Rudolf Koivu

Serkkuni Timo laittoi yllättävän tiedon. Sadunkuvittaja Rudolf Koivu on ollut nyt kauan muillekin kova nimi. Luin pikkulapsena melkein risaksi sen vihreäkantisen kirjan ”Sadunkuvittaja Rudolf Koivu” (1947). Asia tuli uudelleen ajankohtaiseksi, kun ilmestyi ”Rudolf Koivun satukirja” (toim. Marja Kemppinen, 1976).

Siten tiedän, että Koivun alkuperäismaalauksia oli Otavan ohella muiden kustantajien arkistoissa sikin sokin. Kustantajat pitivät niitä ominaan. Koivulle ei annettu arvoa. Muistelmakirjallisuudesta kävi ilmi, että hän oli hiljainen viiksiniekka, joka istuskeli itsenäisyyden ajan alussa Hattupäiden kahvilassa ja Brondalla. Kustantajien kannalta oli ilahduttavaa, että tämä Pietarissa 1890 syntynyt ja sotien jälkeen kuollut taiteilija oli vallan vailla sukua. Tekijänpalkkioita ei siis tarvinnut maksaa. Vertauskohta, myös tusinataiteilijaksi arvioitu Martta Wendelin, sen sijaa asui Helsingin lähellä ja piti tiukasti kiinni oikeuksistaan ja alkuperäiskappaleista.

Koivu siis ilmaantui Venäjän sekasorrosta, piirisi lyijykynän nysällä ja maalasi kulutytön neljän tai kuuden napin vesiväreillä, ja kuoli vähin äänin.

Ja nyt faktori-serkkuni lähetti jopa linkin sukututkijan tekemään selvitykseen. Koivu oli syntyisin Kiikasta, Koivulan kylästä, ja siellä on kartan mukaan jopa Rudolf Koivun tie. Taustalla on talollissuku, mutta Rudolfin isä ja Pietarissa syntynyt äiti (arvattavasti palvelijatar) kuolivat varhain keuhkotautiin.

Olen siellä täällä väittänyt tietäväni Koivusta. Olen väittänyt väärin.

Saman suuntainen, tätä vakavampi epäily tuli mieleen, kun luin yhteenvedot Sandra Hagmanin uudesta väitöskirjasta, joka koskee homoseksuaalisuutta ja siihen suhtautumista Suomessa itsenäisyyden aikaan.

Heteroseksuaalisuus oli kovasti muotia nuoruudessani. Olen aika varma, että ehkäisy ja poikkeuksellinen sukupuolitautien poissaolo selittävät 1960-luvun radikaalit liikkeet ja1970 luvun radikalismin.

Ehdottaisin että tulevat väitöskirjan tekijät ottaisivat yhteyttä vielä liikenteessä oleviin suurten ikäluokkien edustajiin. Sitä mahdollisuutta ei voi sulkea pois, että joku kertoisi sellaistakin muistamaansa, joka pitää paikkansa.

Itse muistan varmasti, että tiedettyjä homoseksuaaleja eli siis lapsettomia, yksinäisen oloisia poikamiehiä, jotka olivat olevinaan jonkinlaisia taiteilijoita tai valokuvaajia, halveksittiin ja sorrettiin, sikäli kuin johdonmukainen vähättely ei riittänyt. Osaisin mainita lumeavioliittoja, mutta en kerro nimiä, koska kysymyksessä ovat joko luottamukselliset tiedot tai kuulopuheet.

En tiedä asiasta kovinkaan paljon, mutta H.C. Andersen kuoli poikamiehenä ja hänen yrityksensä lähestyä nuoria naishenkilöitä olivat kömpelöitä ja ponnettomia. Vanhan ja kuuluisan lasten- ja nuortenkirjallisuuden piirre, jota ei ole kai koskaan oikein käsitelty, on suurten nimien sangen laimea suhtautuminen aikuisiin vastakkaisen sukupolven edustajiin.

Siitäkin saa hakea mainintoja, että Suomessa esimerkiksi Fredrik Cygnaeus viihtyi erinomaisesti lahjakkaiden nuorukaisten seurassa. Aleksis Kivi oli heistä yksi. Topeliuksesta ei ole tiedossani uskottavaa elämäkertaa (sukulaismies Paul Nybergin kirjoittamaa ja Vaseniuksen hyvin vanhaa teosta lukuun ottamatta).

Väitöskirjan tekijä Hagman sanoo säpsähdyttävästi, että Suomessa homoseksuaalien kohtelu koveni Natsi-Saksan oppien vaikutuksesta ja oli kovimmillaan 1950-luvulla.

Natsien ja heidän oppiensa vaikutus Suomessa on nyt mielenkiinnon kohteena. Perinteinen selitys, että meillä ihailtiin Saksaa, ei natseja, on osoittautumassa riittämättömäksi.

Homoseksuaalisuus oli natsioppien mukaan sairaus ja lisäksi tarttuva. Rikos se oli selvästi. Sukupuolisesti poikkeavat olivat aivan ensimmäisinä vainon kohteina ja heidät pyrittiin tunnistamaan. En tiedä muuta arvioita tuhoamisleireillä menehtyneistä kuin ”kaikki’”. Suomessa ei virallisen tiedon mukaan esiintynyt oirettakaan miesten välisistä oudostuttava läheisistä suhteista 1939 – 1944, jolloin sadat tuhannet miehet viettivät kaiken aikansa yhdessä ja osa naisista oli muurautunut hyvin jyrkästi kauas kaikista satunnaissuhteista.

Tarvinneeko sanoa, ettei tuo virallinen tieto vaikuta erikoisen uskottavalta.

Arvo Ylpön elämä ja teot kiinnostavat. Kollegojen välittämän tiedon mukaan hän oli pieni mutta ponteva ja aivan hurja naistenmies. Sen olen kuullut usein, että aikakauden rakastamilla päivälliskutsuilla hänet sijoitettiin mielellään pöytään niin että daami pystyi hallitsemaan tilanteen ja merkkihenkilön kädet pysyivät pöydällä sukeltamatta hameisiin.

Ylppö, lasten ja äitien suuri hyväntekijä, oli saanut oppinsa Saksassa ja kuului siihen lääkärien ydinjoukkoon, jolla oli läheiset henkilökohtaiset suhteet Saksan ja Ruotsi ”rotuhygieniaa” edistäneisiin kollegoihin.

Olin siis mukana, kun Suomen viimeistä homoseksuaalisuutta kokevaa rikosjuttua käsiteltiin Espoon käräjillä 1970. Auskultantti – hupsu – oli tuomitsemassa, koska syytetyt myönsivät tekonsa ja sanoivat olleensa aina sellaisia ja yrittäneensä välttää pahennusta.

Meitä oli muutama nuori jätkä, jotka täysin anteeksiantamattomasti painostimme kollegamme lykkäämään jutun keinotekoisesti. Kriminalisoinnin kumoava laki oli tulossa voimaan muutaman kuukauden kuluttua, mutta virkaintoinen käräjien istuja ei aikonut antaa tuon tiedon vaikuttaa ratkaisuunsa.

Yksi syy laamanni Helmisen ihailuuni on se, että hän täysin etiketin vastaisesti ”ajatteli ääneen”, että tunnustuksesta huolimatta lykkäys ”lausunnon antamista varten”.

Tuohon aikaan paikkakunnalla oli tarmokas poliisi, joka vietti iltojaan roikkumalla kynsistään ikkunalaudasta ja tekemällä havaintoja. Hän esiintyi jutussa todistajana ja kertoi kiihkeästi huomioistaan luonnonvastaisesta käyttäytymisestä.