Riemukunniatohtori

Akateemikko Eino Jutikkala vihittiin eilisessä promootiossa riemukunniatohtoriksi.

Hän on syntynyt 24.10.1907 ja väitellyt tohtoriksi 1932 eli hiukan alle 75 vuotta sitten.

HIIT-tutkimuslaitoksen ovessa tuli Kaitsu vastaan. Esittelin ja kerroin, että kaveri väitteli fil. tohtoriksi 25-vuotiaaksi. Kaitsun mentyä Jutikkala sanoi että niin, hän oli väitellessään 24.

Poikani oli hakenut hänet Merikadulta, vaikka hän oli sanonut voivansa hyvin kävellä Ruoholahteen ja että kulujakin aiheutuu.

Hiljan soitin ja kysyin, voisiko akateemikko harkita, että jospa antaisi merkittäviä teoksiaan julkaistavaksi veloituksetta Creative Commons -lisenssillä, niitä kun ei mistään saa, varsinkaan Suomen talonpojan historiaa eikä hänen 1930-luvulla toimittamaansa Suomen kulttuurihistoriaa, jonka rinnalla uudemmat samannimiset kirjat ovat kiusallisia vitsejä.

Hän ymmärsi asian, mietti sekunnin tai mahdollisesti kaksi ja ilmoitti pitävänsä ajatusta hyvänä ja suostuvansa siihen mielihyvin.

Häpesin WSOY:n puolesta, mutta se ei ollut ensimmäinen kerta eikä varmaan ole viimeinen. Erkko ja WSOY eivät ole panneet tikkua ristiin toimittaakseen yleisön saataville verkkoon niitä vähiä kirjoja, joiden sisällöllinen arvo on osoittautunut pysyväksi.

Kirjoitan tämän naiivin ihailevan blogin, koska Jutikkalalta olen oppinut, että päin vastoin kuin usein sanotan kaikki ei ole suhteellista ja että todella on ihmisiä, jotka pyrkivät niin sanottuun objektiivisuuteen eli tiedeyhteisön hyväksyminen tavoin varmistettujen tosiasioiden monipuoliseen ja huolelliseen punnintaan.

Niinpä olen sitä mieltä, että tiede todella on jotain, samoin kuin taide. En tietenkään kuvittele, että näissä asioissa kukaan olisi sillä tavalla oikeassa, ettei siihen olisi mitään lisäämistä, mutta tiedän, että tämä pyrkimys vahvaan ja armottomaan ajatteluun on olemassa.

Myöhemmin samana päivänä hän piti pyytämäni luennon kuulijoille, jotka olivat enimmäksen tekniikan tohtoreita, meidän väkeämme tai sitten Nokian. Kalvot oli tehty - akteemikko oli hyvin tarkka ja hiukan ihmeissään ja hyvin kiinnostunut siitä, miten skannasimme ja tulostimme kalvot. Minä oli kiinnostunut hänen kartogrammeja sisältävästä kirjastaan, mutta se meni mustan salkun uumeniin.

Aiheena olivat pienryhmät ja väestöryhmien verkostoituminen Suomessa ja Euroopassa etenkin taloutta silmälläpitäen. Luennon aikana yksi muistiinpanolappu putosi lattialle ja toinen yritti piirtoheittimelle ylösalaisin. Kumpikan ei aiheuttanut edes hidastusta puheeseen, oivallisesti artikuloituihin, virheettömiin lauseisiin.

Kolmen neljännestunnin kuluttua tyhmemmätkin tohtorit tajusivat, etteivät olleet kuulleet koskaan tämän tasoista luentoa eivätkä varmaan tulisi kuulemaan.

Keskustelun aikana joku kuulijoista kysyi asiaa, josta kaikilla oli mielipide. Akateemikko sanoi:" En vastaa tuohon, koska en ole itse tarkastanut asian faktoja."

Kuuntelimme tietämättä mitä ajatella. Tukeutuminen varmistettuihin tosiasioihin ei ole välttämättä muotia tieteellisessä keskustelussa, jossa tavallisimmin vedotaan tunnettuihin tosiasioihin. Tieteen teoriaa tutkineet tietävät, että siinä on ero - iso ero.

Toisaalta Jutikkala on ollut näkemässä tunnettujen tosiasioiden kaatumista usein. "Jatkosodan aikana istuimme Mika Waltarin kanssa Hotelli Helsingin tiloissa. Stalingradin taistelun aikana päättelin, että Saksa häviää sodan."

Luullakseni Jutikkalan yksi tehtävä oli pitää Waltaria silmällä. "Meitä oli Valtion tiedotuslaitoksen tehtävissä yhdeksön henkilöä, jotka saivat myöhemmin akateemikon arvonimen."

Juotiin kahvia. Kuultiin pari muuta esitystä. Akateemikko kyydittiin takaisin TKK:n Sjökullasta kotiinsa. Kulojettajana toiminut nuorempi poikani mainitsi, että akateemikko oli maininnut ikääntymisen kiusoista. Hiihto oli jäänyt vähälle ja ruohonleikkuu Sääksmäellä oli muuttumassa todelliseksi työksi. Kotona oli vastaanottamassa "sukulaistyttö", täysinpalvelullut yleisen kirjallisuuden professori Maija Lehtonen, jonka kirjoitus "Pelon kirjallisuushistoriasta" on Kanavassa 3/2006. Maija tuli tässä taannoin Helsinkiin opiskelemaan kirjallisuutta ja sai kortteerin Eino-enon luota. Jutikkala julkaisee jatkuvasti Historiallisessa Aikakauskirjassa. Olin itse arvioinut erään teossarjan, jossa hän oli yhtenä toimittajana (Kansallisbiogrfia), joten kun soitin seuraavan kerran, hän sanoi: "Tohtori oli kovin ystävällinen." Hän näyttää käyttävän keskustelussa akateemisia arvoja, ei virkanimikkeitä.

Kerran olin päättämässä Tieto-Finlandiasta. Päädyimme Ylikankaan "Tie Tampereelle" -teokseen. Tiesin, että Ylikangas, jolla on taipumusta innostua, oli jonkin kahakan yhteydessä kirjoittanut Jutikkalasta hyvinkin hävyttömästi ja henkilökohtaisia motiiveja uumoillen, Jutikkala kun oli epäillyt Ylikankaan lähteiden käyttöä. Niinpä soitin Jutikkalalle ja pyysin häntä ojentamaan palkinnon ja pitämään puheen. Hän pyysi miettimisaikaa ja sanoi sitten suostuvansa, koska teos oli hänestä ansiokas.

Taisin sanoa ääneen: "Amicus Plato, sed magis amicus veritas." - Lause on pantu toistenkin suuhun, mutta Aristoteleen väitetään siis sanoneen, että Platon on ystävä mutta totuus on parempi ystävä.

Vielä yksi lisäys tähän panegyriaan eli ylistyskirjoitukseen - tietääkseni akateemikko Jutikkala ei ole koskaan kuulunut porukoihin eikä istuskellut kabineteissa. Tietääkseni hän ei ole jättänyt kantaansa esittämättä silloin kun esimerkiksi konsistorissa on ollut äänestettävä. Tentissä reputtaneet ovat vihjailleet häntä nais- tai vasemmistovihamieliseksi tai ties mitä mutta ne puheet ovat aina haihtuneet savuna tuuleen, koska ilkeämmätkin oppilaat ovat ymmärtäneet, että tämä professori vaatii eleettömästi mutta tinkimättömästi tasoa.

Lukekaapa joskus esimerkiksi se pääsykoekirja poliittisesta historiasta - aineesta josta on julkaistu niin sanoakseni yhtä ja toista. Tai jos haluatte todellista kiihdykettä ajattelulle, lukekaa teos "Kuolemalla on aina syynsä. Maailman väestöhistorian ääriviivoja."