Suussa sulaa

 

Jos peilistä näkyy kupru naama, syy voi olla peilin tai naaman. Kari Hotakaisen uutuusromaanista ei nähdäkseni puutu paljon. Syvyyttä, painoa, liikettä, luonnetta ja juoksevuutta. Lauseen takkuisuudesta tekijä kehitti itselleen tunnusmerkin jo varhaisessa tuotannossaan. Muutan teos on erinomainen ja sitä suositellaan kaikille kansalaispiireille.

Selatessani ja skannaillessani vanhoj lehtileikkeitäni huomasin kummakseni kirjoittaneeni silloiseen päälehteen, jota ulosannettiin Ludviginkadulla olleesta konttorista, kerrassaan suuren määrän kritiikkejä eli siis arviointeja ja esittelyjä. Ehkäpä silloin oli sellainen tapa.

Muistelen, että Heikki Hellman teki siitä sitten lopun. Kun Heikinheimot ja Kajavat alkoivat etäänyä olevaisesta ja myös Pekka Tarkka keskittyi rajallisiin kohteisiin, selosteet jäivät vähiin. Etäämmällä Erkka Lehtola sitten kuoli auto-onnettomuudessa ja tapaturmaisesti myös Kalevan Kaisu Mikkola- Muistetaanko HS:n Forsblom ja Kangasluoma?

Nähdäkseni Suomeen ei ilmaantunut sellaista kuin Ruotsissa Olof Lagercrantz tai sitten The New Review of Booksin useat antaumukselliset kirjoittajat. Kustannustoimittaja / arvioija Jean Paulhan Ranskassa oli hyvin merkittävä kirjoittaja. Sumessa mielialat liikkuivat esimerkiksi Linkolan ja Paasilinnan myötö sellaiseen suutaan, että kirjoittaja oli muka sitä etevämpi, mitä enemmän hän oli yhtä mieltä arvostelija kanssa. Häpeästä puehtuen katselen nyt joskus kirjoituksia, joissa uhataan, että maa on kohta täynnä merkonomeja…

Tästäkin Hotakaisen nähdäkseni kasvisproteiinipitoisesta kirjasta luin jo HS:n arvostelun, mutta siinä ei valitettavasti sanottu mitään. Kirjan myymistä vain K-ryhmän päivittäistavarakaupoissa on siunailtu. Minusta se on oiva ajatus. Vähittäismyynti perustuu vanhastaan oivallukseen, että jos pitää kinkusta, ei tarvitse ostaa sikaa, ainakaan elävänä.

Kovin gluteiinittomalta tämä kuitenkin tuntuu, ja vaikkei mahdollinen sanoma tartu mieleen, tapetti voisi tätä sideaineena laastien tarttua seinään. 

Tarinassa on oikeastaan viisi henkilöä, jotka ovat kaikki muuttumassa pösilöiksi edistyneen iän vuoksi. Tuota termiä käytän itsestäni. Kaikki romaanin  henkilöt tuntuisivat olevan hiukan nuorempia kuin minä nyt. 

Metsästä sekavalla mielellä tavattu Helmi-niminen henkilö johtaa asioita siihen, että pikku joukko ryhtyy perustamaan vanhuksille tarkoitettua ryhmäkotia omasta aloitteestaan mutta julkista kontrollia saaden. Pullaa syödään ja kahvia juodaan, mutta siihen se sitten jääkin.

Keran osasin sellaisenkin laulun, että Kiinan pelastusarmeijassa - paarlevuu: riisiä syödään, rumpua lyödään, kaiken yötä tehdään työtä - inke pinke paarlevuu.

Nuuskin, olisiko tekstin takana aistimuksia heikoksi käyneiden ihmisten ahtaalle panemisesta, joka tulkintani mukaan tuntuisi olevan istuvan hallituksen harrastuksen kohteena. Hain siis tendenssiä tai, kauhea tunnustaa, jopa sanomaa. Asiakkaani J. Donner, joka oli varsin vaivalloinen ihminen, tapasi toistaa jostain lukemaansa Norman Mailerin tai Truman Caputen tokaisua “jos sinulla on sanoma, vie se lennätinkonttorin”. Ja näinhän Jörn lienee tehnyt, tuotannostaan päätellen. Onhan se sanomatta selvää.

On kohtuullista kysyä, onko minulla jotain Hotakaista vastan. Ei ole. Kustannusliikekin on Suomen kirjallisuuden lippulaiva. Ruotsinsalmen meritaistelussa lippulaiva oli nimeltään Amphion. Se ei paljon auttavat. Kun laivasta näkyi enää pikkuisen niitä kuplia pinnalla - niin kippari kysyi, että kukahan tän ostaisi - puolella hinnalla.

Kalvava kysymys on, mihin katosi Suomen kirjallisuus 1960-luvun jälkeen? Nähdäkseni se miniatyrisoitui. Ilmiö tunnetaan eläinaamilmasta. Ellei isona pärjää ruvetaan pieniksi. Esiin nousi samalla kirjan koostaminen muutaman kauniin mutta epäselvän noston nokkaan killumaan, tai sitten anekdoottien  ympärille. Siinä Veijo Meri oli huono esimerkki. Hänen kiitetyimmät teoksensa voi kunkin tiivistää yhdeksi virkkeeksi.

Hotakainen ja myöhempi Tervo ovat harjoittaneet monokulttuuria. Sana tarkoittaa yhden lajin viljelyä ympäristön tuhoksi. Maissi. Banaani…

Mainitsemastani laatusanasta “pösilö” palautui mieleen murrealueeni “pöyröö” eli vaarallien raivohullu. Meillä päin oli kauan tapana ihannoida vajaamielisiä alkoholistejaja laitella heistä lauluja. Toisen laulun Iso-Antti (klunklunklunk) ohti viinakauppaa Seinäjoella.

Ja oli myös “pössö”. Pösö-Mantalla oli kana, niin yllättävää kuin se olikin. Sen muna hän ku.jetteli kirjaaksi käytetyssä nenäliinassaan, kävi taloissa ja esitti emännille kysymyksin:” Ostaisitteko vasikanlihaa, jos olisi?”

Ja kirkossakin istui ehkä epähuomiossa herra K. Puuskamäki, ei täyijahoisena pidetty, joka säesti jumalanpalvelusta jupisemalla harvoiksi menneiden hampaittensa välistä pitäjämme suosikkisadatusta:” Voi kristus että mua vituttaa…!”