21. lokakuuta 2016

Tasan arvoton





En osaa uskoa että sosiaalinen media olisi jotain uutta. Jotta se olisi, ihmistenkin olisi pitänyt muuttua, mutta aika on hidas. Kun jokin tulee toiseksi, ainakin siihen menee viisikymmentä tuhatta vuotta.

Miten paljon mieluisampaa olisi, jos kirjat ja kirjoituset tulisivat julkisuuteen nimettöminä eli kirjoittajana olisi Anonymous. Kansilehdelle tai etusivulle painettaisiin lukijoiden nimet. Verkossa sellainen onnistuisi vallan vikkelästi.

Meillä on keinoja saada selville, mitä on tapahtunut. Luultavasti osittain unohtuneet konnantyöt saisivat suosiota. Moni haluaisi rikastua, vaikka tuon tavoitteen saavuttamisen keinot sattuisivatkin puuttumaan kokonaan. Keinoja löytyy.

Jos rikastuminen tuntuu liian köykäiseltä tavoitteelta, niitä on muitakin. Voisi yrittää olla kaunis ja kuolematon ja aina terve ja parempi hyppäämään tasakäpälää kuin kukaan toinen.

Eilen hotellissa oli matkailijalle erilaisia pusseja ja kasseja. Vähän katselin, löytyisikö sellaista kansansadussa kerrottua kätevää säkkiä. Se toimi niin, että kun säkin suun aukaisi ja sanoi ”pois pojat pussista”, sieltä alkoi lappaa olentoja, jotka alkoivat kovasti piestä ketä tahansa kohdalle sattumaa, kuten esimerkiksi poliisia tai sosiaalityöntekijää. En muista varman päälle. Ehkä se oli pahaa isäntää tai ilkeää jättiläistä, mutta kätevä varuste joka tapauksessa.

Ranskalaiset olivat kiihkeimpiä vastustamaan veljeyttä, vapautta ja tasa-arvoa. Siellä oli kauan sotien jälkeen puolueita, joiden jäsenet eivät ottaneet tällaista koskaan suuhunsa, vaan kannattivat jotain kenraalia tai perinnettä tai isien uskoa.

Viime sotien aikana motto oli virallisesti ”työ, perhe ja isänmaa”. Ja saksalaisilla oli omansa. Suomessa näkee jossain paikoissa lyhyen ”kunnia -isänmaa”.

Ehkä tasa-arvo oli filosofien kiero muutos joidenkin uskontojen, etenkin kristinuskon välillä väläyttelemästä samanarvoisuudesta Jumalan edessä. Nähdäkseni papit ja lakimiehet hiiltyivät Jeesukseenkin juuri siksi, että tämä ei tuntunut panevan painoa heidän asemalleen ja siihen liittyvälle oikeudelle olla parempia kuin muut ja käyttäytyä sitten sen mukaisesti.

Vielä nyt elävien muistin aikana saatettiin julistaa (C. Maurras,  k. 1952) että puhekin tasa-arvosta osoittaa puhujan mielenvikaisuutta.

Viittaamatta Orwellin ilkeään muunnelmaan Sikojen valtion tasa-arvon käsityksestä ajattelen todellisuudessa demokratian tilaa ja tulevaisuutta.

Kahden puolueen järjestelmässä äänestäjien olisi valittava parempi eli siis paras ehdokas, ja kampanjaa (suomeksi ”sotaretki”) käyvät tekevät parhaansa osoittaakseen, että nyt tarvitaan juuri tätä asianomaista ehdokasta. Valtamedia, esimerkiksi tämä Kemppisen blogi, tekee parhaansa osoittaakseen, että kansa on väärässä.

Torjuakseni sellaisen epäilyn, että tässä kujeillaan, kysyn miten ison pörssiyhtiön asiat mahtaisivat sujua, jos toimitusjohtaja tai hallituksen puheenjohtaja valittaisiin osakkaiden ja työntekijöiden pääluvun mukaan äänestyksellä.

Ministeriksi asti nousseita ei yleensä mainita kaupan tai hoito- ja hoiva-alojen tai koululaitoksen parhaiksi tuntijoiksi. Heidän arvellaan edustavan tasapuolisesti yleistä ja yhteistä etua.

Luettuani iltapäivälehdet ja silmäiltyäni, kuten tapani on, sanomalehtiä verkosta, olisin valmis ehdottamaan, että ministerit ja muut poliittisen teorian esimerkit menisivät joukolla Tukholmaan katsomaan Mikael Persbrandia Macbethinä.

Maxim-teatteri on aika pieni, mutta eiköhän sinne mahtuisi. Sijaintikin on helppo, Karlaplan.

Ongelma on tietenkin kieli. Kiinnostunut suomalainen ymmärtää erinomaista ruotsinnosta vielä huonommin kuin Shakespearen alkuperäistekstiä. Onneksi on Rossin mainio käännös. Sitä kannattaisi tutkia etukäteen. Juuri ”Macbethissa” kieli puristuu tiukkaan ajatuksiksi. Macbeth herättää nukkujat niin etteivät unet enää lepää.

Puhe on koko ajan siitä, miten henkilökohtainen valta aiheuttaa murhia ja ennen pitkää kaikkien kädet ovat tahroissa verestä, joka ei lähde pesemällä.

Politiikkaa ei ollut vielä keksitty. Niinpä tässä on kuninkaita, lapsia, vaimo, petettyjä kannattajia, kannattavia pettäjiä, hyvin selvä kuvio.

Shakespearen riisuminen aika viitteelliselle näyttämölle vähin näyttelijöin tuo teoksen väkevästi esiin. Paljon parempi näin kuin turhan rekvisiitan keinoin.

Kävimme muiden asioiden (veitsien) johdosta Armeijamuseossa, jossa todella oli vitriineissä se tarpeisto, jota teatterissa ei tällä kertaa tarvittu. Ruotsissa tuokin museo on hyvin pasifistinen ja siten omiaan herättämään ajatuksia. Tällä kertaa ei käyty kuninkaan linnan yhteydessä olevassa Livrustkammeressa, jossa haarniskoista näkee havainnollisesti, miten pieniä ihmisiä kuninkaat olivat, myös suuriksi kehutut.

Tämän kirjoituksen kuvassa näyttäytyvät Persbrand huligaanikuninkaana on vain yksi särmä tulkinnasta. Näyttelijä on maan merkittävimpiä. Tarkemmin ajatellen meillä Suomessa ei taidakaan olla varsinaista vertauskohtaa, kenties kiitos sen, että teatterissa ovat vuosikymmeniä temmeltäneet erilaiset suuntaukset – samanlaiset kuin ”Macbethin” tuulen tuivertamat noidat – joihin tukeutuen on sitten tiedetty, mitan teatteria tulee tehdä.

Tämä samainen Shakespeare kirjoitti juuri tässä näytelmässä että elämä on huono näyttelijä, joka pelehtii jonkin aikaa näyttämöllä ja josta ei sen jälkeen kuulla enää.

Elämä on mielipuolen kirjoitelma, täynnä ääntä, vimmaa, merkitystä vailla.

Onnekasta että siltikin aika vaivattomasti voi hankkia itselleen pääsyn tällaiseen ja palata teatterin harhakuvien maailmasta pahasti hätkähtäneenä.




19 kommenttia:

  1. On Rolf Lassgårdkin siellä kärkijoukossa, ainakin elokuvissa, nyt Leif G. W. Perssonin romaanin ilmentymänä Femmanin Neljännessä miehessä. EG

    VastaaPoista
  2. JK: "... säkin suun aukaisi ja sanoi ”pois pojat pussista”, sieltä alkoi lappaa olentoja, jotka alkoivat kovasti piestä ketä tahansa kohdalle sattumaa..."

    Tämä onkin paras kuulemani kuvaus siitä, miten some toimii!

    Tähän asti olen pitänyt parhaana itse keksimääni, että some on kuin suuri pyykkitupa, tai oikeastaan pyykkitupien ketju, jossa juorut ja puheet kiertävät ketterästi tuvasta toiseen - ja ennen kaikkea ovat samaa taattua pyykkitupatasoa.

    VastaaPoista
  3. Käytän sitaattioikeutta ja Esa Leskistä teatterin lavamikrofonina:

    " Koska meillä ei ollut tilaisuutta jatkaa esiin nostamaani taiteen ja hyvinvoinnin välistä suhdetta käsittelevää keskustelua, ja koska aiheesta näyttää mielestäni vallitsevan piinttynyt ja jatkuva väärinymmärräys, ajattelin vielä omasta näkökulmastani avata asiaa muutamalla lauseella.

    On olemassa taidetta, joka on hauskaa, voimaannuttavaa ja josta jää katsojalle hyvä mieli. Ja on mahdollista, että se todellakin on oikein hyvää taidetta. Mutta sitten on myös taidetta, joka on äärimmäsen ahdistavaa tai pelottavaa, ja sekin voi yhtä lailla olla loistavaa taidetta.

    Ainoa kriteeri, jolla taidetta voidaan arvottaa, on totuudellisuus, toisin sanoen se, välittääkö taideteos katsojalle jonkin todellisen kokemuksen tai havainnon maailmasta. Taiteen tehtävä on heijastaa maailmaa kokonaisuudessaan, ja maailma on, kuten kaikki tiedämme, paitsi kiehtova, myös äärimmäisen ahdistava ja pelottava paikka. Siksi taiteen sisältöjen samastaminen hyvinvointiin ja hyvinvointipuheeseen on paitsi harhaanjohtavaa, myös vaarallista – taide, joka sulkee pois elämän ikävämmät puolet ja jättää ne käsittelemättä, ei itse asiassa ole taidetta lainkaan.

    Ihminen ei voi illalla nukkumaan mennessään päättää, että tänä yönä minä näen vain kivoja unia enkä ollenkaan painajaisia. Painajaisten näkeminen on epämiellyttävää, mutta siihen on olemassa tietty syy: ihmisen mieli purkaa siinä sellaisia tiedostamattomia sisältöjä, jotka muuten saattaisivat repiä hänet kappaleiksi. Aivan samoin on taiteen laita – taide on unennäköä valveilla. Taiteesta puhuttaessa olisi äärimmäisen tärkeää ymmärtää tämä: taide ei ole pohjimmiltaan tietoista, vaan tiedostamatonta toimintaa, ja sen vuoksi sen on oltava vapaata positiivisuuteen tai negatiivisuuteen liittyvistä arvoarvostelmista, eikä sitä myöskään ole mahdollista soveltaa johonkin etukäteen määrättyyn tarkoitukseen kuten vanhusten leikittämiseen.

    Taide on siis koko ihmisyyden, paitsi tietoisen, myös tiedostamattoman, peili. Tätä kautta, ja vain tätä, taide todella saattaa edistää ihmisten hyvinvointia, ja enemmänkin, se saattaa pelastaa sellaisten ihmisten ja jopa yhteisöjen elämän, jotka löytävät itsestään nuo samat jännitteet ja käsittävät, etteivät ole ongelmineen yksin. Mutta se on mahdollista vain silloin, kun taide tuo esiin jotakin todellista, joka on sisällä ihmisessä tai yhteiskunnassa – oli se sitten kohottavaa tai kammottavaa.

    Kun mietin lähihistoriaa, niin ainoa keksimäni paikka, missä nimenomaan tuettiin vain positiivista ja kohottavaa taidetta, oli Hitlerin Saksa. Ja siellä taidetta muuten aivan tosissaan pidettiin erinomaisen korkeassa kurssissa…”

    Jälkihuomautuksena vielä sellainen, että kansanedustaja Sanna Lauslahti on omien sanojensa mukaan lukenut tekstin kahteen kertaan ja se on antanut hänelle pohtimisen aihetta. Pisteet hänelle siitä."

    Asia lötyy yhteydessään Esa Leskisen Facebook-profiilista ja liittyy siihen kuinka teatterin toivottaisiin olevan kulttuuripalvelu joka tuottaa ihmisille hyvää mieltä.

    VastaaPoista
  4. Näin Macbethin Tampereella niukasti lavastettuna 20 vuotta sitten. Teatterista tullessa olo oli kuin mahaan potkaistuna. Unia riitti useaksi viikoksi. Kuka sanoi, ettei teatteri mihinkään vaikuta?

    Haravoimassa Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  5. "Elämä on mielipuolen kirjoitelma, täynnä ääntä, vimmaa, merkitystä vailla."

    Hyvä että olet huomannut. Jotkut eivät sitä koko eläessään huomaa. Mutta sinähän olet vasta 69. Mies parhaassa potenssiss... no, iässään kumminkin. Iässään kuin iässään.

    mikis

    VastaaPoista
  6. Anonymous me olemme kaikk, vaan, mutta kukaha on toi kuvan lusijamorsian?

    VastaaPoista
  7. Tällä Persbrandtilla on näyttelijälle välttämätön ominaisuus; läsnäolo.
    Valitettavasti en ole nähnyt P:tä kuin filmillä, mutta kyllä tuo läsnäolo välittyy filminkin kautta. Tekeköhän hänen bipolarisuus hänestä näin etevän esittäjän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vois Kai se tehåkki mut ku ei vaa voi tiåTåå gaigg.

      Vai
      Voix

      Poista
  8. Elämä on jumalan kuva,läikkyvä. Itse katson sivusta, säikkynä.
    -Timo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. iitiirotti ite iso hoopotti hottentotisesti IiHoomaanantaina, 24 lokakuuta, 2016

      Lähepä mukkaa ni piettää lusti päevä
      ja juoma oluset sitte siihe pääle ja tulema kuluman takkaa likkoja tiirraammaa, häh!

      Poista
  9. Macbeth näyttää tulevan Kansallisteatteriinkin ensi keväänä, valtakunnan juhlavuonna, mutta vähän arveluttaa se kokoonpano: rapduo, mekaanisia eläimiä ym. Mutta voisi se olla hauskakin, tai ei, ei Macbeth voi olla hauska. Viime vuonna tuli uusi elokuvakin, mutta ei sitä meidän kylään tuotu. EG

    VastaaPoista
  10. Kieliongelma taitaa pitää paikkansa. Kun nykyenglanti osittain rakentuu juuri Shakespearelle, ei se englanniksi tunnnu olevan ylivoimaista ulkomaalaiselle. Voimakkain Shakespeare-elämykseni oli Julius Caesar noin neljäkymmentä vuotta sitten Lontoossa National Theatren betonikolossissa joka silloin oli upouusi. Silloinkin pelkistetty (tässä tapauksessa käytännössä olematon) lavastus oli muotia ja pääosassa oli John Gielgud. Huh, vieläkin. Suomessa klassikonäytelmiä voi mennä katsomaan sitten joskus kun niitä lakataan siirtämästä 30-luvun Berliiniin ja pukemasta esiintyjiä nahkatakkisiksi natseiksi.

    AW

    VastaaPoista
  11. Mikael Persbrandthan on se Komisario Beck-elokuvien kovanyrkkinen paha poliisi. Wikipedian mukaan hän on saanut Svean hovioikeudessa tuomion huumeiden hallussapidosta ja on lisäksi hänellä todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, jota hän ei kuitenkaan omien sanojensa mukaan lääkitse tai hoida esimerkiksi käymällä terapiassa. Näyttelijäainesta siis.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämä on yksisuuntainen mielialahäiriö.
      Eiksokki?

      Poista
  12. Eikös ollutkin niin, että Shakespearen aikanakin hänen näytelmänsä esitettiin ilman lavasteita. Puvut kuitenkin tehtiin. Ja miehet esittivät naisia, Lady Macbethiakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lavasteita ei ollut ainakaan paljoa, perinteistäkin johtuen. Kiertävät teatteriseurueet olivat pystyttäneet esiintymislavansa pihoille ja kentille tai ne esiintyivät pubeissa tai majataloissa. Aikaisemmin kirkoissa oli esitetty mysteerinäytelmiä ja moraliteetteja, hoveissa naamiaisnäytelmiä, joihin hoviväkikin osallistui. Elisabetin (1558-1603) ja siis Shakespearen (1564-1616) aikana Lontoossa oli vuodesta 1576 lähtien julkisia teatterirakennuksia, mutta nekin olivat ulkoilmateattereita, joissa vain takaseinä, katsojaparvet olivat katettuja ja pyöreän rakennuksen keskelle jäävä tila oli avoin, samoin yhdellä sivulla sijaitseva pieni etunäyttämö. Sateella näyttelijät kastuivat! Jotain irtorekvisiittaa oli, pari huonekalua ja sen sellaista, takanäyttämöllä kaksi ovea ja ehkä jotain verhoja. Oli kyllä "sanallisia kulisseja", ts. näytelmän henkilöhahmot kertoivat tarvittaessa missä ollaan. Musiikkia oli tehosteena.

      Näyttelijöiden puvut olivat tärkeitä ja kalliitakin, ja niitä saatiin usein lahjoituksina arvohenkilöiltä. Vain miehet esiintyivät näyttelijöinä, naisrooleissa oli nuoria poikia. Ensimmäiselle naisnäyttelijälle joskus 1630 buuattiin. Ero siis kuitenkin huomattiin!

      Shakespearen aikaan katsojan piti luottaa sanan voimaan ja mielikuvitukseensa. Valaistustakaan ei ollut, ymmärrettävistä syistä, joten näytökset olivat päiväsaikaan. Teatterit olivat suuria, niihin saattoi mahtua 3000:kin henkeä, milläs ne olisi valaistu pimeällä? Tulipaloja silti sattui usein.

      Nykyisinkin käytetään usein aika vähän lavasteita, esimerkiksi oopperassa, mutta valaistuksen avulla saadaan vaikka minkälaisia interiöörejä ja korostuksia.
      Lilla Teaternin kulta-aikaan huoneteatterin lavalla oli ehkä vain Birgitta Ulfsson luuta kädessään, siivoushommissa, ja Lasse Pöysti siinä puhekaverina, katsojat noin metrin päässä. Mutta hauskaa oli!
      EG (Eija Gustafsson)

      Poista
  13. Pohjois-suomalaisen miehen elämä ainakin on kuin huonosti ohjattu road movie.
    Kun meillä täällä Inarissa ikkunasta katsoo, niin näkee livenä sen, mitä Hollywoodissa keksitään. Ja pienen kännikohelluskierroksen jälkeen tavoittaa Macbethinkin tunnelmat: harhat ja tuskan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyhhei kaikkki tsiigaan eppujen suomiilmiöö ja ehkä paribissee.

      Poista
  14. Perkeletto de la filetto ohammeinaan KJUVA!

    VastaaPoista