Dan Brownin koodi

Laatulehtien laatuarvostelijat ovat jokseenkin yksimielisesti haukkuneet Don Brownin "da Vinci -koodin". Nyt kirja alkaa olla Suomessakin aivan huikea menestys ja sen oheiskirjat ja oheistuotteet menevät kuin kuumille kiville.

Olen itse laatuarvostelija eli olen kirjoittanut arvostettuihin sanoma- ja aikakauslehtiin suuren määrän arvosteluja ja jakanut omasta mielestäni tasapuolisesti kiitosta ja moitetta.

Olen samaa mieltä kuin laatukollegat. Kirja on mielestäni huono. Toisaalta häpeän joka toinen torstai snobismiani. Yksi tapa rangaista lihaa on kirjoittaa blogia, kun tietää, että kaiken Internetiin liittyvän, varsinkin blogien, pitäisi katsoa olevan vakavalle kirjoittajalle ja ennen kaikkea tutkijalle sopimatonta, arvostelukyvyn vakavaa varurioitumista osoittavaa puuhailua, joka on omiaan herättämään kunnioitetuissa kollegoissa sen käsityksen, että asianomainen olisi toimitettava suoraan, lähtöruudun kautta käymättä, pyöreään koppiin ja sieltä eläkkeelle.

Niinpä luin kirjan, jota siis myytiin 40 miljoonaa kappaletta ilmestymisvuonnaan ja myöhemmin paljon enemmän. Olen lukenut ihastuneena tekijänoikeusjutun Baigent and Leigh v. Random House Group Limited High Court of Justice 7.4.2006 antaman päätöksen. Perusteluista käy muun ohella ilmi, että romaanin henkilö Teabing on anagrammi tekijänoikeusjutun kantajien Baigentin ja Leighin nimistä.

Parhaaseen brittitapaan tuomari on kirjoittanut perustelut reippaasti. Hän toteaa muun muassa: "As is usual with books that attract a lot of publicity they have attracted the wrath of the literary experts of the world." Hän esittää muutaman esimerkin.

Suomessa katsoin Helsingin Sanomien Tommi Aition suomennoksesta tuoreeltaan eli 9.8.2004 kirjoittaman arvion, jossa kirja katsotaan tavanomaiseksi ja oppineisuus Trivial Pursuit -luonteiseksi.

Tästäkin olen samaa mieltä.

Tämä kirjoitus ei kuitenkaan ole arvostelu. En ymmärrä da Vinci -koodin enkä muuten myöskään Harry Potterin valtavaa menestystä. Luulisin näkeväni molemmissa eräitä ansioita, jotka saattavat jäädä kirjallisen perinteen sisältä katsoen huomaamatta.

Maailma on muuttunut. Se on uskoni. Tosiasia se tietenkään ei ole. Nämä arviot osoittautuvat tosiksi tai vääriksi pitkän ajan kuluttua. En tule näkemään sitä aikaa. Paitsi jos muutos on ollut niin tavattoman raju, että se todistaa itsensä ennennäkemättömän lyhyessä ajassa. Se ei ole aivan mahdotonta.

Maailman muuttuessa mielen maisema muuttuu. Tämä on tosiasia. Niin käy joka kerta. Niin on käynyt kymmenen tuhatta vuotta.

Keskeinen osa mielen maisemaa on uskomusten ja arvostusten järjestelmä. Neanderthalin ihminen ja hänen kilpailijansa, meidän esi-isämme, värjäsivät hautoja punamullalla ja panivat hautaan kukkia ja esineitä. Se merkitsee jotain, mentaalista eli mielikuvitukseen perustuvaa ulottuvuutta, jonka ainakin toistaiseksi arvellaan puuttuvan eläimiltä. Puhe on siis tulevaisuuden ennakoimisesta.

Euroopassa nousi 1700-luvulla ääniä, jotka liittyen Jeesukseen ja Moosekseen, Buddhaan ja hyvin moniin muihin julistivat, että ihmisen surmaaminen ei ole oikein. Sen kunniaksi pantiin giljotiini käymään täysillä ja aloitettiin mittakaavallisesti kaiken aikaisemman - Timur-kaania ehkä lukuun ottamatta - ylittävä lahtaus. Varhain 1800-luvulla keksittiin eläinsuojelu, joka oli uusi ja kuohuttava ajatus. Vielä puoli vuosisataa sitten ainakin katolisessa etelässä esiintyi sellaistakin tulkintaa, että koska eläimellä ei ole kuolematonta sielua, sen armahtaminen ruumiilliselta kivulta on joka suhteessa perusteetonta.

Alkaen vuodesta 1989 suuret kertomukset ja Berliinin muuri kaatuivat ja sitten kävi ilmi, että kaksi sivuutetuksi luultua suuntausta, nimittäin uskonnollinen kiihko ja kansalliskiihko, elivät ja voivat hyvin.

Yhdysvaltain presidenttinä on Taliban-henkinen mies. Sanon näin, koska Bushilla näyttäisi olevan mielestään parempi, perustellumpi tai joka tapauksessa velvoittavampi käsitys oikeasta ja väärästä kuin muilla ihmisillä. Tämä on uutta. Poliitikot ja ruhtinaat ja ennen kaikkea rahamiehet ovat perinteisesti olleet tätä mieltä, mutta he ovat arvelleet, että joko on perustettava diktatuuri (Stalin, Hitler, Mao) tai sitten on teeskenneltävä ja sahattava äänestävää yleisöä silmään (Yhdysvallat aikaisemmin - eurooppalainen perinne). Lisäksi on nähty joitakin erikoislaatuisia johtohahmoja, jotka ovat vakavissaan olleet sillä kannalla, että porukalla miettien saattaa hyvinkin saada parempia tuloksia kuin yksin arvaillessa.

Dan Brown ja Harry Potter vetoavat luuloni mukaan uuteen fundamentalismiin. Esitän siis tulkinnan, että "da Vinci koodi" on oikeastaan George W. Bush -henkinen tarina. Se on tarina oikeammin oikeassa olemisesta.

Tavanomaisemmat jännärit - joita suuresti rakastan - pysyttelevät yleensä perinteisen rikoslain ja perustuslakien puitteissa eli mysteeri on esimerkiksi murha tai joukkomurha ja tehtävä on esimerkiksi lainrikkojan paljastaminen. Tällainen kirja tai elokuva on mielestäni suoraan verrattavissa kirkossa käymiseen: saadaan vahvistusta ja virvoitusta ja tullaan kotiin juomaan kahvia ja siirrytään normaaliin päiväjärjestykseen. Myös kauhutarina miellyttää lasta ja aikuista lupauksella paluusta tavanomaiseen todellisuuteen.

Jos näin on, olen oikeastaan aika hyvilläni Dan Brownin menestyksestä. Kirjan tarina käänteineen on keskeisesti minun maailmaani - olen luennoinut 20 vuotta koko lailla samoista asioista ja lukiessani näen suoraan, mitä approbatur-tason lähteitä kirjoittaja tai oikeastaan hänen rouvansa on käyttänyt. Approbatur ei ole pelkkää vähättelyä. Esimerkiksi taidehistoriassa välkähtelee Sir Ernest Gombrich, joka on välttämätöntä lukemista ja todella fiksu. Hänen komea teoksensa The Story of Art ilmestyi 1950.

Mika Waltari suunnitteli pitkään kirjaa Filip Kauniista, Innocentius II:sta ja Temppeliherroista. Waltarin viisautta ja taitoa osoittaa, että hän ei edennyt hankkeessaan, vaan julkaisi sitä vastoin myöhäiset roomalaisromaaninsa, jotka ovat vakiintuneessa mielessä kristillisiä - ja paljon muistikuvianne parempi.