Bertan porsta

Muistelmakirjailija, varmaan Halsti, kertoo pysähtyneensä kasarmin käytävällä kuuntelemaan, että luokkahuoneessa puhuttiin rumia. Kohta hän joutui näkemään ja myöntämään, että oppilaiden mielenkiinnon herättäminen on osa opetustapahtumaa.

Siihen aikaan, melkein sata vuotta sitten, asevelvollisten joukossa oli enemmänkin luku- ja kirjoitustaidottomia. Näitä opetettiin mokkereille ja nyt luokassa luettiin yhteen ääneen taululta ”Bertta porstaa persettä”.

Siinä tuli samalla tämä hankalaksi tiedetty herrasväen ero peen ja peen välillä. Siinä sivussa saatiin tietää, mihin ähvä kuuluu ja mihin ei.

Otettuaan ilmoituksen vastaan kertoja katseli innostuneita ilmeitä, käsitti kupletin ja sanoi että jatkakaa. Ja miehet jatkoivat ja ennen pitkää kysymyksessä olleet peemiehet oppivat tulkitsemaan jopa taulut, joissa luki esimerkiksi ”miinoja”. Ehkä mieleen oli oppitunnilla palautettu joku mukava Miina.

Eilen kokeilin kunnan vettä ulkoisesti (utvärtes) ja upiuutta juuriharjaa eli porstaa. Molemmat toimivat mainiosti ja sauna oli hyvä, kuten aina. Siinä on oikein sähkökiuas. Kokeilin meneekö vesi silmiin suihkussa. Menee kyllä mutta ei pahemmin kirvele. Astianpesukoneeseen pitää hankkia suolaa. Nyt tiskeissä oli kalkkijäämiä, mikä on uutta.

Aikaisemmin päivällä silmälääkäri oli kehunut itseluottamustani, kun laskettelin valotaululta kirjaimia kuin entisen ajan alokkaat. Ymmärsin yskän eli näkemäni kirjaimet olivat vähän sinne päin. Tulos ei kuitenkaan ollut huono. Liikenteessä näen rekan jo kaukaa, ainakin jos siinä on täysperävaunu.

Silmälääkärien hylkäämät entiset e-kirjaimet ja sen näköiset kuviot, joissa oli sakarat milloin mihinkin suuntaan, ovat ajalta, jolloin tutkittavan lukutaidosta ei ollut takeita. Nuo eet ja muut voi näyttää sormilla.

Pitää muistaa kysyä tutuilta alan ihmisiltä. Väitetään että nämä kirjainmuodot, joita tekin nyt tässä luette, ovat kehittyneet keskenään mahdollisimman erilaisiksi.

Pidän enemmän fraktuuran eri versioista ja etenkin karolingisesta minuskulista. Jos sen yhteydessä käytetään ligatuureja eli eräät tavallisimmat merkit on korvattu lyhennemerkeillä.

Olisiko aika opetella heprean ja arabian kirjaimet? Ja se itäisten maiden kirjoitus, joka vaikuttaa pyykkinuoralle ripustettuja ahkerasti käytettyjä vauvanvaippoja tai jalkarättejä.

En viitsinyt koskaan ruveta väittämään vastaan, kun Heikinheimo kehui harrastavansa sanskriittia. Alkuun pääseminen on tiettävästi niin työlästä, että sitä kieltä ei aloita opiskelemalla kielioppia.

Omia kiinan kielen harjoituksiani edistää suuresti verkkoaineiston ohella Suomi – Kiina sanakirja (Arthouse), jonka turvin voi haeskella perusmerkityksiä. Kai se on käytännön ratkaisu ja kustannuskysymys, että aksenttimerkit puuttuvat. Kiinassa sanan merkitys ja sanaluokka näkyvät siitä, onko pinyin-tekstissä kirjaimen päällä prikku vasemmalle tai oikealle, kaari tai viiva. Verkon sanakirjat, esimerkiksi hakukone Yablan tarjoama, toimivat hyvin ja näyttävät tämän.

Kerran maailmassa mattojen peseminen oli tavallinen kesäkauden työ ja Helsingin rannoilla oli matonpesulaitureita. Isäni oli erikoisen halukas tuohonkin työhön. Välineiksi tarvittiin mäntysuopaa, ennen palasena ja myöhemmin liuoksena, ja juuriharja, jollaisia Helsingissä myytiin sokeain myymälässä Annankadulla.

Pysähdyin muistelemaan ja miettimään, milloin hammasharja keksittiin. Muistan että vanhemmillani oli puiset, jostain kankeista karvoista kootut harjat, mutta niinpä heille oli vanhoina statussymboli, omat hampaat suussa.

Miehen syntymäajan pystyy haarukoimaan hampaista kuin hevosen, mutta toisella tavalla. Muistan nuorimmasta veljestäni, milloin hampaitten oikominen alkoi. Minulla ja ikäisilläni on hampaat suussa kuin huolimattoman hellapuut. Noin 1950 syntyneillä on tasainen hammasrivi.

Vaikka sokeri oli kortilla, ikäisissäni monet koulutiensä kansakouluun lopettaneet saivat tekohampaat rippilahjaksi 15-vuotiaina. Armeijassa ruokalassa oli ”pehmeän leivän pöydät”, joihin pääsi syömään, ellei ollut omia hampaita. Olisiko kokelaille tarjoiltu muuta kuin näkkileipää, siitä en ole varma.

Mutta Bertan muistoksi ja kunniaksi – tiskiharja oli hieno keksintö. Kun tätini tuli au pair -töistä Englannista 1951, hän kertoi kuohuttavia tarinoita tiskiräteistä ja astioitten huljuttamisesta haaleassa vedessä, johon oli ehkä vuoltu vähän saippuaa.

Jossain murrosiän vaiheessa tiskaaminen tuntui aivan kauhealta. Tuo tunne kuuluu tiettävästi murrosikään: kädet haisevat.

Sitten sekin muuttui niin kuin melkein kaikki maailmassa. Kun ei vesiä tarvitse edes keittää, käsin tiskaaminen on yhtä juhlaa. Ympäristötietoisuuden ensimmäinen aalto (Hiljainen kevät) yhdistyi jotenkin käsitykseen, että tiskaajan näkökulmasta luontoa oli turmelemassa amerikkalainen kapitalismi eli tässä tapauksessa Unilever, kuten arvelimme, todellisuudessa Procter & Gamble.

Pyykkiaineissa Saksan kemian teollisuuden etevyyden tunnus Persil ei koskaan tullut sananparraksi. Sitä vastoin Valo-pesupulveri on suomalaisen mainonnan suursaavutuksia. Jopa elokuvaa näytettiin. Yksi keskeinen viesti oli lipeäkivestä luopuminen. Kuinka moni mahtaa enää tuntea edes sanan? Lipeäkiveä säilytettiin alakaapissa, ja sitä ei saanut missään tapauksessa panna suuhunsa. Oikeasti. Tapaturmia sattui.

Ikääntyminen tuntuu sitten siinä, että tiskaaja oppii naisväen tavoin käyttämään ilmenneestä syystä käsivoiteita. Paljon se ei auta. Tässä alkaa koko mies olla kuin pyykkärin sormi.