29. lokakuuta 2016

Viisaan lepo




Viisas veljeni täyttää tänään 70. En ole varma, onko se nyt oikein järkevää. Ehkä 60 olisi parempi ratkaisu. Tai miten olisi 50?

Naiset lakkaavat viimeistään tuossa vaiheessa notkauttamasta lanteitaan ja miehet haastamasta riitaa.

Tämän kirjoituksen kuvassa on tuntematon henkilö, jonka nimi on Cecil Hagelstam. Kysyin kirjamessuilla siitä kulkiessani, miksi mies parka ei pane pitkäkseen mukavalle puusohvalle. Puhuteltu piti ajatusta erinomaisena, kun kirjojakin riitti päänaluseksi.

Lähetän oikean kokoisen tiedoston erikseen. Nämä blogin hyväksymät ovat pienenlaisia. Epäilen että Cecil tai hänen veljensä aikovat huutokaupata vedoksen kuvastani häkellyttävällä hinnalla.

Kirjamessuilla olen vastoin matalamielisten vihjauksia istunut ilmoittamanani aikana osastollamme näytteillä. Tuttuja ja tuntemattomia tuttuja on pistäytynyt ilahduttavasti.

Itse kirjamessut tuottavat minulle sielullista tuskaa.

Toissapäivänä hukkasin autonikin. Ajattelin että pitäisi ostaa se kalliimpi Suunto-kello, joka on suunniteltu meille ekstreemialojen harrastajille. Kun napsauttaas tiettyä painiketta, kello ryhtyy piirtämään taululle kulkemaansa eli kantajansa kulkemaa reittiä. Sitä voi sitten käyttää takaisin osaamiseen eli esimerkiksi auton löytämiseen näytteilleasettajille varattuun maanpäälliseen halliin, joita siis on kaksi. Ymmärsin sen koluttuani oikean näköisen hallin yksityiskohtaisen tarkasti ja vastattuani erittäin ystävällisen ja viehättävän teollisuusvartijan kysymykseen, olenko eksynyt. Siinä oli siis osittain toisen päällä aivan saman näköinen halli, jossa autoni odotti tyynen oloisena mutta sisäisesti toimintavalmiina.

Yhden kerran hukkasin Amerikassa autoni lentoaseman pysäköintitaloon, Tilanteen teki hiukan ongelmalliseksi se, että auto oli vuokrattu eikä minulla ollut selvää käsitystä, minkä merkkinen se oli eikä minkä värinen. Avainkin oli rautaa vain. En voinut lähetellä radiotaajuisia kutsuja kuten nyt.

Kostoksi silmäilin samalla kun etsin sopivaa lahjatervehdystä verkosta veljelleni meidänkin kaupoistamme löytyviä tunnistusnappeja. Tulin siihen tulokseen, että olisi helpointa ostaa vielä yksi iPhone – kun kukaan muu ei taida enää ostaa – ja paikantaa se iPadillä. Kokeiluni osoittivat, että päällä oleva koje ja siis auto, jossa se on, näkyvät kartalla kymmenien kilometrien päästä.

Asiaa sietää silti harkita. Nykyisin käyttämäni alle satasen Lumia on ihan hyvä. Lisäksi huomasin raitiovaunussa, että kaikilla asiansa osaavan oloisille matkustajilla oli näperreltävänään LG tai Huawei, ei siis enää Nokiaa, Ericssonia eikä Sonyä eikä liioin iPhonea.

Messuilla ongelmana ovat kirjat. Olen koko elämäni hakeutunut kirjojen keskelle, ensin patjan päällä tuttia imien, sitten kirjahyllyyn Ison ja Pienen tietosanakirjan väliin kiilattuna. Äitinihän oli alkanut hoitaa isänsä eli perheen kirjakauppaa vuonna 1938 eikä hänellä ollut perusteltua aihetta antaa sellaisten seikkojen kuin pienten lasten häiritä libristin tointaan.

Luulen että yllä mainittu veljeni sai istumaan opittuaan leikkiä rattailla ja vieteillä kelloliikkeessämme, joka oli siinä vieressä. Siitä alkaen hän on tuntenut vetoa teknisiin laitteisiin ja kertoikin eräänä päivänä suorittaneensa diplomi-insinöörin tutkinnon Otaniemessä olevassa korkeakoulussa. En ollut kuullut, että hän oli sinne pyrkinytkään. Yhtenä vappuna kävi kuitenkin ilmi, että hänellä oli ylioppilaslakissa sellainen tupsu. Minulla ei ole ylioppilaslakkiakaan. Viimeksi muistelen nähneeni sen nelisenkymmentä vuotta sitten jossain huvihuoneistossa hyvin rähjäisen näköisenä. Joku, kukaties minä itse, oli käyttänyt sitä kasvopyyhkeenä. Jos mielikuvaan on uskomista, ei ole varmaa tietoa siitä, mitä kaikkea muuta sillä oli kenties pyyhitty.

Jopa Frankfurtin kirjamessuilla, joissa mentiin 1970-luvulla vaakalentoa, ehdin kurkistella kirjoja ja kinuamalla ostaakin muutaman, kuten Shin Heike Monogatarin englanniksi. Se on hyllyssä edelleen, kunniapaikalle kuten korupainoksen kuuluu. Tarina o vetävämpi kuin toisen klassikon, Genji monogatarin.

Messuilla näkee heti, että tällä hetkellä romaanin keskimääräinen laajuus on noin 950 sivua. Syytä en tiedä, elleivät lukijat sitten ole yhtä viisaita kuin jutun kuvassa oleva antikvaarisen kirjakaupan omistaja.

Kojullamme kävi eilen sellainenkin vieras, joka halusi näytteitä tuotteista. Hän maistoi niitä. Reaktio oli myönteinen. Kun ikää ei ole kahta vuotta ja hampaita on, kirjoissa riittää puremista.

Sama sääntö sopisi aikuisillekin.

Eilen olin päättänyt säästää Docendon, Teoksen ja etenkin Gaudeamusen tälle päivälle ja huomiseksi. Niinpä polveni lysmähtelivät, kun katselin sarjakuva-albumeita ja muita roskajulkaisuja.

Siellä kuulkaa myydään aivan yleisölle jopa Pekka Lipposia ja Kalle Kustaa Korkkeja huokeaa hintaan. Puoli vuosisataa vanhojen viihdelehtien harrastajilta kiskotaan vitonen plarista. Sitten taas toisaalta Vartiaisen antikvariaatti-imperiumi myy muun ohella SKS:n osittain suurenmoisia niteitä kahdella eurolla kappale.

Ajatelkaas sitä!

Mutta käykää kojullamme. Saatte yhden paketin kahden hinnalla.

Huom. erikoistarjous. Vain kaksi tarjoustuotetta samaan talouteen.

Mikäs niiden kanssa on köllötellessä.

Talveakin tuntuu tekevän.

12 kommenttia:

  1. Tämä blogi näyttää nykyään saavan melko vähän kommentteja, suunnilleen 10-20 kpl/blogi. Johtuisiko tämä ehkä siitä, että blogin isäntä on jo kerran tehnyt kommentoijistaan rikosilmoituksen? (Oli muuten harvinaisen törkeä temppu).

    Pelkäämättä HM

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuka kaipaa kansallista näkökulmaa? Ei monikaan universtaan ulkopuolella kaipaa nimiä Georg Henrik von Wright, Esa Saarinen, Ilkka Niiniluoto, Pekka Himanen.

      Jokainen on elämänkokemuksensa perusteella filosofi.

      Poista
    2. Miten niin harvinaisen törkeä temppu? Harvinainen kyllä mutta törkeä? Lakia tulee noudattaa ja esivaltaa kunnioittaa. Ellei nyt aina aivan voi viimeistä piirtoa myöden sitä tehdä ja virheettömyyteen käydään kiinni kuin punkki koiraan niin silloin on kyse muusta, siitä voidaan ottaa selvää ja käydä keskustelua mistä siinä on kyse vaikka maailman tappiin mutta blogistin peukalon alla on harkita millä kohden on viranomaisten avun ja hänen yksinvaltaisuutensa raja. Enpä usko että maastamme löytyisi ketään parempaa juuri siihen kuin J. Kemppinen, lisäksi hän teki sen yksityishenkilönä, siis ilman viran suojaa. Toki hänellä on arvovaltaa, mutta hänhän painotti että juuri se teki rikosilmoituksen tekemisestä tavallista konstikkaamman. Uskooko HM että tämä olisi sujunut paremmin joltakulta muulta? Minä en usko.
      En arvostelisi tai käyttäisi laatusanoja, niillä on taipumus aiheuttaa tarpeettomia tunteita, kuten nyt kun hymyilyttää.

      Poista
    3. Nykyisen lain vuoksi blogistilla on käsittääkseni kaksi vaihtoehtoa, mikäli aikoo noudattaa lakia.
      1. Sensuroida kommentit, joissa ilmeisesti rikotaan lakia.
      2. Julkaista laittomina pitämänsä kommentit ja tehdä rikosilmoitus.
      Tuon toisen kohdan lainmukaisuudesta en ole varma, koska en ole alan erikoisasiantuntija.
      Ilman sensurointia tai rikosilmoituksia kommentoinnissa nimettömyys mahdollistaa rikoksen tekemisen blogistin piikkiin, joka on mielestäni törkeä temppu.

      Poista
    4. Ei vieläkään tyhjentävän oikein vaikka jo lähestyy tarkkaa ilmaisua mutta koska tämäkin on julkaistu niin... kuka kaipaa vielä tarkempaa pyrkiköön siihen, ehkäpä lainsäädäntötyön pariin. Silloin on otettava huomioon että omat näkemykset eivät ole siinä työssä yhtä tarpeen kuin tuomarin työssä. Tämä lienee selvää jokaiselle joka on tämän aiheen omaksunut. Nimettömyys blogissa on nimellistä sillä Kemppisellä on pääsy infraan ja hän on sen täällä tuonut julki. Tämä saattaa olla se tekijä joka on vähentänyt kommenttien määrää. Toinen voi olla ikääntyneiden ihmisten taipumus välttää kärjekkäitä kannanottoja.
      Rauhaisan ilmapiirin puolesta

      IH

      Poista
  2. Osaltaan varmaan vaikuttaa se rikosilmoituskin, mutta suurempi syy lienee se että kirjoitusten taso on alkanut laskemaan. Siksi ei tule enää kommenttejakaan. Kait se on niin että aikansa kutakin.

    VastaaPoista
  3. Onnentoivotukset veljellenne!



    VastaaPoista
  4. Minun mielestäni kommenttien kirjoittaminen on vähentynyt sen jälkeen kun alettiin käyttää vain nimimerkkejä tai anonyymia kirjoittajan nimen sijaan. Mistä se sitten alkoi?

    VastaaPoista
  5. Kerran parkkeerasin autoni Tukholmaan menevään lauttaan. Ajoin laivaan ensimmäisten joukossa, ja ajattelin, koska sitä nyt aina ajattelee kaikenlaista, että myös ensimmäisten joukossa sieltä pääsen pois. Tyytyväisenä kömmin (vaatimattomaan) hyttiini sahamaan/vetämään hirsiä. Aamulla kun kiiruhdin autokannelle, taatusti samaan paikkaan minne autoni olin jättänyt, ei sitä siellä näkynyt. Hitsi, kun ihmettelin. Puikkelehdin muiden autojen välissä ja ihmettelin. Huomasin että siellä muutama muukin ihminen ihmetteli... meitä oli loppujen lopuksi aika monta, jotka ihmeteltiin. Mutta... no, selvisihän se siitä. Ei meidän autojamme mereen oltu matkan aikana työnnetty, ehei, vaan kun nämä vieraat autot oli ajettu kannelta veks, katonrajasta laskeutui uusi autokansi... kauheeta kolinaa vaan kuului. Siellähän ne meidän kadonneet kaaramme kiltisti seisoivat. Joopa joo. Ja aivan viimeisten joukossa körryyttelin sitten siitä lautasta ulos.

    Ps. Kaunis kaupunki Tukholma on. Ja koko seutu vilisee ruotsalaisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun hirsiä sahataan käsipelissä nk. kinnaskoskessa niin alasahurin tehtävä on vetää sahaa ripeällä tavalla alas kuitenkaan tempaisematta sitä yläsahurin käsistä. Tämä vaatii jo taitoa sillä yläsahurin tehtävä on ohjata sahaa että sahaus kulkee suoraan. Tästä kuuluu edestakaisen liikkeen tuottamaa jaksottaista ääntä eli aivan tavallista kuorsausta. Omistanpa mokoman sahankin. Siinä seisoo että Sheffield Cast steel. Vetää hirsiä saanee näin selityksensä. Kuorsaamista toki esiintyy työmiehillä luonnostaan, herroilla se on epäilyttävämpää mutta koska se on suhteessa mm. hirsituotantoon asia ei liene vaikea ymmärtää mutta kuinka onnistuit siinä ruotsinlaivan hytissä on tietysti, tottakai.

      On huomioitava että kyse on pitkittäissyyn suuntaisesta työstöstä ja sahan hammastus ei muistuta tavallista halkosahaa. Näiden lastuavien työstökapineiden terä ja hammastus eroavat toisistaan varsin paljon. Katkaisuun optimoidusta terästä ei tulisi kuulua kuin suihkaisuja, vähän kuin viulunkieltä soitettaisiin jousella niin että se ei pääse soimaan vapaasti.

      Kolmen konstin timpermanni, halki-poikki-pinoon on aivan järkeenkäypää suurehkojen pöllien suhteen. Sahan kaari ei yltä ellei ensin halkaista mutta joka ei tätä tiedä luulee että sanoitukseen on pujahtanut virhettä.

      Poista
    2. Tietääkseni alamiehenä oleminen Kinnaskosken sahalla oli silmille hupaa. Ylös piti tihrustaa, vaikka purua ja muhaa satoi.

      Poista
    3. Luonnollisesti paikkoja vaihdettiin välillä. Vitsi koski jään talteenottoa.

      Poista