Kirjeitä

Isän ja äidin sota-ajan kirjeet voi heittää roskiin, sanoin. Rohkeat kymmenen vuotta siitä on, kun äidinkin oli aika muuttaa kotoa palvelutaloon. Molemmat ovat siis kuolleet, äiti 99-vuotiaana ja isäkin 90 ylittäneenä.

Erilaisia papereita on maannut muuttolaatikoissa, ja olen kiitollisuudenvelassa riskille naapurille, joka on kuljetellut niitä lähellä olevalle SR:lle. Selvästi täkeät ja kiinnostavat tavarat oli tietysti otettu tallteen heti.

Uskottelin olevani immuuni tavanomaisille kirjoitelmille. Tiedän että esimerkiksi seurustelevan nuoren parin kirjeet muokkaa tapa ja tahdikkuus. Lemmen tunnustuksia ladellaan, mutta omaa sisintä ei paljasteta. 

Sellaista sisäisten olosuhteiden paljastamista sanotaankin kirjallisuudeksi, ja se on vaikea ja vaivalloinen laji. Se on useimmiten kirjoittajalle itselleen outo, ja jos kynänkäyttäjä osoittautuu varsinaiseksi lustokuoriaiseksi menemällä syvälle, tulos on - yhdentekevä.

Sen takia meillä on kirjallisuus. Kuka empisi, jos saa valita keksityn ja toden välillä. “Todelliset” kuvaukset, kuten “Sodan ja rauhan” kansakuntia järisyttäneet taistelut tai Dostojevskin ennennäkemättömät sielun syöverit ovat keksittyjä. Ei Borodinon taistelusta ollut Kutuzovilla sen enempää kuin vetäytyvän Napoleonin kenraaleilla käsitystä. Mielenkiintoa heillä ei liene ollut siihen, että sata tuhatta ihmistä koki ennenaikaisen kuoleman.

Voi olla, että Dostojevski aavisti nerokkaasti sen, minkä Freud myöhemmin totesi. Mutta viisas Freud oli väärässä. Hän löysi piilotajunnan, vaikka avotajunta oli kateissa. Kun behavioristit olivat aikansa mitanneet, punninneet ja hyllyttäneet kokemuksia, heidän tietonsa osoittautuivat arvottomiksi. Käyttätyminen olisi muka ympäristön laukaisemaa. Sijaan tuli kognitiivinen psykologia, joka lähteen henkisistä eli rakenteellisista tiloista. Senkään tulevaisuus ei vaikuta valoisalta.

Kai se oli sattuma, että tieteellinen sosialismi ja tieteellinen freudilainen psykoanalyysi putosivat samana vuonna, kuin hattu naulasta. Paljon oli saatu selville, totuutta ei. Tutkimus alkoi varoa sanaa “totuus” ja menetteli siinä viisaasti. Emme näe horisontin taakse.

Sata tai kaksisataa sivua kirjeitä kääntyi esiin jostain laatikosta. Ne olivat vuosilta 1939-1942. Kirjoittaja oli enimmäkseen isoäitini, välillä joku sedistäni. Isäni kirjeenvaihtoa poikavuosien ystävän, sodassa sitten kaatuneen Veijon kanssa on paljon.

Mikään muu ei näissä teksteissä kiinnitä huomiotani niin kuin vieraus. Vaikka siis tunsin hyvin kirjoittajat, heidän ajatuksensa, asiansa ja ilmaisunsa ovat toisesta maailmasta, kuin kiinalaiset kirjeet ajalta ennen Kublai-kaania.

Tiesin että maailma on muuttunut pahanpäiväisesti. En aavistanut, miten iso tuo muutos on. Lukemalla sukulaisteni kohta sadan vuoden takaisia arjen kirjeitä aloin ymmärtää etenkin Yhdysvaltoja ja Venäjää toisin kuin tähän asti.

Tekoäly eli generatiivinen AI ei muutakaan maailmaa aivan toiseksi. Ihmiset eivät näe sellaista mitä eivät halua nähdä. Kiova ei ole Moskovassa. Teksasista ja Ohiosta on yhtä pitkä matka Washingtoniin kuin saatolle Suhmuraan.

Ajattele, että kuulet kotisi palaneen huonekaluineen, kukkineen, kissoineen. Ajattele, että mennyttä ovat muutkin paikat, joissa olet asunut, ja koulut ja onkipaikat ja lautatarhat.

Mummu (Kivennapa, Viipuri) kirjoitti, että kaksi päivää vain itkettiin. Kaikki itkivät, myös lapset ja naapurit.

Luen voivottelua, mistä ne vuokrarahat taaskin ottaa, millaista oli istua 13 tuntia lämmittämättömällä linja-autoasemalla odottamassa mahdollista jatkokyytiä evakosta Helsinkiin, matkatavarana 13 kollia eli pahvilaatikkoa.

Rivien välit osaan täydentää: mitä rahaa satutaan saamaan, sen mies juo.

Kirjallisuutta joka ei ole kirjallisuutta. Kirjeitä ei ole syksyltä 1945, jolloin kahden huoneen asunnossa Ruoholahdenkadulla asuivat isovanhempani, neljä setääni, kaksi alivuokralaista ja isäni, joka oli lukemassa lakia kaupungissa. 

Olen usein miettinyt mummoani, joka 1901 syntyneenä koki myös vuoden 1918 Kannaksella. Mitä kaikkea tämä työuransa varastoapulaisena päättänyt ihminen oli elänyt läpi runsaan 80 vuoden aikana. 

Ja osallistunut julkiseen keskusteluun. Ei kirjat ja kirjojen lukeminen, vaan kirjoittamininen!

Lukeminen on hieno asia, mutt vasta kirjoittaminen haastaa miettimään ja antamaan muodon tunteille ja ajatuksille.

Alku on vapautua muinaisesta ainekirjoituksesta. Ei kirjekään ole mallin mukaan sommiteltu viesti, vaan parhaimmillaan jotain suoraan sydämestä, sydämeltä.