Asiahan ei tietysti minulle kuulu

 

Kognitiivisesta psykologiasta tuli siis yhteensattuman avulla esimerkki.

Otaksun ettei lukija kummastele, jos sanon, että presidenttiehdokas D. Trumpin meno ja meininki eivät aiheuta minulle mielihyvää, kun taas se toinen kuuluu mielessäni joukkoon “mikä hänen nimensä nyt olikaan”, toisin sanoen metritavaraan.

En todellakaan kuunnellut, mitä herrat sanoivat väitellessään, vaikka aamutelevisio lähetti esimerkkejä tuoreeltaan.

Tässä asiassa ilmoittaudun asiantuntijaksi. Olen yhden vuoden vanhempi kuin Trump ja vuotta nuorempi kuin Bden. Mielestäni he ovat molemmat aivan liian vanhoja virkaan, johon he ovat ilmoittautuneet. 

Kuninkaalliset pois lukien 75 ikävuotta on ehdoton yläraja, 70 suositeltava. Itse virassa ollessani korkeillaherroilla olikin tapana dementoitua pari viikkoa 70-vuotispäivänsä jälkeen. Se oli silloin muun muassa tuomareiden absoluuttinen eroamisikä.

Vääryttä onneksi tehtiin heti sodan jälkeen, kun vanhuuseläkkeeltä kutsuttiin korkeimpaan oikeuteen ratkaisemaan maanhankintajuttuja joukko niitä, jotka ainoina maassa osasivat nuo hämmentävät monimutkaiset säädökset. En ole raaskinut katsoa asiakirjavihoista, nimitettiinkö heidät tuomareiksi vai olivatko he teknisesti esittelijöitä. Ratkaisu oli hieno. Evakkojen ja rintamamiesten asuttaminen oli uskomaton suoritus. Osa poliitikoista tiesi, että kysymyksessä on pohjaltaan petkutus. Ei niillä pientiloilla pitkän päälle elänyt. 

Suomessa on kolme painavaa esimerkkiä liian vanhasta johtajasta, Mannerheim, Paasikivi ja Kekkonen.

Mannerheim, jolta ainakin kesäkuun suurhyökkäys kesäkuussa 1944 meni sormien välistä, oli itse silloin 77-vuotias. Onneksi hän nimitti kaikin valtuuksin 48-vuotiaan Oeschin toteuttamaa sotatoimet. Airo ei olisi osannut. Paaskikivi oli tullessaan pääministeriksi 1945 nimenomaan 75-vuotias. Onneksi oli Kekkonen, joka pyöritti vanhaa kiukkupussia kuin Stockmannin ovea. Stalinin Joosen porukka suosi Paasikiveä helposti arvattavasta syystä: hänen pehmeytensä ja pelokkuutensa tunnettiin vanhastaan.

Palautan mieleen KOP:n historiastakin löytyvän luonnehdinnan. Honkajuuret ja kumppanit olivat ilmoittaneet, ettei Kustia valita pääjohtajaksi ellei hän esitä täysijärkisen papereita. Mutta Kustipa kävi - 30-luvulla siis - syynissä, ja psykiatrian professori totesi, ettei tutkittava ollut mielenvikainen. Hänen käyttäytymisensä johtui siitä “ettei hänellä ole mikäänlaista kotikasvatusta”, mikä muuten oli totta.

Kekkosen tapasin peräti kahden kesken vuonna 1975. Ei siinä ihmeitä puhuttu, mutta oikkujensa ohjaamaksi minä hänet arvioin.

Lepattava mieli on aika tyypillistä meille vanhoille.

Aikojen alussa televisiokeskustelussa Nixon oli parempi mutta Kennedy voitti. Kennedy oli vakuuttavampi. Ja tuollainen vakuuttavuus - charmi - ei ole suurestikaan kiinni siitä, mitä sanoo. 

Korkeasta iästä vielä: Churchill oli sodan lopulla 70, mutta Ranskan Pétain oli vallan käsittämättömän vanha eli 84, kun maa lyötiin 1940 ja saksalaiset marssivat Pariisiin. 

Oudostelen, miten harvoin Suomessa korostetaan tätä: samat Ranska ja Englanti, joiden piti muka auttaa Suomen hakiessa tietä ulos talvisodasta, olivat itse polvillaan parin kuukauden kuluttua meidän rauhanteostamme. Englanti veti sotaväkensä Dunkerquen kautta kotisaarelle ja Ranska ällistytti koko maailman sortumalla ja hylkäämällä sotasankarin suulla muun muassa omienkin kansalaistensa tasa-arvoisuuden. Ja hakaristi liehui Riemukaarella monta vuotta.

Älllstynein oli varmaan Stalin ( 62 v.), jolle tuli kiire. Sota Saksan kanssa oli selvä - mutta milloin. Nyt vastaus oli: liian pian. Ja siihen rakoon myös Suomi livahti.