Tosiasioiden valikoima

Kai Ekholm piti hyvän puheen. Hänellä on sellaiseen taipumuksia. Yliopiston kirjaston, nykyisin nimeltään Kansalliskirjasto, rakennus valmistui laajoista korjauksista ja on taas ilo silmälle ja mielelle viihtymys.

Arkkitehdin puheessa yllätyin tiedosta, etteivät ne kirjaston komeat pylväät mitään kiveä ole vaan puuta ja päälle on vedetty kerros marmorin näköistä laastia ja savea.

Tässäpä kulttuurimme koko kuva.

Kirjasto ei ole vanhojen painatteiden museo, vaikka sellaista usein väitetään. Kirjat ovat tosiasioiden valikoimia. Totta ne eivät ole. Tosiasioista saa syntymään sirpaleita sopivasti yhdistellen ja ikäviltä tuntuvat kätkien syntymään tiedettä, taidetta ja uskontoa, joista käytettiin ennen yhteisnimitystä ”kulttuuri”.

Kun siis eilen esiintyi erilaisia silkkiliivejä ja liehukkeita ja itse olin joukon nuorimpia, en osannut olla Unioninkatua Fazerin suuntaan liukastellessani, että kieltämättä meillä on tässä varsinainen puuhamaa, tämä Senaatintori, joka olisi täydellinen maallisen vallan paaluvarustus, ellei juoppoputkaa olisi siirretty pois Sofiankadulta poliisikamarin yhteydestä. Ja minulle ne talon kuoret torin eteläreunalla ovat raastuvanoikeus ja maistraatti. Viimeksi mainitussa julkinen notaari, ruotsiksi Notarius Publicus, protestoi hiki päässä vekseleitä arkipäivisin kello kaksitoista, ja lysmyilevät pariskunnat livahtelivat vihille pormestari Henriksonin eteen kuuntelemaan lyhyen ja kauhistuttavan vihkikaavan.

Kollega sejase munasi käräjiä istuessaan sulkemalla lakikirjan ennen aikojaan ja julisti vihittävät virkansa nojalla ”mieheksi ja naiseksi”. Hän ei kuulunut perussuomalaisten nuorisojärjestöön. Siihen aikaan olimme kaikki perussuomalaisia ihan muuten vain.

Kirjastoja pitää olla, sekä tieteellisiä että aluekirjastoja, koska kansakunta on sekin rakennus, jota on kengitettävä aika ajoin. Laho on poistettava, ettei käy niin kuin Käkriäiselle, jonka tupaa juoksi kettu, kun tuo seinän kunnostustyökin oli jäänyt kesken.

Mielessäni oli käväissyt epäily, että yliopistolla sössitään veronmaksajien soikeita pennosia turhanaikaiseen koristemaalaamiseen. Epäily osoittautui aiheelliseksi, kun eilen siis selitettiin, että katosta ja seinistä oli tulossa rappausta ja kukaties tiiliä tieteenharjoittajien ja sellaisiksi tähtäävien niskaan.

Nyt paikka on sellainen, johon ainakin amerikkalaiset tuttavat voi muina miehinä tempaista kadulta. Kongressin kirjasto on niin suunnaton ja sokkeloinen ettei se tee toivottua vaikutusta. Brittien kansalliskirjastosta on tässä yhteydessä ehkä viisainta vaieta.

Tai ellei sittenkään – kirjasto oli ennen osa museota ja British Museum on se paikka, jossa kaikki käyvät ja on syytä käydä. Mielestäni on huokeaa populismi sanoa, että siellä on eri puolilta maailmaa varastettuja aarteita. Kyllä asia on niin päin, että britit ja ranskalaiset keksivät ajatuksen ryhtyä keräämään määrätietoisesti antikviteetteja.

British Library on maailman suurin kirjasto. Kuten Kansalliskirjasto meillä, se saa vapaakappaleet kaikista julkaisuista. Sijainti on siellä King’s Crossin paikkeilla.

Helsingissä on havahduttu hyvin uusiin teknisiin mahdollisuuksiin. Kun kokoelmia digitoidaan ahkerasti, päästään eräistä vaaroista ja riskeistä. Omana opiskeluaikanani jo peruskursseilla sanottiin, ettei Yliopiston kirjasto ole opiskelijoita varten ja neuvottiin käyttämään ylioppilaskunnan kirjastoa ja lakimieheksi aikovia erikoisesti Eduskunnan kirjastoa, joka on hyvä ja palvelee kaikkia.

Niinpä aloin itse kaarrella Yliopiston kirjastoa. Pakko sen oli olla kiinnostava, kun piti erikseen kiellellä. On se kiinnostava. Virallisen viisauden takana piilossa on tavaton määrä mieltä askarruttavaa aineistoa.

Oikeastaan laitoksen salat alkoivat raottua vasta kun tavalla, jota en enää muista, tutustuin Heikki Kaukorantaan ja ystävystyin hänen kanssaan. Heikki näytti, miten sivullinenkin voi ottaa orjan muodon päälleen ja päästä kantamanaan kirjoja kellareihin. Exotica et erotica…!

Ja sitten sanomalehtisali, jota kuvani esittää. Piti olla todella nuori ja kiilaskatseinen, että sai selvän mikrofilmatuista sanomalehdistä. Luin kaikki kapinaviikkojen ”Työmiehet”. Nyt vanhuudessani olen arvellut, että ehkä juuri tuo sinänsä outo päähänpisto eli alkuperäisten työväenlehtien läpikäyminen, toimi eräänlaisena poliittisena vahinkovakuutuksena. En todellakaan tuntenut vetoa korkeasti ideologisiin piireihin – en liioin oikealle katseltuani, miten Uusi Suomi ja Ajan suunta suhtautuivat silloin ennen päivänilmiöihin.

Ei sitä koskaan tiedä – kun Helsingin Sanomien / Päivälehden digitointi valmistuu, siinäpä sitten olisi luettavaa. Kahlasimme aikoinamme Kaukorannan kanssa kaikki Suomen lehdet läpi etsiessämme sarjakuvan historiaa Suomessa. Ei sitä muualla olisi voinut tehdä kuin Yliopiston kirjastossa. Sitä en silloin käsittänyt, että tämä on tiedettä – otetaan haltuun erittäin suuri aineisto ja tehdään siitä yleistyksiä perustelut ilmoittaen. Yliopistolla olin oppinut vain sellaista tiedettä, joka ei todellisuudessa eroa korttipakan sekoittamisesta.

Mutta muuten ole sitä mieltä, että tekijänoikeuslaki on hävitettävä. Sekä kirjastolaitos että koulu kärsivät suurta sokkeloisuutta aiheuttavasti laista nyt kun olisi oikein ja kohtuullista, että järjellisillä asioilla liikkuvat saisivat kirjallista ja kuva-aineistoa käyttöönsä ilman kohtuutonta vaivaa, ja koulujen mainostettu digiaineiston käyttäminen esimerkiksi peruskoulun oppitunneilla ilmoitettaisiin selkeästi luvallisesti. Onko se nyt luvallista, sitä en tiedä minäkään.

Muu media toimii tiedon makkaratehtaana. Tieteelliset kirjastot ja museot säilyttävät ja näyttävät halukkailla preparaatit eli ne talletetut tavarat, joiden perusteella kuka tahansa voi arvioida hankkimansa tiedon tason ja oikeaperäisyyden.

Syyttävä sormi osoittaa opetusministeriötä. Tekijänoikeuslaki on restauroitava niin kuin kirjaston katto ja pylväät. Se on sananvapauden toiminnan ja toteutumisen välttämätön edellytys.