen riittävän iso yritys voi tanssia patentin yli huoletta, koska patenttioikeudenkäynti ylittää pienen ja keskisuuren yrityksen resurssit. Suomessa oikeudenkäynnin kulut ovat tyypillisesti puoli miljoonaa euroa, Yhdysvalloissa kaksi miljoonaa dollaria.
Patentteihin liittyy vaikeita käsitteellisiä ongelmia. Keksinnöllisyys (inventiveness – inventive step) on uutuuden lisä ja käsitepari – patentoitavuuteen ei riitä, että keksintö on uusi, vaan sen täytyy lisäksi olla sellainen, ettei keskiverto alan ammattimies sitä hoksaisi. Tämä kriteeri on Manner-Euroopassa muutoin suhteellisen harvinainen ”testi”, jollaiset taas anglosaksisessa oikeudessa ovat tavallisia. ”Durchsichtsfachmann” eli ”man well versed in the art” osaa kaiken, mitä alasta tiedetään, mutta on tosi tyhmä.
Myös tuomarit ovat antaneet ymmärtää, että patentti kuin patentti kaatuu keksinnöllisyyden puutteeseen, kunhan asiaa tarpeeksi ajetaan, ja eettä tavaramerkeissä tilanne tahtoo olla sama. Asianajajat ovat kai olleet tätä mieltä vanhastaan. Suomen oikeuskäytönnöstä ratkaisut patentinloukkauksen johdosta tuomitusta korvauksesta puuttuvat melkein kokonaan, koska loukkausjutut eivät tahdo menestyä. Hyvin tyypillisesti jutut sovitaan oikeudenkäynnin kestäessä, kuten esimerkiksi edellä mainittu mammuttimainen Carl Zeissin tavaramerkkijuttu, jossa vastaajana oli mm. Stockmann Oy ja riidan aiheena oli muun ohella laboratoriolasi, kuluttajienkin tuttipulloista hyvin tuntema jenalasi.
Sellaisetkin sankarikeksinnöt kuin radioputki ja transistori osoittautuvat tarkkaan tutkittaessa keksimishetkellä ilmassa olleiksi. Yllättävän usein keksinnön jäljillä on oltu usealla taholla samanaikaisesti ja yksinoikeuden saaisen määrää lopulta sattuma. Sama ilmiö on tuttu tieteen historiassa. Edes Einstein ei ollut oivalluksineen aivan niin yksin kuin yleistajuisessa kirjallisuudessa väitetään, ja esimerkiksi ydinaseeseen ja ydinenergian käyttöön johtaneet teoreettiset oivallukset tulivat monelta taholta – britti Dirac, saksalainen Heisenberg, italialainen Fermi, tanskalainen Bohr, unkarilainen Szilard, amerikkalainen Feynman jne.
Kun tuotekehitys on monilla aloilla muuttunut hyvin kiinteäksi osaksi teollista prosessia, keksinnöllisyyden käsitteen mukaisille ”hypyille” eli harppauksille ei ole enää lainkaan sijaa. Tai toisin päin sanoen tällaisia hyppyjä kokeillaan joka päivä, mutta hienokin älyn välähdys on vain pitkän ja vaivalloisen kehittelyn alkupiste ja tie aikanaan ehkä patentoitavan keksinnön muotoiluun kysymykseksi on lähes loputon. Vastauksen saaminen voi kestää vuosia.
Vuosituhannen vaihteen genomin kartoitus on esimerkki. Tieteelliset oivallukset oli tehty. Lääketehtaita kiinnostavat sovellukset olivat matkan päässä. Esimerkiksi merkittävän rokotteen kehittäminen alkaa taudinaiheuttajan DNA:n ja RDA:n tunnistamisella, ja kun proteiinien rakenne on selvillä, kloonaaminen voi alkaa. Tuloksena voi olla ”rokote” eli menetelmä, jolla solun virheellinen DNA-informaatio korvataan oikealla informaatiolla DNA-kaksoiskierteessä sen välittäessä tietoa neljän emäksen järjestyksellä ja muodollaan.
Tietotekniikassa tilanne on patenttioikeutta ajatellen samanlainen. Sekä keksintö että sen toteuttamistapa voivat olla täysin tunnettuja. Keksinnön implementoiminen eli toteuttaminen (”suoritusmuoto” patenttioikeuden vanhassa kielenkäytössä) voi riippua raaka-aineen puuttumisesta tai tarvittavan tekniikan kehittymättömyydestä. Atomipommi toimi ”paperilla” ennen toista maailmansotaa, mutta oli täysin tietymätöntä, saadaanko mistään tarvittavaa määrää uraania, mikä täsmälleen on kriittinen massa, joka käynnistää ketjureaktion, ja miten räjäyttämisen edellyttämä ”atomimiilu” on rakennettava. Mukana olijoiden kertomusten mukaan ensimmäiseen koeräjäytykseen asti 16.5.1945 mukana olleet tiedemiehet olivat epävarmoja siitä, tapahtuuko ylimalkaan mitään.
”Ihmiskunnan tähtihetkiä” on patenttioikeudessa kovin vähän. Kirjailija Stefan Zweig kuvasi aikoinaan etevästi näitä hetkiä kirjassaan, jolla oli tuo nimi. Sellainen tähtihetki saattoi olla käsillä, kun kuumailmapallo kohotti Montgolfier-veljekset 4.6.1783 Annonayssa ilmaan, jossa he purjehtivat kymmenen minuuttia. Mutta ensimmäinen onnistunut koe oli tehty jo puolitoista vuotta aikaisemmin ja hyödyllisiä sovelluksia ei tullut sataan vuoteen, ellei sellaisiksi sitten katsota varhaisia ilmakuvia.
Patentin uutuusvaatimus on absoluuttinen, eli jos vaikka Vanhasta testamentista löytyy maininta maan pien eli bitumin käyttämisestä veneen tiivistämiseen, patentti jää saamatta. Vaatimus toimii käytännössä suhteellisen hyvin, vaikka siinä on sisään rakennettu ristiriita. Asiayhteydestä irrotettuna melkein mikä tahansa on uutta. Asiayhteyden sopivasti valikoiden oikeastaan mikään ei ole uutta. Kontekstin valintaan ei lainsäädännössä ole muuta ohjetta kuin sana ”teollinen”, joka viittaa kaupallisiin aloihin. Tämä muun muassa patenttiluokilla osoitettu jako on hämärtynyt aika pahasti, ja juuri informaatioteknologia on aikaisempaan verrattuna pahasti poikkitieteellinen tai ”poikkitekninen”.
Luultavasti uutuuden ja keksinnöllisyyden käyttökelpoisuus patenttioikeudessa ja kestämättömyys todellisuuden valjuun valoon tuotuna johtuu aikaperspektiivistä. Jälkikäteen eli keksinnön tekemisen jälkeen oivalluksen polveutuminen on osoitettavissa, koska todisteita esittävä tietää jo, mihin hän on päätymässä. Itse tilanteessa tai ennakoiden se, mikä kohta tuntuu ilmeiseltä, ei tahdo tulla kenenkään mieleen. Henkilöautojen valmistukseen vaikuttivat vuosikymmeniä mielikuvat hevosvetoisista ajoneuvoista, joiden nimitykset ovat edelleen käytössä (sedan). Tehokkaiden jarrujen merkitys oivalluttiin kilpa-autoissakin vasta kun autoja oli valmistettu neljännesvuosisata – 1920-luvulla. Hevosta voitiin jarruttaa, mutta moottori ei ymmärrä puhetta.
Asetelema on sama kuin historiantutkimuksessa. Se on menneisyyden ennustamista. Patentoitavuuden edellytysten tutkimus on tosin primitiivistä, koska keksinnöt oletetaan todellisuudenvastaisesti diskreeteiksi. Todellisuudessa keksinnöt tulevat ryhminä ja kasaantuvat eli perustuvat toinen toiseensa. Kun edellisessä jaksossa käsitelty ”insentiivi” on vahva, ratkaisua havaittuihin ongelmiin haetaan eri tahoilla, ja kohta kun jokin keksintö on tullut julkisuuteen, tulee toisia, parempia keksintöjä samasta asiasta. Keksijä itse ei mitenkään välttämättä käsitä keksintönsä merkitystä. Sir Alexander Fleming unohti penicillium-homeen bakteereita tappavat omaisuudet 1928 mutta arveli, että ilmiöllä tuskin on lääketiteellistä merkitystä. Andrew Moyer haki 1948 patenttia penisilliinille. Sulfalääkeen 1935 keksiknyt Domagk sai patentin tuoreeltaan 1935, mutta patentti kierrettiin tuoreeltaan hiukan toisin tavoin aikaansaadulla valmisteella, ja keksijä sai tyytyä 1939 Nobel-palkintoon.
Patenttistrategioissa on hyvin tunnetut erikoispiirteensä. ”Blocking patent” on patentti, joka on hankittu kilpailijoiden kehitystoiminnan estämiseksi. Kassakaappiin hankittu patentti toimii innovaation estämiseksi. ”Trawling patent” tarkoittaa suurten, umpimähkään valikoituneitten ja ainakin osittain näennäisten määrien patentoimista. ”Submarine patent” tarkoittaa esimerkiksi standardineuvottelujen ajaksi piilotettuja patenttihakemuksia ja patentteja, joita käytetään myöhemmin kiristystä muistuttavissa olosuhteissa.
Tältä kohdin johtopäätös on tämä: hyväksyen innovaation käsitteen ja kannattaen teknologista muutosta patenttijärjestelmän hyödyllisyydestä ei ole luotettavaa tietoa eräitä kapeita aloja lukuun ottamatta. On mahdollista että patenttijärjestelmä on innovaatiotoimintaa ajatellen ainakin tietyissä tilanteissa vahingollinen. Patenttijärjestelmän keskeiset kriteerit ovat traditionaalisia, eivät analyyttisiä, ja niiden jatkuva käyttäminen perustuu vain siihen, että patenttivirastot ja tuomioistuimet jatkuvasti hyväksyvät ne, loogisista ja empiiristä todisteista huolimatta.
Omaperäisyys
Tekijänoikeuden omaperäisyysvaatimus on jo liuennut pahasti etenkin EY-direktiivien johdosta. Monet EY-maat, etunenässä Saksa, ovat kuitenkin sitkeästi arvioineet lakinsa direktiivien mukaiseksi ja pitävät kiinni tästä vaatimuksesta. Juuri Saksan tekijänoikeuslaissa ja sen arvovaltaisissa kommentaareissa (Schricker) originaalisuutta korostetaan voimakkaasti. Myös Isossa Britanniassa tuomioistuinten ja tutkijoiden kanta on jyrkkä (Laddie – Prescott – Vittoria). Omaperäisyys on tekijänoikeuden perusedellytys. Isossa Britanniassa (Bently ja Sherman) asia ilmaistaan sanomalla, että tekijän on tullut käyttää tarvittavia henkisiä voimavaroja, kuten työtä, taitoa ja ponnistuksia teoksen aikaansaamiseen. Manner-Euroopassa taas puhutaan älyllisestä luomistyöstä. Saksan laki puhuu persoonallisesti henkisestä luomuksesta. Ruotsissa ja Suomessa tämä vaatimus osoitetaan verbillä ”luoda”, joka on siis rakentelun vastakohta.
Sanat ovat valitettavasti vaikeita. Englannin ”intellectual” ei oikeastaan ole sama asia kuin ”älyllinen”, vaan siihen sisältyy myös henkisyyttä. Saksan ”Geist” uhmaa tunnetusti kääntämistä toiselle kielelle – olihan ”Geist” Hegelin ja siten myös J.V. Snellmanin mukaan muun muassa valtion korkein ilmenemismuoto, ja se on tietenkin hiukan yllättävä veto. ”Intellectual Property” suomennetaan ”henkinen omistusoikeus”, jossa myös sana ”omistusoikeus” on väärin, koska oikeastaan ”varallisuus” olisi osuvampi vastine. Ranskan kielessä ja kirjallisuudessa ”l’origine” viittaa aika vahvasti myös alkuperään. ”Beajolais” on viinin alkuperämerkintä, ”appéllation d’origine”. Suomessa sana ”omaperäinen” on hyvin valittu. ”Alkuperäinen” on täsmällisemmässä kielenkäyttössä ”ykköskappale”, esimerkiksi asiakirjan allekirjoitettu kappale, josta on sitten olemassa kopioita eli jäljennöksiä.
Kirjallisuuden ja taiteen aseman ylikorostaminen oli poliittinen ohjelma, jonka kirjailijat ja taiteilijat kyllä aavistivat. Kuvataiteiden kapinat ja niihin liittyneet puheet vanhan taiteen tuhoamisesta – impressionisteista kubisteihin, dadaisteihin, surrealisteihin ja nonfiguratiiviseen tyyliin kytkeytyvät esimerkiksi taidemusiikin muutoksiin. Jo Beethoven tuomittiin aika laajasti pintapuolisesta huomion tavoittelusta sietämättömän melun esittämiserstä musiikkina ja järkeviksi todettujen ja konservatorioissa hiottujen sääntöjen rikkomisesta. Kun hänen ulkomuodossaan ei ollut kehumista ja asukin oli mitä sattui, hän oli eräänlainen oman aikansa Lordi (halleluja!).
Theodor Adorno oli toisen maailmansodan jälkeen sitä mieltä, että taide ja kulttuuri olivat käyneet mahdottomiksi ja muutoinkin oli ilmennyt, että ”valistus” oli poliittista petosta, jolla ajattelematonta kansaa onnistuttiin jymäyttämään. Näin puhui Adorno, Los Angelesin Santa Monicassa.
Myös Suomi oivalsi jo suuriruhtinaanmaana kirjallisuuden ja taiteen markkinointiarvon. Aleksis Kiven ja Jean Sibeliuksen saamat palkinnot olivat suuruudeltaan eli ostoarvoltaan nykyrahaksi muutettuina jättiläismäisiä. Pariisin maailmannäyttelyn arkkitehdit ja taidemaalarit nostettiin hyvin nuorina miehinä vihreälle oksalle. Vaikka kansallinen kulttuurimme joutui 1920-luvulla vapaaseen pudotukseen verrattuna maailmansotaa edeltäneeseen kansainvälisyyteen, kirjailijoita ja taiteilijoita ei mitenkään unohdettu. Esimerkiksi sellainen lapsukaisryhmä kuin Tulenkantajat sai tavattomasti huomiota ja rahallista tukea ja siihenkin kuulunut Mika Waltari arvioitaan verrattain kehnoista kirjoistaan huolimatta mitä arvovaltaisimpien tahojen toimesta ainakin piirikunnallisen tason neroksi alaikäisenä, vaikka hänen aidosti suurien historiallisten teostensa sarja alkoi vasta sotien jälkeen.
Tekijöiden aseman korostaminen ja teosten omaperäisyyden tähdentäminen edistää valtiollisia ja kaupallisia pyrkimyksiä. Kysymys on – eräältä kantilta asiaa katsoen - mahdottoman halvasta promootiotoiminnasta.
Kirjallisuuden ja taiteen tutkimus on lähtenyt nöyrästi nerokultin liepeiltä niin että esimerkiksi nimettömän, yhteisöllisen ja ajattelemattoman kansanmusiikin ja kansantaiteen rinnastaminen ”oikeaan” taiteeseen on ollut tosi vaikeaa. Lönnrothin aika omaperäisesti muodostelema Kalevala havaittiin oitis runoilevan kansansielun tulokseksi, koska se todisti sopivasti Suomen kansan poikkeavan edukseen naapureistaan. Muilta osin kansanrunous jäi valtakunnan rajan taaksen ja kuoli ja kansanmusiikki sai odottaa nostalgialiikkeen syntymistä 1960-luvun maaltapaon jälkeen.
Tekijänoikeuden ja tekijänoikeudellisten riitojen tulkinnan kannalta olennaisen omaperäisyyden ennakkoluuloton tarkastelu ei näistäkään syistä ole koskaan ollut suosittua.
Omaperäisyys on suhteellista eli ajan, paikan ja kulttuurisen kontekstin matemaattinen funktio – luultavasti differentiaali. Kehitys näyttää olevan menossa ja sitä on työnnettävä kaupallisuuden suuntaan, koska siten myös alkuperäisten tekijöiden edut tulevat parhaiten huomioon otetuksi. Omaperäisyyttä on arvioitava yhä enemmän kaupallisten kriteerien mukaan ja samaan tapaan kuin esimerkiksi tavaramerkkejä ja toiminimiä, sekoitettavuuden ja erottamiskyvyn kaltaisesti. Suojattu teos on mikä tahansa kivi, kanto, häly, väritys tai laite, jonka voi myydä teoksena.
Laki perustuu tulonjakopohjaiseen ajatteluun. Tekijöillä on oikeus korvaukseen luovuu destaan ja kaikille alalla toimiville on luotava insentiivejä eli kannustimia.
Tekijöiden palkitseminen on kannatettava ajatus, mutta se ei toimi. Se on sellaista lainsää täjän eli valtiovallan interventiopolitiikkaa, jonka ongelmat viimeistään sotien jälkeinen maatalous on tuonut kaikkien tietoisuuteen. Silloinkaan kun kysymyksessä on valtavien väestönosien toimeentulo tulonjakotoimien mahdollisuudet ovat rajalliset. Kun tarkoitus on vaikuttaa hinnanmuodostukseen, törmätään samoihin ongelmiin, jotka ovat tuttuja poikkeusaikojen hintasäännöstelystä.
Tekijät saavat ”palkkionsa” sopimuksella, jonka he tekevät ensimmäisen ostajan kanssa. Tähän palkkioon ei laki tietenkään voi vaikuttaa. Tekijänoikeudessa sopimus oli nuottien julkaisemisessa suhteellisen varhain prosenttipohjainen rojalti. Kirjallisuudessa kerta palkkio oli vallitseva käytäntö 1930-luvun lopulle. Niissä oloissa lainsäätäjä puuttui luonnollisesti kirjan painoksen suuruuteen suojellakseen aidosti heikompaa osapuolta eli kirjailijaa tämän sopimussuhteessa vahvemman eli kustantajan kanssa. Tätä perua ovat laissa vieläkin olevat maininnat enimmäispainoksesta ja vielä hiljan käytetyt kirjapainon todis tukset painoksen suuruudesta.
Sekä tekniikan että tilityskäytäntöjen muuttuminen ovat tehneet huomion kiinnittämisen painoksiin tarpeettomaksi. Silti niitä näkee edelleen kustannussopimuksissa. Tekijää kiinnostaa tietenkin tekijänpalkkio, josta osa suoritetaan ennakkona eli honoraarina ja osa tilityksenä eli rojaltina.
Kirjailjoiden suojan tarve kustantajien ylivallalta on kyseenalainen oletus. Jos kirjailijalla on menekkiä, kustantajalla ei ole mitään tarvetta pyrkiä epäedullisiin sopimuksiin. Jos kirjat eivät mene kaupaksi, valikoiva laatutuki on ollut jo kauan vaihtoehto, mutta muutoin tuntuu tarkoituksettomalta ohjailla lainsäädännöllä julkaisemaan sellaista kirjallisuutta. Valikoivat tuki tarkoittaa nimenomaan korkealaatuisen mutta vähämenekkisen kirjallisuuden tukemista, esimerkiksi runouden. Kokemuksen mukaan taas esimerkiksi näytelmät eivät mene, vaikka niitä jaettaisiin puoli-ilmaiseksi.
Kirjoista ja niiden myynnistä on käytettävissä hyvin yksityiskohtaisia tietoja hyvin pitkältä ajalta. Musiikin myynnistä on vaikeampi muodostaa kokonaiskuvaa, osittain siksi, että sekä nuotti- että levyteollisuus kärsivät niin täydellisen tuhon Saksan kukistuessa sodassa – Leipzig oli alan keskus kaikenkielisille kirjoille.
Tekijänoikeudellisten sopimusten sääntely ei ole tarpeen arvoketjun myöhemmissä vaiheissa, koska innovaatioita ei voi hallita lainsäädännöllä. Viime vuosikymmenien tärkeimmäksi osoittautunut innovaatio oli kirjakerhotoiminta, joka alkoi 1970, vaikka itse ajatus on peräisin Yhdysvalloista 1920-luvulta. Jopa taskukirjojen kustantamisen ja hinnoittelun ongelmat saatiin lopulta ratkaistuksi 1990-luvun lopulla.
Esittävä taide oli toisessa asemassa. Suuret nimet kykenivät ansaitsemaan merkittäviä omaisuuksia jo sata vuotta sitten sekä konserteilla että äänitteillä. Vähemmän merkittävät nimet jäivät lapsipuolen asemaan. Hyvin luultavasti tämä johtui osittain säveltäjistä, jotka hallitsivat kauan tekijänoikeusjärjestöjä, ja sitten yleisradioista, jotka eivät tietenkään halunneet maksaa korvauksia esittäjille. Esittävän taiteen alisteinen asema näkyy sen oikeudellisessa käsittelyssä. Esittävä taide ei ole lain mukaan luovaa, vaan puhe on tekijänoikeuden lähioikeuksista. Tekijänoikeudellisessa kirjallisuudesas väitetään kivenkovaan, että soittaminen, laulamnen ja näytteleminen lon vain ”tulkintaa”, mikä on tietysti absurdi ajatus. Yleisöhän ostaa nimenomaan esityksiä, ei niinkään kappaleita. Matteus-passio Klempererin johtamana on vakaasti vuosikymmeniä myyvä klassikko kun taas Karl Richterin osittain samoijen solistien kanssa toteuttamia levytyksiä pidetään jo kuriositeetteina. Rokki Elviksen esittämänä on jotain muuta kuin vähäisemmän tekijän versio, ja Elvis voittaa myynnissä myös Little Richardin, joka kuitenkin oli esitysperinteen isä.
Luultavasti tässä on kysymys järjestelmään tehtyjen sijoitusten suojasta (vested interests). Esitysten massamarkkinat syntyivät myöhään, musiikissa 1910-luvun lopulla, jolloin ”Tin Pan Alley” alkoi merkitä lähes anonyymiä suurille joukoille tarkoitettua laulelmaa tai iskelmää. Kaupallinen kevyt musiikki oli tietysti paljon vanhempi asia – amerikkalainen Stephen Foster oli ensimmäisiä, joka epäonnistui yrittäessään hankkia edes niukan elannon suurenoisilla lauluilla (O, Susanna – My Old Kentucky Home jne.).
Berliiniläinen kahvila- ja salonkimusiikki (Mustalaiseks’ olen syntynyt jne.) siirtyi vielä levyllekin muitta mutkitta. Arvattavasti 1900-luvun tavattoman suosion saanut operetti vaikutti tekijänoikeuden suojaan. Toisin kuin ooppera, jossa aariat ovat usein pitkiä, operetti tuotti ”iskusävelmiä”, sellaisia kuin ”Iloisen lesken” melodia ja kymmenet Leharin ja Kalmanin sävellykset. Operetteja esitettiin oopperataloissa ja niiden säveltäjiä pidettiin kunniallisina kansalaisina. Ranskassa operetin ja oopperan raja olikin liukuva (Offenbach). Yhdysvalloissa musikaali oli vakiintunut ja tuottanut onnistuessaan suunnattomasti rahaa muiden ohella Rodgersille ja Hammersteinille. Musikaalin ja laulelman kyljestä olivat nousseet Gershwinin veljekset ja Cole Porter, sekä rahalla että taidolla mitaten huippua. Sitä vastoin music- hall eli varietee ja sirkusesityksiin liittynyt revyy olivat yleisen mielipiteen mukaan roskataidetta, joka ei siis ansainnut suojaa.
Maailmansotien merkitys lienee ollut suuri. Ensimmäisessä maailmansodassa oli Tipperary ja toisessa Lili Marlen, jotka onnistuivat siinä, missä diplomaatit epäonnistuivat, eli kokoamaan viholliset.
Yhdysvalloissa äänilevyteollisuus varasti köyhimpien ihmisten musiikin eli Hillbillyjen englantilais-skotlantilais-irlantilaisen perinteen ja mustien jännittävän blues-maailman, joiden yhdistelmän nimeksi vakiintui rahamiesten käsissä rock and roll.
Musiikkiesitys kaupallisena tuotteena koki toisen vallankumouksen 1940-luvun lopulla, kun muovista valettu LP-levy tuli markkinoille. Kevyessä musiikissa LP-levy oli pelkkä iskelmäkokoelma käsittämättömän kauan. The Beatlesin Sgt. Pepper’s Lonely Heart Band on usein esitetyn käsityksen mukaan ensimmäinen läpisävelletty ja perusteellisesti mietitty kokonaisuus. Näin varmaan on. Toisaalta esimerkiksi kaikkien aikojen jazz-levytys, 1953 tehty Jazz at Massey Hall (Charlie Parker, Dizzy Gillespie, Bud Powell, Charlie Mingus, Max Roach) sisältää hyvin pitkiä kappaleita.
Nyt 2000-luvulla esittävän taiteen ongelma ei ole ollut pirtismi vaan kytkykaupan purkaminen. Pitää kyllä paikkansa, että Napster-vaiheessa musiikkitiedostojen luvaton vaihtaminen sai valtavat mittasuhteet. Musiikkiteollisuus kieltäytyi kuitenkin pitkään vastaamasta haasteeseen ja juoksi tuomioistuimissa. Sitten lopulta musiikkia alettiin myydä kappale kappaleelta säädylliseen hintaan. Kuluttajan ei ole enää pakko ostaa koko levyä hintaan 20 dollaria, jos hän haluaa yhden raidan ja maksaa siitä 0,9 dollaria. Uranuurtaja oli iTunes.
Kannustin eli insentiivi
Immateriaalioikeuden teoriassa kannustin (incentive) on yhtä yleinen perustelu kuin oikeudenmukainen palkkio luovasta suorituksesta. Asia ei ole tässä yhteydessä todennettavissa, mutta hyvin luultavasti kannustin on peräisin Lamprechtin ja Weberin sosiologiasta eli 1800-luvun lopusta ja 1900-luvun alusta.
Termin ja perustelun tekee epäilyttäväksi IPR:n hyvin läheinen suhde kartellioikeuteen, joka on perinteisesti sivuutettu kirjallisuudessa. Etenkin Saksassa ja Yhdysvalloissa patentit liittyivät monopolistiseen käyttäytymiseen, ja tyypillistä oli luoda patenttipooleja, joista ”omat” saivat hankkia lisenssejä sopuhintaan mutta ”viholliset” pidettiin syrjässä. Kruppin ympärille rakentunut Saksan metalliteollisuuden kartelli oli maailman vahvimpia. Väri- ja lääkeaineteollisuuden IG Farben on mahtava edelleen. Kilpavarustelun ja etenkin laivastokilpailun takia tuomioistuimet ummistivat silmänsä rajuiltakin kilpailunrajoituksilta.
Taloustieteelliseeen kontekstiin siirrettynä insentiivi ei välttämättä ole motivationaalinen eli ihmisten käyttäytymiseen vaikuttava seikka, vaan sen voi ymmärtää laajemmin palkitsemisjärjestelmänä. Silloin sen piiriin tulevat myös instituutiot.
Hiukan karrikoiden insentiiviä voisi kuvata hintateorian tavoin – kun hinnat laskevat, yleisöllä on kannustin ostaa. Yleisö tarkoittaa nykyisessä maailmassa ennen kaikkea rahastoja, joiden hallinnassa on niin suuri osa markkinarahasta ja joiden käyttäytymiseen henkilöiden motiivit tuskin vaikuttavat tuon taivaallista.
Insentiivi on osa riskikalkyyliä, joka edeltää investointipäätöstä. Keksintöjä tuottava tutkimus- ja kehittämistoiminta ei ole kohta sataan vuoteen ollut mainittavan vapaata toimintaa soveltavan tieteen puolella. Etenkin Bell Labsin esimerkin mukaan pyrkimys on edetä mahdollisimman johdonmukaisesti. Saattaa olla, että Baekelandin tekoaine, jonka nimeksi pantiin bakeliitti, oli hyvinkin odottamattoman oivalluksen tulos, mutta siitä erin saksalaisten suuryritysten, japanilaisten ja etenkin alan jättiläisen Du Pontin kehittämät yhä uudet tekoaineet nailonista, orlonista ja perlonista erilaisiin komposiitteihin, kuten hiilikuituihin, on aivan yhtä kurinalaista toimintaa kuin samojen yritysten räjähdysaineiden, lannoitteiden ja myrkkyjen kehittäminen.
Kaikkien aikojen teollisuudessa ehkä Nobelin dynamiitti-patentit ovat olleet merkittävimpiä sekä taloudellisesti että kulttuurisen ja sosiaalisen ympäristön muotoilijoina. Kordiitti eli savuton ruuti omaksuttiin salamannopeasti eri maiden armeijoissa ja etenkin tykistössä, ja siitä käytiin katkera patenttijuttu 1895. Sen jutun Nobel hävisi. Jopa Suomen metsät saivat uutta arvoa Saksalaisten silmissä vuonna 1918 ja Stalinin vuonna 1939, koska perusräjähteen keskeinen kemikaali on nitroselluloosa; luovutettuun Karjalaan jäivät Enson ja Läskelän erinomaiset tehtaat, jotka kaksinkertaistivat Neuvostoliiton tuotanokapasiteetin yhdellä miekaniskulla.
Prosessiteollisuudessa öljy on näytellyt maailmankaupassa ehkä paljon suurempaa osaa kuin kuvitellaan. Kysymys ei ole pelkästään raakaöljyn hinnasta, vaan jalostuskapasiteetista, ja öljynjalostus on varsin taitoa vaativaa toimintaa. Toisen maailmansodan jälkeen kehittynyt rauhanomainen ydinteknologia on muuttanut jopa rakennustekniikan ja aineopin ennennäkemättömästi.
Tavanomaisen yrityksen teorian mukaan (esimerkiksi Ronald Coase) yritys pysyy markkinoilla, jos se kykenee oman rakenteensa sisällä tuottamaa tavaroita tai palveluksia taloudellisesti tehokkaammin kuin ostamalla. Innovaatiotoiminnassa ensimmäinen kysymys on siis aina, ostaako tekninen tietotaito ja patenttilisenssit ulkoa vai kehittöökö niitä itse.
Suomen teollisuuden varsinainen virikkeenantaja oli Skotlanti, josta varhaiseen metalli- ja paperiteoloisuuteemme tuli merkillisen paljon miehiä, siis paljon muitakin kuin Finlayson. Sähkötekniikassa olimme täydellisesti Ruotsin vallan alaisia itsenäisyyden alkuvuosiin asti. Konetekniikassa lähdemaa oli melkein aina Saksa. Ensimmäinen Suomessa suunniteltu ja valmistettu paperikone käynnistyi vasta 1970-luvun alussa. Metalliteollisuudessa hyvät opit oli saatu Pietarista Putilovin tykkitehtaalta ja Ruotsin Boforsilta. Jopa sahanterät ja sitten moottorisahat olivat ruotsalaista tuontitavaraa (Sandvik, Husqvarna).
Teollisuuden insentiivien tarve näyttäytyy siten vain poikkeuksellisissa tilanteissa. Jos oman innovaation kehittäminen on arka kilpailulle, sitten ei kehitetä, vaan ostetaan. – Miksi Suomessa ei oikeastaan ole softan tuotantoa – ei kannata. Miksi Suomessa on niin hyvä Nokian laitevalmistus – se varttui pohjoismaisen standardin NMT:n suojassa niin pitkälle että GSM-standardin yhteydessä Nokialla oli esittää oman kehitystoimintansa tulokset ja oma patenttisalkkunsa, jonka paksuus luonnollisesti vaikuttaa standardin sisältöön ja lisenssien hintaan määräävästi. Miksi Suomen kuvaputkiteollisuus kaatui kohta synnyttyään (Valco) vahvasta valtion tuesta huolimatta, eikä kilpailukykyisiä innovaatioita syntynyt – bulkkituotannossa vaikuttaa suuruuden talous, eikä Suomi missään tapauksessa riittänyt markkina-alueeksi.
Patenttioikeudessa insentiivi on keino kilpailun rajoittamiseen. EY:n ja USA:n omaksuma käsitys patenteista kilpailunvapauden periaatteen luvallisina poikkeuksina on joko virheellinen tai älyllisesti epärehellinen.
Miksi Suomen metsäteollisuus on niin hampaaton kansainvälisessä kilpailussa suuruudestaan huolimatta – syy on taitamattomuus ennen kaikkea teollisoikeuksilla pelaamisessa. Teollisuus kehittyi hyvin pitkälle Neuvostoliiton kaupassa eli suosikkijärjestelmässä, jossa patenteilla ei ollut sanottavaa merkitystä. Juuri nyt on käynnissä kilpailu, jossa suomalais-ruotsalaiset yrittäjät lyövät päänsä amerikkalaisten kilpailijoiden patentteihin niin että varmasti tuntuu, koska ”Kiina-ilmiö” eli globalisaatio ei ole sitä mitä luullaan, vapaata kansainvälistä kilpailua. Se on WTO:n ja TRIPS-sopimuksen jälkeen kansainvälistä kilpailua amerikkalaisten monopolien ehdoilla.
Tekijänoikeudessa insentiivi on jokseenkin yhtä vähän merkitsevä ajatus, koska vahvoilla aloilla markkinointivoima on niin määräävä. Sellaisia alueita ovat musiikki, elokuva ja tietokonepelit ja jossain määrin tietokoneohjelmat. Oletettavasti jatkuva propaganda piratismin vaaroista on tarkoitettu kiinnittämään yleisön ja lainsäätäjien huomio pois monopolististen käytäntöjen vahingollisuudesta. Piratismi sinänsä, nyt kun Intian, Kiinan ja Venäjän omat edut yllättäen edellyttävät IPR-järjestelmän vahvistamista, on taloudellisesti mitätön ongelma mutta sitäkin suurempi haaste organisaatioille, niiden toiminta- ja hinnoittelutavoille ja liiketoimintamenetelmille.
Innovaatio
Sanan ”innovaatio” lienee vakiinnuttanut taloustieteelliseen keskuteluun itävaltalainen Joseph Schumpeter, yksi alan klassikoista, kuvaili käsitteensä näin:
“1) The introduction of a new good —that is one with which consumers are not yet familiar—or of a new quality of a good.
2) The introduction of a new method of production, which need by no means be founded upon a discovery scientifically new, and can also exist in a new way of handling a commodity commercially.
3) The opening of a new market, that is a market into which the particular branch of manufacture of the country in question has not previously entered, whether or not this market has existed before.
4) The conquest of a new source of supply of raw materials or half-manufactured goods, again irrespective of whether this source already exists or whether it has first to be created.
5) The carrying out of the new organization of any industry, like the creation of a monopoly position (for example through trustification) or the breaking up of a monopoly position.
Kuten lainauksesta nähdään, innovation käsitteellä ei ole mitään tekemistä patentoitavan keksinnön kanssa. Toinen, yleisluonteisempi ja uudempi määritelmä on:
Innovation... is generally understood as the introduction of a new thing or method... Innovation is the embodiment, combination, or synthesis of knowledge in original, relevant, valued new products, processes, or services.
Suomessa esimerkiksi Ari Jantunen on väitöskirjassaan korostanut että yrityksen menestyminen jatkuvasti muuttuvilla markkinoilla edellyttää jatkuvasti tiedon muuttamista innovaatioiksi ja yrityksen sisäinen rakenne ja dynaamiset kyvyt määräävät menestyksen.
Liikataloustieteelliesti käsite on varsin arvoneutraali. Innovaatio on sekä elämää helpottava tai hengen pelastava uudistus, kuten sydämentahdistin, tai sinänsä arvoton rihkama tai hely (”novelty”) ja myös ”suunnitellun vanhentumisen” (planned obsolescence) tulos. Viimeksi mainittu taitaa olla tuttu asia henkilöautoista ja tietokoneista. Yritysten oletetaan pyrkivän innovatiivisiin tuotteisiin ja palvelusekaanrioihin, mutta se ei ole välttämättä totta. Teknologian historia sisältää monia päinvastaisia esimerkkejä. Käsikäyttöisiä lasku- ja kirjoituskoneita valmistava yhtiö ei välttämättä innostu sähkökäyttöisistä koneista eikä yhteenlaskukoneiden valmistaja lämpene kertolaskukoneen kehittämisestä. Dieselveturin valmistaja tuskin kannattaa rautateiden sähköistämistä. Viime aikojen inovaaatio VOIP (Voice over internet protocol) johti nopeasti kaukopuhelujen hintojen romahtamiseen, josta hyötymään ehti esimerkiksi Skype, ilmaispalvelua taitavasti laajentava tuote, mutta kantaverkossa toimiville operaattoreile internetpuhelin ei ollut hyvä viesti.
Innovaatio-käsitteeseen on tarttunut poliittista makua. Kaikki tähdentävät teollisten innovaatioiden välttämättömyyttä, mutta rahoitus ja muu tuki ei sitten järjestykään yhtä mutkattomasti kuin puheet tuotannon ja tutkimuksen etenemisestä yhtä jalkaa.
Innovaatiotoiminnan edistämisessä patentit voivat olla joko tarpeellisia tai hankalia. Uskottavien laskemien puuttuessakin tekee mieli vakuuttua siitä, että ainakin lääketeollisuudessa todelliset innovaatiot edellyttävät markkinoilla menestyäkseen määräaikaista suojaa kilpailijoilta. On tapana arvioida, että ainakin puolet minkä tahansa innovaation hyödystä valuu aina kilpailijoille. Tätä tähdentää useissa teoksissaan esimerkiksi William Baumol. Lääketeollisuudessa tämä yli vuotanut osuus voi olla paljon suurempikin. Valmisteen kehittäminen voi olla tavattoman hidasta ja kallista, mutta valmiin tuotteen kopioiminen voi olla erittäin helppoa.
Innovaatioiden tukeminen patenteilla ja osittain tekijänoikeudella näyttäisi joka tapauksessa olevan 1800-luvun keinoja. Kartelleihin ja toimivaan taloudelliseen ja luottojärjestelmään tukeutuvat patentit ovat hyödyllisiä, ehkä kuluttajien kustannuksella. Kun Neuvostoliitto otti 1945 sotasaaliina valloittamansa Saksan tekijän- ja patenttioikeudet ja työstökoneet, länsiliittoutuneet ottivat insinöörit eli tiedon. Neuvostoliitto ei omassa tuotannollisessa järjestelmässää hyötynyt paljonkaan saksalaisesta tietotaidosta eikä teollisista yksinoikeuksista; länsi hyötyi hyvin paljon. Joissakin tapauksissa aluksi muodostui keskenään kilpailevia yrityksiä – Carl Zeiss Jena ja Carl Zeiss Mainz, Itä-Agfa ja Länsi-Agfa, BMW ja DKW –autot ja moottorit, joita tuotettiin sekä Itä- että Länsi-Saksassa. Myös Suomessa muun muassa Carl Zeissin tavaramerkeistä käytiin pitkällisiä ja hyvin vaikeita oikeudenkäyntejä. Lopputulos oli käytännössä kuitenkin patenttien ja merkkien myyminen länteen. Toimivan innovaatiojärjestelmän puuttuessa edes Saksan Demokraattinen Tasavalta ei kyennyt säilyttämään markkinaosuuksia, puhumattakaan niiden laajentamisesta. Esimerkiksi maailman parhaan kamerateollisuuden tuote Practica oli epätasaisen laadun unohtaen todella hyvä valokuvauskone, mutta se ei kyennyt alkuunkan kilpailemaan kehittyvillä markkinoilla, varsinkaan japanilaisten esiinmarssin jälkeen. Itäautoista monilla on muistikuviakin. Jotkut mallit olivat suoria kopioita läntisistä autoista kuten Moskvitsh Opelista ja Pobeda Vedettestä, ja joskus taas päädyttiin ostamaan tietotaito, koneet ja lisenssit lännestä (Lada Fiatilta).
Tämän hetken teollisuusmaissa yksinoikeuksien suoja sortuu käytännössä käyttövarojen puutteeseen, koska oikeudenkäyntimenettely on niin kallis. Jos yrityksellä on vain patentti tuotteensa suojana, toinen riittävän iso yritys voi tanssia patentin yli huoletta, koska patenttioikeudenkäynti ylittää pienen ja keskisuuren yrityksen resurssit. Suomessa oikeudenkäynnin kulut ovat tyypillisesti puoli miljoonaa euroa, Yhdysvalloissa kaksi miljoonaa dollaria.
Patentteihin liittyy vaikeita käsitteellisiä ongelmia. Keksinnöllisyys (inventiveness – inventive step) on uutuuden lisä ja käsitepari – patentoitavuuteen ei riitä, että keksintö on uusi, vaan sen täytyy lisäksi olla sellainen, ettei keskiverto alan ammattimies sitä hoksaisi. Tämä kriteeri on Manner-Euroopassa muutoin suhteellisen harvinainen ”testi”, jollaiset taas anglosaksisessa oikeudessa ovat tavallisia. ”Durchsichtsfachmann” eli ”man well versed in the art” osaa kaiken, mitä alasta tiedetään, mutta on tosi tyhmä.
Myös tuomarit ovat antaneet ymmärtää, että patentti kuin patentti kaatuu keksinnöllisyyden puutteeseen, kunhan asiaa tarpeeksi ajetaan, ja eettä tavaramerkeissä tilanne tahtoo olla sama. Asianajajat ovat kai olleet tätä mieltä vanhastaan. Suomen oikeuskäytönnöstä ratkaisut patentinloukkauksen johdosta tuomitusta korvauksesta puuttuvat melkein kokonaan, koska loukkausjutut eivät tahdo menestyä. Hyvin tyypillisesti jutut sovitaan oikeudenkäynnin kestäessä, kuten esimerkiksi edellä mainittu mammuttimainen Carl Zeissin tavaramerkkijuttu, jossa vastaajana oli mm. Stockmann Oy ja riidan aiheena oli muun ohella laboratoriolasi, kuluttajienkin tuttipulloista hyvin tuntema jenalasi.
Sellaisetkin sankarikeksinnöt kuin radioputki ja transistori osoittautuvat tarkkaan tutkittaessa keksimishetkellä ilmassa olleiksi. Yllättävän usein keksinnön jäljillä on oltu usealla taholla samanaikaisesti ja yksinoikeuden saaisen määrää lopulta sattuma. Sama ilmiö on tuttu tieteen historiassa. Edes Einstein ei ollut oivalluksineen aivan niin yksin kuin yleistajuisessa kirjallisuudessa väitetään, ja esimerkiksi ydinaseeseen ja ydinenergian käyttöön johtaneet teoreettiset oivallukset tulivat monelta taholta – britti Dirac, saksalainen Heisenberg, italialainen Fermi, tanskalainen Bohr, unkarilainen Szilard, amerikkalainen Feynman jne.
Kun tuotekehitys on monilla aloilla muuttunut hyvin kiinteäksi osaksi teollista prosessia, keksinnöllisyyden käsitteen mukaisille ”hypyille” eli harppauksille ei ole enää lainkaan sijaa. Tai toisin päin sanoen tällaisia hyppyjä kokeillaan joka päivä, mutta hienokin älyn välähdys on vain pitkän ja vaivalloisen kehittelyn alkupiste ja tie aikanaan ehkä patentoitavan keksinnön muotoiluun kysymykseksi on lähes loputon. Vastauksen saaminen voi kestää vuosia.
Vuosituhannen vaihteen genomin kartoitus on esimerkki. Tieteelliset oivallukset oli tehty. Lääketehtaita kiinnostavat sovellukset olivat matkan päässä. Esimerkiksi merkittävän rokotteen kehittäminen alkaa taudinaiheuttajan DNA:n ja RDA:n tunnistamisella, ja kun proteiinien rakenne on selvillä, kloonaaminen voi alkaa. Tuloksena voi olla ”rokote” eli menetelmä, jolla solun virheellinen DNA-informaatio korvataan oikealla informaatiolla DNA-kaksoiskierteessä sen välittäessä tietoa neljän emäksen järjestyksellä ja muodollaan.
Tietotekniikassa tilanne on patenttioikeutta ajatellen samanlainen. Sekä keksintö että sen toteuttamistapa voivat olla täysin tunnettuja. Keksinnön implementoiminen eli toteuttaminen (”suoritusmuoto” patenttioikeuden vanhassa kielenkäytössä) voi riippua raaka-aineen puuttumisesta tai tarvittavan tekniikan kehittymättömyydestä. Atomipommi toimi ”paperilla” ennen toista maailmansotaa, mutta oli täysin tietymätöntä, saadaanko mistään tarvittavaa määrää uraania, mikä täsmälleen on kriittinen massa, joka käynnistää ketjureaktion, ja miten räjäyttämisen edellyttämä ”atomimiilu” on rakennettava. Mukana olijoiden kertomusten mukaan ensimmäiseen koeräjäytykseen asti 16.5.1945 mukana olleet tiedemiehet olivat epävarmoja siitä, tapahtuuko ylimalkaan mitään.
”Ihmiskunnan tähtihetkiä” on patenttioikeudessa kovin vähän. Kirjailija Stefan Zweig kuvasi aikoinaan etevästi näitä hetkiä kirjassaan, jolla oli tuo nimi. Sellainen tähtihetki saattoi olla käsillä, kun kuumailmapallo kohotti Montgolfier-veljekset 4.6.1783 Annonayssa ilmaan, jossa he purjehtivat kymmenen minuuttia. Mutta ensimmäinen onnistunut koe oli tehty jo puolitoista vuotta aikaisemmin ja hyödyllisiä sovelluksia ei tullut sataan vuoteen, ellei sellaisiksi sitten katsota varhaisia ilmakuvia.
Patentin uutuusvaatimus on absoluuttinen, eli jos vaikka Vanhasta testamentista löytyy maininta maan pien eli bitumin käyttämisestä veneen tiivistämiseen, patentti jää saamatta. Vaatimus toimii käytännössä suhteellisen hyvin, vaikka siinä on sisään rakennettu ristiriita. Asiayhteydestä irrotettuna melkein mikä tahansa on uutta. Asiayhteyden sopivasti valikoiden oikeastaan mikään ei ole uutta. Kontekstin valintaan ei lainsäädännössä ole muuta ohjetta kuin sana ”teollinen”, joka viittaa kaupallisiin aloihin. Tämä muun muassa patenttiluokilla osoitettu jako on hämärtynyt aika pahasti, ja juuri informaatioteknologia on aikaisempaan verrattuna pahasti poikkitieteellinen tai ”poikkitekninen”.
Luultavasti uutuuden ja keksinnöllisyyden käyttökelpoisuus patenttioikeudessa ja kestämättömyys todellisuuden valjuun valoon tuotuna johtuu aikaperspektiivistä. Jälkikäteen eli keksinnön tekemisen jälkeen oivalluksen polveutuminen on osoitettavissa, koska todisteita esittävä tietää jo, mihin hän on päätymässä. Itse tilanteessa tai ennakoiden se, mikä kohta tuntuu ilmeiseltä, ei tahdo tulla kenenkään mieleen. Henkilöautojen valmistukseen vaikuttivat vuosikymmeniä mielikuvat hevosvetoisista ajoneuvoista, joiden nimitykset ovat edelleen käytössä (sedan). Tehokkaiden jarrujen merkitys oivalluttiin kilpa-autoissakin vasta kun autoja oli valmistettu neljännesvuosisata – 1920-luvulla. Hevosta voitiin jarruttaa, mutta moottori ei ymmärrä puhetta.
Asetelema on sama kuin historiantutkimuksessa. Se on menneisyyden ennustamista. Patentoitavuuden edellytysten tutkimus on tosin primitiivistä, koska keksinnöt oletetaan todellisuudenvastaisesti diskreeteiksi. Todellisuudessa keksinnöt tulevat ryhminä ja kasaantuvat eli perustuvat toinen toiseensa. Kun edellisessä jaksossa käsitelty ”insentiivi” on vahva, ratkaisua havaittuihin ongelmiin haetaan eri tahoilla, ja kohta kun jokin keksintö on tullut julkisuuteen, tulee toisia, parempia keksintöjä samasta asiasta. Keksijä itse ei mitenkään välttämättä käsitä keksintönsä merkitystä. Sir Alexander Fleming unohti penicillium-homeen bakteereita tappavat omaisuudet 1928 mutta arveli, että ilmiöllä tuskin on lääketiteellistä merkitystä. Andrew Moyer haki 1948 patenttia penisilliinille. Sulfalääkeen 1935 keksiknyt Domagk sai patentin tuoreeltaan 1935, mutta patentti kierrettiin tuoreeltaan hiukan toisin tavoin aikaansaadulla valmisteella, ja keksijä sai tyytyä 1939 Nobel-palkintoon.
Patenttistrategioissa on hyvin tunnetut erikoispiirteensä. ”Blocking patent” on patentti, joka on hankittu kilpailijoiden kehitystoiminnan estämiseksi. Kassakaappiin hankittu patentti toimii innovaation estämiseksi. ”Trawling patent” tarkoittaa suurten, umpimähkään valikoituneitten ja ainakin osittain näennäisten määrien patentoimista. ”Submarine patent” tarkoittaa esimerkiksi standardineuvottelujen ajaksi piilotettuja patenttihakemuksia ja patentteja, joita käytetään myöhemmin kiristystä muistuttavissa olosuhteissa.
Tältä kohdin johtopäätös on tämä: hyväksyen innovaation käsitteen ja kannattaen teknologista muutosta patenttijärjestelmän hyödyllisyydestä ei ole luotettavaa tietoa eräitä kapeita aloja lukuun ottamatta. On mahdollista että patenttijärjestelmä on innovaatiotoimintaa ajatellen ainakin tietyissä tilanteissa vahingollinen. Patenttijärjestelmän keskeiset kriteerit ovat traditionaalisia, eivät analyyttisiä, ja niiden jatkuva käyttäminen perustuu vain siihen, että patenttivirastot ja tuomioistuimet jatkuvasti hyväksyvät ne, loogisista ja empiiristä todisteista huolimatta.
Omaperäisyys
Tekijänoikeuden omaperäisyysvaatimus on jo liuennut pahasti etenkin EY-direktiivien johdosta. Monet EY-maat, etunenässä Saksa, ovat kuitenkin sitkeästi arvioineet lakinsa direktiivien mukaiseksi ja pitävät kiinni tästä vaatimuksesta. Juuri Saksan tekijänoikeuslaissa ja sen arvovaltaisissa kommentaareissa (Schricker) originaalisuutta korostetaan voimakkaasti. Myös Isossa Britanniassa tuomioistuinten ja tutkijoiden kanta on jyrkkä (Laddie – Prescott – Vittoria). Omaperäisyys on tekijänoikeuden perusedellytys. Isossa Britanniassa (Bently ja Sherman) asia ilmaistaan sanomalla, että tekijän on tullut käyttää tarvittavia henkisiä voimavaroja, kuten työtä, taitoa ja ponnistuksia teoksen aikaansaamiseen. Manner-Euroopassa taas puhutaan älyllisestä luomistyöstä. Saksan laki puhuu persoonallisesti henkisestä luomuksesta. Ruotsissa ja Suomessa tämä vaatimus osoitetaan verbillä ”luoda”, joka on siis rakentelun vastakohta.
Sanat ovat valitettavasti vaikeita. Englannin ”intellectual” ei oikeastaan ole sama asia kuin ”älyllinen”, vaan siihen sisältyy myös henkisyyttä. Saksan ”Geist” uhmaa tunnetusti kääntämistä toiselle kielelle – olihan ”Geist” Hegelin ja siten myös J.V. Snellmanin mukaan muun muassa valtion korkein ilmenemismuoto, ja se on tietenkin hiukan yllättävä veto. ”Intellectual Property” suomennetaan ”henkinen omistusoikeus”, jossa myös sana ”omistusoikeus” on väärin, koska oikeastaan ”varallisuus” olisi osuvampi vastine. Ranskan kielessä ja kirjallisuudessa ”l’origine” viittaa aika vahvasti myös alkuperään. ”Beajolais” on viinin alkuperämerkintä, ”appéllation d’origine”. Suomessa sana ”omaperäinen” on hyvin valittu. ”Alkuperäinen” on täsmällisemmässä kielenkäyttössä ”ykköskappale”, esimerkiksi asiakirjan allekirjoitettu kappale, josta on sitten olemassa kopioita eli jäljennöksiä.
Kirjallisuuden ja taiteen aseman ylikorostaminen oli poliittinen ohjelma, jonka kirjailijat ja taiteilijat kyllä aavistivat. Kuvataiteiden kapinat ja niihin liittyneet puheet vanhan taiteen tuhoamisesta – impressionisteista kubisteihin, dadaisteihin, surrealisteihin ja nonfiguratiiviseen tyyliin kytkeytyvät esimerkiksi taidemusiikin muutoksiin. Jo Beethoven tuomittiin aika laajasti pintapuolisesta huomion tavoittelusta sietämättömän melun esittämiserstä musiikkina ja järkeviksi todettujen ja konservatorioissa hiottujen sääntöjen rikkomisesta. Kun hänen ulkomuodossaan ei ollut kehumista ja asukin oli mitä sattui, hän oli eräänlainen oman aikansa Lordi (halleluja!).
Theodor Adorno oli toisen maailmansodan jälkeen sitä mieltä, että taide ja kulttuuri olivat käyneet mahdottomiksi ja muutoinkin oli ilmennyt, että ”valistus” oli poliittista petosta, jolla ajattelematonta kansaa onnistuttiin jymäyttämään. Näin puhui Adorno, Los Angelesin Santa Monicassa.
Myös Suomi oivalsi jo suuriruhtinaanmaana kirjallisuuden ja taiteen markkinointiarvon. Aleksis Kiven ja Jean Sibeliuksen saamat palkinnot olivat suuruudeltaan eli ostoarvoltaan nykyrahaksi muutettuina jättiläismäisiä. Pariisin maailmannäyttelyn arkkitehdit ja taidemaalarit nostettiin hyvin nuorina miehinä vihreälle oksalle. Vaikka kansallinen kulttuurimme joutui 1920-luvulla vapaaseen pudotukseen verrattuna maailmansotaa edeltäneeseen kansainvälisyyteen, kirjailijoita ja taiteilijoita ei mitenkään unohdettu. Esimerkiksi sellainen lapsukaisryhmä kuin Tulenkantajat sai tavattomasti huomiota ja rahallista tukea ja siihenkin kuulunut Mika Waltari arvioitaan verrattain kehnoista kirjoistaan huolimatta mitä arvovaltaisimpien tahojen toimesta ainakin piirikunnallisen tason neroksi alaikäisenä, vaikka hänen aidosti suurien historiallisten teostensa sarja alkoi vasta sotien jälkeen.
Tekijöiden aseman korostaminen ja teosten omaperäisyyden tähdentäminen edistää valtiollisia ja kaupallisia pyrkimyksiä. Kysymys on – eräältä kantilta asiaa katsoen - mahdottoman halvasta promootiotoiminnasta.
Kirjallisuuden ja taiteen tutkimus on lähtenyt nöyrästi nerokultin liepeiltä niin että esimerkiksi nimettömän, yhteisöllisen ja ajattelemattoman kansanmusiikin ja kansantaiteen rinnastaminen ”oikeaan” taiteeseen on ollut tosi vaikeaa. Lönnrothin aika omaperäisesti muodostelema Kalevala havaittiin oitis runoilevan kansansielun tulokseksi, koska se todisti sopivasti Suomen kansan poikkeavan edukseen naapureistaan. Muilta osin kansanrunous jäi valtakunnan rajan taaksen ja kuoli ja kansanmusiikki sai odottaa nostalgialiikkeen syntymistä 1960-luvun maaltapaon jälkeen.
Tekijänoikeuden ja tekijänoikeudellisten riitojen tulkinnan kannalta olennaisen omaperäisyyden ennakkoluuloton tarkastelu ei näistäkään syistä ole koskaan ollut suosittua.
Omaperäisyys on suhteellista eli ajan, paikan ja kulttuurisen kontekstin matemaattinen funktio – luultavasti differentiaali. Kehitys näyttää olevan menossa ja sitä on työnnettävä kaupallisuuden suuntaan, koska siten myös alkuperäisten tekijöiden edut tulevat parhaiten huomioon otetuksi. Omaperäisyyttä on arvioitava yhä enemmän kaupallisten kriteerien mukaan ja samaan tapaan kuin esimerkiksi tavaramerkkejä ja toiminimiä, sekoitettavuuden ja erottamiskyvyn kaltaisesti. Suojattu teos on mikä tahansa kivi, kanto, häly, väritys tai laite, jonka voi myydä teoksena.