Ruohti

Ruotsista ja sen pääkaupungista minulla on paljon ikäviä muistoja. Eilen en osannut olla varma, milloin olin ollut siellä viimeksi, kaupungissa, jalkojeni päällä. Kai siitä todella on kymmenen vuotta.

Kaupunki tuntui eilen vähän vieraalta ja vastenmielisen vauraalta. Asiat on äkkivaikutelmani mukaan hoidettu keskimäärin hyvin. Arlandan junayhteys on loistava – 20 minuuttia.

Den gyldene freden vanhassa kaupungissa tarjosi hyvin kohtuulliseen hintaan päivän lounaana Zornn lihapullia muusilla ja puolukoilla.

Ruotsikiihkoilijoita en nähnyt, mutta suosittelisin paikkaa rotu- ja kansallismielisille. Pöydissä istuu ihmisiä, jotka edustavat kaikin puolin Upsalan ihanteita etenkin taannoin käytetyin käsittein ”rotuominaisuksiltaan”.

Kaipailin kaduilla niitä maahanmuuttajia ja päättelin, että syystä tai toisesta he eivät tosiaan harrasta kaupungin keskustaa. Näin on tapana tähdentää nyt kuuluisassa Skandinavian rikoskuvitelmien perinteessä. (En onnistu innostumaan näistä Keplereistä ja Lapiduksista toisin kuin vähän vanhemmista ja myös Stieg Larsonista, jonka tekstin kaoottisuus ei peitä mestarikertojan lahjaa.)

Tuossa ravintolassa oli taas seinille kehystetty ja muistoihin liitetty joukko nimiä, jotka sattuva olemaan minulle läheisiä – Bellman, jolla lienee ollut usein porttikielto, vaikka oli naapurikorttelin poikia, ja hänen esittäjänsä Vreswijk ja Fred Åkerström, Evert Taube. Paikassa kokoontuu viikoittain Ruotsin Akatemia, jonka sihteerinä on siis nyt historiaykkönen Peter Englund (Pultava jne.). Ryyppymiehistä vaikuttavia oli kanta-asiakas Jussi Björling, jonka äänessä on ruotsiromantiikkaa kaikille.

Ero Suomeen on muun muassa se, että nykyisessä paikassaan ravintola on toiminut vuodesta 1722 ja lähistöllä 1500-luvulta. Taidemaalari Zorn pelasti yrityksen konkurssilta sata vuotta sitten ja sai tuon oman lihapulla-annoksensa eli kuolemattomuuden.

Katselin kummissani paikkoja, jotka ovat tuttuja eräästä aikaisemmasta elämästäni, kuten hotelli Diplomatia ja Hasselbackin ravintolaa Djurgårdenilla.

Ruotsalaisilla on tapana vieläkin kehaista, että ainoana maailman tai ainakin Europan maana sitä ei ole koskaan valloitettu eikä pahemmin miehitetty. Todellisuudessa suuri vamma Suomen maakunnan menettämisestä 1809 vaikutti rajusti ja kauan ja luultavasti myös Suomen ja suomalaisuuden vähättelynä, vaikka teimme mekin isänmurhaa. Ruotsi oli ryöstänyt eteläisiä maakunta Tanskalta ja sai Napoleonin sodista hyvitykseksi Norjan, joka osoittautui nopeasti kyseenalaseksi siunaukseksi. Se oli hiukan kummallista, etteivät Ruotsi ja Norja ajautuneet sotaan 1905. Suurin pidäke saattoi olla liikemiesten ja liberaalien uuden rahan turvin toteuttama entisen yläluokan ja kuninkaan eristäminen. Uudet miehet halusivat rahaa, eivät pelkkiä kuluja aiheuttavia alueita. Ahvenanmaa 1920 oli vanhan vallan harhaisku, vaikka sitäkin saa kysyä, mitä Ahvenanmaa lopultakin merkitsee Suomen tasavallalle.

Pikku matkani tarkoitus oli nähdä Itä-Aasian museon Kiinan T’ang – kulttuurin näyttely. Arvioin etteivät kriitikot eivätkä edes näyttelyn järjestäjät ole olleet kunnolla selvillä siitä, mistä oikeastaan oli kysymys. Veistokset, figuriinit ja kuvat siis ovat noin 1 200 vuotta vanhoja, ja sankarina on oikeutetusti runoilija Po Chüi, jonka muutamasta tekstistä on näytteillä sangen keskinkertainen käännös.

Tuo Kiinan kausi tuo mieleen Euroopan renessanssin. Yhtäkkiä kulttuuri ja tiede alkavat kukoistaa käsittämättömästi Lo Yangin kaupungin seudulla. Tavallaan kaikkien tuntema Ming ja sen posliinit sinikuvioineen on jo hiukan ylikypsä ja kaavamainen tyylikausi T’angin hurjuuteen ja luovuuteen verrattuna.

Hiukan vaatimattomasti esille pantu näyttely on maailman luokan tapaus. Minusta se sisältää isompia ilmiöitä kuin kuuluisat terrakottasotilaat.

Valitettavasti ette enää ehdi näyttelyyn. Se loppuu tähän viikkoon. Mutta vielä kerran – tuo aikakausi tuotti myös maailman parhaan runouden, Po Chüin ohella Li Po (Li Bao), Tu Fu (Du Fu) ja Wang Wei. – Laajaa ranskalaista antologiaa lukien olen sitä mieltä, että nämä Waleyn lännessä esiin nostamat tekijät todella ovat omaa luokkaansa. Ja vielä kerran – itse haluan suomentaa hurjemmin kuin on ollut tapana. Kiinalaisuuteen liitetty liiallinen hienostuneisuus ja erakot, joiden viiksiä tuuli kampaa, on väärinkäsitys.  Nämä olivat hurjia miehiä, jotka tiesivät, millaisista osista maailma on pantu kokoon.

Ajelimme katselemassa kaupunkia ja kävelimme Euroopan viimeiseen antikvariaattiin, Rönnellille. Kirjallisen kulttuurin ero Suomeen näkyy siellä yhdellä silmäyksellä. Omiensa ohella Ruotsalaisilla on uusina laitoksina Saksan, Englannin, Ranskan, Italian ja Venäjän viime vuosikymmenien klassikkja.

Katsokaa jutun kuvaa. Olkaa vain omaa mieltänne. Minuun tuo tehoaa. Olkoon vain mennyt maailma.

Tällä kertaa kävelimme sieltä Stureplanin takaa ostamaan tuliaisia pienelle lapsella NK:sta ja edelleen asemalle. Kaupungin keskusta vaikutti aivan yhtä kauhealta kuin aina ennenkin.

Mitä tulee kulttuurien korkeisiin kausiin, mikä oli 1960-luvun vandalismin tausta? Ihmiselliset talot rikottiin ja tilalle tuli samaa pakkilaatikkotyyliä, joka Helsinkiäkin valloitti.

Arvaukseni on: toinen maailmansota. Edeltäneiden aikojen keskeiset symbolit eli siis talot joutuivat huonoon huutoon, koska niitä rakentanut maailma oli osoittautunut verenhimoiseksi, mielettömäksi ja täysin edesvastuuttomaksi.

Tukholmaa ei ollut koskaan tuhottu, mitä suomalaiset nyt kävivät tuhat vuotta sitten varkaissa.

Ruotsalaisten käytännöllisyyttä osoittaa, että he tekivät sen itse, eivätkä tarvinneet edes pommeja. Kyllä Sergelin seutu on ahdistava!