Toinen puunilaissota

 

Ulkoministerin nimitys oli “rautaperse”. Sitä käytti etenkin hänen toveri esimiehensä. Taistelunimet olivat Mololotov ja Stalin, Vasara ja Teräksinen. Niin sanotut alkuperäiset nimet olivat Skrjabin ja Dšugasvili. Toveri Molotov eli entinen herra Skrjabin oli kauppiaan poika Rostovin suunnalta eikä sukua saman nimisellä säveltäjälle.

Eräässä romaanissa tämä viimeinen bolshevikki lukee Moskovan asunnossaan jo aika kauan sitten käytöstä poistettua Neuvostoliiton isoa tietosanakirjaa. Löytäessään kirjasta nimensä, hän aina alleviivaa sen.

Toveri Stalin merkitsi listoilla nimen viereen pukin eli kruksin. Sen tarkoitus oli selvä: henki pois.

Molotovilla oli tilaisuus allekirjoittaa myös oma vaimonsa Polina Žemtšužina viideksi vuodeksi vankileirille. Tämä tieto on epävarma. Varmemmalta näyttää se, että Molotov itse oli jo matkalla kellariin, kun Stalin sattui kuolemaan. Leirillä rouva kyllä oli ja pääsi sieltä pois toveri Stalinin suvaittua kuolla. 

Salaisen poliisin talo Lubjanka oli ja lienee tänäkin päivänä Moskovan suurimman maineessa. Sen kellarista näkee Siperiaan asti.

Molotov oli uskollinen esimiehensä muistolle kaiken ikänsä, mutta kerrotaan, että hän oli myös nöyrä vaimolleen. Hän kuoli 96-vuotiaana vuonna 1986. Mihin hänen eräissä muistelmateoksissa mainittu kirjastonsa joutui, siitä ei ole lähempää tietoa. Muistelijoitten mielestä hyllyissä oli ollut myös kiinnostava, aatteellisista syistä kiellettyä kirjallisuutta.

Jutun kuvassa on Molotovin ja Ribbentropin allekirjoitukset. Elokuulla 1939 muiden ohella Suomi määrättiin Neuvostoliiton etupiiriin. Olen keskustellut useiden ihmisten kanssa, jotka vakuuttivat, ettei kuvan asiakirjaa ole olemassa. Se on vain amerikkalaisten kapitalistien keksintöä. Siis tuon sopimuksen salainen lisäpöytäkirja. 

Minulla on tietysti mielessäni käännytys. Yli sata vuotta sitten Albert Engström (hyvin merkittävä tekijä) julkaisi pilalehdessään piirroksen pakanalähetyksen kokouksesta, jossa isonyrkkinen äijä sanoo, että kolehtia häneltä on turha kerätä, mutta “tuokaa tänne pakana, niin kyllä minä sen käännytän”.

Engströmin kunniaksi olen joskus harkinnut oveeni kylttiä “Musiikki- ja makkaraliike”. Tämä suuri ruotsalainen  Vaahteramäen Eemeli muistetaan meillä kai nuoremmasta sukulaisnaisestaaan Astrid Lindgrenistä, ja minun mieleeni hän juolahti kirjastaan ”Ryssiä” (1925). Samalla tavalla kuin esikuvansa G. Doré (1854 : Histoire pittoresque, dramatique et caricaturale de la sainte Russie), hänkin tavoitti kuvillaan sen venäläisyyden, joka tosiaan tuntuu olevan ikiaikaista. 

Käännytyslain ongelmallisuus ei ole vain oikeudellinen. Osa kansanedustajista tietää asioita, joiden pohjana on tuloksellinen vakoilu. Sotilaalliseen tietojen hankintaan ei kuulu sen kertominen, miten ja mistä tiedot on saatu.

Merkittävä osa asiantuntevia tuttaviani painottaa tänäänkin oikeudellisia periaatteita. Itse huomautan, että jos esimerkiksi poliisiautoa poltetaan, olisi ehkä oikein, että poliisit soittaisivat sieltä autosta esimerkiksi Geneveen kysyäkseen, mitä nyt tehdään.

Otsikkoni viittaa lentävään lauseeseen ja alkaa “Muutoin olen sitä mieltä, että…” Sen voisi täydentää:”... että turvallisuus on taattava.”