Piti mennä

 

Saapuvilla olisi ollut koko kaarti jälkeläisiä. Ainakin tällä hetkellä tavalliselta tuntuva räkätauti esti menemästä. Kaunis termi voi olla lähtöisin lapualaisesta sanonnasta, että mies on niin kuin jätkän räkä piikkianka-aidassa, vaikka selässä lukee “virkiä”.

Teksti on urheiluseuran nimi. Piikkilanka-aitaa ei hevin näe, paitsi meidän pellolla, syvälle tramppautuneena. Eräät naapurit pitivät, uskokaa tai älkää, tässä lampaita. Siitä on vuosikymmeniä. Samaan aikaan kehuskelin harrastavani jousiammuntaa mhyös 90 metrin matkalta kotipihallani. Se on kirjaimellisesti totta.

Sekoilevan muisteleva sävy johtuu pätevästä syystä, jonka johdosta sisätiloissa on harrastettu merkittävämpääkin siivousta. Erikoisen tarmon kohteena ovat laatikot, joissa erinäiset vanhempieni tavarat ovat maanneet toistakymmentä vuotta.

Johtuu se siitäkin, että pikkutytöistä nuorempi uhkasi Jukka Kuuselan ikivanhaa kyläkunnan ennätystä eli pudota viisi kertaa tunnissa vesiojaan, ja joka kerta vaatteet uusiksi.

Lohduttaudun tiedolla, että amerikkalaisten lisäksi myös ruotsalaiset ovat aivan kauhuissaan tiedosta, että 25 minuutin matkan päässä pääkaupungin keskustasta voi lykätä juuri kouluun menneet natiaiset niskasta ulos esimerkiksi peuhaamaan lumessa.

Viimeksi he olivat majavia ja rakensivat patoa, tosin pellolle. Sitten saatiin lasten hamppareita, joihin oli hammasta purren laitettu myös jotain vihreää, ja päällysruuaksi jouluomenaa.

Vasta nyt kirjoittaessani huomaan, että olemme käytännössä jokseenkin digivapaa alue, vaikka välineitä olisi. Iltasatuna taisi olla “Maailman pienin ballerina” tai pätkä tarinaa “Kaislikossa suhisee”.

Mielestäni tieto “Tuntemattoman sotilaan” verkkoluennan miljoonasta kuulijasta oli sensaatio. Ääneen lukemisessa on taikansa. Kertomus, jonka tuhoamista etenkin kirjallisuuden modernismi on puuhannut sata vuotta, näyttää olevan keskeinen osa ihmistä. Vanhimmat tietämämme tekstit (kuten Gilgameš) ovat kertomuksia, ja uskonnon liittäminen myytteihin eli nykykielellä satuihin, johtaa hyödylliseen havaintoon. Ketään loukkaamatta - myös meidän uskontomme pyhät kirjat sisältävät hyvin paljon tarinoita ja sadun tyyppisiä kertomuksia, ihmeineen kaikkineen.

Ei ole totta, että rupikonnat hurjastelisivat automobiilillä, mutta tällaistakin kertovaa kirjaa on myyty pelkästään alkukielellä yli 100 painosta. Kun “Kaislikossa suhisee” ilmestyi 1908, arvostelijat suhtautuivat siihen kielteisesti, mutta yleisö ei.

Juuri Englanti tuotti suuren määrän valheellisia ja epätieteellisiä kertomuksia, joissa on nähty myös merkkejä ylivallan osoituksista. Nalle Puh. Peter Pan. Intian viidakoista. Liisa Ihmemaassa. 

Mielelläni jatkaisin luetteloa hyväosaisista hullutusten sepittäjistä: Wodehouse, Chesterton, Wells, Conan Doyle…

Mahdottomilla jutuilla rakensi itselleen maineen jo Shakespeare, ja ennen häntä Chaucer.

“Tuhat ja yksi yötä” on ehkä vaikuttanut meilläkin ajatteluun ja tunteisiin aivan mittaamattomasti. Ensimmäinen valtavan suosion saanut versio ilmestyi ranskaksi 1700-luvun alussa, ja se oli vain alkua.

Perusteosta ei ole olemassa. Kysymyksessä on kokoelma arabiaksi levineitä persialaisia, intialaisia, kiinalaisia ja kaikenkarvaisia Lähi-Idän tarinoita, joiden keskinäinen suhde ja ajoitus on lyhyesti sanottuna epäselvä.

Merkillinen määrä myös vaikeita kertomisen keinoja on käytössä, jopa 10 sisäkkäistä ketomusta (Suutari joka tukehtui), ja tietenkin koko jutun kehyskertomus, “jatkuu huomenna” eli “cliffhanger”.

Luulen että äitini etunimi (Laila) on tuota perua. “Alf Laylah wa-Laylah”. Siis yö. Tiedoksi: 1800-luvun vahvasti eroottiset tainat eivät ole muita aidompi, ehkä pikemmin päin vastoin. 

Panta rhei

Tämän hetken fysiikan arvion mukaan kaikki on pohjaltaan rakeista eli ryynimäistä. “Kaikki” tarkoittaa kvarkkeja, gluoneja ja muita kohteita, joista muodostuvat atomiytimen protonit ja neutronit. Vahvavoima eli ydinvoiman on ainakin 30 000 kertaa voimakkaampi kuin sähkömagneettinen vetovoima, ja noilla vähäisillä välimatkoilla painovoima on olemattoman pieni. Se pitää atomiytimen koossa ja on toisaalta mukana voiman vapautuessa ketjureaktiossa.

Asia ei ole erikoisen havainnollinen, mutta näitä hiukkasia ei eräässä mielessä ole olemassa, koska ne ovat aaltoja, oikeammin ryppyjä aika-avaruuden kentissä.

Sanan “kenttä “ varhaisemmat tutkijat varastivat maamiehiltä. “Field” on oikeastaan “pelto”.

Sekä filosofiassa (Herakleitos) että tähtitieteessä, samoin kuin agrologiassa kaikki liikkuu. Panta rhei. Herakleitos sanoi, että aurinko taivaalla noin ihmisen jalan levyhinen. Luultavasti hän tähysteli aurinkoa ojennellen toista jalkaansa ylös. Ilmeisesti hän oli juovuksissa kuin apina (simiformis).

Ei Platon hänkään myöhemmin keksinyt ihmetellä kirjoittaessaan luolavertaustaan, jonka mukaan kaikki olevainen on vain tulen tuomia varjoja seinillä, kuinka paksu varjo on. Itse en tiedä, mutta en pidä varjoa paksuna.

Tämä ajatuskuvio on minulle tärkeä, koska mielestäni oikeustiede toistaa vanhempie tieteiden virheellistä kysymystä. Itse innostuin kauan sitten tutkimuksesta “Omistajanvaihdoksesta” ja pidin esimerkiksi tekijänoikeudsesa tärkeänä kysymystä tekijänoikeuden siirtymisestä. Hyvän tavan mukaan oikeudellisen tutkimuksen laajuudesta oli käytettävä ensimmäinen neljännes selvitykseen, “mitä oikeus on”. Asia ei ole selvinnyt. Mitä tekijänoikeus on, sekin on tietymätöntä, ja nyt algoritmien kirjoittaessa varsin hyvää kieltä, monella on huonot housuissa, kun tietoa ei ole siitä, kenen on tuo tuloa tuottava tekijänoikeus. Ja sama koskee patenttioikeutta.

Poikani oli tehnyt suuren työn panemalla tietokoneohjelman kirjoittamaan vanhalta C-kasettinauhalta keskustelun, jonka kerran kävimme Proustista kälyni Inkin kanssa Ylen ohjelmassani “Kaljupäisten kerho”. (Nimi on peräisin eräästä sotatapahtuasta, jossa kapteeni ajelutti miehensä kaljuiksi, jotteivat nämä pystyisi ehkä karattuaan seikkailemaan selustassa. Poikani oli käännätyttänyt tietokoneella tekstin sitten ranskaksi, koska kälyni jäljellä oleva poika on varttunut Ranskassa ja Chilessä eikä osaa suomea. Koneen ranskan kieli oli nähdäkseni 95-prosenttisesti hyvää ja joka tapauksessa sävytyksiä myöten täysin ymmärrettävää.

Rupesin muistelemaan muita tuon ohjelmani jaksoja, Aili Palmén puhui aika murhaavasti Georges Simenonin vaimoista mutta hyvin lämpimästi Rolf Nevanlinnasta, joka luullakseni laski Suomessa sodan aikana salakirjoituksen avaamisen perusteet kuten oppilaansa Lars Ahlfors. Katso ja lue Olli Lehdon tuontanto yleistajuisin osin. Huikeaa tarinaa. Nevanlinna karkasi hänkin kotoa, mutta kuten Ailkin sanoi, ikään kuin se tähän asiaan kuuluisi, “mutta Rolf oli nero”...

Tapasin itsekin Rolf Nevanlinnan. Kyllä. Hän oli nero. Asuessaan sodan jälkeen Sveitsissä hän harrasti Riemannin pintojen lisäksi Marilyn Monroen elokuvia.

Kuvassa, joka on “Naturesta”, on kuvitettu vastapäivään simpukkana kietyvänä kuviona maapallon historia. Kaupunki ja ihminen ovat oikealla alhaalla. Mielestäni kuva on kaunis.

Muuten olen sitä mieltä että kansanedustaja Keskisarja saa juhlia missä haluaa ja puhua mitä sattuu. Muun muassa termillä “parlamentaarinen immuniteetti” tähdennetään, että kansanedustajalla on suurempi sananvapaus kuin muilla. Niin tulee olla. Puolustan hänen oikeuttaan, vaikka hän mielestäni on monessa asiassa väärässä. Tai siksi.

Kara

Maanpetos… Puhe ei ollut vakoilusta, vaikka se on tuon säännöksen otsikko. Katso rikoslaki 12 luku 7 §. Asemansa tai tehtävänsä vuoksi tietoon saadun seikan ilmaiseminen maan turvallisuutta vaarantavalla tavalla on maanpetosrikos. Ei siis sellaisen tiedon hankkiminen, vaan tiedon kertominen taholle, jolla ei ole oikeutta sen saamiseen. Sellainen tieto on muun muassa, onko itärajamme takana juuri nyt jotain vaarallista. Tuollaista tietoa armeija hankkii ja jakaa muutamille harvoille.

Puhe ei ollut Mökö eikä Luru Kiljusesta, vaikka Jalmari Finne oli ahkera tiedustelumies.

Nämä kirjoitukseni säilyvät aika hyvin, ja jo nyt hakuruudusta löytää asian tai henkilön. Sitä ei löydä vielä, mutta tämän jälkeen kyllä, että tapasin Tapio Kaitaharjun pari kertaa ja luin joitakin hänen kirjojaan. Olen pohjaltani mystikko ja säälin ihmistä, joka ei ole saanut happea Einsteinin lauseesta “Kauneinta mitä voimme kokea on salaperäinen. Se on kaiken taiteen ja tieteen lähde. Joka ei tunne tuota, on kuin kuollut, silmät suljettuina.”

Kaitaharju oli erittäin sympaattinen ihminen ja hänen kirjansa, jotka olivat mielestäni täyttä pötyä, loivat miellyttävän ilmapiirin.

Kälyni Inki - siis tämä Proustin suomentaja - tunsi tyttövuosistaan asti vetoa hullutuksiin, ja Kaitaharjua hän piti profeettana. Hänen myöhempi miesystävänsä A-kauppias, oikeastaan juutalainen Maurice T., joka oli teini-ikäisenä auttanut kymmeniä muita juutalaisia Pyreneiden yli turvaan, oli hyvin vakuuttunut steinerilainen ja mystikko. Kun tapasin heidät viimeisen kerran yhdessä elossa Pariisissa, asuntoon tuli vanhoja miehiä supisemaan heidän kanssaan salatuista asioista.

Kun Inki oli kuollut, suuresta krematoriosta (Pêre-Lachaise) menivät arkun lähtiessä liikkeelle sähköt. Henkilökunta väitti tilaisuuden jälkeen, että se oli tieteellisesti mahdotonta. Maurice sanoi, että näin oli sovittu. Tyttäreni muuten oli paikalla.

Einsteinin lause on Carlo Rovellin uudesta kirjasta “Valkoiset aukot”. Luen sitä juuri samalla tavalla kuin kälyni teosofiaa kivahtaen, ettei tätä pidäkään yrittää ymmärtää. Samassa huoneessa saattoi istua Herra Kukkanen (P. Fleury), joka luki Genetteä tai Deleuxea tai jopa Althusseria, eikä ymmärtänyt niistä mitään. Huomasin sen kyllä keskusteluissa. Hän oli ammatiltaan lehtori ja hänellä oli arvosana filosofiasta hyvästä yliopistosta. 

Rovelli on ansioitunut fyysikko, joka on mukana “painovoimasilmukka”-ryhmässä, ja on vakavasti otettu akateeminen tutkija ja lisäksi aivan erinomainen kirjoittaja. Mutta asiat, kuten ajan (aika-avaruuden) suunta suujnattomassa painovoimakentässä, eivät tule koskaan olemaan todistettavissa eivätkä ne ole ymmärrettäviä. Niitä voi kuitella yhtä vähän kuin kventtidynamiikkaa, joka kaatuu kaikilla jo yli neljäulotteiseeen vektoriavaruuteen, jota kuaan ei pysty kuvittelemaan. Paitsi ehkä taiteilija Albrecht Dürer, jonka “Melankoliaan” Rovelli viittaa.

Lähetin Topparin Jussille tiedoston skannaamastani runokansiosta, jota naputtelin 16- ja 17-vuotiaana hiljan saamallani kirjoituskoneessa. Olin niin iloinen siitä, että hän on hengissä, toisin kuin Isosompin Sakari, joka kuoli hiljan. 

Olimme kokeneet nuorina miehinä hyvyyttä, joka huokui öisin suosta Haukkavuoreksi sanomassamme yöretkipaikassa Kakkurin nevan lähellä Kauhavalla. Hyvyydellä en tarkoita hyviä tekoja, vaan tunnetta, että on hyvyyden kietoma. Jussi sanoi voivansa hyvin kuvitella, että minä istuin uppoutuneena runoihin samaan aikaan kun hän rasvasi autoja Nurmen korjaamolla Lauttamuksessa. Hän lienee huomannut, että tavoitin tuon saman tunteen ja julkaisin siitä runoja 1980-luvulla Savossa, Possulassa.

Suomensin partiopoikajoukkomme tunnukseksi Wallace Stevensin runon. Kirjoitin sen polveani vasten kuistilla siinä, missä on graniitissa kvartsijuomu.

Siinä se oli, sana sanalta, 

runo joka otti vuoren paikan.

 

Hän hengitti sen happea 

jo kirja käännettynä pölyiselle pöydälle.

 

Se toi mieleen miten hän oli tarvinnut 

paikan, johon mennä omaan suuntaansa;

 

miten hän oli järjestänyt männyt, 

siirtänyt kallioita, hakenut tien pilvistä,

jotta näkymä olisi se oikea 

ja hän tuntemattoman täysi:

 

määrätty kallio ja hänen epämääräisyytensä 

löytäisi lopulta maiseman, johon he olivat tulleet,

jossa hän lepäisi ja meren nähden, 

tuntisi ainoan ja yksinäisen kotinsa.

Tiet

Tyhjiä ovat tiet, aivan kuin joku olisi juuri kulkenut niitä.

Aikaisempaan oikeuskäytäntöön perustuen Kimmo Kiljunen olisi pantava syytteeseen maanpetoksesta.

Rikoslaki 12 : 6: “Jos vakoilu

1) tehdään poikkeuksellisissa oloissa,

2) koskee Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle erittäin merkittävää seikkaa tai

3) on omiaan aiheuttamaan erityisen suurta 5 §:ssä tarkoitettua vahinkoa

ja vakoilu on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä vakoilusta vankeuteen vähintään neljäksi vuodeksi tai elinkaudeksi.”

Teon tunnusmerkistö on edellisessä lainkohdassa:” Joka vierasta valtiota hyödyttääkseen tai Suomea vahingoittaakseen hankkii tiedon sellaisesta Suomen maanpuolustusta tai muuta poikkeuksellisiin oloihin varautumista, Suomen ulkomaansuhteita, valtiontaloutta, ulkomaankauppaa tai energiahuoltoa koskevasta taikka muusta niihin rinnastettavasta, Suomen turvallisuuteen vaikuttavasta seikasta, jonka tuleminen vieraan valtion tietoon voi aiheuttaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle, on tuomittava vakoilusta vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.”

Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Kiljusella oli tietoa Suomen puolustusvoimen hankkimasta tiedosta. Armeijamme on selvitettävä - sinänsä ehkä laittomasti - mitä Venäjän puolella tapahtuu eli paljoko siellä on liikennettä, joukkoja ja aseita. Tällainen sotilastiedustelu on rutiinia.

Itse en tiedä asiaa, mutta olisi uskomatonta, ellei Pietarin ja Vienanmeren Severemorskin ja Murmanskin ympärillä olisi erittäin merkittäviä, jatkuvasti vaihtuvia muodostelmia.

Useat ministerit ja jotkut kansanedustajat saavat tietoa tällaisista asioista. Kuinka moni saa - se on valtiosalaisuus sekin.

Kun kysymys on kymmenien tai satojen tuhansien suomalaisten turvallisuudesta, kysymys rajan sulkemisen aiheuttamasta vaivasta on vähäpätöinen.

Armeijan tehtävä on laskea esiin pahat ja erittäin pahat vaihtoehdot. Toivomme että suhteet Venäjään normalisoituisivat, mutta sotilaiden on otettava huomioon myös toiseksi pahin vaihtoehto eli toiminta itärajallamme. Pahin vaihtoehto lienee Kaliningrad.

Mediamme suhtautuu asiaan oudosti, inhimillisenä lipsahduksena. Mielestäni lakiin perustuva salassapitovelvollisuus on tiukka. Jos lääkäri kertoo, että hänen potilaallaan N.N. oli itse asiassa kolmannen asteen kuppa, kun hänet preparoitiin flunssapotilaana virkatehtäviin, lääkäri pannaan viralta.

Olen ollut panemassa.

Maailmanlaajuisesti - vieläkään ei yleisemmin tiedetä, että ruotsalainen matemaatikko Arne Beurling onnistui murtamaan Saksan armeijan maakaapelissa käyttämän salakirjoituksen ennen kuin Englanti Turingin joukolla paljon helpomman Enigman, jossa apua saatiin puolalaisilta ja uponneesta sukellusveneestä saadusta laitteesta.

Kukaan ei vieläkään tiedä - ei myöskään Englannin tiedustelun laaja historia, eivätkö Saksa ja Neuvostoliitto todellakaan aavistaneet tätä sotaa muuttanutta vuotoa. 

Suomen vuodoista länteen sodan aikana ja sen jälkeen ei ole vieläkään hiiskuttu.

Aika

J.S. Bach tapaa meillä käydessään pissiä kuistilta. Hän otti vaarin ohjailustani ja toimittaa asiansa metsän puolella, jossa ei ole näkijöitä. Vessa ihmetytti häntä. Hän ei halunnut käyttää sitä. Teidän juomavetenne, hän sanoi.

Muistaakseni sydämistynyt meksikolainen uhkaa tehdä tarpeensa “teidän maitoonne”. Kun tuohon vertaa, ajatus on ymmärrettävä. Helsingissä oli ennen rankkureita, jotka tyhjensivät kaupunkitalojen kuilun pohjalle kertyneen.

Hyvää hajun ja lian historiaa ei ole sattunut käteeni. Erilaisten kuvausten mukaan esimerkiksi Pariisin kadut olivat 1700-luvun lopulla vielä sellaisen tahmean aineen peitossa, ettei kadulla voinut oikein kävellä, ja viemäröinnin ajatuksen sanotaan tullee ajankohtaiseksi, kun Lontoossa Thames lakkasi 1600-luvun lopulla virtaamasta. Tahna ei virtaa.

Toisaalta keskiajan lopulla harrastettiin paikoin kovastikin kylpemistä, kunnes kirkk puuttui asiaan. Kylpylä ja bordelli olivat alkaneet olla sama asia. Ja Waltari tavoittaa kahdessa Mikael-romaanissaan islamin kulttuurin, joka oli kovin erilainen kuin lännen.

Tällaisten ajatusten kautta pääsin hiukan kiinni musiikkiin. Jo hyräilystä huomasin, että Bachilla ei oikeastaan ollut tempoa eli sävellyksen “oikeaa” metronomimerkintää. Tänäkin päivänä jättiläisteos Matteus-passio kestää eräinä levytyksinä (kuten Klemperer) yli kolme tuntia, kun taas joidenkin kesto on noin kaksi tuntia. Erittäin suuren tempoeron kuulee esimerkiksi alkukuorosta.

Mieleeni tuli, että Timo Miettinen sanoo erinomaisessa uutuuskirjassaan “Demokratian aika”, että tunteet tulivat kulttuuriimme oikeastaan 1700-luvun lopulla, samalla kun itseään toistava eli ympyrämäinen ajan käsitys muuttui lineaariseksi ajaksi ja siten “edistyksen” tai kehityksen ajatus tuli maailmaan.

Miettinen ei ota huomioon Bachia eikä vanhempia tanssisarjoja. Bach on tunteiden kasvioppi. Hänen jälkeensä ei ole syntynyt niin hienoa kuvailua mielenliikkeistä. Esimerkiksi kantaatti nro 21 on nykykielellä nimeltään “Olin ahdistunut” (Ich hatte viel Bekümmernis). Se kuvaa depression laidat ja niin paljon keinoja sen lannistamiseen.

Nuoteista näkee, että myös nykyinen esitystapa on tarkoitettu. Tempot vaihtelevat koko ajan ja osan, jopa koraalin sisällä, on äkillisiä muutoksia.

Ennen vallinnut tapa soittaa tai laulaa Bachia kuin ompelukone on syvästi epähistoriallinen. Sekuntikelloja ei ollut. Mukana kannettavia kelloja ei juurikaan ollut. Kirkonkellot näyttivät mitä sattui ja kellon lyönneillä kuvattu aika oli tietenkin jonkun soittajan mieleen juolahtanut hetki. Ennen sähköistä yhteyttä eli lennätintä Berlinissä ei voitu tietää, paljonko kello on samalla hetkellä Pariisissa. Tai jos ajan otti auringosta kojeella, tuloksena oli tähtitieteellinen aika, jota ei nykyäänkään käytetä. Kun Suomessa aurinko on korkeimmillaan, kello on suunnilleen 12 Lappeenrannan seudulla, ei Helsingissä eikä Turussa.

Ajan mittaaminen oli saatu miuun muassa rautateiden tarpeen vuoksi erittäin tarkaksi noin vuonna 1900, ja silloin se hajosi. Ensin Bohr ja Einstein, ja kohta Bohr ja Heisenberg käsittivät, perustelivat ja laskivat, ettei tarkkaa aikaa ole olemassa. Kappaleen tai pisteen “aika” riippuu sen massasta ja kiihtyvyydestä ja useista eri tekijöistä. Kvanttimekaniikan yhteydessä on outoa puhuakaan juoksevasta ajasta, varsinkin kun paikat ovat täynnä hiukkkasia, jotka ovat olemassa vain teoreettisesti, eikä mittaaminenkaan käy päinsä.

Olin usein miettinyt, mitä perua on tahdissa marssiminen, josta tehdään sotaväessä niin suuri numero. Vastaus näyttää olevan: Napoleonin sodista. Silloin joukko-osastot kasvoit kymmenen kertaa aikaisempaa suuremmiksi, ja mukaan tuli enimmäkseen kouluttamatonta väkeä. Niinpä jopa “Marseljeesi” (Reinin armeijan marssi), on sellainen, että sen tahdissa on hankala marssia. Meillä päin sotilasihmiset olivat tunteneet lähinnä pari hautajaismarssia, ja tänäkin päivänä juhlallisia hetkiä säestetään Porilasten marssilla, koska Maamme-laulu ei sovi tahtilajiltaan sapasjalkamiehille, kuten ei liioin “Finlandia”.

Tuntisitko ketään?

Panin eilen kuvaksi suomennetun “Aikaministeriön”. Osa sen juonesta käy kateeksi. Olen pitkään tuuminut kirjoittaa tähän yhteenvetoja keskusteluistani kuuluisien miesten ja naisten kanssa.

Jack Finneyn mainiossa kirjassa “Time and time again” (ei suom.) aikamatkailijalla, joka on henkeään pidätellen seurannut Brooklynin sillan rakentamista ja Vapaudenpatsaan nousemista saarelle New Yorkin edustalla, on tilaisuus käydä lähellä Broadwayta konsertissa. Isoäiti on näet kertonut huulensa ruvelle, millainen ihmelapsi hän aikoinaan oli ja millaisessa hurmiossa häntä kuunneltiin, kunnes…

Kertoja käy siis siinä konsertissa, joka on taianomainen ja amatöörimainen, ja kiinnostuu kovasti jutustelustaan kolmannen luokan teatterintapaisen edessä nojailevien esiintyjien kanssa, kun nämä pullosta virkistäytyen odottelevat vuoroaan joutua buuausten ja luultavasti huonosti keitettyjen vihannesten kohteeksi näyttämöllä.

Chaplinin, Stan Laurelin ja Marin veljesten elämäkerroista olen lukenut samaa. Englantilaiset Chaplin ja Laurel tulivat samalla halvalla laivalla Amerikkaan ja oppivat näyttelemään liioitelluin ilmein niin että takariville asti näkyi, huonossa valossa.

Mielestäni heitä kahta ei ole elokuvataiteessa ylitetty. Chape olisi toki voinut lopettaa “Diktaattoriin” ja Ohukainen joutui kärsimään brutaalien tuottajien pakottamista elokuvista, kun näyttelijät eivät enää jaksaneet ja Paksukainen oli liian lihava.

Finneyn kirjassa näyttelijät ja soittajat eivät olleet omasta mielestään taiteilijoita. Kirjan “todistuksen” mukaan arvio oli oikea. Nykykielellä sanottaisiin kukaties “temppuilija”. Heistä suurin oli Houdini.

“Aikaministeriössä” kertomuksen juoni on vedetty turhiin sykkyröihin, mutta perustariassa tämän hetken maailmaan haetaan menneisyydestä hyvin rohkea ja rehellinen meriupseeri, joka menehtyi 1830-luvulla Grönlannin rannikolla, kodikkaan kevytmielinen nainen 1600-luvun alusta, Sommen taistelussa 1915 kaatunut kapteeni, ja pari muuta. Kirjailija Bradleyn todellinen kysymy on, pystyisimmekö ymmärtämään heitä, jos pääsisimme puhuman.

Itse olen tavannut usein J.S. Bachin, joka on käyttänyt meillä käydessään lyhyttä nahkatakkia ja lippalakkia mutta jättänyt peruukkinsa barokkiin.

Emme ole oikeastaan koskaan päässeet kunnolla musiikkiin asti, vaikka täällä meillä olisi kuunneltavana koko hänen tuotantonsa, kaksi käyttökelpoista pianoa ynnä muuta.

Olutta ei ole, mutta setä Sebastian pitää kovasti Lidlin kahvista, tummapaahtoisesta, siitä halvimmasta. 

Onneksi osaan saksaa edelleen kohtalaisesti ja olen onnistunut virittämään korvani hänen saksalleen, joka ensi alkuun vaikuttaa vaikeammin murteelliselta kuin Schwabenin seudun puhe nykyisin, vaikka se on vain saksia. Hän kiirehtii aina räpsyttelemään valoja ja haluaa puhua sähköstä, vaikka olen selittänyt asiaa pitkin ja poikin.

Vaikeaahan se on. Onneksi olen saanut hänet muutaman kerran soittamaan jotain toccataa pianolla, vaikka pianokin laitteena kiinnostaa enemmän kuin musiikki. - Hänellä on / oli maailman nopein käsi. Meillä on nykyisin YouTubessa useitakin pianisteja, joilla on häikäisevä tekniikka - mutta setä Sebastian oli vielä paljon parempi, Horowitz purskahtaisi itkuun sen nähdessään ja samoin Godowsky ja itse Liszt.

Kerran onnistuin kokeilemaan. Kaadoin muka vahingossa sadan 26 millimetrin ompeluneulan laatikon pöydälle ja pyysin häntä keräämään ne takaisin laatikkoon laittaessani itse kahvin tulemaan. Hän poimi ne puhuessaan yksin kappalein noin kymmenessä sekunnissa. Ja urkuri-viulistilla on lyhyet kynnet!

Kattovaloista selitin, että kysymyksessä on vain liikevoima, joka on koskista kotoisin. Se on muutettu pieniksi hiukkasiksi, jotka hehkuttavat lamppuja ja lämmittävät levyjä.

Olin kyllä käsittänyt, että J.S. Bach oli vaistonnut oikein differentiaalilaskennan oivalluksen samaan aikaan kuin Newton ja Leibniz. Jatkuvuuden ja derivoituvuuden ajatukset näkyvät hänen kirjoittamistaan nuoteista. Niissä on otettu huomioon, mitä jää soivien sävelten väliin. Jopa kolmisoinnussa sen lisäksi, mikä havaittavasti soi, vaikuttaa se, mitä ei kuulla. Tuo oivallus erottuu intialaisessa musiikissa. Esimerkiksi 24 intervallia oktaavissa ja 9 ½ -jakoinen rytmi tekevät hyvää sielulle. Nykyesityksiä luultavasti maailman vanhinta musiikkia heijastavasta taiteesta löytää käden käänteessä vaikkapa hakusanalla “Classical raga”.

Jatkan tätä blogikirjoitusta, jahka olen päättänyt, joko on pakko, silmälääkärillä jo käytyäni, ostaa uusia näppäimistö tämän puhki kirjoitetutn sijaan. A toimii mielivaltaisesti ja k milloin sattuu. Ei paljon kannattaisi kirjoittaa “jukka”.

Leuku

Kuvan kirja, jonka luin enkeliskan kielellä, huvitti minua kovin ja oli taidollisesti sitä, mikä on tämän hetken mielikuvituskirjallisuuden loukkauskivi. Lukija ei palaa jäljilleen, ellei hänen mielensä kuvitu.

Aleksilla minut houkutteli sekatavarakauppaan näyteikkunassa oleva yksi huono ja kaksi keskinkertaista leukupuukkoa, kunniamerkkien ja vanhojen setelien välissä.

Menin sisään, raapaisin jalkaa ja sanoin, että te olette täällä varmaan tottuneet harhaileviin dementikkoihin.

Olisivat tahtoneet Marttiinin tavallisimmasta teräaseesta 150 egeä eli suunnilleen saman kuin tavaratalo, mutta myyjältä meni sekunti koota ilmeensä, kun mainitsin, kuten muidenkin höperöiden tapana on, että minulla on vaivoinani puukkomestari Antti Rannanjärven tekemä ja nimikirjoituksellaan varustama härmäläinen kaksineuvoinen puukko, ja sitten ennen kaikkea Kustaa Lammin keisarin juhlapuukko, joka edustaakin sitten alan käsityötaidon huippua.

Lammi asui Kauhavan Kettulassa ja piti hyvänä ajatuksena, että kehuin häntä kirjassani “Puukot”. Kirjan kannessa on juuri sen puukon kuva.

Hipsin siitä matkaani, koska puukko-aatteeni on horjunut pahan kerran sen jälkeen kun terroristit alkoivat käyttää aseenaan etenkin leipäveitsiä. Itse olin jo ehtinyt kummastella rautakaupassa, miten tiukasti tuiki tavallinen Mora oli kiinni pitimessään ja hyllyssään. Jottei joku sieppaisi hyllystä asetta ja ryöstäisi kassaa. 

Kerroinhan aikoinani, miten komiteaa johtanut oikeusneuvos Miettinen sai minut vakuuttumaan silloin säädetystä laista, joka kielsi teräaseen kantamisen julkisella paikalla, ellei se selvästi kuulu työkaluihin.

Minuakin ujostuttaa autoon kätkemäni tuppipuukko, jota käytän kirjakaupan pakettien viiltelemiseen auki, jottei tarvitsisi viedä jätepaperia sisään asti.

Täten perun tai ainakin panen piikkiin pahat puheeni Akateemisesta kirjakaupasta. Tiedättekö - siellä on kirjoja!

Silmälääkäri oli juuri tutkinut silmäni, koska suvaitsen täyttää kuukauden kuluttua 80, ja ajokortti menee uusiksi. Saan kuulemma edelleen ajaa autoa, en kuitenkaan poliisin varpaille. Omaiset ovat kieltäneet minua ajamasta Itikseen, ja jo kuvaamani käynti konsertissa osoitti, että ydinkeskustan ei liioin pidä ängetä pimeällä ja sateella. Missä mahtaa sijaita se sikala, josta kaikki nämä betoniporsaat ovat kotoisin? Mieleeni tuli vanha Aku Ankka, jossa oli liikennemerkki “jos haluatte oikealle, ajakaa vasemmalle”.

Akateemisessa uutuudet olivat taas heti ulko-oven edessä ja lyhyessä ajassa löysin kymmenen kirjaa, jotka haluan heti paikalla ja luen ahmien. Rouvaani silmällä pitäen totesin kummakseni, että kaupassa oli suorastaan runsaasti hyvin merkittäviä ja sievästi valmistettuja kirjoja, jotka olivat aitoa paperia. Ostakaa tädillenne Jane Austinin kootut teokset, yksissä kansissa, hintaan 31 euroa. Jos siis tätinne on eläkkeellä oleva painonnostaja.

Tämän blogin lukijoita miettien nielaisin kolme kertaa syvään, kun havaitsin, että englanninkieliset historia-pokkarit olivat hyviä. Keskiajan matkaopas (Anthony Bale). Nähkää tekin yksijalkaisia ihmisiä, magneettivuoria, lentäviä mattoja ja ilmieläviä yksisarvisia!

Kirjoittaja näyttää olevan kunniallisen yliopiston historian professori. Ja juuri kun olin Beninin ja Nigerian ihmeellisiä rautaveistoksia ajatellen puhunut, että pitäisi viedä pikkutytöt Lontoseen British Museumiin, jossa varmaan on myös oikea ja alkuperäinen Nalle Puh.

Valitettavasti poikani tai hänen poikansa oli juuri maininnut kävelleensä Brüggessä päivän aikana 20 kilometriä niin etteivät sillä kertaa ehtineet edes Gentin, jossa on maailman toiseksi paras taidemaalaustaulu.

Henkilökohtaisesti teen niin kuin lentomestari Lemponen Ilmasotakoululla kaikkien huomattua, että kohta lentokentän pinnassa rysähtää. Hän kääntyi selin ja sanoi:” Katson juuri muualle.”

Ääniä

Liikkuminen on tietysti jäänyt liian vähälle, kun olen varpaankynsien kiskomisen jälkeen ollut hyvin varovainen. Toimi on sinänsä ihan arkinen. Kun kynsi lähtee irtoamaan itsekseen, se on poistettava.

Niinpä olin erittäin kiitollinen, että poikani haki minut kotipihasta autolla ja palautti sitten samaan paikkaan. Päätös mennä kuuntelemaan Ian Bostridgen esittämä Schubertin “Winterreise”, säestäjänä Ralf Gothóni, oli tehty varhaisessa vaiheessa. 

Esitys oli hieno, mutta ei vaivaton. Olen muun muassa kaavoihini kangistunut. Tänään varmistelin mielikuviani. Muisstin oikein. Ylittämättömän Fischer-Dieskun ja Gerald Mooren ohella löytyi nopeasti viisi vertaansa vailla olevaa levytystä.

Tullessamme, autoa käännettäessä opetin poikaani kertomalla, että tuo tuossa on yksi kaupungin lyhyimmistä kaduista, Ainonkatu, mutta asuipahan kuin asuikin sen varrella maisteri Suurpää, joka saattaa olla hengissäkin, kuten kaverinsa P. Tarkka.

Konservatorio oli loppuunmyyty. Yleisöä ei voi millään muotoa luonnehtia nuoreksi. Menimme lippujemme osoittamilla paikoille. Hetken läheltä katsottuani sanoin vieressä istuvalle: tuttu naama. Istuja kiirehti pahoittelemaan, etteivät attuneet silmälsit mukaan ja katsoi kysyvästi. Sanoin nimeni ja esittelin poikani. Maisteri Suurpää. Ennen konsertin alkua ehdin sanoa lukeneeni hiljan uudelleen hänen kirjansas levytetystä musiikista “Neljätoista mestaria” ja alkaneeni epäillä omaa kantaani, koska en ennen ollut yhtä kiihkeä Solomonin ihailija, Beethovenin pianokonsertoista puhuttaessa, kuin hän. 

Paluumatkalla selvitin vielä pojalleni, että kun itse menin Otavaan töihin vuonna 1964, lähellä toisiaan neljännessä kerroksessa istuivat tohtori Kauppinen, maisteri Suurpää, johtaja Marttila ja herra Reenpää.

Matti paljasti minulle, että Wellek ja Warren olivat kirjoittaneet merkittäviä sanoja kirjallisuudesta, ja häneltä opin sanat ‘uuskritiikki’ ja ‘lähilukeminen’. Sain senkin tärkeän tiedon, että tupakkapiipuista puhuttaessa minä, jolla ei tietenkään olisi mahdollisuutta ostaa oikeaa Dunhilliä, voisin silmäillä esimerkiksi GBD:tä. Maisteri tuli aamulla, kun ehti, töihin ja kantoi muhkeaa, mahakasta salkkua, jonka pohjalla oli kaksi tai kolme piippua.

Tuon hyvän tavan hän lopetti jossain vaiheessa, ehkä ollessaan työssä Tammessa, ellei sitten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran aikoinaan.

Yöllä pikkusiskoni oli kirjoittanut viestin, josta kävi ilmi, että Tuomas Haapasen kuoltua äskettäin melkein satavuotiaana hänen poikansa laatima elämäkerta oli ilmestynyt ja löytyy verkosta.

Kuuluisan viulistin sisko oli omassakin elämässäni keskeisen Heikki Boreniuksen vaimo, joka hänkin poistui keskuudestamme vasta hiljan opetettuaan musiikkia ja laulettuaan vuosikymmeniä muun muassa Radion kamarikuorossa. Ja Haapanen oli sodassa lentäjä, kuten isäni.

Lukijalle, joka ehkä jaksaisi ihmetellä asiaa, selitän olevani omassa suvusssani se epämusikaalinen ihminen. Isäni oli kyllä köyhä poika Sörkasta, alun perin Karjalan kannakselta, mutta hän oli herättänyt mieltymystä jo NMKY:n poikakuorossa ja sanoi joskus, että Aunuksen rintamamieskuorossa Pyssy Turunen laittoi soolokvartetin hänestä, Antti Koskisesta, Matti Lehtisestä ja Kim Borgista. Vaatimattomasti hän mainitsi olleensa siihen aikaan heistä paras laulamaan - mutta pojat rupesivat harjoittelemaan sotien jälkeen.

Itse asiassa isä kyllä lauloi Tapiolan kamarikuorossa jopa Bachin motetit vielä vanhena, vaikka hänen todellisuudessa merkittävin ansionsa maan taide-elämässä juontui siitä, että hän tuli toimeen Alfons Almin kanssa ja osasi asioida opetusministeriön herrojen kanssa, kun oopperalle tahdottiin omaa taloa, vaikka kansalaismielipiteen mukaan ooppera on epätavallisen sietämätöntä, valmiiksi rikkaiden ihmisten keekoilua.

Tai lopettaakseni muistelupätkäni isä kyllä avusti erittäin tuloksekkaasti monia taiteilijoita sopimus- ja veroasioissa ja kovin usein perinnönjaoissa tai avioeroissa, jotka saattoivat olla täynnä ääntä ja vimmaa.

Ihmisrotuja

Apina esiintyi 1800-luvun kirjallisuudessa joskus “ihmisen pimeän puolen” kuvana.

Ajatus sisältää Vanhaan testamenttiin sisältyvän tulkinnan ihmisestä luomakunnan huippuna, jolla on oikeus hallita kaikkea elävää. Tuota mielikuvaa tuskin moni otti kriittisesti tarkastellakseen ennen luonnontieteiden nopeaa nousua. 

Uskonkappaleet ja uskonto ovat eri asioita. Marx ei ollut ensimmäinen mutta ehkä nimekkäin niistä, joiden mielestä Euroopassa kirkko petkutti kylmäverisesti köyhää kansaa. Sen tehtävä oli valvoa, että kansa esiintyi riittävän nöyrästi parempien ihmisten edessä. Ja vastaavasti varakkaat keskittyivät olemaan pahoja köyhille.

Tuo Marxin ajatus muuten tuntuu hyvin ymmärrettävältä muidenkin kuin hänen ihailijansa, tehtailija Engelsin havaintojen pohjalla. Vanhempi kirjallisuus on täynnä sosiaalidarwinismia jo kauan ennen kuin ajatus ilmaistiin selkeästi itse lajinvalintaa koskeneen taistelun jälkeen.

Hyväosainen ihminen on ansainnut asemansa olemalla parempi kuin muut. Huono-osainen on yksin vastuussa asemastaan. Suomessa kiihkeät uskonnon harjoittajat saattoivat puolitoista vuosisataa sitten julistaa, että köyhän auttaminen oli synti ja vääryys. Maailmassa nyt oli paremmuusjärjestys, samoin kuin luonnossa.

Tosin saarnattiin, että Herran edessä olemme kaikki syntisiä, mutta tämä ajatushan on jakamista nollalla, eli tulos on mitä tahansa eli ei yhtään mitään. Ja koska Jumala on oikeamielinen, kärsimystä saa kokea vain Jumalan tahdosta eli syystä, omasta syystä. Toiset ovat onnekkaita ja toiset onnettomia, ja koska näin on tahdottu, tämä on maailman meno. Sen moittiminen olisi jumalatonta.

Tämä ajattelutapa saattaa olla nimenomaan 1800-lukua. Kristillinen versio, joka vakiintui Uuteen testamenttiin 300-luvulla, korosti köyhyyttä. Tosin kesti noin 1000 vuotta ennen kuin viralliseksi valtionuskonnoksi otettu ajattelun perinne synnytti kerjäläismunkistot.

Fransiscus Asssilainen oli köyhyyteen vihkiytynyt, kovaosaisten ja raskautetun luonnon suuri ystävä. Franskiskaanien rinnalla toimi mustien veljien dominikaaniveljestö, joka vastasi inkvisitiosta ja laajasti kirkon kurinpidosta.

Mainitsen myös erilaiset räyhä- ja hurmahenget. Askeesi, mielellään yksin erämaassa, roihahti ajan ilmiöksi kristinuskon alkuvaiheessa mutta se on palannut vähän väliä. Mieleen tulevat muun muassa suuren ruton ajan eli 1300-luvun flagellantit, jotka vaelsivat jouhipaidoissaan itseään ruoskien.

Itse omaksutut kieltäymykset ovat tuttuja kaikkialta maailmassa, Ne eivät rajoitu uskontoihin. Sotilaskoulutuksessa ja urheilussa on niitä piirteitä. Joskus tulee mieleen, että jotkut ruokavaliot edistävät lähinnä väärää omakuvaa: olen hyvä, koska en syö... jotain.

Appeni kertoi, miltä näytti yliopiston lähistö ruokaloissa 1920-luvulla, kun muodissa oli oppi, että jokaista suupalaa oli purtava ainakin kymmenen kertaa ennen nielemistä. Myös kaurapuuroa.

Mutta tämän kirjoituksen asia ei ole huvittava. Orangin kuvalla haluan kysyä, onko eläin todella huonompi ja alhaisempi kuin ihminen.

Mielestäni ei ole kestävää perustetta ajatella näin. 

Koska mielestäni minkään öttiäisen olemassaololla ei tarvitse olla tarkoitusta, kysymyksessä on arvo. Sen verran on ajatustakin, että ihminen on usein erehtynyt viisaudessaan esimerkiksi hävittämällä lajin sukupuuttoon tai tuomalla joitakin lajeja ympäristöön, jossa niitä ei ole ollut ennen.

Kristinuskon “lähimmäinen” on käsitetty siten, että se tarkoittaisi toista kristittyä. Se ei tarkoittaisi “pakanaa”. Rakkauden kaksoiskäsky ei tarkoittaisi niitä, jotka eivät ole kristittyjä. Toisen uskoisten tai uskonnottomien vainoamisella on ollut ikään kuin jonkin asteinen kirkon hyväksyminen. Runsaat sata vuotta sitten kirkon piiristä nousi ääniä, jotka puhuivat aivan muuta. Teologi Dieter Bonhoeffer lohdutti Berliinin Tegelin vankilassa pommitusten aikana 1945 kaikkia, myös usklonnttomia sotilaita, jotka olivat vanginneet hänetkin ja jotka sitten teloittivat hänet, mutta silti itkivät nyt pelosta.

Eli olisiko niin, että ihmisoikeuksien julistus olisi hiukan vajaa? Olisiko niinkin, että myö Raamatun mukaan eläinten ja kasvien vallitseminen tarkoittaisi vastuuta? Vastuuta kaikesta elävästä? Ja koska elollisen ja elottoman raja on tieteellisesti virheellinen, ihminen olisikin alamainen kaikelle, mitä on?

Ja Raamatun luomiskertomuksen kielikuvien mukaan eläinten ja kasvien syöminen ei olisi väärin. Esimerkiksi Intiassa on ajattelun öperinteitä, joiden tulos on toinen.

Ja kirjoitukseni on kommentti siihen, että uskonnonvapauden toteuttaminen esimerkiksi kouluissa ei ole alkuunkaan ongelmatonta.

Ja kyllä: olen lukenut Karl Barthin Dogmatiikan ja Tillichin systemaattisen teologian ja paljon Lutheria

Aika poikia.