Metsän peitossa

Metsän peittoon joutuminen tarkoitti eksymistä. Eksyneen silmät saattoivat kääntyä yllättäen niin että hän äkisti huomasikin harhailleensa kotikulmillaan.

Metsähallituksen julkaisu ”Metsiin kadonneet” löytyy tuolla nimellä verkosta. Se on kirja useiden vuosien aikana tehdystä investoinnista, joka tuotti käsittämättömän määrän uusia löytöjä.

Kirjasta haluan viestittää niille, joita kiinnostavat sotien Suomen maastosta löytyvät jäljet ja etenkin arkeologian, käytännössä kivikauden harrastajille.

Bonuksena on metsäluonto. Kirja on tehty erittäin hyvin ja valokuvat ovat oivallisia.

Uusia esihistoriallisia löytöpaikkoja on kolmesataa ja historiallisia 2200. Menetelmä on ollut laserkeilaus ja sen jälkeen paikalla käyminen.

Keilauksen tuloksiin voi yleisetsi tutustua maanmittauslaitoksen suurenmoisessa karttapaikassa www.paikkatietoikkuna.fi

Se ei ole kaikkein helpoimpia käyttää, mutta äkkiä sen toisaalta oppii. Haku – paikannimi. Karttatasot – vinovalovarjoste.

Äkisti ja hätäisesti selostaen laserkeilaus muistuttaa tutkan toimintaa, vaikka kysymyksessä on siis lasersäde, jonka kimmoamisen intensiteetti lasketaan. Säteitä voidaan lähettää kerralla kevyesti miljardi. Tietokoneohjelma laskee tiedot ja tuloksena on tyypillisesti reliefi. Eräässä kirjan kuvassa on kymmenen hiilimiilua – kuvaus on tässä tehty ilmasta. Erottelukyky voi olla huima. Rakennuksia näin kuvattaessa päästään millimetrin eroihin.

Viimeksi mainitsemassani Kansalliskirjaston restauroinnissa salit sokkeloineen oli kuvattu pistepilviksi niin että esimerkiksi luettelosalin korinttilaisten pylväiden kruusauksista on nyt todella tarkat tiedot.

Raunioituneita tai kadonneita rakenteita haettaessa käytettävissä on joukko fysikaalisia menetelmiä. Muinaistutkija ”näkee” paksun maakerroksen läpi jopa muinaisen asumuksen tolpan paikan.

Juuri nyt ilmestyy paljo kirjoja, jotka todella muuttavat vakiintuneita tieteellisiä käsityksiä. Mittausten lisäksi ajoitusmenetelmät ovat nyt aivan toista kuin kymmenen vuotta sitten.

Esihistorian tietojen mullistuksen yksi osa on Venäjän ja etenkin Ukrainan seudun– näillä näkymin nyt keskeytynyt – nousu. Samalla kielentutkimus on edistynyt huimasti. Nyt tiedämme, että maanviljelys ei levinnyt Eurooppaan nykyisen Turkin seudulta, vaan Mustan meren pohjoispuolelta ja että kerran ihannoitujen indoeurooppalaisten (”arjalaisten”) edustajia eivät olleet Akhiulleus ja Odysseus, jotka edustavat samoin kuin yhteinen jumalattarensa Pallas Athene maailmaa ennen indoeurooppalaisia (”vanha Eurooppa”).

Tämä viimeksi mainittu muuten liittyy Harald Haarmannin uuteen kirjaan ”Auf den Spuren der Indoeuropäer”, johon palaan pian.

Metsähallituksen kirjasta käy välillisesti irti, että sotaromukin kiinnostaa ihmisiä. Se on ymmärrettävää, että paikalliset käyttivät puimakoneitaan Rovaniemellä Lapin sodan aikana jängälle pakkolaskun tehneen Junkersin bensiiniä. Sekin on selvää, että rakenteista ja varustuksista vietiin kaikki hyödyllinen, nauloja myöten.

Sitä vastoin lievää huoltakin aiheuttaa jokamiehen metallinpaljastimien suuri suosio. Niillä haeskellaan myös aseita ja ammuksia, jotka voivat olla tosissaan vaarallisia. Myös arkeologisia löytöjä niillä on tehty. Mahtavatko löytäjät tietää, että osaamattoman hätäisesti tekemä kaivaus käytännössä tuhoaa löydön?

Suomessa löydöt ovat sittenkin aika vaatimattomia. Arkeologit eivät hekumoi ainakaan kirjoituksissaan kuvittelemalla, miltä tuntui pudottaa tuohon tuhannen vihollisen miekat ja tikarit. Tanskassa on sellaisia paikkoja. Viikingin ja heidän edeltäjänsä – kirjallisuudessa merovinkiajasta käytetään nimitystä ”vedeltid” – tottuivat nopeasti ryöstämään nimenomaan jalometalleja, vaikka rahan lyöminen oli vasta tulossa uudelleen muotiin. Lihavasta piispasta voi kuulemma vaatia lunnaina 15 kiloa hopeaa. Siksiköhän lähetyssaarnaajina suosittiin vähäarvoisempia prelaatteja?

Metallikausista ensimmäinen oli kultakausi. Sitä löysi erinäisistä paikoista jopa helposti ja se tuli muotiin, vaikkei sillä oikeastaan tee mitään. Kyllä nykyisen Itävallan suola on toista.

Silti perinne ja ehkä oma taikauskoisuus vaikuttavat. Niin sanottu Agamemnonin kuolinnaamio on kuvanakin hurja näky ja Tanskassa museossa näytteillä oleva kuparikautinen kulta-aarre aurinkovaunuineen saa nääntyneenkin turistin ainakin pysähtymään.

Suomesta on tavattu yksittäisiä kultaesineitä ja jokin määrä loistomiekkoja. Rahakätköjä on, mutta ne ovat pientä Gotlantiin verrattuna.

Kiinnostavia ovat uusimman tutkimuksen osoittamat pullonkaulat, joiden aikana täällä melkein kuoltiin sukupuuttoon, ja nyt onneksi väistyvän ”suomensukuisten kansojen” tutkimuksen, genetiikan ja sen alueella etenkin Y-kromosomin piiristä löytyvät todisteet maan asutuksen kirjavuudesta.

Sitä en lakkaa ihmettelemästä, että Lappi oli niin kauan ja usein Oulua myöten Karjalaa (siis samaa kulttuuripiiriä kuin Karjalana nykyisin tuntemamme).

Paha pullonkaula – ja ainakin minulle aika uusi korostus – oli 500-luvun puoliväli jKr. Suosittu selitys on kaksi erittäin suurta tulivuorenpurkausta, joista on myös kirjallisia tietoja eri puolilta Eurooppaa ja Aasiaa.

Sellainen saa mielikuvituksen liikkeelle. Suomi käväisi taas melkein pohjalukemissa ja kaikkialla Euroopassa oltiin suurissa vaikeuksissa. Olisiko Justinianuksen rutto ollut jotenkin yhteydessä äkkikylmenemiseen ja aliravitsemukseen? Ja miten tähän sopii se, että Kiina ja luultavasti Intia nousivat huimaan kukoistukseen? Kysymyksiä. Kysymyksiä.

Paraatikuvassa kirjoittaja joitakin vuosia sitten; kuvan yhteys aiheeseen on arvoitus.

Koulu

Peruskoulua pidettiin kommunistien salajuonena ja todisteena suomalaisten poliitikkojen vehkeilystä, joka johtaisi kaiken koulutuksen ja sivistyksen romahtamiseen.

Vanhin lapseni aloitti peruskoulun täällä Kirkkonummella. Uudistus alkoi pohjoisesta. Pääkaupunkiseudulla peruskoulu alkoi vasta 1977.

Jälkikäteen ajatellen tuo poliittinen väri kummastuttaa. Komiteoissa ja suunnittelutyössä olivat kärjessä tunnustetuimmat koulumiehet ja -naiset. Ensin puhuttiin yhtenäiskoulusta. Sitten hankittiin rahat ”keskikouluun kaikille”. Tällä hetkellä peruskoulu maksaa jonkin verran alle 10 000 euroa vuodessa oppilasta kohti. Se on iso raha.

Peruskoulusta on sanottu, että se oli suuri suomalainen menestystarina. Viimeksi Pasi Sahlberg on julkaissut aiheesta kirjan; Helena Saarikoski julkaisi innoittuneen arvion.

Minulla ei ole edellytyksiä eikä syytä väittää, etteivätkö paljon puhutut PISA-tutkimukset osoittaisi kansainvälisesti vertaillen erinomaisia tuloksia.

Sitä vastoin on syytä korostaa epäilyä, että hyviä tuloksia ollaan ehkä tekemässä tyhjiksi nyt. Syynä on valtiontalouden säästötarve. Motiivi voi olla pahin mahdollinen, tämä Suomi Oy. Tuosta kielikuvasta olisi kiireesti luovuttava. Suomi ei ole liikeyritys, kuten ei mikään muukaan valtio. Liikkeenjohdon opit ja tulosmittarit tihkuvat kuitenkin yksityiseltä puolelta.

Tämä on vaara. Koko tämän blogin olemassaolon ajan eli kauan olen vähän väliä toistellut salaperäistä termiä ”public – private interface”. Opin sen kauan sitten Yhdysvalloissa, julkisen ja yksityisen rajapinta. Opin senkin, että juuri päinvastoin kuin luulisi, meillä sellainen hallinto, jonka englanninkielinen nimitys on ”public administration” ja joka ei mielestäni ole sama asia kuin julkishallinto, on kummallisen huonosti kehittynyt.

Epäilen että tämän hetken sote-uudistus on rehellisestä yrityksestä huolimatta pahasti sotkussa juuri siksi, että meiltä puuttuu osaajia. Yksi syy voi olla yksityisen puolen mielettömiksi kasvaneet palkat ja palkkaedut. Julkisella puolella ”liikkeenjohdossa” tapaa silti yllättävän paljon ihmisiä, jotka ovat aidosti antautuneet tehtäviinsä, vaikka vaihtoehto voisi olla nopea rikastuminen yksityisten palveluksessa.

Olkoon yksi merkki professorit, puhuakseni siis asiasta jonka tunnen kokemuksesta. Professorien pitäisi monien muiden tehtävien ohella johtaa oppiaineessaan tai laitoksessaan. Voin vakuuttaa ilman huonoa omaatuntoa, että ammattikunnassamme on runsaasti sellaista väkeä, joilla ei ole vähimpiäkään edellytyksiä johtamiseen. Mainitsen esimerkkinä itseni. Mielestäni onnistuin väitöskirjatöiden ja eräiden projektien johtamisessa, mutta muutoin en ole oikeastaan koskaan johtanut ketään, koska en osaa.

Koulutusjärjestelmän peruskivet ovat ala-aste ja esikoulu. (Tiedän että nimitykset ovat nyt muuttuneet, mutta lukija ymmärtää, että tarkoitan alkeisopetusta.) Hyvin tärkeä on yläaste, juuri se joka on oppilaille epämiellyttävä ja opettajille hyvin vaikea.

Peruskoulun keskeinen rakenneosa oli kansakoulu. Peruskoulun suunnittelijat ja opettajat olivat kaikki kansakoulun käyneitä ja toivat siis mukanaan sekä tietoisesti että tietämättään 1860-luvulla alkaneen, vuodesta 1922 pakolliseksi tulleen kansakoulun perinteen.

Pelkään pahoin, että oppikouluissa oli koko viime vuosisadan vahingollisiakin tasoeroja. Silti mielipiteeni on, että juuri sellainen oppikoulu, jonka itse kävin, eli tavallisen kirkonkylän tavallinen koulu, oli ihanteellisen hyvä. En anna erityistä painoa huimille oppimissuorituksille.

Erikoisen kiukkuisesti suhtaudun kärkihankkeisiin ja huippuyksikköihin, joita nyt korostetaan. Ja vielä kerran – olin töissä lähes 15 vuotta huippuyksikössä ja luultavasti keskeisestikin perustamassa silloisen Teknillisen korkeakoulun ja UC Berkeleyn yhteistyötä, joka merkitsi monille vuoden oleskelua opissa Kaliforniassa. Berkeley on pysyvästi yksi maailman parhaita yliopistoja ja suureksi osaksi vailla niitä piirteitä, joiden vuoksi tapaan varoitella nuoria ainakin Harvardista ja mielellään myös Stanfordista.

Nykyisessäkään koulujärjestelmässä huippukyvyt eivät jää heitteille. Panin eilen mielihyvin merkille, että eräs opinnoissaan ja töissään pontevasti pärjännyt nuori perheenisä kiitteli aikaansa täkäläisessä Sepän koulussa, jonka nimi on nyt Nissnikun koulu.

Tässä on nykyhetken suuri ongelma. Suomi ja osin Ruotsi ovat olleet tasa-arvon eli yhtäläisten mahdollisuuksien yhteiskuntia. Koululaitoksen salaa tapahtuva muuttaminen ”parempiin ja huonompiin” tuottaa pudokkaita ja arkoja ansarikukkia. Liike epätasa-arvoon on pahaksi kaikille.

Ilmiö on opittu elinkeinoelämästä. Seitsemän vuoden vitsaukset eli ennätyslama liittyy työelämän eriarvoistumiseen, jonka näkyvin merkki on palkkajohtajien palkitsemisen tolkuttomuus. Eriarvoisuus ei ole vain tosiasia. Se on myös tunne.

Yhteiskuntarauhan vaara ei ole meillä eikä islamin maissa matalaotsainen populismi, se jota joskus myydään demokratian nimellä. Vaara on räikeä eriarvoisuus.

Talousteoriassa perusteltu kilpailun edistäminen on mennyt liian pitkälle. Saamme siitä uutisia joka päivä.

Ajatelkaa huviksenne, mitä liikekilpailu on tehnyt kirjan- ja lehden kustantamiselle ja kirjallisuudelle.

Tarjonta on yksipuolistunut, laadusta on tingitty kautta linjan ja mainostajat liehittelevät asiakkaista typerimpiä kaikin keinoin.

Ei se kuulkaa näin mene.

Tosiasioiden valikoima

Kai Ekholm piti hyvän puheen. Hänellä on sellaiseen taipumuksia. Yliopiston kirjaston, nykyisin nimeltään Kansalliskirjasto, rakennus valmistui laajoista korjauksista ja on taas ilo silmälle ja mielelle viihtymys.

Arkkitehdin puheessa yllätyin tiedosta, etteivät ne kirjaston komeat pylväät mitään kiveä ole vaan puuta ja päälle on vedetty kerros marmorin näköistä laastia ja savea.

Tässäpä kulttuurimme koko kuva.

Kirjasto ei ole vanhojen painatteiden museo, vaikka sellaista usein väitetään. Kirjat ovat tosiasioiden valikoimia. Totta ne eivät ole. Tosiasioista saa syntymään sirpaleita sopivasti yhdistellen ja ikäviltä tuntuvat kätkien syntymään tiedettä, taidetta ja uskontoa, joista käytettiin ennen yhteisnimitystä ”kulttuuri”.

Kun siis eilen esiintyi erilaisia silkkiliivejä ja liehukkeita ja itse olin joukon nuorimpia, en osannut olla Unioninkatua Fazerin suuntaan liukastellessani, että kieltämättä meillä on tässä varsinainen puuhamaa, tämä Senaatintori, joka olisi täydellinen maallisen vallan paaluvarustus, ellei juoppoputkaa olisi siirretty pois Sofiankadulta poliisikamarin yhteydestä. Ja minulle ne talon kuoret torin eteläreunalla ovat raastuvanoikeus ja maistraatti. Viimeksi mainitussa julkinen notaari, ruotsiksi Notarius Publicus, protestoi hiki päässä vekseleitä arkipäivisin kello kaksitoista, ja lysmyilevät pariskunnat livahtelivat vihille pormestari Henriksonin eteen kuuntelemaan lyhyen ja kauhistuttavan vihkikaavan.

Kollega sejase munasi käräjiä istuessaan sulkemalla lakikirjan ennen aikojaan ja julisti vihittävät virkansa nojalla ”mieheksi ja naiseksi”. Hän ei kuulunut perussuomalaisten nuorisojärjestöön. Siihen aikaan olimme kaikki perussuomalaisia ihan muuten vain.

Kirjastoja pitää olla, sekä tieteellisiä että aluekirjastoja, koska kansakunta on sekin rakennus, jota on kengitettävä aika ajoin. Laho on poistettava, ettei käy niin kuin Käkriäiselle, jonka tupaa juoksi kettu, kun tuo seinän kunnostustyökin oli jäänyt kesken.

Mielessäni oli käväissyt epäily, että yliopistolla sössitään veronmaksajien soikeita pennosia turhanaikaiseen koristemaalaamiseen. Epäily osoittautui aiheelliseksi, kun eilen siis selitettiin, että katosta ja seinistä oli tulossa rappausta ja kukaties tiiliä tieteenharjoittajien ja sellaisiksi tähtäävien niskaan.

Nyt paikka on sellainen, johon ainakin amerikkalaiset tuttavat voi muina miehinä tempaista kadulta. Kongressin kirjasto on niin suunnaton ja sokkeloinen ettei se tee toivottua vaikutusta. Brittien kansalliskirjastosta on tässä yhteydessä ehkä viisainta vaieta.

Tai ellei sittenkään – kirjasto oli ennen osa museota ja British Museum on se paikka, jossa kaikki käyvät ja on syytä käydä. Mielestäni on huokeaa populismi sanoa, että siellä on eri puolilta maailmaa varastettuja aarteita. Kyllä asia on niin päin, että britit ja ranskalaiset keksivät ajatuksen ryhtyä keräämään määrätietoisesti antikviteetteja.

British Library on maailman suurin kirjasto. Kuten Kansalliskirjasto meillä, se saa vapaakappaleet kaikista julkaisuista. Sijainti on siellä King’s Crossin paikkeilla.

Helsingissä on havahduttu hyvin uusiin teknisiin mahdollisuuksiin. Kun kokoelmia digitoidaan ahkerasti, päästään eräistä vaaroista ja riskeistä. Omana opiskeluaikanani jo peruskursseilla sanottiin, ettei Yliopiston kirjasto ole opiskelijoita varten ja neuvottiin käyttämään ylioppilaskunnan kirjastoa ja lakimieheksi aikovia erikoisesti Eduskunnan kirjastoa, joka on hyvä ja palvelee kaikkia.

Niinpä aloin itse kaarrella Yliopiston kirjastoa. Pakko sen oli olla kiinnostava, kun piti erikseen kiellellä. On se kiinnostava. Virallisen viisauden takana piilossa on tavaton määrä mieltä askarruttavaa aineistoa.

Oikeastaan laitoksen salat alkoivat raottua vasta kun tavalla, jota en enää muista, tutustuin Heikki Kaukorantaan ja ystävystyin hänen kanssaan. Heikki näytti, miten sivullinenkin voi ottaa orjan muodon päälleen ja päästä kantamanaan kirjoja kellareihin. Exotica et erotica…!

Ja sitten sanomalehtisali, jota kuvani esittää. Piti olla todella nuori ja kiilaskatseinen, että sai selvän mikrofilmatuista sanomalehdistä. Luin kaikki kapinaviikkojen ”Työmiehet”. Nyt vanhuudessani olen arvellut, että ehkä juuri tuo sinänsä outo päähänpisto eli alkuperäisten työväenlehtien läpikäyminen, toimi eräänlaisena poliittisena vahinkovakuutuksena. En todellakaan tuntenut vetoa korkeasti ideologisiin piireihin – en liioin oikealle katseltuani, miten Uusi Suomi ja Ajan suunta suhtautuivat silloin ennen päivänilmiöihin.

Ei sitä koskaan tiedä – kun Helsingin Sanomien / Päivälehden digitointi valmistuu, siinäpä sitten olisi luettavaa. Kahlasimme aikoinamme Kaukorannan kanssa kaikki Suomen lehdet läpi etsiessämme sarjakuvan historiaa Suomessa. Ei sitä muualla olisi voinut tehdä kuin Yliopiston kirjastossa. Sitä en silloin käsittänyt, että tämä on tiedettä – otetaan haltuun erittäin suuri aineisto ja tehdään siitä yleistyksiä perustelut ilmoittaen. Yliopistolla olin oppinut vain sellaista tiedettä, joka ei todellisuudessa eroa korttipakan sekoittamisesta.

Mutta muuten ole sitä mieltä, että tekijänoikeuslaki on hävitettävä. Sekä kirjastolaitos että koulu kärsivät suurta sokkeloisuutta aiheuttavasti laista nyt kun olisi oikein ja kohtuullista, että järjellisillä asioilla liikkuvat saisivat kirjallista ja kuva-aineistoa käyttöönsä ilman kohtuutonta vaivaa, ja koulujen mainostettu digiaineiston käyttäminen esimerkiksi peruskoulun oppitunneilla ilmoitettaisiin selkeästi luvallisesti. Onko se nyt luvallista, sitä en tiedä minäkään.

Muu media toimii tiedon makkaratehtaana. Tieteelliset kirjastot ja museot säilyttävät ja näyttävät halukkailla preparaatit eli ne talletetut tavarat, joiden perusteella kuka tahansa voi arvioida hankkimansa tiedon tason ja oikeaperäisyyden.

Syyttävä sormi osoittaa opetusministeriötä. Tekijänoikeuslaki on restauroitava niin kuin kirjaston katto ja pylväät. Se on sananvapauden toiminnan ja toteutumisen välttämätön edellytys.

Tapahtuu II […]

Ajattelin etten ilkeä mainita asiasta, kun luin jostain vakuuttelun Kalle Päätalon kirjojen maailmasta yhteisönä vailla poikkeavia eroottisia suhteita. Ei Kallella sellaisia ollutkaan, muuta kuin vieraissa poikkeaminen, mutta etenkin Koillismaa-sarjassa hän on kirjoittanut Suomen kirjallisuuden upeimmat homoeroottiset jaksot, etenkin erään Simpan johtaman kuningasjätkien joukon toiminnasta tukkisumalla. Simppa ja Lehmipoika kaatuivat Uhtualla, turhan tähden.

Molemmissa suurissa kirjasarjoissaan Päätalo päätyi kuvaamaan syvästi sairaalloista mustasukkaisuutta. Lukija ei pysty olemaan yhdistämättä tuota piirrettä Kallen ja hänen isänsä omiin mielisairaalassa oleskeluihin.

Kulttuurihistorian kannalta ihmettelen, miten kukaan ei ole tietääkseni huomauttanut suomalaisten miesten suuresta innosta katsella melkein alastomien miesten temppuilua. Ilmiötä nimitetään penkkiurheiluksi. Olin kerran paineissa. Minulle jäi sellainen tuntuma, että jokin Ruotsissa ja Saksassa aikoinaan suosittu live-pornokerho olisi palkannut painijat siitä paikasta esiintymään.

Pyydän lukijoilta anteeksi. Normaali vastaväite on, että vika on minussa ja mielikuvituksessani. Näin varmaan on. Mutta ihmettelin kyllä paineissa lapualaisten ulvaisuja: tarjoa persettä. Kysymyksessä oli jonkin käsivarsiheiton valmistelu, mutta silti räpyttelin silmiäni.

Sotien jälkeinen kaupallinen pyrkimys muuttaa mikä tahansa mielihyvän aihe seksiksi on peittänyt näkyvistä tukkijokien ja sotien taisteluosastojen miehet, jotka viihtyivät tavattoman hyvin miesseurassa puhumassa naisista. Suomalaista saunomiskulttuuria on selostettu ja ihasteltu. Alastomuuden mielihyvää ei koskaan mainita.

Yritän selittää, että tuo ”homoeroottisuus” ei mielestäni sisällä mitään suunnitelmia eikä toiminta-ajatuksia. Katselen naisia, jotka tuottavat samanlaista mielihyvää kuin hirvi, joka käväisi nytkin viikolla pellollamme – se liikehtii niin kauniisti. Jos keräisin seinilleni ihmiskauneutta, ristiäiskuvat ovat sanomattoman kauniita kun niissä näkyy vasta valmistuneen ihmisen katse, joka tuntuu sanovan: terveisiä enkeleiltä.

Eilen mainitsemani ”Tieteessä tapahtuu” sisälsi maininnan historiatutkijoiden suurista konferensseista maininnoin siitä Tukholman T’ang-näyttelystä. Naisaate tuotiin esiin. Niin sanottu hullu keisarinna mainittiin mutta ei naissoturia (Mu-Lan), joka tosin toimi jo Etelän ja Pohjoisen dynastioiden aikana. Naisaatteen sijasta haluan miettiä naisten mahdollisuuksia ennen ja nyt. Tämä runo on yli 1500 vuotta vanha Mu-Lanin laulu (suom. J.K. 2015)

Neito huokaa. Kangas ei kartu.

Missä on kolkutus kangaspuiden?

Kohtalon kutsu, murheet muiden.

Ääni ei nouse. Laulu ei tartu.

Keisari komensi sotimaan miehen.

Isäni on sairas, hän jäisi puolitiehen.

Minä olen nainen ja veljeni on pieni.

Minä lähden sotaan. Se on minun tieni.

Pohjatuuli valkaisee

punaisen suun.

Pohjatuuli tuhoaa

korkeimman puun.

Minä ostan ratsun ja haarniskan ja kilven.

Minä ostan aseita

ja keihästän pilven.

Näkemiin äiti ja isäkin toki!

Solisetko sinäkin, Keltainen joki?

Mu-Lan lähtee leiriin ja tarttuu miekkaan.

Hän jättää jälkensä Tiibetin hiekkaan.

Hän suuntaan joukkonsa Yanzin kukkuloille,

murtaa auki tien lumisille joille.

Kapteenit kaatuvat, mutta Mu-Lan jaksaa

kymmenen vuotta, isku iskun maksaa.

Mu-Lan saa viestin: palkkasi on suuri.

Tule kenraaliksi, sinä kotimaasi muuri.

Mu-Lan vastaa: ratsu

kantoi minut sotiin.

Nyt tahdon toisen

ja palaan viimein kotiin.

Portilla on perhe eikä

Mu-Lan sotaa muista.

Haarniska on jäänyt.

Kolke kuuluu kangaspuista

Aurinko loistaa,

kaukana on halla.

Ei tunne tiikeriä

karvoihin katsomalla.

Tapahtuu […]

Ja kotona ”Tieteessä tapahtuu” oli julkaissut Jermu Laineen kirjoituksen Thomas Mannista, vähän käännetyn kirjan epäpoliittisen miehen ajatuksista. Kirjoittaja sanoo, että tuo kirja kuvastelee hänen nykyistä ajatteluaan.

Joitakin tunteja aikaisemmin olin todennut ja valokuvannut Rönnellin antikvariaatin näyteikkunassa ruotsinnettuja klassikkoja, Umberto Ecoa ja sellaista. Kunniapaikalla oli tuo Thomas Mannin kirja uutena käännöksenä. Kustantaja oli Atlantis, maan korkeatasoisin, tietääkseni kuitenkin Bonnierin omistuksessa.

Mannin kirjan vieressä oli George Orwellin ”Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa” uutena käännöksenä. Se onkin Orwellin paras kirja.

Nähdäänkö siitä koskaan toista painosta suomeksi? Voisin järjestää suomennoksen julkaisuoikeuden halvalla tai ilmaiseksi.

Ruotsalaisilla on ollut näitä käytännössä tuhon partaalla hoippuvia kustannusliikkeitä, jotka ovat tähdänneet toiminnassaan leppymättömästi laatuun. Tekisi mieli ostaa Signumin Ruotsin kulttuurihistoria; olen kiinnostunut revyymaailmasta Bellmanista ja Taubesta aina Åkerströmiin ja Vreswijkiin. Ei ole tullut hankituksi.

Thomas Mannista en ole koskaan pitänyt. Hän oli liian saman näköinen kuin T.S. Eliot. Saksalaisena hän oli Saksan kansan ainoa ymmärtäjä. Tuo vuoden 1918 kirja, jota ei tosiaan käännetty edes englanniksi, on hedelmätöntä vatvontaa Saksan ja Ranskan kulttuurin vahvuuksista ja heikkouksista, mutta lukijan suureksi yllätykseksi se menee äkkiä asiaan.

Hitlerin valtaannoususta asti Mann oli natsismin suorapuheisimpia ja syvimmin näkeviä vastustajia, joka näki tuhon tulevan, ja tuho tuli.

Mannin vaimo oli miehestään suunnilleen samaa mieltä kuin minä – hieno mies, mutta tosi hankala olemassa. Sekä Thomas että hänen lapsena joutuivat taistelemaan ennakkoluuloisen aikakauden asenteita vastaan. Thomas Mannin homoseksuaalisuus ja kiinnostus kauniisiin lapsiin (Kuolema Venetsiassa) oli ajatuksen maailmaa, josta ei tullut tekoja. Erikan ja Klausin kohtalo oli kolkompi. Golo Mann on minunkin silmissäni vuosisadan tärkeimpiä historian professoreita.

Muistan kun kohentelin saksaani lukemalla ”Pyhän syntisen”. Se on tarina paavista, joka muuttuu syntiensä tähden murmeliksi ja elää tuulen pieksämällä saarella. En suosittele kirjaa kenellekään. Se on niin totta. Tunnen ihmisiä, jotka ovat lukeneet ”Taikavuoren” ja saaneet tenttiäkseen ”Buddenbrookit”. Olen käynyt itsekin nuohoamassa Buddenbrook-taloa Lyypekissä.

Mielestäni Jermu Laine on kohta kohdalta oikeassa. Moderni valtio ei ansaitse ihailua. Uskomukset ovat politiikan perusainesta. Demokratia kukistaa ihmisen perusvahvuuksia.

Kun tänään, eilen ja huomenna seuraa vuoroon Trumpia, vuoroon Putinia, voiko olla ajattelematta Mannin tavoin:

”Eurooppalainen haluaa ennen kaikkea käydä kauppaa, mutta näin tehdessään hän haluaa saada aikaan jotain moraalistakin eli edistyksellistä ja humanitaarista. Tämä on eurooppalaisuuden määritelmä, se on samanaikaisesti politiikkaa ja edistyskulttuuria. Edistyskulttuurin oppinut edustaja haluaa opettaa saksalaisilla (heidän kauttaan meille kaikille) mittaamattoman arvokkaan psykologisen edun, nimittäin kyvyn nähdä moraali ja kaupanteko, ihmisyys ja riisto, hyve ja voitto yhtenä ja samana asiana. Tämä juuri on politisoitumisen ydintä.”

Tuossa Thomas Mann on livauttanut tekstiin sen, mikä minulta jäi nuorena huomaamatta. Myös Buddenbrookin suku pitää kauppahuonetta. Saksalaisia sanottiin kamasaksoiksi, etenkin Englannissa. Mann antaa ajatuksen liukua huomauttaakseen, että Eurooppa on kamasaksojen maanosa. En ole huomanut, että Mann olisi ehtinyt huomauttaa Lontoosta virtuaalikauppiaiden paratiisina. City tuottaa ikään kuin-rahaa. Uusimmat luottoinstrumentit ylittävät myös suunnittelijoittensa ymmärryksen. EU:n työlistalla finanssimarkkinoiden kuohitseminen on arvioitu kiireelliseksi. – Jotkut siis arvioivat ”tuotannollisen pääoman” eli teollisuuteen ja kauppaan suoraan sijoitetun rahan eri asiaksi kuin ”rahoituksen” eli finanssit, jotka ovat rahaa rahasta ja joista on kertynyt kokemuksia Yhdysvaltain arvopaperimaailmasta (subprime; Lehman Bros).

Englanti on maa, joka loi kansallisvarallisuutensa rehellisellä rosvouksella. Kohteena olivat etenkin Uudesta maailmasta kultalastissa purjehtineet espanjalaislaivat. Itse arvioin, että tuo ansaintalogiikka on Isossa Britanniassa edelleen suosiossa. Eivätkä kiihdytetyt äänestäjät keksi ajatella, että jos Englanti äänestää EU:lle ”ei”, Skotlanti luultavasti eroaa kuningaskunnasta ja ilmoittaa siis vaihtavansa unionia.

Siten hän siirtää kevyesti periferiaan (sata vuotta kirjoittamisen jälkeen ajankohtaiseksi tulleen) Cameronin Englannin ja Putinin Venäjän ja lisäksi langettaa varjon Välimeren kulttuurien ylle, etenkin Kreikan ja Italian.

Jos on valittava hengen ja rahan välillä, on viisasta valita raha, sillä ilman sitä ei ole henkeäkään.

Saksa oli maailman homoseksuaalisin maa. Siinäkin Thomas Mann oli aikaansa edellä. Ei ihme, että natsit kohdistivat vainonsa ruumiillisesti toisin ajatteleviin.

Päätin siirtää tämän puheenaiheen ajankohtaisiin, kun luin uskottavan väitteen, että homot ja heidän kiusaamisensa nousivat Suomessa kovimmilleen 1950-luvulla. Tuota en ollut tiennyt. Mittari oli oikeusjutut. Tiesin että maalaisyhteiskunnassa asialle oli enimmäkseen naureskeltu, mutta sitä en tiennyt, että natsien ja ruotsalaisten rotufilosofia olisi vaikuttanut näin, sotien jälkeen.

Nuorukaisina tiesimme, että kaikki ruotsalaiset ovat homoja. Itse kuulin tämän isoilta pojilta jokirannassa. Joku oli käynyt Uumajassa ja tehnyt näin tärkeän havainnon. Tällä hetkellä kääntäisin tuon käsityksen muotoon ”Ruotsi oli silloinkin sosiaalisesti edistyneempi kuin Suomi”, [jatkuu...]

Ruohti

Ruotsista ja sen pääkaupungista minulla on paljon ikäviä muistoja. Eilen en osannut olla varma, milloin olin ollut siellä viimeksi, kaupungissa, jalkojeni päällä. Kai siitä todella on kymmenen vuotta.

Kaupunki tuntui eilen vähän vieraalta ja vastenmielisen vauraalta. Asiat on äkkivaikutelmani mukaan hoidettu keskimäärin hyvin. Arlandan junayhteys on loistava – 20 minuuttia.

Den gyldene freden vanhassa kaupungissa tarjosi hyvin kohtuulliseen hintaan päivän lounaana Zornn lihapullia muusilla ja puolukoilla.

Ruotsikiihkoilijoita en nähnyt, mutta suosittelisin paikkaa rotu- ja kansallismielisille. Pöydissä istuu ihmisiä, jotka edustavat kaikin puolin Upsalan ihanteita etenkin taannoin käytetyin käsittein ”rotuominaisuksiltaan”.

Kaipailin kaduilla niitä maahanmuuttajia ja päättelin, että syystä tai toisesta he eivät tosiaan harrasta kaupungin keskustaa. Näin on tapana tähdentää nyt kuuluisassa Skandinavian rikoskuvitelmien perinteessä. (En onnistu innostumaan näistä Keplereistä ja Lapiduksista toisin kuin vähän vanhemmista ja myös Stieg Larsonista, jonka tekstin kaoottisuus ei peitä mestarikertojan lahjaa.)

Tuossa ravintolassa oli taas seinille kehystetty ja muistoihin liitetty joukko nimiä, jotka sattuva olemaan minulle läheisiä – Bellman, jolla lienee ollut usein porttikielto, vaikka oli naapurikorttelin poikia, ja hänen esittäjänsä Vreswijk ja Fred Åkerström, Evert Taube. Paikassa kokoontuu viikoittain Ruotsin Akatemia, jonka sihteerinä on siis nyt historiaykkönen Peter Englund (Pultava jne.). Ryyppymiehistä vaikuttavia oli kanta-asiakas Jussi Björling, jonka äänessä on ruotsiromantiikkaa kaikille.

Ero Suomeen on muun muassa se, että nykyisessä paikassaan ravintola on toiminut vuodesta 1722 ja lähistöllä 1500-luvulta. Taidemaalari Zorn pelasti yrityksen konkurssilta sata vuotta sitten ja sai tuon oman lihapulla-annoksensa eli kuolemattomuuden.

Katselin kummissani paikkoja, jotka ovat tuttuja eräästä aikaisemmasta elämästäni, kuten hotelli Diplomatia ja Hasselbackin ravintolaa Djurgårdenilla.

Ruotsalaisilla on tapana vieläkin kehaista, että ainoana maailman tai ainakin Europan maana sitä ei ole koskaan valloitettu eikä pahemmin miehitetty. Todellisuudessa suuri vamma Suomen maakunnan menettämisestä 1809 vaikutti rajusti ja kauan ja luultavasti myös Suomen ja suomalaisuuden vähättelynä, vaikka teimme mekin isänmurhaa. Ruotsi oli ryöstänyt eteläisiä maakunta Tanskalta ja sai Napoleonin sodista hyvitykseksi Norjan, joka osoittautui nopeasti kyseenalaseksi siunaukseksi. Se oli hiukan kummallista, etteivät Ruotsi ja Norja ajautuneet sotaan 1905. Suurin pidäke saattoi olla liikemiesten ja liberaalien uuden rahan turvin toteuttama entisen yläluokan ja kuninkaan eristäminen. Uudet miehet halusivat rahaa, eivät pelkkiä kuluja aiheuttavia alueita. Ahvenanmaa 1920 oli vanhan vallan harhaisku, vaikka sitäkin saa kysyä, mitä Ahvenanmaa lopultakin merkitsee Suomen tasavallalle.

Pikku matkani tarkoitus oli nähdä Itä-Aasian museon Kiinan T’ang – kulttuurin näyttely. Arvioin etteivät kriitikot eivätkä edes näyttelyn järjestäjät ole olleet kunnolla selvillä siitä, mistä oikeastaan oli kysymys. Veistokset, figuriinit ja kuvat siis ovat noin 1 200 vuotta vanhoja, ja sankarina on oikeutetusti runoilija Po Chüi, jonka muutamasta tekstistä on näytteillä sangen keskinkertainen käännös.

Tuo Kiinan kausi tuo mieleen Euroopan renessanssin. Yhtäkkiä kulttuuri ja tiede alkavat kukoistaa käsittämättömästi Lo Yangin kaupungin seudulla. Tavallaan kaikkien tuntema Ming ja sen posliinit sinikuvioineen on jo hiukan ylikypsä ja kaavamainen tyylikausi T’angin hurjuuteen ja luovuuteen verrattuna.

Hiukan vaatimattomasti esille pantu näyttely on maailman luokan tapaus. Minusta se sisältää isompia ilmiöitä kuin kuuluisat terrakottasotilaat.

Valitettavasti ette enää ehdi näyttelyyn. Se loppuu tähän viikkoon. Mutta vielä kerran – tuo aikakausi tuotti myös maailman parhaan runouden, Po Chüin ohella Li Po (Li Bao), Tu Fu (Du Fu) ja Wang Wei. – Laajaa ranskalaista antologiaa lukien olen sitä mieltä, että nämä Waleyn lännessä esiin nostamat tekijät todella ovat omaa luokkaansa. Ja vielä kerran – itse haluan suomentaa hurjemmin kuin on ollut tapana. Kiinalaisuuteen liitetty liiallinen hienostuneisuus ja erakot, joiden viiksiä tuuli kampaa, on väärinkäsitys.  Nämä olivat hurjia miehiä, jotka tiesivät, millaisista osista maailma on pantu kokoon.

Ajelimme katselemassa kaupunkia ja kävelimme Euroopan viimeiseen antikvariaattiin, Rönnellille. Kirjallisen kulttuurin ero Suomeen näkyy siellä yhdellä silmäyksellä. Omiensa ohella Ruotsalaisilla on uusina laitoksina Saksan, Englannin, Ranskan, Italian ja Venäjän viime vuosikymmenien klassikkja.

Katsokaa jutun kuvaa. Olkaa vain omaa mieltänne. Minuun tuo tehoaa. Olkoon vain mennyt maailma.

Tällä kertaa kävelimme sieltä Stureplanin takaa ostamaan tuliaisia pienelle lapsella NK:sta ja edelleen asemalle. Kaupungin keskusta vaikutti aivan yhtä kauhealta kuin aina ennenkin.

Mitä tulee kulttuurien korkeisiin kausiin, mikä oli 1960-luvun vandalismin tausta? Ihmiselliset talot rikottiin ja tilalle tuli samaa pakkilaatikkotyyliä, joka Helsinkiäkin valloitti.

Arvaukseni on: toinen maailmansota. Edeltäneiden aikojen keskeiset symbolit eli siis talot joutuivat huonoon huutoon, koska niitä rakentanut maailma oli osoittautunut verenhimoiseksi, mielettömäksi ja täysin edesvastuuttomaksi.

Tukholmaa ei ollut koskaan tuhottu, mitä suomalaiset nyt kävivät tuhat vuotta sitten varkaissa.

Ruotsalaisten käytännöllisyyttä osoittaa, että he tekivät sen itse, eivätkä tarvinneet edes pommeja. Kyllä Sergelin seutu on ahdistava!

Kello kuin kello

Sain tämän Leijonan. Jos tulen sille päälle, voin kuulemma jotain maksaakin, mutta se on sitten kymppejä.

Mitään näin hienoa en ole ennen pitänyt ranteessani. Sekin se vuoden 1961 kuukello, Omega Speedmaster, oli kyllä mestarinäyte, mutta se oli instrumentti. Niin painavakin se oli, että se tuntui enemmän häiriöltä kuin ilolta. Saman näköiset selvästi halvemmat myöhemmät versiot olivat vieneet näyttävyyden.

Leijona ei siis ole kellomerkki. Se on Suomessa hyvin kauan käytetty leima, jota on läiskitty milloin mihinkin. Köyhinä aikoina ja sotavuosina se edusti korkeaa laatua yleisön silmissä, mutta ei aina eikä välttämättä kelloseppien.

Alun perin, vuodesta 1910 kysymyksessä oli Sveitsissä valmistettu kellomerkki, jota tuotiin Suomeen. Vuodesta 1918 veljekset Perkko on käyttänyt merkkiä ostettuaan sen ihan laillisesti, ja se saattaa olla edelleenkin Suomen suosituin.

Mallit vaihtuvat jatkuvasti ja kellot ovat mitä kulloinkin.

Vanha, Perkon aikainen mainoslause väitti, että kun poika kasvaa mieheksi, isä hankkii hänelle oman Leijonan, johon liittyy toivomus, että poika kulkee tiensä, elää elämänsä yhtä täsmällisesti ja hairahtelematta kuin kellokin.

Katsokaa vaikka Suomen Kuvalehdestä.

Olen tietävinäni, että kellot koottiin hyvistä osista, mutta tietenkin hinta ja saatavuus vaikuttivat paljon. Ennen sotia sveitsiläiset Omega ja Zenith eivät olleet osa yleistä tajuntaa.

Luulen että mielikuviin vaikuttivat amerikkalaisten kellot, joita näki siirtolaisten peruna silloin tällöin. Jotkut niistä olivat todella hyviä, kuten Hamiltonin taskukellot.

Tiesin Perkon liikkeen, joka sijaitsi Vuorikadun mäessä, koska äidinisäni ja enoni, jotka olivat myös kelloseppiä, kävivät siellä. Se oli tukkukauppa. Lisäksi isänäitini oli siellä varastoapulaisena ja ennen eläkettään puuron keittäjänä. Mielestäni siellä oli jokin henkilökunnan alennus. Se oli, nykyistä Porthaniaa vastapäätä, salaperäinen aarreaitta.

En tiedä, missä polkupyöräni on nyt. Epäilisin Pohjanmaata, koska en jaksa muistaa nähneeni sitä koulun lopettamisen jälkeen. Mutta itsestään selvästi miehellä oli oltava polkupyörä ja kello, edellinen omalla työllä hankittu ja jälkimmäinen ehkä varakkaan sukulaisen kustantamana. Ja se kello oli Leijona.

Isälleni ilmaantui sitten Omega, joka näytti olevan vähän hankala, koska sen metalliranneke oli joustavaa mallia. Kun löi vasaralla tai kirveellä, metalliranneke venyi senttejä ja pompahti kädessä.

Kovin myöhään sain kuulla, että kun lapsi suorittaa tutkintonsa ja hänestä tulee juristi, tai vaihtoehtoisesti kun hän saa pysyvän valtion viran, äiti ostaa Rolexin. Tulin maininneeksi tästä kerran äidilleni, mutta ei hän tiennyt tai muistanut, mikä on Rolex.

Ihmettelin niitä Amerikassa, kunnes kuulin tarinan. Rolex, joka käsitykseni mukaan ei ole ajannäyttäjänä kummempi kuin Leijona, ellei sitten käytä paineilmaporaa työkalunaan tai harrasta syvyyssukellusta, oli maallisen menestyksen mainos.

Samalla tavoin kuin televisiouutisten kuvaajat, tapaan itsekin zoomata ihmisten kelloihin. Näyttää siltä, että nykyisillä poliitikoilla ja liikkeenjohtajilla tapaa olla jokin yhdentekevä Tag Heuer tai vastaava. Brittiystävälläni, josta tuli lopulta lordi ja ties mitä, oli Timex, ja hän neuvoi minulle kojun, josta niitä saa kymmentä puntaa halvemmalla.

Silloin kerran, kun päädyin Ylähuoneeseen tosituomareiden tapaamiseen, olin vasiten laittanut itselleni Mikki Hiiri -kellon, sen jonka viisareina toimivat Mikin pulleat sormet, niissä selittämättömissä valkoisissa hanskoissa. Se herätti lakilordeissa ihastusta. Luultavasti he kaikki tiesivät, mikä ja millainen on ”Mickey Mouse court”, joka tunnetaan myös nimityksellä ”Kangaroo Court”. Ammattikunnan sisäinen nimitys tarkoittaa tuomioistuimeen sattunutta kokoonpanoa, joka on olosuhteetkin huomioon ottaen harvinaisen heikko. Muistelen W. Douglasin, joka itse oli aidosti hengen jättiläinen, maininneen muistelmissaan virkaveljestään korkeimmassa oikeudessa – häneltä pääsi itku, kun professoritaustainen Frankfurter käytti sellaisia sanoja, joissa oli kolme tai neljäkin tavua. Ei heillä kotona päin ollut sellaisiin totuttu, ja hyvin oli kuitenkin pärjäilty.

On se surullista, ettei ihmisen yhteiskunnallista, siveellistä eikä rahallista arvoa voi enää lukea rintamuksista eikä ranteesta. Liittyisikö tämä valitettava ilmiö eli miesten tumman puvun kaikkivalta, anarkistiseen liikehdintään? Yhteen aikaan oli tapana heitellä pommeja ja salamurhata sopivat näköisiä henkilöitä.

Valtiollisella puolella ensimmäisen maailmansodan tarkka-ampujat lienevät huolehtineet siitä, että kovin erikoisten ja kirkasväristen asusteiden käyttäminen rintamaoloissa loppui.

Kuten jo mainitsen, on tässä tekeillä lähtö Ruotsiin, Paluulippu on ostettuna, mutta tekee hyvää ajatella, että heillä on siellä niitä turvapaikkoja. En kuitenkaan tunne itseäni erikoisen vainotuksi tässä kotimaassani, joten muu maa saanee jäädä T’ang kauden näyttelyn katsomisen varaan. Kotona meillä Helsingissä on Ai Weiwein näyttely, jonka katalogi sai minut hurmioitumaan. Sievästi painettuna ja yksiin kansiin laitettuna tämän mestarin työt ja teot ovat vaikuttavaa lukemista. Haluan kovasti nähdä ne kiinalaiset puuliitokset omin silmin.

Ja mitä sitten vielä lopuksi kelloihin tulee, tämä kuvan Leijona tikittää. Runoilija kysyy: sydämeni, miksi lyöt. Kellolta ei tarvitse kysyä. Se tikittää uutterasti, kun sen vain muistaa vetää joka päivä. En tiedä teistä muista, mutta minulle oikeasti tikittävä kello, ilman äänitehosteita, on hyvin mieluisa menneisyyden ääni. Oli mekaniikan suuri aika, joka tuli ja sitten katosi, kuin henkeä pidätellen.

Juoruja nuorista

Kun satuin muistamaan – jutun kuvassa on isäni ja hänen äitinsä sekä kolme sukulaisnaista, joista yksi käytettiin kolmeen kertaa Gulagissa eli Itä-Siperian vankileirillä ja kaksi kahteen kertaan.

Valokuva on otettu ”suojasään” aikaan eli aika tarkkaan vuonna 1961. Paikka on sama, jossa suvun asumus kerran oli. Lähin rautatiepysäkki on Pargala ja tunnettua paikkoja lähistöllä ovat Levashovo ja Shuvalovo.

Neuvostoaate ei saanut sukuhaaramme keskuudessa varauksetonta kannatusta. Aidot aatteen miehet ja naiset kyllä sanoivat, että vähäpätöiset uhraukset olivat väistämättömiä ihmiskunnan uuden tulevaisuuden aamunkoitossa. Ainakin ne sukulaiset, jotka ajattelivat, että tämä on elämä eikä toista tule, eivät vakuuttuneet perustelusta.

Eräs kirjailija, joka on kotoisin pohjoisesta kaupungista ja kirjoitti Pohjanhovista ja kolttamiehistä, jotka osasivat vaikka sammua viinasta seisaalleen, oli erään ystäväni hommissa siviilipalvelumiehenä. Myös minulla oli näitä pakkosijoitettuja korkeakoululla.

Ystävälläni ja minulla oli sama kokemus: äärettömän ujoja ja äärimmäisen fiksuja poikia, jotka punastuivat, kun heille sanoi huomenta. Tapa oli hankkia paperia ja kynä ja kirjoituskone ja työpiste, jossa asianomainen sai kääntää selkänsä maailmalle. Sitten heistä tuli kuuluisuuksia, täysin ansaitusti.

En ole kysellyt asianomaisilta itseltään. Meille virkamiehille kokemus oli korvaamaton. Hölöteekkarit ja lukion lehtoreiden silmäterät tulivat itse juttusille. Näistä lahjakkuuksista sai vaivihkaa tietoa-

Joku oma luokkatoverini – heitä on upseereina eli nyt eläkkeellä – saattaisi tietää sanoa, milloin asevelvollisten vaatimuksia helpotettiin. En ole kysynyt, koska pelkään Hemingwayn (oikeastaan John Donne, Meditations) varoitusta: älä koskaan kysy, kenelle kellot soivat, sillä ne soivat sinulle.

Alun perin mantteliin käärittiin myös ne nuoret miehet, joilla ei ollut vähimpiäkään edellytyksiä selviytyä joukossa, kaikkein vähiten vieraassa joukossa.

Oman asevelvollisaikanani tunnelmoin miettien, miten hirvittävä kokemus sotaan joutuminen mahtoi olla monille. Kuulemani mukaan se, että pommit alkoivat sitten paukkua ja kiväärit äännellä, oli joillekin suorastaan helpotus. Hyvä kuvaus raskaan haupitsin kranaatista oli ”täysillä jarruttava tavarajuna syöksyy taivaalta”.

Tätä nykyä kuulen usealta taholta, että vähemmän sopivia nuorukaisia lähetetään varuskunnista takaisin kotiin alokasaikana vähästä ja paljon. Politiikka on muuttunut. Koulutetaan niitä, jotka kouliintuvat ja säästetään kulut ja vaiva niistä, jotka eivät opi.

On tuo koko yhteiskunnan kuva, vaikka tiedän itsekin, että hevosmiehiä ei ole enää olemassa.

Aivan hiljan eräs itsekin nuori kouluttaja huokaisi, että joillakin armeijaan astuvilla on nykyisin mukanaan suljettu kirjekuori, jossa lääkäri tai psykiatri tähdentää, ettei viestin tuojaa pidä päästää lähellekään ampuma-aseita, koska sellaisilla hän voisi aiheuttaa vaaraa itselleen ja muille.

On jokseenkin järjetöntä puhua ”nykyajan nuorista”. Jopa menneisyyden naisliike tuntuu tätä nykyä vähän vaikealta käsittää. Ikäluokkien, sukupuolien, kansanryhmien, kansakuntien, kielen puhujien niputtaminen yhteen tuntuu niin kovin mielivaltaiselta. Tuntuma johtuu siitä, ettei tuollainen niputtaminen palvele mitään tarkoitusperää.

Politiikassa kaikkein terävä-älyisimmät henkilöt esittävät kaikkein typerimmät vaatimukset ja niille perustelut, sillä nämä poikkeukselliset lahjakkuudet tapaavat perustaa populistisia puolueita tai liikkeitä. Ajattelen tässä sellaisia henkilöitä kuin Trump, Le Pen, Halla-aho ja tietysti Soini. Menneisyydestä muistan Vennamon, jonka monipuolisuudesta ja nopealiikkeisyydestä pääsin tekemään havaintoja eräiden asioiden yhteydessä. Hänellä oli sydämeenkäyvä tapa esittää peräkkäin kaksi mielipidettä ja sanoa, että edellinen oli tarkoitettu äänestäjillä ja vain jälkimmäinen lakimiehille ja sen sellaisille.

Korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan auttaa usein vakuuttava ulkomuotoa ja römeä puheääni. Niitä asioita miettivät sitten jos jaksavat aivan muut ihmiset.

Mitä taas älymystöön tulee, sen laajuuden tietää jokainen kirjankustantaja ja lehti, joka on yrittänyt kohdistaa markkinointivimman älymystölle, esimerkiksi peitenimellä ”valistunut lukijakunta”.

Yksi Internetin luomista valtavista muutoksista on älymystön nousu. Se alkaa ennen pitkää.

Lähes poikkeuksetta merkittävät uudistukset ja entisistä ”totuuksista” poikkeavat tieteelliset oivallukset joutuvat odottamaan noin 30 vuotta eli sen ajan, jolloin edellisen opin kellokkaat on kätketty multiin. Halukas löytää runsain mitoin esimerkkejä mistä tahansa tieteen historiasta.

Olen näkevinäni, että tuollaista nuorta polvea oikeasti on, ihmisiä jotka aidosti haluavat tietää. Näihin asti koulujen ja yliopistojen keskeinen tehtävä on ollut pitää nuoret poissa muusta pahanteosta. Suomessa on lisäksi karvaita kokemuksia alaikäisistä poliitikoista, jotka henkilöityvät Väyryseen, vaikka oli siinä Miettusen hallituksessa muitakin märkäkorvia ja -hattuja samoin kuin Paasion kakkoshallituksessa pari vuotta aikaisemmin.

Ehkä klassinen keino päästä eroon turhan fiksuista nuorista, nimittäin maailmansota, ei todellakaan ole tällä hetkellä käytettävissä.

Jokainen terveyssisar ja kätilö osaa kertoa, missä iässä nainen on parhaimmillaan osallistuakseen tähän projektiin, jonka nimi on ihmiselämä. Kuka kertoisi tarpeeksi vakuuttavasti ja riittävän monelle, että sama koskee nuoria miehiä. Katsokaa musiikin ja matematiikan odottamattomia suursaavutuksia. Einstein oli 26-vuotias ihmeellisenä vuonna 1905.

Härpäke lakissa

Luin lehdestä että Otavaan siirtynyt Jari Tervo kirjoittaa romaania Inkerin suomalaisista ja heidän katkerista vaiheistaan.

Ilmoitan tässä vaiheessa, että tulen lukemaan ja arvostelemaan tuon romaanin, jahka se on julkaistu. Kuten lukijoista mahtavamuistisimmat tietävät, isoisäni ja koko tarkoin selvitetty sen puolen sukuni oli Inkerinsuomalaisia ja hallussani on valokuvia, karttoja ja jopa 30-luvulla Siperiasta lähetettyjä kirjeitä. Olen itse tavannut kolmasti karkotetun, myös Vorkutassa ja Kolymassa olleen isäni Katri-tädin ja tiedän, mihin kohtaan radan vartta Risto-äijä tipautettiin kuolleena. Ja Haapaluossan lammessa on useampien Kemppisten jäänteet.

Tervo on julkisen roolinsa takana intelligentti henkilö. Toivon että tämä uhkaus kantautuu hänen korviinsa. Sanon vain hyvin yleisluontoisesti, että julkaistut tiedot Inkerinmaalta 1918-1922 ovat enimmäkseen vääriä. Se oli se aika sellaista. Tietääkseni isoisäni ja Olavi Paavolaisen isä harjoittivat ainakin jossain määrin ihmiskauppaa, vaikka edellinen oli rajavartioston palveluksessa ja jälkimmäinen valtion virkamies. Rajakomendanttina oli Kai Donner ja lähimmän sotaväen osaston komentaja oli Erik Heinrichs. Rajarähinöintiä joihin Kemppisen Jussi osallistui, veti Paavo Talvela. Kukaan mainituista ei tuntenut myöhemmin tarvetta palata tapahtumien yksityiskohtiin.

Tyhmät kysymykset myyvät julkaisua. Verkossa tätä ei ole vielä opittu.

Kirjastot (kysy.fi) pitävät yllä tällaista ”kysy mitä vain” palvelua. Alkuperäinen tarkoitus on saada satunnainen lukija tuntemaan itsensä fiksummaksi kuin onkaan ja tyhmyyksissään ostamaan julkaisun. Pahimmillaan kysymys on, kuten eilen verkosta totesin, tyyppiä ”Aion muuttaa Helsinkiin. Mistä siellä saisi asunnon?” Kysymys on siis nimettömänä esitetty ja vastaajana kaupunginkirjasto.

”Mikä härpäke Aku Ankan lakissa on?” oli toinen kysymys, ja siihen vastattiinkin. Selitin usein kulttuurihistorian luennoillani, miksi Aku Ankalla on merimiespuku, vaikka hän on aikuinen ja asuu sisämaassa.

Vasta tätä kirjoittaessani käsitän kauhukseni, että monien vaivojeni ja luonnevikojeni tausta olikin selvitettävissä. Minulla oli pienenä merimiespuku! Itse asiassa niitä oli kaksikin ja jälkimmäisessä oli pitkät housut! Tämä tarkoittaa että vanhempani ja isovanhempani elivät yli äyräittensä. Nuo vetimet kuuluivat herraspojille ennen sotia. Kun synnyin, en ollut herraspoika ja sota oli käynnissä Lapissa ja Ardenneilla. (Ardennien vastaisku aloitettiin syntymäni päivänä, mutta siitäkös meillä päin olisi välitetty.)

Toisin sanoen tämä ”luulee liikoja itsestään”, suomalais-skandinaavinen kuolemansynti, myös Janten lakina tunnettu, on tuota perua. Merimieslakkia ei kuitenkaan ollut eikä niin ollen härpäkettä liioin.

Pyydän anteeksi. Ellei minusta kuulu mitään eikä blogi ilmesty, syy on se, että olen käynyt takapihalla hiukan ampumassa itseni. Tosin pistooli on pankin tallelokerossa…

Mutta kysymyksissä on puolensa. Olen kovasti miettinyt, miksi tosiaan sarjakuvissa poliisiaseman oven pielessä ulkoseinässä on pallon muotoiset valaisimet, yksi kummallakin puolella. Sen olisin tiennyt, mitä tarkoittaa kolme isoa palloa – panttilainakonttori. Ehkä sekin pitäisi selittää. Onko lukija tullut asioineeksi? Helsingin Pantti – ja elämä hymyilee. Firman logossa muuten on ne kolme palloa.

Aion käydä kohta Ruotsissa, aivan kuin Paasikivi, kirjoja ostamassa. Minua madame Kollontay ei odota Saltsjöbadenin hotellissa, jonka rakensivat Wallenbergit enkä usko, että joudun keskustelemaan sodan aloittamisesta tai lopettamista, vaikka asia sinänsä ei ole ajankohtaisuutta vailla.

Silti olen katsellut, mitä voisi viedä kaniin. Verkkosivujen mukaan kultakuorisesta Omegasta saisi ne puuttuvat sata euroa, mutta kun ei minulla ole kultakuorista Omegaa. Yksi Zenith-taskukello olisi, mutta se ei ole kultakuoriainen eikä se ole tiettävästi käynyt neljäänkymmeneen vuoteen. Olisiko russakka takertunut liipotinjouseen?

Tutuin tyhmä kysymys oli Tekniikan Maailmassa muistamani mukaan joitakin vuosikymmeniä jokaisessa lehden numerossa esiintynyt ”Saako mopoa virittää”.

Tämän kirjoituksen kuva viittaa kysymykseen, joka ei ole niin tyhmä. Paljonko on kaikkien tuntema paperikoko A 4 millimetreissä? Entä mm. kirjoissa ja korteissa käytetty B 4. Ja kuinkas kirjekuorista tutut C-koot?

Google ”paperikoot” on se hakusana. Standardi on ISO 216. Entä paperikoot ”letter” ja ”legal” joita monet tulostimet tarjoavat? Kysykää vaikka Donald Trumpilta tai hänen kaksoisveljekseen osoittautuneelta David Cameronilta. Englantia puhuva maailma ei tarvitse ulkomailta muuta kuin ostajia, mielellään hiukan hupsuja, jotka eivät osaa pitää rahoistaan kiinni.

Etsimällä löytää selityksen ja matemaattisen kaavan, josta käy ilmi, miksi nuo millimetrikoot ovat kaltaisiaan. Miksi ei 10 x 15 niin kuin valokuvissa? Vaikka ei tuo valokuvien 3 : 2 ole todellisuudessa itsestään selvä. Vanha kinofilmin koko on 4 : 3 eli 24 x 36 mm.

Siitä olen kyllä samaa mieltä kuin taiteilijat, että neliö on yksitoikkoisen näköinen, eli vanha 6 x 6 ei houkuttele.

Kenenkään kunniallisen ihmisen ei tarvitse tietää, paljonko paperi painaa. Sekin on ammattilasten asia, minkä väristä paperi on. Painopaperista puhuttaessa ”valkoinen” on riittämätön vastaus.

Kysymys (kysy.fi): mitä tehdään, kun suomalaiset auton rekisterinumerot loppuvat. Pianko pitää ottaa käyttöön neljä kirjainta tai numeroa?

Vastaus: autoja ja perävaunuja on rekisterissä noin 4,5 miljoonaa. Yhdistelmiä, joissa on kaksi tai kolme kirjainta ja yksi, kaksi tai kolme numeroa on laskennallisesti hiukan yli 25 miljoonaa.

Kysymyksiä Karhupuistosta

Mistä johtuvat kirjailijoiden ja taitelijoiden kasautumat? Luultavasti maaperästä erittyy jotain mielen lannoitetta. Tämä viittaisi fosforiin ja typpeen, unohtamatta kaliumia.

Kallion Karhupuiston ja siis kirjaston ja koulun tuntumassa kulkivat keskenkasvuisina omasta sukupolvestani tulevat kirjailijat Alpo Ruuth ja Pentti Saaritsa, Hannu Mäkelä ja Pirkko Saisio, Raimo Hartzell ja monta muuta. Yksi noista muista ei ole kirjailija, mutta ei lainkaan tuntematon nimi, Tarja Halonen.

Jokaisella on kertomuksensa, miten he sinne päätyivät, eikä yksikään vastaa kysymykseen.

Tutkin kallioperäkarttaa (kuva). Tunnen itsekin oloni juhlalliseksi. Istun tässä peruskallion päällä ja näen silmäkulmastani kiven karhean selän. Kyllä syy kirjallisuuden kukoistukseen on tektoniikka eli mannerlaattojen liikehtiminen, se joka ryskytti kivimassoja täällä taannoin. Kalliossa näkee kohdittain kaikesta asfaltista huolimatta, mitä on oikein tapahtunut. Muistan ihan hyvin, miltä Kaupunginteatterin kohdalla näytti, kun se oli Hampparinrantaa. Kallion kirkko, monien silmissä valkoisen vallan vartiomies, kasvaa kuitenkin kalliosta. Mistä lienee seinien harmaa kivi; alla ja ympärillä on samaa kiveä.

Kymmenen vuotta mainittuja aikaisemmin, 30-luvun alussa syntyneitä, oli Kalliossa jopa samalla koululuokalla Seppo Nummi, Paavo Haavikko, Ritva Valkama ja Anu Kaipainen. Kuten luokkatoverit yleensäkin, he suhtautuivat toisiinsa vähän vältellen.

Vielä vanhemmissa on oudon paljon näyttelijöitä. Myös Tauno Palo, silloin Brännäs, aloitti Sörnäisten Työväen Näyttämöllä. Paikka oli Suruttomain huvilan seutu siinä kallioilla lähellä Hämeentietä ja Kurvia. ”Suruton” saattoi olla haukkumanimi. Villa Kallio oli huvila, kukaties hieman parempien ihmisten asuinpaikka.

Verkon kyselysivulla viitataan uskonnolliseen kielenkäyttöön, jossa suruttomuus on uskossa olemisen vastakohta. Tuo vastaus voi olla vääräkin. ”Sans souci” eli suruton oli hyvin suosittu huvilan nimi siitä alkaen kuin Fredrik Suuri otti tuon nimen käyttöön. Savonlinnassakin on.

Seudulla oli Yhteiskunnallinen korkeakoulu, jonka Franzenia vihittiin käyttöön jo 1935. Sieltä käsin toimi aikansa suomalainen sosiologia, ja sotien jälkeen Allardtin – Littusen versio siitä muutti maata ja ajattelutapaa rajusti ja pysyvästi. Innoitus ei tullut Saksasta, vaan USA:sta. Suomessa aineen professorina toiminut Veli Verkko ei innostanut uusista suuntauksista ja vaikka hän työskenteli rikostilastojen parissa, väitetään ettei hän tilastotieteestä ymmärtänyt kissan hännän vertaa.

Korkeakoulussa, josta siis tuli aikanaan Tampereen yliopisto, vaikutti merkillinen mies, Yrjö Ruutu, joka oli julkisuudessakin milloin demari, milloin natsi, milloin SKDL:n mies.

Toinen Ruutu, Martti, oli Kallion yhteiskoulun lehtori ja aatehistoriasta väitellyt tohtori, jolla oli merkittäviä ansioita kasvatustieteessä. Sukunimen takana on Ruuth, todella pitkään virkamiehinä ja teollisuudessa toiminut suku.

Rehtorin virassa oli kauan myös Jalmari Jaakkola, jonka opit ja opetukset Suomen kansan ihmeellisistä vaiheista eivät pidä yhtä nykyisten kanssa. Ja melkein yhden miehen taistelun tuloksena syntyi nykyinen ilmaisutaidon lukio, josta tulee jatkuvasti hyvää väkeä.

Kalliossa olivat Nummet, lähetyssaarnaajapariskunta, joka toimi Kiinassa ja toi Kallioon lahjakkaat lapsensa. Seppo Nummi toi sävellyksillään ja kai muutenkin ensimmäisenä Suomeen tiedon Kiinan taiteen ja runouden korkeasta tasosta. Japanin runoutta oli saatu suomeksi 1951 sellaista Martta Keravuoren ansiosta. Luulen että Haavikon runoon 1950-luvulla sukeltava Li Po ei tullut vain Nummen perheen kautta; tuossa vaiheessa Tuomas Anhava tunsi hyvin Arthur Waleyn englanninnokset.

Ja sitten olivat, toisella puolen Helsinginkatua, Kalliolan vetäjä Sigfried Sirenius ja hänen oppilaansa ja seuraajansa Topi Tarkka, jonka pojista Pekka ja Jukka ovat sangen tunnettuja henkilöitä.

Se oli pappi Sirenius, jonka muistelmateoksen nimi tarttui teekkarihuumoriin, ”Ihmisiä joilta sain”. Menneen Suomen mielen hyvin keskeistä rakennusainetta olivat kuitenkin syvälliset kirjalliset pohdinnat, joihin osallistuivat vakavasti sairas Rolf Arnkil, Sirenius ja luonnontieteen mies Pentti Eskola, ”Perimmäisten kysymysten ääressä”. Se oli samaa aikaa, jolloin Voitto Viro esitti lauttasaarelaisen versio uskonopista monissa kirjoissaan – modernia, sujuvaa, pintapuolista ja lapsellista.

Kalliola muuten liittyy vahvimmin sosiaaliseen työhön. Alkoholistien myllyhoito on sieltä lähtöisin.

Sörnäisten NMKY ja veljekset Karilas olivat hetkin keskeisiä vaikuttajia. ”Kristika” oli suuri järjestö eikä edes varaton. Olen istunut oikeustieteellisen massaluennolla Vuorikadulla. Luennoitsija oli järjestön miehiä.

Kallion oppineen säädyn suuri nimi on tietenkin Heikki Waris, työläisyhdyskunnasta väitellyt tutkija.

Teos on ehkä Suomessa yhteiskuntatieteiden alalla 1900-luvun kaikkein tunnetuin, vähän niin kuin Pekka Kuusen pääteos. Sosiaalipolitiikan komeasta joukosta Jorma Sipilällä muuten ei liene siteitä Kallioon eikä työläisyyteen – äiti oli Helvi Sipilä, ensimmäinen kansainvälisen politiikan nainen maassamme ja tunnettu asianajaja, ja isä vuorineuvos.

Unohdettu uranuurtaja oli suomalaisen sosiaalipolitiikan tutkijoiden ensimmäinen suuri nimi, Eino Kuusi. Luonteenomaisesti tämäkin Granfelt eli siis aatelismies oli raittiusliikkeen ykkösnimi. Hän toi Suomeen Virosta huomaamansa laulujuhlat, joista ensimmäiset pidettiin Jyväskylässä. Ympyrä sulkeutuu. Edellä mainittu Seppo Nummi oli  Jyväskylän kesän suuri nimi ennen kuin kehitti Helsingin Juhlaviikot.

Bertan porsta

Muistelmakirjailija, varmaan Halsti, kertoo pysähtyneensä kasarmin käytävällä kuuntelemaan, että luokkahuoneessa puhuttiin rumia. Kohta hän joutui näkemään ja myöntämään, että oppilaiden mielenkiinnon herättäminen on osa opetustapahtumaa.

Siihen aikaan, melkein sata vuotta sitten, asevelvollisten joukossa oli enemmänkin luku- ja kirjoitustaidottomia. Näitä opetettiin mokkereille ja nyt luokassa luettiin yhteen ääneen taululta ”Bertta porstaa persettä”.

Siinä tuli samalla tämä hankalaksi tiedetty herrasväen ero peen ja peen välillä. Siinä sivussa saatiin tietää, mihin ähvä kuuluu ja mihin ei.

Otettuaan ilmoituksen vastaan kertoja katseli innostuneita ilmeitä, käsitti kupletin ja sanoi että jatkakaa. Ja miehet jatkoivat ja ennen pitkää kysymyksessä olleet peemiehet oppivat tulkitsemaan jopa taulut, joissa luki esimerkiksi ”miinoja”. Ehkä mieleen oli oppitunnilla palautettu joku mukava Miina.

Eilen kokeilin kunnan vettä ulkoisesti (utvärtes) ja upiuutta juuriharjaa eli porstaa. Molemmat toimivat mainiosti ja sauna oli hyvä, kuten aina. Siinä on oikein sähkökiuas. Kokeilin meneekö vesi silmiin suihkussa. Menee kyllä mutta ei pahemmin kirvele. Astianpesukoneeseen pitää hankkia suolaa. Nyt tiskeissä oli kalkkijäämiä, mikä on uutta.

Aikaisemmin päivällä silmälääkäri oli kehunut itseluottamustani, kun laskettelin valotaululta kirjaimia kuin entisen ajan alokkaat. Ymmärsin yskän eli näkemäni kirjaimet olivat vähän sinne päin. Tulos ei kuitenkaan ollut huono. Liikenteessä näen rekan jo kaukaa, ainakin jos siinä on täysperävaunu.

Silmälääkärien hylkäämät entiset e-kirjaimet ja sen näköiset kuviot, joissa oli sakarat milloin mihinkin suuntaan, ovat ajalta, jolloin tutkittavan lukutaidosta ei ollut takeita. Nuo eet ja muut voi näyttää sormilla.

Pitää muistaa kysyä tutuilta alan ihmisiltä. Väitetään että nämä kirjainmuodot, joita tekin nyt tässä luette, ovat kehittyneet keskenään mahdollisimman erilaisiksi.

Pidän enemmän fraktuuran eri versioista ja etenkin karolingisesta minuskulista. Jos sen yhteydessä käytetään ligatuureja eli eräät tavallisimmat merkit on korvattu lyhennemerkeillä.

Olisiko aika opetella heprean ja arabian kirjaimet? Ja se itäisten maiden kirjoitus, joka vaikuttaa pyykkinuoralle ripustettuja ahkerasti käytettyjä vauvanvaippoja tai jalkarättejä.

En viitsinyt koskaan ruveta väittämään vastaan, kun Heikinheimo kehui harrastavansa sanskriittia. Alkuun pääseminen on tiettävästi niin työlästä, että sitä kieltä ei aloita opiskelemalla kielioppia.

Omia kiinan kielen harjoituksiani edistää suuresti verkkoaineiston ohella Suomi – Kiina sanakirja (Arthouse), jonka turvin voi haeskella perusmerkityksiä. Kai se on käytännön ratkaisu ja kustannuskysymys, että aksenttimerkit puuttuvat. Kiinassa sanan merkitys ja sanaluokka näkyvät siitä, onko pinyin-tekstissä kirjaimen päällä prikku vasemmalle tai oikealle, kaari tai viiva. Verkon sanakirjat, esimerkiksi hakukone Yablan tarjoama, toimivat hyvin ja näyttävät tämän.

Kerran maailmassa mattojen peseminen oli tavallinen kesäkauden työ ja Helsingin rannoilla oli matonpesulaitureita. Isäni oli erikoisen halukas tuohonkin työhön. Välineiksi tarvittiin mäntysuopaa, ennen palasena ja myöhemmin liuoksena, ja juuriharja, jollaisia Helsingissä myytiin sokeain myymälässä Annankadulla.

Pysähdyin muistelemaan ja miettimään, milloin hammasharja keksittiin. Muistan että vanhemmillani oli puiset, jostain kankeista karvoista kootut harjat, mutta niinpä heille oli vanhoina statussymboli, omat hampaat suussa.

Miehen syntymäajan pystyy haarukoimaan hampaista kuin hevosen, mutta toisella tavalla. Muistan nuorimmasta veljestäni, milloin hampaitten oikominen alkoi. Minulla ja ikäisilläni on hampaat suussa kuin huolimattoman hellapuut. Noin 1950 syntyneillä on tasainen hammasrivi.

Vaikka sokeri oli kortilla, ikäisissäni monet koulutiensä kansakouluun lopettaneet saivat tekohampaat rippilahjaksi 15-vuotiaina. Armeijassa ruokalassa oli ”pehmeän leivän pöydät”, joihin pääsi syömään, ellei ollut omia hampaita. Olisiko kokelaille tarjoiltu muuta kuin näkkileipää, siitä en ole varma.

Mutta Bertan muistoksi ja kunniaksi – tiskiharja oli hieno keksintö. Kun tätini tuli au pair -töistä Englannista 1951, hän kertoi kuohuttavia tarinoita tiskiräteistä ja astioitten huljuttamisesta haaleassa vedessä, johon oli ehkä vuoltu vähän saippuaa.

Jossain murrosiän vaiheessa tiskaaminen tuntui aivan kauhealta. Tuo tunne kuuluu tiettävästi murrosikään: kädet haisevat.

Sitten sekin muuttui niin kuin melkein kaikki maailmassa. Kun ei vesiä tarvitse edes keittää, käsin tiskaaminen on yhtä juhlaa. Ympäristötietoisuuden ensimmäinen aalto (Hiljainen kevät) yhdistyi jotenkin käsitykseen, että tiskaajan näkökulmasta luontoa oli turmelemassa amerikkalainen kapitalismi eli tässä tapauksessa Unilever, kuten arvelimme, todellisuudessa Procter & Gamble.

Pyykkiaineissa Saksan kemian teollisuuden etevyyden tunnus Persil ei koskaan tullut sananparraksi. Sitä vastoin Valo-pesupulveri on suomalaisen mainonnan suursaavutuksia. Jopa elokuvaa näytettiin. Yksi keskeinen viesti oli lipeäkivestä luopuminen. Kuinka moni mahtaa enää tuntea edes sanan? Lipeäkiveä säilytettiin alakaapissa, ja sitä ei saanut missään tapauksessa panna suuhunsa. Oikeasti. Tapaturmia sattui.

Ikääntyminen tuntuu sitten siinä, että tiskaaja oppii naisväen tavoin käyttämään ilmenneestä syystä käsivoiteita. Paljon se ei auta. Tässä alkaa koko mies olla kuin pyykkärin sormi.

Vanha vanha talo

Maalla oli ja ehkä on tavallista, että ihminen elää koko pitkän ikänsä samassa talossa, johon hän syntyi. Kaupungissa lienee jokin määrä kivitalohuoneistoja, jotka ovat kulkeneet suvussa perintönä. Muistelen vierailleeni sellaisissa.

Tämän talon tonttia hankittaessa ja paikkaa suunniteltaessa olin kovastikin mukana. Erilaisista täysin hyväksyttävistä syistä kukaan siitä porukasta, joka juoksenteli perustamisasioissa sinne tänne, ei ole tällä seudulla nyt, mutta kaksi käytännössä samaan aikaan muuttanutta perhettä on.

Siis noin 43 vuotta pääkaupunkiseudulla samojen seinien sisällä. Halusin selvitellä tunteitani, koska eilen oli kummallinen päivä. Raanasta tulee kunnan vettä. Tuleeko meistä nyt sosialidemokraatteja? Eräät tuttavat tietävät, että kunta myrkyttää veden ja valtio lähettää säteilyä.

Ei tullut otetuksi pulloon porakaivon vettä. Makustellen sanoisin, että kivennäispitoisuudessa on jokin ero ja että kunnan vesi maistuu hiukan järveltä. Vedenottamo onki Meikolla, joka on merkittävä ja hieno paikka.

Elämän korkeita hetkiä ovat ne, jolloin huomaa, ettei kuule jotain, tai mitään. Kaivopumpun sydäntä kääntävä vinkuminen on poissa!

Ajattelin maalata pumppukojun ovelle kyltin ”Bad Jorvas – nauttikaa vesiämme” ja alle ”vaarallista nautittavaksi – farligt att förtäras”.

Olen jokseenkin varma, että spriipulloissa luki ”ulkoisesti” ”utvärtes”. Hammaslääkäreillä oli kaapit täynnä pirtua ainakin Alkon lakon aikana vappuna joitakin vuosikymmeniä sitten eli vuonna 1985. Hyväntahtoinen eläinlääkäri saattoi antaa reseptin ja kai fortiksella myös siveltiin ja hiveltiin paiseita ja ajoksia.

Tiedämme kirjallisuudesta, että niinkin lähellä kuin Kauniaisissa (Grankulla) ja etenkin Iisalmen seudulla Runni-nimisellä paikkakunnalla käytiin ”nauttimassa vesiä”, joilla arveltiin olevan edullinen vaikutus terveyteen. Ainakin paremmat ihmiset kerääntyivät sellaisiin paikkoihin puhumaan ikäviä asioita toisista paremmista ihmisistä. Jos taas kysytte, missä oli Kaivopuiston kaivo, voin näyttää sen kartalta. Kaivohuone oli näitä paikkoja aikojen alussa.

Vesien tehoon liittyi paha maku. Jotkut terveysvedet sisälsivät rikkiä ja maku oli sen mukainen.

Eräs tietämäni henkilö kuuli Kiilopäällä silloin vapunaattona -85, että Muorravaarakan tuvan varauspuolella oli tavattu korkkaamaton viinapullo. Kuulija kirosi miehekkäästi koltan sekaisella saamen kielellä ”bjargalak”, ja kohta Skiidu kävi. Vielä samana iltana sankari heilui maisemissa juovusten käsissä.

En kuule pumpun ääntä ja yöni makaan rauhassa, kun pannuhuoneen paineita ei tarvitse pitää silmällä yösydännä.

Puolen vuorokauden muistelemisen jälkeenkään en millään muista, mihin vuodenaikaan, miten ja millaisella autolla muutimme tänne Kalliosta. Ainakaan se ei ollut niitä Viktor Ekin muuttoja, joissa kuljetetaan tuhkatkin tuhkakupissa. Ei meillä ollut sellaiseen varaa.

Kun yritän muistaa, mieleeni tulee vain lapsen kipparilakki. Tuollainen muistikuva on tavallisesti peräisin valokuvasta mutta tässä tapauksessa ilmeisesti ei. Muuraman punainen kerrossänky oli jo vanhassa paikassa. Työmaan vuoksi oli pidetty niin paljon kokouksia, että lapset tunsivat uudet naapurinsa. Esileikkikouluun he menivät omin neuvoin metsän läpi. Se oli ruotsinkielinen laitos, jota veti tant Ingeborg. Suomenkielistä ei ollut. Kauppias (Bruno) kuuluu olevan hengissä. Hänen suomen kielensä ei ollut kehuttavaa. Koska hän toi kuitenkin ostokset pihaan tai portaalle, oli perusteltua kerrata siirtomaa- ja sekatavaran ruotsinkieliset nimet, jotta sai mitä halusi. Sipuli on esimerkiksi lök ja sipulimakkara on lökkorv.

On se sääli etteivät nämä puiset, modulirakenteiset talot oikein tulleet muotiin. Rakennuksen pitkän iän salaisuus on muunneltavuus. Kaikkia väliseiniä on siirrelty ja yksi uusi uloke on tehty, tämä huone jossa kirjoitan. Katto on tehty myöhemmin. Bungalowin rakennevika oli tasakattoisuus, joka ei käytännössä toimi näillä rajoilla.

Ulkoseinät ovat niin ohuet, että rakennusalan ihmisten mukaan rakennuksista olisi ollut tuskin suojaa pakkasella. Se ennustus osoittautui vääräksi. Hyvin tarkenee eivätkä paikat liioin homehdu.

Yksi tämän talotyypin leviämistä jarruttanut tekijä saattoi olla pystytystyön tarkkuus. Toleranssit ovat niin pieniä, että normaali timpurin pinna ei sellaista kestä.

Voisi kysyä Mankkaalta ja Heikkilästä, jossa on samoja, saman ikäisiä taloja, kuinka siellä on pärjätty. Firmakin kuuluu olevan olemassa.

”Aikamoisia kanakoppeja”, sanoi täällä käynyt kunnanjohtaja, ei nykyinen eikä edes edellinen.

Sanoin että perusratkaisun ja mm. ikkunajaon takana oli Bauhaus, etenkin Mies van der Rohe ja Walter Gropius ja että myös Le Corbusier oli käynyt kuumana.

”En ole koskaan kuullutkaan”, sanoi kunnanjohtaja, ja meni.

Perinne kuuluu jatkuvan ja voimistuvan paikkakunnalla. Tietämättömyydestä, jonka on vaivalla hankkinut, on toki pidettävä kiinni.

Edeltä ilmenevissä olosuhteissa lukija hyväksynee, että skoolaamme kaivovedellä ja vain vertauskuvallisesti.

Käteni ei tärise, koska moreeni ja savi ovat nyt näkyvissä ilman tavanomaista vehreyttä.

Kuva on, kuten kotiseuturakas lukija heti huomaa, Jorvaksen Shelliltä. Miten sinne ajetaan, se onkin eri juttu.

Rudolf Koivu

Serkkuni Timo laittoi yllättävän tiedon. Sadunkuvittaja Rudolf Koivu on ollut nyt kauan muillekin kova nimi. Luin pikkulapsena melkein risaksi sen vihreäkantisen kirjan ”Sadunkuvittaja Rudolf Koivu” (1947). Asia tuli uudelleen ajankohtaiseksi, kun ilmestyi ”Rudolf Koivun satukirja” (toim. Marja Kemppinen, 1976).

Siten tiedän, että Koivun alkuperäismaalauksia oli Otavan ohella muiden kustantajien arkistoissa sikin sokin. Kustantajat pitivät niitä ominaan. Koivulle ei annettu arvoa. Muistelmakirjallisuudesta kävi ilmi, että hän oli hiljainen viiksiniekka, joka istuskeli itsenäisyyden ajan alussa Hattupäiden kahvilassa ja Brondalla. Kustantajien kannalta oli ilahduttavaa, että tämä Pietarissa 1890 syntynyt ja sotien jälkeen kuollut taiteilija oli vallan vailla sukua. Tekijänpalkkioita ei siis tarvinnut maksaa. Vertauskohta, myös tusinataiteilijaksi arvioitu Martta Wendelin, sen sijaa asui Helsingin lähellä ja piti tiukasti kiinni oikeuksistaan ja alkuperäiskappaleista.

Koivu siis ilmaantui Venäjän sekasorrosta, piirisi lyijykynän nysällä ja maalasi kulutytön neljän tai kuuden napin vesiväreillä, ja kuoli vähin äänin.

Ja nyt faktori-serkkuni lähetti jopa linkin sukututkijan tekemään selvitykseen. Koivu oli syntyisin Kiikasta, Koivulan kylästä, ja siellä on kartan mukaan jopa Rudolf Koivun tie. Taustalla on talollissuku, mutta Rudolfin isä ja Pietarissa syntynyt äiti (arvattavasti palvelijatar) kuolivat varhain keuhkotautiin.

Olen siellä täällä väittänyt tietäväni Koivusta. Olen väittänyt väärin.

Saman suuntainen, tätä vakavampi epäily tuli mieleen, kun luin yhteenvedot Sandra Hagmanin uudesta väitöskirjasta, joka koskee homoseksuaalisuutta ja siihen suhtautumista Suomessa itsenäisyyden aikaan.

Heteroseksuaalisuus oli kovasti muotia nuoruudessani. Olen aika varma, että ehkäisy ja poikkeuksellinen sukupuolitautien poissaolo selittävät 1960-luvun radikaalit liikkeet ja1970 luvun radikalismin.

Ehdottaisin että tulevat väitöskirjan tekijät ottaisivat yhteyttä vielä liikenteessä oleviin suurten ikäluokkien edustajiin. Sitä mahdollisuutta ei voi sulkea pois, että joku kertoisi sellaistakin muistamaansa, joka pitää paikkansa.

Itse muistan varmasti, että tiedettyjä homoseksuaaleja eli siis lapsettomia, yksinäisen oloisia poikamiehiä, jotka olivat olevinaan jonkinlaisia taiteilijoita tai valokuvaajia, halveksittiin ja sorrettiin, sikäli kuin johdonmukainen vähättely ei riittänyt. Osaisin mainita lumeavioliittoja, mutta en kerro nimiä, koska kysymyksessä ovat joko luottamukselliset tiedot tai kuulopuheet.

En tiedä asiasta kovinkaan paljon, mutta H.C. Andersen kuoli poikamiehenä ja hänen yrityksensä lähestyä nuoria naishenkilöitä olivat kömpelöitä ja ponnettomia. Vanhan ja kuuluisan lasten- ja nuortenkirjallisuuden piirre, jota ei ole kai koskaan oikein käsitelty, on suurten nimien sangen laimea suhtautuminen aikuisiin vastakkaisen sukupolven edustajiin.

Siitäkin saa hakea mainintoja, että Suomessa esimerkiksi Fredrik Cygnaeus viihtyi erinomaisesti lahjakkaiden nuorukaisten seurassa. Aleksis Kivi oli heistä yksi. Topeliuksesta ei ole tiedossani uskottavaa elämäkertaa (sukulaismies Paul Nybergin kirjoittamaa ja Vaseniuksen hyvin vanhaa teosta lukuun ottamatta).

Väitöskirjan tekijä Hagman sanoo säpsähdyttävästi, että Suomessa homoseksuaalien kohtelu koveni Natsi-Saksan oppien vaikutuksesta ja oli kovimmillaan 1950-luvulla.

Natsien ja heidän oppiensa vaikutus Suomessa on nyt mielenkiinnon kohteena. Perinteinen selitys, että meillä ihailtiin Saksaa, ei natseja, on osoittautumassa riittämättömäksi.

Homoseksuaalisuus oli natsioppien mukaan sairaus ja lisäksi tarttuva. Rikos se oli selvästi. Sukupuolisesti poikkeavat olivat aivan ensimmäisinä vainon kohteina ja heidät pyrittiin tunnistamaan. En tiedä muuta arvioita tuhoamisleireillä menehtyneistä kuin ”kaikki’”. Suomessa ei virallisen tiedon mukaan esiintynyt oirettakaan miesten välisistä oudostuttava läheisistä suhteista 1939 – 1944, jolloin sadat tuhannet miehet viettivät kaiken aikansa yhdessä ja osa naisista oli muurautunut hyvin jyrkästi kauas kaikista satunnaissuhteista.

Tarvinneeko sanoa, ettei tuo virallinen tieto vaikuta erikoisen uskottavalta.

Arvo Ylpön elämä ja teot kiinnostavat. Kollegojen välittämän tiedon mukaan hän oli pieni mutta ponteva ja aivan hurja naistenmies. Sen olen kuullut usein, että aikakauden rakastamilla päivälliskutsuilla hänet sijoitettiin mielellään pöytään niin että daami pystyi hallitsemaan tilanteen ja merkkihenkilön kädet pysyivät pöydällä sukeltamatta hameisiin.

Ylppö, lasten ja äitien suuri hyväntekijä, oli saanut oppinsa Saksassa ja kuului siihen lääkärien ydinjoukkoon, jolla oli läheiset henkilökohtaiset suhteet Saksan ja Ruotsi ”rotuhygieniaa” edistäneisiin kollegoihin.

Olin siis mukana, kun Suomen viimeistä homoseksuaalisuutta kokevaa rikosjuttua käsiteltiin Espoon käräjillä 1970. Auskultantti – hupsu – oli tuomitsemassa, koska syytetyt myönsivät tekonsa ja sanoivat olleensa aina sellaisia ja yrittäneensä välttää pahennusta.

Meitä oli muutama nuori jätkä, jotka täysin anteeksiantamattomasti painostimme kollegamme lykkäämään jutun keinotekoisesti. Kriminalisoinnin kumoava laki oli tulossa voimaan muutaman kuukauden kuluttua, mutta virkaintoinen käräjien istuja ei aikonut antaa tuon tiedon vaikuttaa ratkaisuunsa.

Yksi syy laamanni Helmisen ihailuuni on se, että hän täysin etiketin vastaisesti ”ajatteli ääneen”, että tunnustuksesta huolimatta lykkäys ”lausunnon antamista varten”.

Tuohon aikaan paikkakunnalla oli tarmokas poliisi, joka vietti iltojaan roikkumalla kynsistään ikkunalaudasta ja tekemällä havaintoja. Hän esiintyi jutussa todistajana ja kertoi kiihkeästi huomioistaan luonnonvastaisesta käyttäytymisestä.