31. lokakuuta 2016

Romahdus ja dementia


Kirjoituksen lopussa on terveisiä HS:n Pirkko Kotirinnalle eilisestä kirjoituksesta-

Anteeksi että petin lupaukseni enkä ollut eilen messuilla ständillä ilmoittamaani aikaan. Yksi syistä oli lämmön puute. Ennen kotoa lähtöä seitsemän jälkeen sain öljypolttimen käynnistymään käsisäädöllä mutta huomasin, ettei kiertovesipumppu toiminut. Saattovirtajohtoja oli asennettu vielä viikolla.

Messuilla minulta petti sisu. Lähdin ja kotona olikin kokoustoimintaa pihamaalla. Huonelämmöt olivat viittätoista astetta. Soittelin ja laitoin viestejä ja ryhdyin selaamaan verkosta löytyviä huoltoja.

Minulla oli Saarioisten mikrovalmis porokäristys toisessa kädessä ja haarukka toisessa, kun ovikello soi jämptisti. Soittaja oli putkiurakoitsijamme Kiiski, jonka adoptoimista olen ajatellut ehdottaa yhtiökokouksessa tai jos asianomainen tai hänen vaimonsa ei pidä ajatusta hyvänä, näköispatsas sitten.

Se sähköasentaja, joka saikin heti potkut muun muassa työpaikkajuopottelusta, oli laittanut nyt vaihdettuun kiertovesipumppuun surkean virheellisen sulakkeen, joka paloi heti, kun laite koetti käynnistyä. Ovikelon soittaja oli jo vaihtanut sen. Patterit reagoivat heti, ja tälläkin hetkellä täällä on lämmintä ja täällä on lauhaa.

Toinen syy laiminlyöntiin on dementia. Seuraan oireiden kehitystä verkon artikkeleista. Oireet ovat hyvin monimuotoisia. Koordinaation nopea heikentyminen, puheen vaikeutuminen, joka ilmenee muun muassa änkytyksen palaamisena, ja myönteisiksi arvioitujen persoonallisuuspiirteiden romahdus, ja paniikki sisätiloissa eksyessä ovat kiistattomia oireita.

Olin odotellut, milloin lukijat huomaavat näiden tekstien katastrofaalisen tason putoamisen. Eilen yksi huomasi ja raportoi siitä heti.

Kun olen toimitellut sitä kokoelmaa vanhemmista blogikirjoituksista, olen kummastellut, miten sitä vielä pari vuotta sitten onnistui muotoilemaan ajatuksia. Nyt tämä on mielekästä toimintaa vain kirjoittajalle, ei lukijoille. Kirjoittaja on osan päivää poissa muusta pahanteosta. Lukija sen sijaan hukkaa aikaansa.

Valittujen teosten toimittaminen oli oikeastaan humaani ajatus. Kun kirjoittaja ei enää osaa eikä lukija viitsi, hankitaan jostain nahkaa ja kluuttia ja pannaan vanhoja kirjoituksia kansiin.

Kirjamessuillakin kuulin opetuksen, jonka olen yrittänyt pitää mielessäni jo kauan. Kirjat ovat samanlaisia kuin muutkin kulutustavarat. Paketti ratkaisee. Mitä sisällä on, sillä ei ole väliä. Kirjoissa ja samoin muuten blogeissa on sitä kirjoitusta. Useimmat asiakkaat vilkaisevat sitä ja muodostavat hyvin nopeasti täysin väärän käsityksen. Jotkut harvat lukevat, yleensä noin puoli sivua. Sitten tarkkaavaisuus hajoaa ja ajatus leijailee kuin haavan lehti.

Ajatusten biomassa on verrattavissa hapen tai typen kiertoon maapallolla. Kirjainsynteesi on niin ekologinen, ettei se edellytä edes valon vaikutusta. Kirjaimiksi kootut ajatukset hajoavat ja lahoavat tavallisessa huoneilmassa.

Tuossa mielessä ne ovat juuri samanlaisia kuin kirjoittajat, joiden viimeinen mielenkiinnon kohde on, kumpi kulloinkin johtaa kompostoitumiskehityksessä, ruumis vai mieli.

Kummallakaan puolella ei ole tiedossa hoitoa eikä parannusta. Kiivaasti kävellessä tulee hiki ja voi hengästyäkin. Ajattelu, sikäli kuin se onnistuu, alkaa pyörryttää niin että on päästävä pitkäkseen. Onneksi minulla on luonnonvastainen muisti. Joskus istun sängyllä maatessani alakoulun tunnilla ja kuuntelen opettajaa ja katselen, miten keskimmäisessä pulpettirivissä istuva poika – hän on kuollut vuosia sitten – kaivaa keskittyneesti nenäänsä.

Suosittelen teillekin ruumiista irtautumista ja levitaatiota.

Helsingin Sanomissa pääkirjoitussivulla Pirkko Kotirinta paljasti tulevaisuuden suunnitelmani. Onneksi hän eikä kukaan muukaan lehden edustaja ei käynyt messuilla katsomassa levyjämme ja kirjojamme. Pekka Tarkka tosin käveli ohi hämmästyttävän hyvinvointisen oloisena. Maarit Tyrkölle kuvailin julkaisuajatustamme ja hän se sanoi, että Hesari väittää samaa.

Väite on, että äänikirjojen myynti nousee 10 prosenttia vuodessa. Äänikirjayhtiö osti Ruotsissa arvovaltaisen Norstedtin kustannusliikkeen ja toimittaja sanoo, että tulossa voi olla uusi Spotify.

Tukholmassa kirjakaupassa myyjä kertoi minulle jo tietämäni asian. Bonnierin suku on nykyisin suurempi tuho kirjoille ja kirjalliselle yleisölle kuin yksikään aikaisempi barbaarilauma. Tuhottuaan Tuholmasta arvokkaat kirjakaupat, etenkin Akademiskan, he ovat saapuneet kylvämään suolaa Helsinkiin, jossa Akateeminen on jo ongelmajätettä.

Täydennän HS:n tervetullutta artikkelia omalla havainnollani, joka siis on jo pantu toteen.

Yleisö on kerrostunutta. Äänikirjat kannattaa tähdätä niille, joilla on vaikeuksia tavallisten kirjojen kanssa.

Itse tähtään vanhuksiin. Noin sata tuhatta ihmistä pitkästyy korkeassa iässään eikä ihan jaksa pidellä kirjaa kyhmyisissä käsissään. Tulin valinneeksi Vaasan Jaakoon siksi, että sukulaiseni pitävät lyhyistä ja lystillisistä kirjoituksista, jotka tuovat mieleen iloisi muistoja nuoruudesta.

Levyn sijasta ladattava tiedosto on luonnollisesti tulevaisuutta, mutta tässä ja nyt vanhat eivät halua oppia käyttämään niitä, hyvä jos levyjä.

Toinen kohderyhmä on fiksut perheet, jotka käyvät esimerkiksi kirjamessuilla vähän kauempaa. Tiedän nuorukaisen (sukulainen), joka toistelee Leppäsen Preetin repliikkejä. He kuuntelivat pitkillä ajomatkoillaan länsirannikolta Savoon Linnan koko trilogian (Veikko Sinisalo).

Kun löytyisi maksaja, tekisin heti paikalla valikoiman Paulaharjua. Dementia ei kauheasti haittaa siinä toimessa, mutta äänitteen tekeminen on työlästä.

 

 

30. lokakuuta 2016

Itsemurhaajien hautausmaalla




Ennen uskoin mitä lehdissä kirjoitettiin. Pakettipellot ja pian sen jälkeen autioituneet asutustilat nostattivat vastenmielisyyden sapenkarvaista makua kurkunperään.

Meilläkin on metsässä ”raunio”. Kävelin vuosikymmenet ”rauniolle ja takaisin” ja totesin, että siellä oli sammalikossa ihan betonista valetut anturat, sijainnista päätellen navetan. Itsemurhan tehneen talon paikan näki puista. Jopa Masalan rautatieaseman vieressä oli neuvostoaikojen muistomerkki; tämähän on entistä Porkkalan vuokra-aluetta, jossa suuri ja mahtava itäinen naapuri piti valtaa 12 vuotta. Masalan maalaistalosta yhden paikan näki tasapituisista, komeista kuusista, jotka kasvoivat liian lähellä toisiaan ollakseen luonnon siihen viskaamia. Ja bolshevikit löivät seudun taloista suuren osan klapeiksi.

Tänne muutettuamme lähimetsässä kolahtelivat säilyketölkkien raadot ja, mikä ikävintä, lasinsirpaleet. Siinä oli musikka istunut kivellä ja tyhjentänyt pullikaisen. Mikäpä oli istuessa. Tai no, hyttyset. Ne olivat viihtyneet reaalisosialismin oloissa.

Kirjamessut päättyvät tänään. Eilen yritin muistella, ihanko totta Raamatussa sanotaan, että kerran joudumme tilille jokaisesta turhasta sanasta. En usko muistavani oikein. Jossain muualla se on. Tai sitten vain joku hullu pappi on väittänyt sellaistakin.

Myyntikojumme vieressä on antikvaaristen kirjakauppojen laitteita. Kuten ehkä tiedätte, kirjamessut on popup-kirjakauppa. Ennen messuilla esiteltiin tavaroita, ja kaupat olivat sitten erikseen. Nykyisin juuri kirjamessuilta on tarkoitus ostaa niin paljon kirjoja kuin jaksaa kantaa. Naapurissamme Mikko Vartiainen myy kirjan kuin kirjan 2 eurolla kappale. Siinä on kaupan lähikirjallisuutta. Laskeskelin että kauppias tekee hyvän tilin. Ainakin Suomalainen Kirjakauppa, joka sekin on lähellä on polkenut katteen niin maan rakoon, että kirjan valmistuskustannusten maksaja eli siis kustantaja saa suudella likaista nyrkkiään kuin vanhojen vaatteiden kauppias jokaisesta heruneesta kolikosta.

Kahdesta eurosta jää 0,50 euroa puhdasta voittoa. Tuhansia euroja parissa päivässä ei ole huono tili.

Kirjoitettu kieli on ruohonlehtiä, kuten Walt Whitman oivalsi. Kirjojenkin kuuluu lakastua ja lahota. Keväällä syntyy uusia, hennonvihreitä kirjoja. Bolshevikkien matkustettua pois Porkkalaan tulee toisena vuonna taas uusia bolshevikkeja. Joskus he ottavat itselleen jonkin toisen nimen. Mutta tölkit kolahtelevat ja lasinsirpaleet vingahteleva ilkeästi edelleen. Ensi vuona tulevat hunnit, ehkä. Sana ”hunni” saattaa olla samaa perua kuin ”kiinalainen” (han), tai sitten se ei ole, mutta Kiinan hallitsijoilla oli laajat ja ikävät kokemukset aron ratsastajapaimentolaisista, jotka palvoivat hevosta.

Olen tavannut useita tämän blogin lukijoita, jotka ovat siis poikenneet varta vasten näyttäytymässä, ja jutellut vähän pidempäänkin muutaman kanssa, jotka olen nimestä ymmärtänyt pitkäaikaisiksi kommentoijiksi.

Trolleja en ole messuilla tavannut. Peikkoja on näytteillä lasten kirjojen puolella, mutta en usko, että niillä on tekemistä verkkokirjoittelun kanssa.

Tänään tai eilen tai tässä nyt joku vanhoista trolleista heräsi henkiin todetakseen, että tämän blogin kommenttien määrä on pudonnut ja vahvistaakseen, että syynä oli törkeä tekoni, rikosilmoitus eräistä kommenteista.

Olen vakuuttunut siitä, etteivät Trump ja Putin ole keksineet mitään uutta ja ettei sosiaalinen media ole sekään aiheuttanut todellisia muutoksia.

Esimerkiksi tuo väite kommenttien lukumäärästä ei pidä paikkaansa. Jotkut lähettelevät epätosia huomautuksia ehkä henkilökohtaisista syistä tai kenties välinpitämättömyyttään.

Trump ei ole lakimies. Hän arvostaa tuomioistuimia aivan tavattomasti. Nyt hän toistelee, että ehdokas Clinton on rikollinen. Tuo sana tarkoittaa, että asianomainen olisi omiaan saamaan rangaistuksen tuomioistuimessa. Tosin siitä ei ole tietoa, minkä rikoksen ehdokas Clinton olisi tehnyt, eikä liioin siitä, löytyykö jostain toimivaltainen elin, joka ryhtyy panemaan juttua vireille. Juttu on sama asia kuin oikeudenkäynti. Oikeudenkäynnissä selvitetään, onko tapahtunut rikos. Jos rikos on tapahtunut, tuomioistuin sitten päättää, onko asiassa tuomittava esimerkiksi rangaistus tai korvauksia.

Kun sama Trump luettelee jatkuvasti tahoja, jotka hän aikoo vetää oikeuteen, lakimiehenä ei voi olla liikuttumatta. Tähän mennessä Josif Stalin on ollut tuomioistuinlaitoksen ilo ja ylpeys. Nyt Trump on nousemassa rinnalle.

Ei ollut niin mieletöntä päähänpistoa eikä nurinkurista syytöstä, ettei Stalin olisi järjestänyt näytösoikeudenkäyntiä. Riittävän kidutuksen jälkeen useimmat syytetyt myös tunnustivat uskomattomia asioita.

Joillekin miljoonille siirtäminen valtakunnan toisiin osiin eli siis näännyttäminen vankileirillä oli hallinnollinen toimenpide.

Hitler oli ehkä innostuneempi teloituksista. Vasta sodan loppuvaiheessa palattiin keskiaikaiseen käytäntöön, että hirtetyt jätettiin näkösälle ja heihin ripustettiin lappuja tai kylttejä, joissa oli ikäviä väitteitä.

En osannut arvata, että ennakoimani Yhdysvaltojen rapautuminen alkaakin oikeuslaitoksesta eikä rahoitusjärjestelmän ylettömyyksistä. Suomessa Trumpin jatkuvat sananvalinnat johtaisivat syytteisiin kunnianloukkauksista ja tuomioihin, USA:ssa mielestäni väärin käsitetty ja heikosti kehittynyt sananvapaus näyttää estävän tarpeellisetkin oikeudelliset toimet. Ihmistä ei saa nimitellä rikolliseksi; on tehtävä rikosilmoitus, ja poliisi selvittää asiaa sitten. Jopa EU:n piiriin on levinnyt käsitys, että jos yhteisön lakiasioiden osasto kajoaa johonkin väärinkäytökseen, osasto itse pannaan heti syytteeseen aiheettomien rikostutkimusten harjoittamisesta. Etenkin Etelä-Euroopassa on sellaista mieltä, että jos avustusten saajalta vaaditaan tilitystä, vaatimuksen esittäminen on rikos.

Ennakkotietona valistuneille lukijoille Sakari Melanderin juuri ilmestynyt tenttikirja ”Rikosvastuun yleiset edellytykset (2016) on aivan epätavallisen hyvä.

29. lokakuuta 2016

Viisaan lepo




Viisas veljeni täyttää tänään 70. En ole varma, onko se nyt oikein järkevää. Ehkä 60 olisi parempi ratkaisu. Tai miten olisi 50?

Naiset lakkaavat viimeistään tuossa vaiheessa notkauttamasta lanteitaan ja miehet haastamasta riitaa.

Tämän kirjoituksen kuvassa on tuntematon henkilö, jonka nimi on Cecil Hagelstam. Kysyin kirjamessuilla siitä kulkiessani, miksi mies parka ei pane pitkäkseen mukavalle puusohvalle. Puhuteltu piti ajatusta erinomaisena, kun kirjojakin riitti päänaluseksi.

Lähetän oikean kokoisen tiedoston erikseen. Nämä blogin hyväksymät ovat pienenlaisia. Epäilen että Cecil tai hänen veljensä aikovat huutokaupata vedoksen kuvastani häkellyttävällä hinnalla.

Kirjamessuilla olen vastoin matalamielisten vihjauksia istunut ilmoittamanani aikana osastollamme näytteillä. Tuttuja ja tuntemattomia tuttuja on pistäytynyt ilahduttavasti.

Itse kirjamessut tuottavat minulle sielullista tuskaa.

Toissapäivänä hukkasin autonikin. Ajattelin että pitäisi ostaa se kalliimpi Suunto-kello, joka on suunniteltu meille ekstreemialojen harrastajille. Kun napsauttaas tiettyä painiketta, kello ryhtyy piirtämään taululle kulkemaansa eli kantajansa kulkemaa reittiä. Sitä voi sitten käyttää takaisin osaamiseen eli esimerkiksi auton löytämiseen näytteilleasettajille varattuun maanpäälliseen halliin, joita siis on kaksi. Ymmärsin sen koluttuani oikean näköisen hallin yksityiskohtaisen tarkasti ja vastattuani erittäin ystävällisen ja viehättävän teollisuusvartijan kysymykseen, olenko eksynyt. Siinä oli siis osittain toisen päällä aivan saman näköinen halli, jossa autoni odotti tyynen oloisena mutta sisäisesti toimintavalmiina.

Yhden kerran hukkasin Amerikassa autoni lentoaseman pysäköintitaloon, Tilanteen teki hiukan ongelmalliseksi se, että auto oli vuokrattu eikä minulla ollut selvää käsitystä, minkä merkkinen se oli eikä minkä värinen. Avainkin oli rautaa vain. En voinut lähetellä radiotaajuisia kutsuja kuten nyt.

Kostoksi silmäilin samalla kun etsin sopivaa lahjatervehdystä verkosta veljelleni meidänkin kaupoistamme löytyviä tunnistusnappeja. Tulin siihen tulokseen, että olisi helpointa ostaa vielä yksi iPhone – kun kukaan muu ei taida enää ostaa – ja paikantaa se iPadillä. Kokeiluni osoittivat, että päällä oleva koje ja siis auto, jossa se on, näkyvät kartalla kymmenien kilometrien päästä.

Asiaa sietää silti harkita. Nykyisin käyttämäni alle satasen Lumia on ihan hyvä. Lisäksi huomasin raitiovaunussa, että kaikilla asiansa osaavan oloisille matkustajilla oli näperreltävänään LG tai Huawei, ei siis enää Nokiaa, Ericssonia eikä Sonyä eikä liioin iPhonea.

Messuilla ongelmana ovat kirjat. Olen koko elämäni hakeutunut kirjojen keskelle, ensin patjan päällä tuttia imien, sitten kirjahyllyyn Ison ja Pienen tietosanakirjan väliin kiilattuna. Äitinihän oli alkanut hoitaa isänsä eli perheen kirjakauppaa vuonna 1938 eikä hänellä ollut perusteltua aihetta antaa sellaisten seikkojen kuin pienten lasten häiritä libristin tointaan.

Luulen että yllä mainittu veljeni sai istumaan opittuaan leikkiä rattailla ja vieteillä kelloliikkeessämme, joka oli siinä vieressä. Siitä alkaen hän on tuntenut vetoa teknisiin laitteisiin ja kertoikin eräänä päivänä suorittaneensa diplomi-insinöörin tutkinnon Otaniemessä olevassa korkeakoulussa. En ollut kuullut, että hän oli sinne pyrkinytkään. Yhtenä vappuna kävi kuitenkin ilmi, että hänellä oli ylioppilaslakissa sellainen tupsu. Minulla ei ole ylioppilaslakkiakaan. Viimeksi muistelen nähneeni sen nelisenkymmentä vuotta sitten jossain huvihuoneistossa hyvin rähjäisen näköisenä. Joku, kukaties minä itse, oli käyttänyt sitä kasvopyyhkeenä. Jos mielikuvaan on uskomista, ei ole varmaa tietoa siitä, mitä kaikkea muuta sillä oli kenties pyyhitty.

Jopa Frankfurtin kirjamessuilla, joissa mentiin 1970-luvulla vaakalentoa, ehdin kurkistella kirjoja ja kinuamalla ostaakin muutaman, kuten Shin Heike Monogatarin englanniksi. Se on hyllyssä edelleen, kunniapaikalle kuten korupainoksen kuuluu. Tarina o vetävämpi kuin toisen klassikon, Genji monogatarin.

Messuilla näkee heti, että tällä hetkellä romaanin keskimääräinen laajuus on noin 950 sivua. Syytä en tiedä, elleivät lukijat sitten ole yhtä viisaita kuin jutun kuvassa oleva antikvaarisen kirjakaupan omistaja.

Kojullamme kävi eilen sellainenkin vieras, joka halusi näytteitä tuotteista. Hän maistoi niitä. Reaktio oli myönteinen. Kun ikää ei ole kahta vuotta ja hampaita on, kirjoissa riittää puremista.

Sama sääntö sopisi aikuisillekin.

Eilen olin päättänyt säästää Docendon, Teoksen ja etenkin Gaudeamusen tälle päivälle ja huomiseksi. Niinpä polveni lysmähtelivät, kun katselin sarjakuva-albumeita ja muita roskajulkaisuja.

Siellä kuulkaa myydään aivan yleisölle jopa Pekka Lipposia ja Kalle Kustaa Korkkeja huokeaa hintaan. Puoli vuosisataa vanhojen viihdelehtien harrastajilta kiskotaan vitonen plarista. Sitten taas toisaalta Vartiaisen antikvariaatti-imperiumi myy muun ohella SKS:n osittain suurenmoisia niteitä kahdella eurolla kappale.

Ajatelkaas sitä!

Mutta käykää kojullamme. Saatte yhden paketin kahden hinnalla.

Huom. erikoistarjous. Vain kaksi tarjoustuotetta samaan talouteen.

Mikäs niiden kanssa on köllötellessä.

Talveakin tuntuu tekevän.

28. lokakuuta 2016

Talonmies




Jotkut haluavat kirjoituksia, jotka ovat asiaa. Yksi kirjoitus, yksi asia. Kuin kaksi pariskuntaa kokoontuisi kahvinjuontiin ja keskustelu saisi koskea vain talonmiestä, jolta on esimerkiksi mennyt luuta hukkaan. Kiellettyä olisi ottaa puheeksi, kuinka sillä teidän tytöllä nyt koulussa menee ja miksi ne poliisit kiertelivät kulmilla menneellä viikolla.

Parhaat asiat ovat kuitenkin löytyneet asian vierestä. Foucaultien ”Tiedon arkeologia” alkoi lupaavasti, kun hän huomasi koulun, kasarmin ja vankilan samaksi ilmiöksi ja käsitti, että niitä yhdistää valvonta.

Esivalta ei etsi kiellettyjä ajatuksia, kuten luullaan. Esivalta sijoittelee pakollisia ajatuksia. Aivomme poistetaan pihdeillä nenän kautta ja syötetään sioille. Paikalle pannaan valtion aivot.

Tällä hetkellä operaatio toimii tehokkaasti Turkissa ja Venäjällä.

Läntisissä suurvalloissa sota on ollut ekologinen tekijä. Ensin Englanti ja Ranska ja sitten Yhdysvallat oppivat keinot, joita käyttäen erilaiset talonmiehet marssivat itse tapattamaan itsensä. Kärpäset huolehtivat lopusta.

Poliittinen järjestelmä ei näytä kestävän ihmisten eliniän äkillistä nousua. Elinaikanani miesten eliniänodotus on Euroopassa noin kaksinkertaistanut. Tämä on liioittelua. Ettei argumentti katoaisi, vaihtakaa mielessäni paikalleni isoisäni, joka oli syntynyt 1896.

Hyvin luultavasti Neandertalin ihminen, tuo tähän mennessä hienoin laji, katosi liikakansoitukseen. Laskelmia ei tehdä pääluvun perusteella vaan pääluku per neliökilometri. Jos syödään jyviä, hehtaari riitä. Jos syödään murmeleita, tarvitaan sata hehtaaria, tai tuhat.

Kommentoija arveli, että Pentti Virrankoskea täydentäen olisimme saaneet – nuorempina – syntymään kiinnostavan Suomen historian. Virrankoski teki sen itse. Hänen laaja Suomen historiansa on myynnissä ja se on nimenomaan luettava eli lukijan tarpeet huomioon ottava.

Itse olen pitänyt jatkuvasti pientä ääntä esineellisestä kulttuurihistoriasta. Mielestäni puukko – tai kirves – on parempi lähtökohta esitykselle kuin esimerkiksi kristinusko tai kansallisuusaate.

Eräässä perusasiassa olen eri linjalla kuin suuresti arvostamani historian professorit, esimerkiksi Kuisma, Rentola ja Virrankoski.

”Suomen historia” ei ole mielestäni vain epäkäytännöllinen oppiaineen nimitys. Mielestäni se on dramaattisen harhaanjohtava.

Itse opettaisin mielelläni Suomen historiaa ilman Suomea.

Kimmo Rentolan uudesta kirjasta käy uskottavasti ilmi, ettei Ranskan ja Englannin sotilaallisen väliintulon uhka Ruotsin malmikentille ollut tärkein syy, joka taivutti Stalinin hyvin julkiseen nöyryytykseen eli rauhantekoon Suomen kanssa maaliskuussa 1940. Tärkein oli luultavasti suunnitelmanakin mielikuvituksellinen hanke. Englantilaiset ajattelivat pommittavansa Blenheimeillaan Turkista käsin Bakun öljykentät tuusan nuuskaksi. Juuri sitä Stalin pelkäsi.

Sotilaallisesti ajatus oli hyvä. Polttonesteet oli Neuvostoliiton heikoin kohta. Luultavasti sama syy selittää sotimisen Syyriassa nyt. Venäjällä on raaka-aineita, mutta raakaöljyllä ja maakaasulla ei ajeta sotalaivoja eikä panssareita. Ukrainan sodan syy on vilja. Hitler selitti jo ”Taisteluni”-teoksessa, että Mustan mullan maat eli Ukraina on tulevan Suur-Saksan leipäkori.

Luultavasti tuo ajatus ei ole kadonnut maailmasta. Saksalaisten täytyy syödä nykyisinkin. Luultavasti tuo ajatus elintarvikkeista liittyy Puolan asenteisiin. Puolassa on hiukan vähemmän viljelysmaata kuin luulisi. Siellä on niitä jokia ja soita.

Kun tutkin suomalaisia esineitä tai tiloja, päädyn aina naapurimaihin. Puukko on ruotsalainen ja kaikkialla arktisella alueella tavallinen keksintö. Samoin on sauna. Sama koskee suksia. Suomalainen sisu on tavallinen ja itse tunnistettu ilmiö muun muassa intiaaneilla, ja samoin tietty rohkeus. Sotien välisenä aikana New Yorkin pilvenpiirtäjiä rakentamassa keikkui riti rinnan suomalaisia ja intiaaneja.

Myös uudemman historian lähtökohtana suo, joki ja merenlahti olisi parempi kuin valtio. Avainsana voisi olla ”aluemaantiede”, koska maantiedettä ei oikein voi hahmottaa ilman historiaa. Kalliolla, maa-aineksella ja rakenteilla on kullakin oma aikansa eli historiansa.

Muuan vedenjakaja-alue kiinnostaa minua kovasti, Pohjanmaa. Toisesta olen koonnut tiedot antologiaksi, Lapista, ja sekin on osoittautunut täysin yhteismitattomaksi seuduksi, jota koskevat tiedot näyttävät olevan tänä päivänä yhtä selvää mytologiaa kuin 200 vuotta sitten.

Vaikka maantie on hyvä keksintö, ei historiaa eikä maantiedettä kirjoiteta maantieltä käsin.

Jos julkaisisin yleisesityksen, jollaista ei nyt ole suunnitteilla, panisin sen nimeksi Suomalainen metsä 100 vuotta. Kuvitus järjestyisi helposti. Voisi julkaista saman näreikön kuvan aina kymmenen sivun välein. Ei vaiskaan. Mesät ovat parantuneet hirmuisesti näiden sadan vuoden aikana ja kyllä biotyyppi muuttuu.

Kirjoitus Suomen muistoksi voisi sisältää hyökkäyksen sitä japanilaista julkisuuden henkilöä vastaan, joka käskee heittelemään turhat tavarat pois, koska sellaiset kiinnittävät ihmisen vain mahoihin muistoihin.

Asia on juuri päinvastoin. Ihminen on muistonsa. Kuten Tervo sanoi eilen kirjamessuilla, yksilöllisyys on toiset ihmiset. Hän kai muotoili sen väittämällä, että elämä on myötäelämästä. Siinä hän on selvästi oikeassa. Mutta kaunokirjailija joutuu valitsemaan jonkin suppean määrän ajankohtia ja tähtäämään esityksensä niihin. Tehokkaampaa tekstiä syntyisi, jos kerronnan sankareina olisivat aika ja avaruus. Ihminen on ryppy aika-avaruudessa.

27. lokakuuta 2016

Messuaa




Kokeen ja näytteen jälkeen joidenkin papiksi päätyvien papereihin kirjoitettiin ”ei messua”. Kysymys ei ollut Helsingin kirjamessuista, vaan alttarilta laulamisesta. Vuosien varrella kuulemani perusteella rajoitus on joskus oikein hyvä ajatus.

Toisaalta nuotin vierestä laulamiseen suhtaudutaan nykyisin toisin. Yksi tutkija Jyväskylästä opetti yhdeksän kymmenestä ”täysin epämusikaalisesta” koehenkilöstä laatuunkäypiä laulajia, jotka kelpasivat vaikka kuoroon.

Meillä on ollut ja on suvussa vähän turhankin monta luonnostaan hyvin laulavaa ja pari esimerkkiä näistä kummallisuuksista, jotka oppivat laulamaan ennen kuin kunnolla puhumaan.

Itse olen aina kuulunut siihen joukkoon, jolle on sanottu, että jos minulle laulat, niin riittää. Ehkä siksi arvelen, että tuo ongelma on psykologinen ja olisi kukaties ollut hoidettavissa harjoittelulla.

Huomasin hetki sitten paatuneeni, kun olen menossa Helsingin kirjamessuille. Siellä ovat esillä Vaasan Jaakoon kaksi levyä, jotka olen lukenut studiossa.

Äänitteet tekemisessä on kaamea työ. Nykymaailmassa ei edellytetä virheettömyyttä. Sellainen ei välttämättä kuulosta hyvältä. Normaali ihminen panostaa elävyyteen ja korostettu huomio viimeisenkin äänteen onnistumiseen on usein poissa tehosta.

Silti kuulen tietenkin myös itse, ettei puheääneni ole kehuttava ja että vajavaisuuksia on. Koekuuntelijat ovat toisaalta olleet sitä mieltä, että murre juoksee uskottavasti. Siinä on kysymys enemmän painotuksista, hidastuksista ja poikkeuksellisista piirteistä. Repliikissä pohjalaismurteessa ei kysytä ”mitä minä” vaan ”mii-itä mii-inä”. Muissakin kuin kirosanoissa täsmälleen oikea tapa korostaa ärrää sorauttamatta on murrepiirre. Sana ”perkele” edellyttää kolminkertaista ärrää ja sanapaino on viimeisellä tavulla. Murteessa sanan loppuun tulee vielä ässä.

Jos rahoitus löytyisi, haluaisin lukea levylle eli siis verkkoon sekä Paulaharjun ”Sompion” että kirjan ”Härmän aukeilla”. Se olisi vaikea tehtävä. Tekisin Paulaharjun hiukan toisin kuin muoti vaatii. Kukaties sokeiden kirjaston perua Suomessa on tapa suorastaan pyrkiä yksitoikkoiseen ilmaisuun. Se muka jättää kuuntelijan mielikuvitukselle enemmän tilaa.

Kieltämättä keikistelevä korosteleminen on rasittavaa, mutta pitäisin kyllä eläväisyyttä tavoitteena. Kun kuuntelee verkosta Euroopan eri maiden klassikkoja, Ranskassa huomattava pidättyvyys tuntuu olevan edelleen tapana, mutta luulen sen johtuvan mitallisen tekstin vahvasta perinteestä. Ainakin aleksandriini vie mukanaan omalla voimallaan. Mutta Saksassa on aivan erinomaisia romaanin ääneen lukijoita, ja heillähän on edelleen sekin perinne, että ihmiset kokoontuvat kuuntelemaan, kun kirjailija lukee itse omia tekstejään, ja lukee vaikkei oikein osaisikaan.

Ruotsista en osaa sanoa mitään muuta yleistä kuin että kuka tahansa suomalainen voi kokeilla. Jopa loistohotellin respassa on ihmisiä, joiden puhetta on yllättävän vaikea ymmärtää. Syy on yleensä skoonelaisuus ja nopea puherytmi. Puhe pyörii suussa ja vokaalit taipuvat diftongin suuntaan, minun korvissani ”höger” on ”höyrre”. Siinä helpolla kääntyy vasemmalla, joka ei Tukholmassa edes näyttömällä ole ’”venster”, kuten itse olen luullut, vaan selvästi ”vänster”. Tulee vähän tunne kuin juttelisi sipoolaisen kanssa Helsingin kauppatorilla.

Luin professori Pentti Virrankosken muistelmakirjan ”Kukin kirnuaa laihinsa…” Kirja on aarreaitta ja erittäin hallitusti toteutettu.

Kunnioituksen tuntein huomauttaisin silti, että tuon kirjan Kauhava on eri pitäjä ja eri puolella Eurooppaa kuin minun Kauhavani. Virrankosket ovat yksi kunnan mahtisuvuista. Maanviljelystausta on suuri ero. Maalaisliittolaisuuskin näkyy ja tuntuu. Lukemassani kirjassa ei oikeastaan edes mainita yhtään virkamiestä, nimeltä yksi poliisi, yksi pappi ja kolme kansakoulunopettajaa.

Kuten kuuluukin, vanhan professorin muistelma on idyllinen. Kuvaamatta on jätetty aika paljon pahoja asioita. Kun kysymyksessä ovat kertojan omat muistot, siinä ei ole ihmettelemistä, ettei tekstissä esiinny työläisiä eikä vasemmistolaisuuttakaan. Kauhava oli jo ennen sotia Pohjanmaan punaisimpia kuntia. Esimerkiksi kotiteollisuus rikastutti joitakin harjoittajiaan melkoisesti, mutta oli etenkin tekstiilipuolella erittäin niukan toimeentulon lisän tuovaa raatamista.

Puuttuva elementti on myös kauppa ja keinottelu. Naapurikunta Lappajärvi suorastaan eli kulkukaupalla; toisella puolella maakuntaa nyt kuuluisan Keskisen liiketoiminta alkoi sekin suoraan repusta harjoitettuna rihkamakauppana.

Olen selaillut ja lueskellut taas nyt laajemminkin maakunnan historiaa. Myös näissä puolivirallisissa julkaisuissa valmiiksi valitut näkökulmat ratkaisevat. Lukisin mielelläni esimerkiksi kulkutaudeista ja niihin liittyen valistumattomuudesta; keuhkotuberkuloosi ja ehkä myös myrkkystruuma tekivät maakunnassa aikoinaan kovasti tuhoa. Hyvin vaikea lisäkysymys olisi mielenterveys. Vastaan ei ole toistaiseksi tullut tutkimustietoa, jossa olisi edes pohdittu mittareita. Jopa harhaisuuteen johtavat mielenterveyshäiriöt olivat todellisuutta. Pelkästään poliittisilla ja oikeudellisilla termeillä käsitellyt ilmiöt – tarkoitan äärimmäisoikeistolaisuutta ja vanhaa väkivaltarikollisuutta – saattaisivat olla tähysteltävissä myös alttiutena psykoottiseen käyttäytymiseen.

Edelle kirjoitettu ei tuo minulle päänsilitystä Pohjanmaalla, jossa yksi edelleen erottuva asenne vaatii, ettei omissa ja omassa kerta kaikkiaan saa nähdä mitään edes kriittistä erittelyä edellyttävää. Oma on hyvää ja hienoa ja muusta ei puhuta.

Juuri tässä Vaasan Jaakkoo poikkeaa valtavirrasta ja poikkeaa esimerkiksi Ilmari Turjasta ja Artturi Leinosesta. Kun katsoo ja kuuntelee tarkoin, mitä kaikkea Jaakkoo löi leikiksi, niin kyllä siellä näkyy se erikoisuus. Poliitikkona jopa kiihkomielisenä tunnettu kirjailija näyttäytyy kerran toisensa jälkeen suhteellisuudentajun tulkkina ja hänen lempeän karrikointinsa kohteena on se sama pohjalaisuus, josta moni on niin yksivakaisen ylpeä.
VAASAN JAAKKOO, Mahtavia kertomuksia Kirja 1+CD ja Kirja 2+CD, kumpikin hintaan 25 euroa (normaalihinta 28,50 euroa/kpl).
Jukka Kemppisen kirja JAAKKO OSKARI IKOLA, Huumorin taituri hintaan 20 euroa (normaalihinta 24,50 euroa).
Juhlapakkaus, joka sisältää kaikki edellä mainitut teokset (2 kirjaa+CD:t+ Kemppisen kirja Ikolasta), hintaan 65 euroa (normaalihinta 70 euroa)
 
Katso lisää verkkosivultamme osoitteesta www.jaakoonjutut.fi
 
Kirjasarjan kustantaja on Kemppiset Oy, Neofilmi Oy on valmistaja ja markkinoija.
 
TULE NEOFILMIN MESSUOSASTOLLE  7p46
 
Olemme lähellä Tarina&Magia-lavaa, vastapäätä Vantaan antikvariaatin osastoa.
 
Jukka Kemppinen on tavattavissa osastollamme ja signeeraamassa kirjoja seuraavasti: 
Torstaina 27.10 klo 11.00-12.30
Perjantaina 28.10 klo 16.30-18.00
Lauantaina klo 11.00-12.30
Sunnuntaina klo 11-12.30
 
RENTUA ELÄMÄÄ Helsingin kirjamessuilla!



26. lokakuuta 2016

Sloboa




Teknillisissä yliopistoissa opetetaan kryptografiaa. Luennoille on ollut kovasti tungosta.

Vain Shostan kanssa pääsin keskustelemaan joskus Helsingin slangista salakielenä. Muistelen lykänneeni hänelle Paunosen suuren slangin sanakirjan, joka oli näkyvä, uraa uurtava ja sai Tieto-Finlandian vuonna 2001. Kaikki muut TKK:n professorit olivat sykkiläisiä ja paremmista piireistä. Shostan kouluvuosien kotiseutu oli Toinen linja.

Emme ole olleet yhteyksissä muutamiin vuosiin. On siis ilmoitettava näin verkon välityksin, että Heikki Paunosen uusi kirja ”Sloboa stadissa” on omiaan mullistamaan maailmankuvaa ja lisäksi se on hauskaa luettavaa.

Paunonen suomen kielen professorina on tehnyt sen, mitä muutama on yrittänyt, pahamaineisimmin Veijo Meri, jonka julkaisut sanojen synnystä ovat ennen kaikkea epäluotettavia. Lukijalle on voimille käyvää, että joutuu pohdiskelemaan kovasti, onko jokin selitys kirjoittajan katteeton päähänpisto vai tutkijan tai tutkijayhteisön vakaa kannanotto.

Paunosen hienossa kirjassa (Docendo, 2016) esittää roolia jopa kadonneen kaupungin kuollut kieli, nimittäin Viipurin katukieli. Tiesihän lukija, että esimerkiksi Lopotti on oikeastaan sama sana kuin ”slobo”, joka taitaa Helsingissä olla edelleen käytössä? Viittaus tarkoittaa venäläisyyttä, Paunosen kirjan aihetta.

Helsinki ja Suomen tasavalta teeskentelivät tarmokkaasti, ettei täällä mitään venäläisperäistä olekaan. Ajatus on aika villi, ottaen huomioon Senaatintorin ja Kauppatorin rakennuksineen. Mutta niin vain katukuvasta on ehkä häipymässä kuuluisinkin venäläinen liikenimi, Koff, siis Sinebrychoff. Edes Diakonissalaitos ei enää viestitä, että tämä kokonaisuus, nykynimeltään kai Diacor, on sangen venäläisillä rahoilla perustettu hieno laitos, jonka takana oli hovineiti Aurora Karamzin, itse suomenruotsalaista aatelia ja useankin venäläisen raharuhtinaan leski.

Vain asiantuntijat ymmärtävät, että esimerkiksi neuvostoelokuva ei noussut tyhjästä, vaan perinteestä. Suomessa venäläisyyttä edustivat elokuvassa upeasti Valentin Vaala ja Teuvo Tulio ja teatterin puolella tietenkin Eino Kalima suorine kontakteineen jopa Moskovan taiteelliseen teatteriin. Ajoittain Otavan palveluksessa ollut mainonnan ja kuvajournalismin ja pilajulkaisujen uranuurtaja Veli Giovanni eli H.J. Viherjuuri julkaisi itsekin venäjän oppikirjoja ja kuuluu vaikuttaneen ratkaisevasti siihen, että Suomessa ilmestyi paljon venäläisiä klassikkoja käännöksinä.

Vahvin venäläisyyden ala oli iskelmä- ja laulelmamusiikki, joka oli soinnutusta myöten Pietarista omaksuttu. Suomalainen molli – laskeva seksti – on todellisuudessa venäläinen molli. Venäläisen Aleksanterin kimnaasin kuuluisia oppilaita oli esimerkiksi George de Godzinsky.

Isäni, joka paikkakunnalla asuneena osasi viipuria, saattoi joskus parahtaa pimeimmällä Pohjanmaalla, että ”vilt kiva”. Se puolestaan on Kustaankadun ja Vaasankadun kieltä Helsingistä, eli hänelle kotiseutumurretta. Sedistäni ainakin Kale ja ajoittain Jorkku saattoivat heittää kokonaan slangiksi.

Slangissa ja murteessa on se erikoisuus, että niiden jäljittely on vaikeaa. Kumpaankin kuuluu tietynlainen ääntäminen ja puherytmi. Vanhaa slangia puhuttiin nasaalisti, välillä kiekaisten.

Menen tällä viikolla kirjamessuille myös näytteille pohjalaisten murrelevyjen kanssa (Vaasan Jaakkoo). Suhtaudun hyvin uteliaasti siihen, vieläkö suomen kielen murteen ymmärtäminen on ihmiselle häpeä, vai joko se katsotaan ansioksi.

Itse olen tunnetusti sitä mieltä, että murre on verraton väline kielen rikastuttamiseen, etten sanoisi kaivosteollisuuden hengessä rikastamiseen.

Slangi oli ennen ainakin opettajien mielestä huonoa käytöstä, jollaista ei tullut suvaita. Tiedettiin että slangin puhujat olivat hampuuseja, samaa joukkoa jota ennen nimitettiin sakilaisiksi.

Paunonen on osoittanut ennenkin, ettei slangi ole mihinkään kadonnut. Slangi muuttuu. Paunonen latelee suorastaan satoja esimerkkejä lapsenlapsiltaan kuulemikseen. Se on kohdittain erikoista, koska kirjan aiheena on nimenomaan slangimme venäläisyys.

Itse asia on kai tuttu. Sellaiset sanat kuin ”voda” ja ”mesta” ovat puhtainta venäjää ja samoin tietenkin lafka ja safka. Mutta kirja löytää niiden runsauden.

Tähän voi tuoda lisähuomautukseksi käsityksen slangista – oikeastaan jargonista – tietoisena salakielenä.

Slangin ja murteen muuan suuri ero on kielioppi. Slangissa yleensä vain käytetään erikoislaatuisia sanoja, mutta lauserakenteet eivät muutu. Murteessa on toisin. Turkulainenkin lupaa kieltämällä. ”Et sää turpaas tahdo” on suora kysymys.

Erikoiskieli tähdentää yhteenkuuluvuutta mutta on samalla tietoisesti tarkoitettu menemään asiaa tuntemattomilta sivu korvien. Narkomaaneilla on syy käyttää kummallisia sanontoja. Paunosen aikaisemman kirjan mukaan ”Onks Heikkiä näkyny?” saattaa tarkoittaa ’”tiedätkö, mistä saisi heroiinia”. Slangilla tehtiin ja kai tehdään edelleen selväksi, mistä kaupunginosasta ja mihin mahdolliseen tappeluporukkaan puhuja kuuluu. Töölönlahden eri puolilla puhuttiin eri tavoin.

Sloboslangi painui näkymättömiin mutta jatkaa vaikutustaan. Luultavasti käsillä on uusi nousu.

En osaa kuin ihastella. Näin tärkeä ja keskeinen asia näin laajasti ja nautittavasti ilmaistuna! Toivottavasti muille käy samalla tavalla kuin minulle. Esimerkiksi taas virallinen Narinkka on tässä kirjassa selitetty tyhjentävästi – ja hauskasti.

Vaihtoehtoja on monta, mutta ”kiva kaveri” saattaa olla sloboslangia ja olisi tarkoittanut alkujaan, ”taitava varas” tai laatuunkäyvä oman jengin jäsen.


25. lokakuuta 2016

Komiat




Joskus varhaisaamun televisio-ohjelma saa minut ottamaan talteen kirjoitukseni aiheen tai rungon tuonnempana käytettäväksi. Tänään esiteltiin luullakseni lystikkäänä kevennyksenä henkilö, joka tilaa kymmeniä paperille painettuja sanomalehtiä ja kerää niistä tviittejä jakeluun.

Ennen kuin havahduin asiaan, mahdollisesti kerrottu tieto oli jo livahtanut korvien sivu. En tiedä, saako asianomainen siitä rahaakin jollain tavalla.

Sosiaalisen median yhteydessä jätetään tavallisesti kertomatta, että sillä ei elä. Pahantapaiset nuoret, jotka askartelevat elektronisilla laitteilla silloinkin kun heidän pitäisi auttaa vanhuksia raitiotievaunuun tai kuunnella kirkkohistorian opetusta koulussa, toimivat vaistonvaraisesti ja ajattelematta, että joku hyötyy ja joku toinen maksaa.

Julkisuus ja yksityisyys esitellään aineettomina ilmiönä, kuin persialais-zarathustralaisena valon ja pimeyden voimien taisteluna. Nyt pahat ovat kaapanneet Netflixin ja Spotifyn ja nyt hyvät lukevat esimerkiksi tuttua, siveellisesti ylösrakentavaa blogikirjoitgusta.

Painetut julkaisut kuihtuvat rahan puutteessa, ja raha tarkoittaa tässä mainostuloja. Maailman suurimpia yhtiöitä ovat Google ja se AT&T:n ja Timen ja Warnerin yhteishanke ja Apple ja Microsoft, jotka ostavat ja myyvät ihmisten yksityisyyttä.

Kysymyksessä on valkoinen orjakauppa tai pahempi. Kenelle kellot soivat? Kun näet lihatiskillä pullistelevan kinkun, älä koskaan kysy, kenen se on. Se on sinun. Tunnustele vain. Toinen pakarasi puuttuu.

Välimatkojen katoaminen ja siihen liittyvät ilmiöt ovat muuttuneet niin totuuksiksi, että ne on välillä kiistettävä.

Sen myönnän, että maailma on pornografisoitunut. Kuva riittää aidon asian sijasta. Medisisältöjä ajatellen maailma on myös prostituution temmellyskenttää. Tunteiden – teeskenneltyjen tunteiden – myyminen rahasta on paljon parempi bisnes nyt kuin ennen punavaloisten bordellien aikaan.

Prostituution piiriin lukisin empimättä eräät kirkot, tietyt puolueet ja määrätyt ”isänmaalliset” ryhmät.

Oma sukupolveni suosi väitettä, että omaisuus on varkautta ja että liikemiehet ja kaikenlaiset kauppiaat olivat verenimijöitä, jotka pullistuivat imemällä toisten verta.

Tuossa on sekin teoreettinen virhe, että ei turha työ luo arvoa. Rakentamalla sormin routaista maata kaivamalla tai huonolla lapiolla liikenteelle ja kuljetuksille tarpeeton Stalinin kanava ei luoda sellaista arvoa, jolla olisi merkitystä taloudellisissa laskelmissa.

Siinä ei ole prostituution häivää, että menen tästä kohta kauppaliikkeeseen ja ostan eläkerahoillani kaksi munariisipasteijaa. Siinä on sellaista perustuotantoa, työtä ja liikevoittoa, josta kuuluukin maksaa.

Eikä digitaalinen pasteija käy lounaasta.

Lähiruoka on esimerkki sellaisesta, mikä ei globalisoidu. Suomessa edes verkkokauppa ei ole toistaiseksi kyennyt mainittavaan elintarvikkeiden myyntiin. Pitää olla kauppa lähettyvillä ja kaupassa sopivaa purtavaa.

Kukaties tätä reittiä käyttäen voi selittää, että paikallisuus on kasvamassa, ei katoamassa.

Suhtaudun välillä viileästi kiihkeäsävyiseen luonnonsuojeluun, kun se ei ota huomioon ympäristöä kokonaisuutena. Osa ympäristöstä – esimerkiksi tämä koti – on itse toteutettua ja sellaisena ylläpidon ja vaalimisen arvoista. Puut ikkunani edessä ovat minulle arvokkaampia kuin jokin huonompi pianokappale, joita on digitaalisesti tarjolla vähintäänkin riittävästi.

Pohjalaisten juhlatilaisuudessa, johon olin saanut kutsun kai nyttemmin tunnettuna alueellisen puhetavan eli murteen edistäjänä, ilahdun kovasti muutamista tapaamisista. Se on sitä tyypillistä vanhuutta, että haluaa kuulustella toiselta, onko tämä tai tuo muistissa oleva henkilö hengissä ja mitä ihmettä siitäkin yhdestä on tullut.

Jutun kuva on paikallislehdestä, jossa aloitin kirjallisen julkaisutoimintani vuonna 1958. Päätoimittaja Aimo Lahti sanoi, että voisin kirjoittaa lehteen jotain juttuja, ja minähän pyrin parhaani mukaan jäljittelemään muista lehdistä lukemaani. Tuossa vaiheessa julkaisun nimi oli Kauhava-Härmät. Nyt sen nimi on ”Komiat”. Vieraspaikkakuntalaisten ei tarvitsekaan tietää, että taustalla näyttää olevan sanonta ”Härmän häjyt ja Kauhavan komiat”. Paikkakuntalaiset eivät varmaan tiedä, että sanonnassa on mukana enemmän kuin vähän ironiaa. Kauhavalaisten arveltiin olevan kovasti ollakseen, aiheettomasti. Sen että lapualaiset pitävät edelleen itseään selvästi muita ihmisiä parempina, tietää koko maa.

Seuraava julkaisijani kummitteli silmissäni julkistamistilaisuuden yhteydessä muutamia viikkoja sitten. Vaasa-lehdessä, jonka nimi on nyt Pohjalainen, oli virkeä kulttuuriosaston toimittaja, joka jostain syystä kirjoitutti maakunnan nuorilla lehteen juttuja. Tuossa yhteydessä julkaisin arvostelun tapaisia ja matkakuvauksia. Koska ne ovat tallella, olen vilkaissut niitä aivan äskettäin, ja häpeän puna on noussut poskille.

Jos tarvittaisiin todisteita selvästä asiasta eli maakuntalehtien heikonlaisesta tasosta, minulta saisi todisteita.

Aion vastustaa kiusausta selvittää, löytyisikö sieltä kuitenkin nyt loistavia poikkeuksia. Tänä syksynä lukemissani 1930-luvun lehdissä oli aivan mainioita uutisia, mutta lehtinovellit olivat kamalia ja pakinat samoin, paitsi Vaasan Jaakoon.

Mutta vahvasti olen sitä mieltä, että paikallislehtiä tarvitaan. ”Marketissa itsestään avautuvat ovet” on kova juttu, todellinen uutinen. Lisäisin vielä ”naapurin kissa kiipesi puuhun”. Ja tietysti ”kaavoitushanke ei etene”.

24. lokakuuta 2016

Itke, itke





M.A. Castrén siis kertoo Kuolan Lapista, että kun hän otti ja pani silmälasit nenälleen tehdäkseen muistiinpanoja, miehet purskahtivat itkuun ja naisen karkasivat metsään. Jotkut jäivät paikalleen sätkimään kouristellen ja koristen.

Samanlaisia viitteitä on myöhemmässä kirjallisuudessa. Voi varmaan epäillä, ettei tällainen tapaus ollut vain kolttasaamelaisen erikoisuus.

Itse asiassa Jared Diamondin kirjassa on valokuva Uuden Guinean asukkaasta, joka siinä näkee ensimmäistä kertaa erilaisen ihmisen, vaatteita käyttävän, ihonväriltään poikkeavan.

Valokuvatun ilme on merkillisen samanlainen kuin Ville Kivimäen hienossa tutkimuksessa ”Murtunut mieli” olevassa SA-kuvassa, jonka olen ottanut tämän kirjoituksen kuvitukseksi. Kysymyksessä on siis psykoottinen pelkotila, ”tärähtämnen”, jota nimitettiin kranaattikauhuksi tai shokiksi. Meillä Suomessa näitä tapauksia tuli paljon suurhyökkäyksessä -44, ja kuten Kivimäki kuvaa, varautuminen sellaiseen ei ollut kunnossa.

Taikauskoinen tarve tulkita sekä ruumiillisia että henkisiä vaurioita asianomaisen eli uhrin ilkeydeksi tai luonteen vioiksi on hyvin lujassa.

Yhden kerran kuljin maksullisena joulupukkina. Se oli partiopoikien toimintaa, josta oli oikein ilmoiteltu paikallislehdissä. Eräässä kodissa pikkupoika sai juuri tuon pohjattoman kauhun ilmeen ja syöksyi parkuen pöydän alle itkemään. Joulupukille tuli kiire. Lapsen vanhemmat lupasivat antaa piiskaa noin tolkuttomasta käyttäytymisestä.

Siihen loppui ansiotoimintani joulupukkina.

Olisivatko merkit, eleet ja ilmeet nykyisin vähissä?

Jotain on unohtunut. Etenkin lapset osasivat ennen häpäistä toisiaan ja turvallisen matkan päästä aikuisiakin. Irvisteleminen ja silmien venyttäminen oli oikein suosittua. En tiedä, liikunko liian suppeissa piireissä, mutta irvistelyä lällättelytarkoituksessa en muista nähneeni pitkiin aikoihin.

Kirjallisuuden opetuksessa on nykyisin erikseen opetettava, mitä tarkoitti takapuolen näyttäminen. Menneenä aikana kun vanhemmat naiset eivät välttämättä käyttäneet alushousuja, ele oli yksikäsitteinen – heittää hameet korviin ja pyllistää.

Kansainvälinen sormimerkki saapui Suomeen hyvin myöhään ja tuntuu keskittyvän autoiluun. Monien eleitten taustalla oleva ”paha silmä” ei ole tullut meille koskaan. Tietynlaisella katseella voi aiheuttaa kohteelle onnettomuutta, tietävät monet kansat, ympäri maapallon. Ainakin Italiassa myydään tänäkin päivänä kaulassa kannettavaa onnenkalua, jonka tarkoitukseksi ilmoitetaan juuri suojaaminen pahalta silmältä.

Joku julkaisi mielestäni hiukan ylimalkaisen artikkelin tunteiden ilmaisen tavoista ja viittasi esimerkkinä Islantiin, jonka keskiaikaisessa kirjallisuudessa sanotaan varoitettavan tunteiden osoituksesta. Tuota on hiukan vaikea lukea ajattelematta Islannin kuluvan vuoden jalkapallomenestystä ja reaktioita siihen. Jokin minimalismi on kuitenkin tapana liittää erilaisiin viikinkeihin, ellei muuten niin vähäsanaisuutena.

Suomessa Kalevala on täynnä itkeviä sotureita, kuten muuten on myös kreikkalaisten Ilias.

”Se on Seppo Ilmarinen naista itki illat kaiket.” ”Vaka vanha Väinämöinen, tuo tuosta pahoin pahastui: itki illat, itki aamut, yöhyet enemmin itki…”

Mieleen ei tule uusimmalta ajalta Suomesta korostuneita mainintoja miesten itkemisestä. Sitä vastoin muistiin tulee heti kansanlaulun säkeistöjä, joita ei yleensä oteta laulukirjoihin, mutta joihinkin kokoelmiin kumminkin:

”Kun Rannanjärvi haurattiin, niin härmäläiset itki…” Kansanlaulaja vielä korostaa: ”Kun Rannanjärvi haurattiin, ei kirkonkellot soinut. Ei siellä pappi saarnannu eikä lukkari laulaa voinu.”

Juuri pohjalaislauluissa on siellä täällä säkeitä, joissa kuolema tai Vaasan linnaan joutuminen aiheuttaa sellaista, että tuo tai tämä, nimeltä mainittu mies ”hienolla äänellä itki” (kun mun parhaalla poijallani on raurasta henkselikkin).

Kun ajattelee ehkä armeijasta ja suljetuista laitoksista levinnyttä tavoitetta, ettei saisi ilmehtiä eikä osoittaa tunteita, ajattelee samalla havaintoja teollisen maailman mukanaan tuomista henkisistä vaivoista.

Erään tyyppinen mielenmasennus aiheuttaa ilmeiden ja ilmaisujen jäätymistä. Vaikea sanoa, onko se ajatus taikauskoa, että synkkien ilmeitten ja värittömien ilmaisujen omaksuminen puolestaan aiheuttaa synkkyyttä.

Hyvin tunnettu tarina kertoo, että Saksan armeijan suuruuden luoja Moltke, Helmut von, kaiken preussilaisuuden perikuva, nauroi kaksi kertaa elämänsä aikana, ensin nähtyään ranskalaisen linnoituslaitteen, jonka ranskalaiset sanoivat olevan mahdoton valloitta, ja toisen kerran, kun anoppi kuoli.

Hieman harvemmat ehkä ovat selvillä siitä, että viime vuosisadan filosofian nimimies Martin Heidegger oli kuuluisa hurjistuneesta perusilmeestään, joka jo riitti pelästyttämään heikommat niin etteivät he edes yrittäneet lukea herra professorin pääteosta ”Sein und Zeit”. Itse luin sen silloin kerran, kun harrastin filosofian klassikkoja, eikä kyllä naurattanut.

Heideggerin kerrotaan nauraneen kerran, vuoristoretkellä kuuluisan ja lukuisin urhoollisuusmitalein palkitun, sotakirjastaankin kuuluisan Ernst Jüngerin kanssa. Herroilta nimittäin putosi maahan makkara, tai mahdollisesti hapankaali. Sitä kurkottaessa sotasankarin nahkahousut (lederhosen) repesivät kuuluvasti.

Parempi tuo kuin se islantilainen viikinki, jonka naurua seurattiin. Hänestä kerrotaan, että hänellä oli tapana nauraa kohti kurkkuaan ja samanaikaisesti itkeä varpusen munan kokoisia kyyneleitä, nimittäin aina kun häntä oli kohdeltu epäkunnioittavasti tai hänellä oli muusta syystä mielessään veren vuodattaminen.



23. lokakuuta 2016

Puntariin




Ranskalainen Bruno Latour saavutti maailmanmaineen tutkimilla tieteen toimintatapoja ja erilaisia organisaatioita. Selviteltyään, mikä ja millainen on laboratorio hän vietti paljon aikaa korkeimmassa hallinto-oikeudessa (Conseil d’Etat) ja kysyi itseltään, mitä siellä oikein tehdään ja miten. Mikä on ”tuomioistuin” ja eroaako se lakiasäätävistä elimistä. Ei muuten eronnut.

Tein saman aikaisemmin ja panin tutkimukseeni korkeimman oikeuden alaotsikoksi ’”ihmiset ja yhteiskunta”.

Jos nyt olisi aika kirjoittaa samasta teemasta, otsikkoon ilmestyisi kenties sana ”verkko” tai sitten ”verkosto”. Perässä tulisi termi ”rajapinta”. Ihmiset ovat solmuja ja yhteiskunta on verkosto.

Valtioneuvostoa, ministeriöitä ja tuomioistuimia voisi pienentää paljon ottamalla skaalavapaan verkon teoria todesta. Hierarkkinen verkko on perinteinen malli. Skaalavapaa verkko on paljon tehokkaampi ja siis halvempi.

Esimerkki perinteisestä verkosta on sanomalehti. Esimerkki skaalavapaasta verkosta on Google-hakukone tai esimerkiksi tämä blogi. Esimerkki fyysisestä todellisuudesta olisi melkein mikä tahansa metsä tai vastaava biologinen järjestelmä. Se kasvaa uusia yhteyksiä ja hylkää vanhoja. Itse asiassa ionit ja kvanttikuoret tarkoittavat suunnilleen samaa, verkostoitumista.

Katselin Ruotsissa hyvillä mielin kirjaa, jonka kannessa oli hammasharjojen kuvia. Ala tai oppiaine on ”aineellinen kulttuuri”.  Juuri siitä olen rettelöinyt kauan kulttuurihistoriassa. Turun keskiajan tutkijat näyttävät tehneen valinnan, joka on mielestäni oikea. He menevät esineiden perässä menneisyyteen.

Käytännössä se tarkoittaa, että arkeologia ja kansatiede liukuvat hyvin lähelle historiaa. Hyvä niin.

Hammasharjoja muuten alettiin valmistaa ja myydä Ruotsissa 1836. Oma uteliaisuuden kohteeni on nyt usein mainitsemani puukko eli veitsi. En enää usko, mitä itsekin kirjoitin kirjaani. Ei se ole suomalainen erikoisuus.

Nyt minulla on valokuvat 1600-luvun ruotsalaisista puukoista, jotka nimenomaan eivät ole ”veitsiä” eivätkä tikareita. Yksi oli pantu kuin minua varten lautaselle näyhtteeksi, että puukolla vuollaan muutakin kuin puuta, tuossa tapauksessa lampaanreittä.

Niin se menee. Sian reiteen eli kinkkuun kokkiveitsi on parempi, lampaanreiteen puukko. Teräkulma ja terän paksuus merkitsevät.

Käytännön tutkimuksessa on nyt mukana se ajatus, jonka ranskalaiset esittivät puoli vuosisataa sitten. Subjektin ja objektin ero ei ole hyvä lähtökohta. On hullunkurista sanoa, että esimerkiksi vaatteet ja varusteet heijastavat yhteiskunnallista asemaa, siis sijaintia verkossa.

Näin haluaisi tietenkin ajatella Tukholman Grand-hotellissa, jonka etukahviossa saa erinomaista teetä yllättävän halvalla. Asiakkaat, tarjoilijat ja aulassa saapasteleva ovimies kantavat kaikki arvonsa merkkejä. Meilläkin portierilla oli kaluunat eli kulmat. Jos takin käänteissä oli sellaiset, se antoi oikeuden esimerkiksi pätkiä pahankurista asiakasta turpaan.

Laki muuttui juuri. Yksityisen vartijan vaatteissa täytyy lukea että vartija. Asiasta ei käyty ihmeempää keskustelua, mutta voimankäyttövaltuudet näyttävät lisääntyneen. Ehkä se on tarpeen muuttuneessa maailmassa.

Syvällisen aiheemme kannalta, siis ajatellen subjektia ja objektia, liivit käyvät esimerkistä. Poliisit ja vartija käyttävät erottuvia liivejä. Työmailla jokaisella on liivivarustus. Lastentarhan lapset ovat kuin pienenpieniä työmiehiä. Heidän ulkoiluvarusteisiinsa liitetyistä heijastavista liiveistä on vain hyvää sanottavaa.

Ja sitten ovat rikolliset liivit. Voi olla hiukan epäselvää, millaisia rikollisiksi arvioitujen moottoripyöräjoukkojen liivejä voi käyttää. Vielä epäselvempää on, olivatko nyt lehdissä käsitellyt klovninaamarit jokin tilapäinen oikku, kukaties elokuvista poimittuna, vai lisäesimerkki pukeutumisen vaikutuksista ja aiheestamme.

Vaatteet eivät osoita eli kuvasta ihmisen yhteiskunnallista asemaa, vaan vaatteet ovat ihmisen yhteiskunnallinen asema. ”Keisarin uudet vaatteet” on oivaltava satu, sillä jos keisarilla ei ole vaateita, hän ei ole enää keisari.

Andersen ymmärsi saman asian kuin historiantutkija Marc Bloch paljon myöhemmin. Kuninkaan viitta on pyhempi ja ihmeellisempi kuin kuningas. Joka pääsee sitä koskettamaan, parantuu taudeistaan. Bloch puhui ihmeidentekijä-kuninkaista.

Oivallus oli hieno, mutta kirkollisia ja maallisia pyhäinjäännöksiä on kumarrettu vuosituhannet, ja ihmiset ovat vaeltaneet saamaan helpotusta vaivoihinsa ihmeellisten esineiden ääreen. ”Aitoja” palasia Kristuksen alkuperäisestä rististä (joka ei liene ollut risti lainkaan), oli keskiajan Euroopassa kiintokuutiojalkoina enemmän kuin sahatavaraa satamissa.

Taikakalu eli onnea itselle ja kukaties tuhoa viholliselle tuottava esine on mukana arkeologisissa löydöissä. Eri paikoista löydetään jatkuvasti myös uhrilahjoja, esimerkiksi käyttämättömiä kiviesineitä. Esineeseen käytettyä työn määrää ajatellen tehoa on varmaan arveltu tavattomaksi.

Taikausko ei ole nyt puheenaiheena muodissa. Silti, jos ajattelee edellä kerrotuin tavoin, että ihminen ja esine eli subjekti ja objekti saattavat sekoittua toisiinsa, päätyy toisenlaiseen ajatukseen maailmastamme, esimerkiksi kysymyksiin digitaalisuudesta kotona ja koulussa, innovaatioista ja globalisaatiosta.

Näistä kaikista on kirjoitettu vaikka kuinka – mutta onko pohdittu, mikä osuus esimerkiksi älypuhelinten älyttömään käyttämiseen on taikauskolla.

Entä jos teollisuusyhteiskunnan nykyihminen on aivan yhtä taikauskoinen kuin kaikki esi-isänsä. Taikuuden toimiva perusidea on keksiä selitykset, miksi taika ei toiminut, ja esitellä uusia, väitteen mukaan parempia noitakaluja.

Autoissa, lentoasemilla, työpaikoilla puhelinta tai tablettia pakonomaisesti sormeileva ihminen povaa itselleen. Hän yrittää kurkistaa tulevaisuuteen. Hän haluaa koko ajan varmistaa näytöltä, millaiset kortit hänellä on, ja tietää, mitä ne tuovat tullessaan.
Kuvassa ruotsalaismies etsii kännykkäänsä Norjan tuntureilla.






22. lokakuuta 2016

Fasistinen itsetutkielma




Mieli hyristen luen professori Pentti Virrankosken muistelmakirjaa ”Laihinsa kukin kirnuaa ja yhtä paljo voita saa – Kauhavan kansanperinnettä ja elämänmenoa” (2010). Olin saanut sen tekijältä käsikirjoituksena ja lukenut. Nyt se tuli hyvin ajankohtaiseksi Vaasan Jaakkoo -puuhien yhteydessä. Vaikka Turun kollega on esimerkin ihminen, hän on kuitenkin onneksi ottanut muisteluksiinsa hiukan ruokottomampia juttuja sanontoja kuin Jaakkoo aikanaan. Aion pistellä niitä sinne kotisivuille, joihin linkki viittaa.

Ihan ääneen naurattaa erittäin tyypillisesti Kauhavalla käytetty tapa kiroilla kallisarvoisen Vapahtajamme nimeen. Kun renki muistele toiselle, että vanhassa palvelupaikassa Pilikreenillä (Pihlgren) sai riisipuuroa pyhäpäivisin, niin toinen hämmästeli tätä lauseella, joka olisi suomen laihalla kirjakielellä ”oletko vakavissasi” – ”ookko kristuksen perkelhen jesus?”

Naisten siunailuista näyttää puuttuvan tapaamisen odottamattomuutta kuvaava ”voi rakas”, joka lienee aiheuttanut myös väärinkäsityksiä. Kauhavalainen voi suuttuakin ”rakkahasti”.

Yksi lisäys tuli mieleen, jos tämä kirjoitus menee Virrankosken silmiin. Hänen äitinsä tyttövuosien kauppa-apulaispaikka oli Pelkolassa Leppäsellä. Kauppias muutti kohta kapinan jälkeen Viipuriin, joten paikallinen perinne ei lainkaan muista Mannerheim-ristin ritari Eero Leppästä, joka kaatui jääkäripataljoona 4:n komentajana Portinhoikassa 1944. Näyttää selvältä, että kysymyksessä oli juuri tuon kauppiaan poika, joka ilmoitetaan Kauhavalla 1907 syntyneeksi.

Tänään illanpäivällä on pohjalaisten tilaisuus. En ole tavannut näissä senioreissa käydä. Yksi syy on, että en aina oikein tiedä, mistä vastata, kun kysytään, mistä olen kotoisin.

Paikkakunnalla oli sellainen sanonta, jos jollain oli vaikka linkkuveitsi, joka oli ostettu oikein Porista, että ei tuo ole mistään kotoisin. Se tarkoitti vahvaa vähättelyä.

Olen syntynyt ja käynyt kouluni Kauhavalla, mutta Blut und Boden -pohjalla en ole yhtään pohjalainen, koska äiti ja hänen sukunsa on Satakunnasta ja isä Karjalasta. Isääkin piti joskus selittää, ettei hän ollut evakko, vaan ilmasotakoulun kautta paikkakunnalle tullut ja lyhyet kouluvuotensa Helsingissä asunut.

En vain tiedä, minkä verran sukujuurilla on merkitystä. Minulla on hyviä valokuvia sekä isänisäni että isänäitini kotipaikoista, joissa suvut olivat asuneet sata vuotta ennen kuin lähtö tuli. Ei ole tehnyt mieli käydä. Ehkä kysymyksessä on pelkkä luonnevikaisuus, koska en ollut mukana silläkään kertaa, kun serkut kokoontuivat katselemaan äidinisän syntymä- ja asuinpaikkoja Karkkuun. Muinaiseen kotipihaan kuulemma näkyvät Ellinvuoren laitokset. Eikä Kokemäenjoelle tarvitsisi passia eikä viisumia.

Ystävä- ja tuttavapiirissäni on vaikka mitkä määrät ihmisiä, joiden sukunimet esiintyvät paikkakunnan kartalla ja joista tiedän, että heidän sukunsa tai siis nimensä esiintyvät seudulla 1500-luvun lopulta.

Tuo suku ja sukunimi on Länsi-Suomessa hiukan mutkikkaampi asia. Siellä oltiin pitkään sitä mieltä, että sukunimi oli herrojen hullutusta. Ihmisiä puhuteltiin talon nimen mukaan, jopa niin, että jos tuli ihan vieraskin asuja, hänestä käytettiin talon nimeä sellaisenaan tai pienin muutoksiin. Koppalan kylän ja talon haltija, siis isäntä itse, saattoi olla ”koppalaanen”.

Tämä sama horjunta muuten näkyy eri puolilla Suomea. Jopa Kalle Päätalo saattoi olla vanhoille kyläläisille ”Kallio-Kalle”, kun Päätaloja oli paljon ja itse Päätalo oli vähän edempänä.

Jos asianomainen kohosi yhteiskunnassa ja otettiin esimerkiksi lukkariksi, otettiin sukunimikin, ja mielellään ruotsinkielinen. Mainitsemani kirjoittaja, ystäväni, oli suvultaan Lillfors, ja tuo Virrankoski oli sitten vuoden 1905 suuren nimenmuutoskampanjan tulosta, kirjoittajan mielestä hiukan erikoinen.

Joki, poikkimain kulkusuuntiin, kuuluu ihmisten nimissä – Lauttamus, Uitto, Silla (< silta). Nimissä peltoja käsiteltiin joskus kuin vesiä – Niemi ja Lahti ovat erittäin yleisiä ja vain harvakseltaan täsmennettyjä. Orrenmaat asuivat Jokiniemeä, ja kartassa luki Ånäs.

Kysymystä pitäisi tietysti käsitellä osana maan sisäistä muuttoliikettä ja se puolestaan liittyy elinkeinoihin.

En ole aivan varma, miten mieluisaa olisi asua paikkakunnalla, jossa ikätoverit osaisivat sanoa toisilleen, että tuo on se, jonka enon toinen serkku kaatoi ketunmyrkkyä naapurin kaivoon ja se yksi puukolla tapettu oli sitä sukukantaa, jota tavataan runsaasti maakunnan erilaisissa sairaaloissa.

Hitusen vakavammin sanoen arvaan, mitä perua on tämä tietty kaksijakoisuus suhteessa omaan perinteeseen. Isäni tuli kotivävyksi, kuten talonpoikaisissa sanotaan. Äidin perheellä oli kauppaliikkeitä ja asema yhteisössä. Se että isäni oli sitten joitakin aikoja oikea ja päätoiminen asianajaja maalaiskunnassa, oli suuri harvinaisuus. Epäilen että terävästi ajatteleva isoisäni, joka muutoin piti taloaan ja sukuaan kuin paalulinnakkeessa, saattoi hyvinkin olla työntämässä isääni ja siis perhettä väljemmille vesille.

Isäni muistelmakirja on kirjoittajan tuntien hyvinkin tasapainoinen kirje eikä omien aikaansaannosten esitteleminen ainakaan minun mielestäni mene mahdottomuuksiin. Siitä on silti luettavissa selvinä tosiasioina, että 60-luvun alusta Helsingissä hän oli lyhyessä ajassa omassa elementissään, menestyi ja viihtyi. Toisaalta oli kuin joku olisi arvannut, ettei pienehköillä liikeyrityksillä elä maaseudulla pitkään. Vaikka meillä ei kaupattu tekstiilejä eikä puukkoja eikä myyty autoja eikä viinaa, kyllä se alkoi havaittavasti hiipua selvästi ennen vuosituhannen vaihdetta. Naapurissa nurmettuu pelto paikalla, jossa oli vielä lukioaikoinani monen sadan työntekijän meluisa ja menestyvä kutomo-

Niinpä valitsin itselleni vaakuna-aseen Iisakki Järvenpään luettelosta. Täytyy hankkia. Luettelonimi on ”tanhupuukko” – pelkkä kahva tupessa. Nokkela ratkaisu, kun teräasetta ei oikeastaan saisi kantaa julkisella paikalla.



21. lokakuuta 2016

Tasan arvoton





En osaa uskoa että sosiaalinen media olisi jotain uutta. Jotta se olisi, ihmistenkin olisi pitänyt muuttua, mutta aika on hidas. Kun jokin tulee toiseksi, ainakin siihen menee viisikymmentä tuhatta vuotta.

Miten paljon mieluisampaa olisi, jos kirjat ja kirjoituset tulisivat julkisuuteen nimettöminä eli kirjoittajana olisi Anonymous. Kansilehdelle tai etusivulle painettaisiin lukijoiden nimet. Verkossa sellainen onnistuisi vallan vikkelästi.

Meillä on keinoja saada selville, mitä on tapahtunut. Luultavasti osittain unohtuneet konnantyöt saisivat suosiota. Moni haluaisi rikastua, vaikka tuon tavoitteen saavuttamisen keinot sattuisivatkin puuttumaan kokonaan. Keinoja löytyy.

Jos rikastuminen tuntuu liian köykäiseltä tavoitteelta, niitä on muitakin. Voisi yrittää olla kaunis ja kuolematon ja aina terve ja parempi hyppäämään tasakäpälää kuin kukaan toinen.

Eilen hotellissa oli matkailijalle erilaisia pusseja ja kasseja. Vähän katselin, löytyisikö sellaista kansansadussa kerrottua kätevää säkkiä. Se toimi niin, että kun säkin suun aukaisi ja sanoi ”pois pojat pussista”, sieltä alkoi lappaa olentoja, jotka alkoivat kovasti piestä ketä tahansa kohdalle sattumaa, kuten esimerkiksi poliisia tai sosiaalityöntekijää. En muista varman päälle. Ehkä se oli pahaa isäntää tai ilkeää jättiläistä, mutta kätevä varuste joka tapauksessa.

Ranskalaiset olivat kiihkeimpiä vastustamaan veljeyttä, vapautta ja tasa-arvoa. Siellä oli kauan sotien jälkeen puolueita, joiden jäsenet eivät ottaneet tällaista koskaan suuhunsa, vaan kannattivat jotain kenraalia tai perinnettä tai isien uskoa.

Viime sotien aikana motto oli virallisesti ”työ, perhe ja isänmaa”. Ja saksalaisilla oli omansa. Suomessa näkee jossain paikoissa lyhyen ”kunnia -isänmaa”.

Ehkä tasa-arvo oli filosofien kiero muutos joidenkin uskontojen, etenkin kristinuskon välillä väläyttelemästä samanarvoisuudesta Jumalan edessä. Nähdäkseni papit ja lakimiehet hiiltyivät Jeesukseenkin juuri siksi, että tämä ei tuntunut panevan painoa heidän asemalleen ja siihen liittyvälle oikeudelle olla parempia kuin muut ja käyttäytyä sitten sen mukaisesti.

Vielä nyt elävien muistin aikana saatettiin julistaa (C. Maurras,  k. 1952) että puhekin tasa-arvosta osoittaa puhujan mielenvikaisuutta.

Viittaamatta Orwellin ilkeään muunnelmaan Sikojen valtion tasa-arvon käsityksestä ajattelen todellisuudessa demokratian tilaa ja tulevaisuutta.

Kahden puolueen järjestelmässä äänestäjien olisi valittava parempi eli siis paras ehdokas, ja kampanjaa (suomeksi ”sotaretki”) käyvät tekevät parhaansa osoittaakseen, että nyt tarvitaan juuri tätä asianomaista ehdokasta. Valtamedia, esimerkiksi tämä Kemppisen blogi, tekee parhaansa osoittaakseen, että kansa on väärässä.

Torjuakseni sellaisen epäilyn, että tässä kujeillaan, kysyn miten ison pörssiyhtiön asiat mahtaisivat sujua, jos toimitusjohtaja tai hallituksen puheenjohtaja valittaisiin osakkaiden ja työntekijöiden pääluvun mukaan äänestyksellä.

Ministeriksi asti nousseita ei yleensä mainita kaupan tai hoito- ja hoiva-alojen tai koululaitoksen parhaiksi tuntijoiksi. Heidän arvellaan edustavan tasapuolisesti yleistä ja yhteistä etua.

Luettuani iltapäivälehdet ja silmäiltyäni, kuten tapani on, sanomalehtiä verkosta, olisin valmis ehdottamaan, että ministerit ja muut poliittisen teorian esimerkit menisivät joukolla Tukholmaan katsomaan Mikael Persbrandia Macbethinä.

Maxim-teatteri on aika pieni, mutta eiköhän sinne mahtuisi. Sijaintikin on helppo, Karlaplan.

Ongelma on tietenkin kieli. Kiinnostunut suomalainen ymmärtää erinomaista ruotsinnosta vielä huonommin kuin Shakespearen alkuperäistekstiä. Onneksi on Rossin mainio käännös. Sitä kannattaisi tutkia etukäteen. Juuri ”Macbethissa” kieli puristuu tiukkaan ajatuksiksi. Macbeth herättää nukkujat niin etteivät unet enää lepää.

Puhe on koko ajan siitä, miten henkilökohtainen valta aiheuttaa murhia ja ennen pitkää kaikkien kädet ovat tahroissa verestä, joka ei lähde pesemällä.

Politiikkaa ei ollut vielä keksitty. Niinpä tässä on kuninkaita, lapsia, vaimo, petettyjä kannattajia, kannattavia pettäjiä, hyvin selvä kuvio.

Shakespearen riisuminen aika viitteelliselle näyttämölle vähin näyttelijöin tuo teoksen väkevästi esiin. Paljon parempi näin kuin turhan rekvisiitan keinoin.

Kävimme muiden asioiden (veitsien) johdosta Armeijamuseossa, jossa todella oli vitriineissä se tarpeisto, jota teatterissa ei tällä kertaa tarvittu. Ruotsissa tuokin museo on hyvin pasifistinen ja siten omiaan herättämään ajatuksia. Tällä kertaa ei käyty kuninkaan linnan yhteydessä olevassa Livrustkammeressa, jossa haarniskoista näkee havainnollisesti, miten pieniä ihmisiä kuninkaat olivat, myös suuriksi kehutut.

Tämän kirjoituksen kuvassa näyttäytyvät Persbrand huligaanikuninkaana on vain yksi särmä tulkinnasta. Näyttelijä on maan merkittävimpiä. Tarkemmin ajatellen meillä Suomessa ei taidakaan olla varsinaista vertauskohtaa, kenties kiitos sen, että teatterissa ovat vuosikymmeniä temmeltäneet erilaiset suuntaukset – samanlaiset kuin ”Macbethin” tuulen tuivertamat noidat – joihin tukeutuen on sitten tiedetty, mitan teatteria tulee tehdä.

Tämä samainen Shakespeare kirjoitti juuri tässä näytelmässä että elämä on huono näyttelijä, joka pelehtii jonkin aikaa näyttämöllä ja josta ei sen jälkeen kuulla enää.

Elämä on mielipuolen kirjoitelma, täynnä ääntä, vimmaa, merkitystä vailla.

Onnekasta että siltikin aika vaivattomasti voi hankkia itselleen pääsyn tällaiseen ja palata teatterin harhakuvien maailmasta pahasti hätkähtäneenä.