Muutoksen muuttaminen

Blogiani seuraava huomaa lievää katkelmallisuutta. Lukija myös tietää, etten esittele tässä yksityisiä asioita, paitsi muistoiksi muuttuneita.

Keskeisenä loma-aikana järjestelyt oli otettava uuteen tarkasteluun. Tietty musiikki, jota joku on joskus sanonut makaaberiksi kotona kuunneltavaksi, on soinut jatkuvasti. Verdin Requiem sisältää myös hyvin äänekkäitä jaksoja, kuten “Dies irae”. Siksi se soveltuu kotona yksin olevalle. Ja vaikka tämä on pieni taloryhmä, minulla ei siis ole yhteistä seinää naapureiden kanssa. Koska olen pikkumainen juristi, väistän sanaa “omakotitalo”.  Tämä on asunto-osakeyhtiö. 

Koska olen vanha, muistelen juuri äskettäin kuolleita ja myös menneisyyden ihmisiä. Mieleen nousee onnellisia kuvia. Väistän tämän viikon ja kuukauden asiat, mutta palautan mieleen kelometsän Luirojärven lähellä 1950-luvulla. Isäni oli siitä erikoinen, ettei hän juurikaan käyttänyt voimasanoja. Nyt hän sanoi kolme kertaa peräkkäin, että jumalauta. Minullakin, joka olin aivan keskenkasvuinen, oli sellainen tunne, että tähän voisi jäädä lopuksi ikäänsä.

Myöhemmin luin isän kirjasta, että ensimmäisen kerran nähtynä Lumikuru ylhäältä Sokostin suunnasta tullessa ol aiheuttanut saman tunteen. Tällaista ei voi olla olemassa. Mutta oli vain. Jossain mitassa on edelleen, tälläkin hetkellä. Kuulemma.

Kuuntelin puheita ja olen löytänyt mustelmia. Tiedän, että Karjalassa, rakkaassa entisessä Karjalassa oli ihanaa, mutta kuulemani ja lukemani välittää sellaista tietoa, että elämä esimerkiksi isoisäni kotona Pietarin lähellä ja sitten 20-luvun lopulla Viipurin esikaupungissa oli harvinaisen pirullista, ankeaa ja rumaa.

Otin valokuva Ukko-Kolin laelta vuosikymmeniä sitten. Käytin sitä kuvaa tietokoneeni näytön taustakuvana hyvin kauan. Minulle siinä oli koko Karelianismi eli puoli-uskonnollinen parempi maailma.

Nyt taustakuvana eli joka päivä silmissäni on vahingossa erittäin hyvin onnistunut Petäjäveden kirkko. Toisin sanoen hieno ihmisen käden jälki eli tässä tapauksessa veistetyt hirret ja kattopaanut on silmissäni jopa hienompi kuin kirveen käymätön metsä. 

Sitten on pari kiveä, joissa kukaan muu ei taida nähdä mitään erikoista. 

Yhden nostin kerran runokokoelmani nimeen, koska sepitin sille “elämäntarinan”. Se on Kiertävä kivi. Väitin sen uineen. Ei siitä ole kuin tuokio, kun sillä seudulla oli Säämingin jääjärvi. Mutta jääkauden vielä muristen väistyessä tuossa seudulla, johon sitten asettui esi-isiäni, oli hakattu hengiltä viimeiset mammutit ja siirryttiin suosimaan peuranlihaa ja tietenkin lohta, jota lienee ollut todella paljon.

Kivet ne ovat matkailijoita. Pohjoisen Suomen peruskallio on ollut kerran maapallolla niillä main, missä on nyt Uusi Seelanti. Mannerlaatat repeytyivt ja liikkuivat. Lauraasia, Gondwana, välissä Thetis-meri. Kuten santtu, siitä on aikaa.

Oman elinaikani alussa tutkijoissa oli vielä jokn joukko, jolle ajatus mannerlaatoista ja niiden liikkumisesta oli aivan vieras.

Ja toinen kivi on tässä lähellä, mutta en ole siltikään käynyt muutamaan vuoteen katsomassa sitä. Polulla kuuluu olevan juurakoita ja tuulen maahan sortamaa puuta. Ajatus kiipeilemisestä ei houkuttele. Se kivi on vähän yli metrin korkuinen ja halki. Sen vieressä sammal on niin ohutta, että maapallo näkyy. Siis maapallon pinta. 

Voi olla, että tässä on mukana perinnöllistä ja opittua. Kun aloimme 1940-luvulla viipyillä kesäkaudella hyvin kaukana kotoa eli Evjärvellä (52 kilometriä), isoisäni antoi järvestä nouseville kiville nimiä. Lähinnä paikkaamme oli Lääppä vähän tuonnempana Kaija ja Maija ja Mustalainen. Kylän nimi muuten on Kniivilä ja naapurikylä on Ina. Vähän tuntuvat Suomen kolme äidinkieltä, suomi, ruotsi ja Saame lyövän kättä.

Ei silti, oman sukuni ja lähisukuni jäseniä katsoessa, etenki naisia, ajaudun aina rasismiin. Nämä usein ruskeasilmäiset ihmiset, joilla on komea, musta tukka ja usein korostuneet poskipäät, ovat kovin eri näköisiä kuin mielikuvien pohjalaiset. Jopa säilyneestä valokuvasta päätellen talollknen Antti Isotalo Härmän Voltista muistutti näyttelijä Tauno Paloa sekä olemukseltaan että väritykseltään. Kyröjoen varressa asui tuhat viisisataa vuotta sitten kansaa, jonka perua on kyllä tiedä.

Ja Suomessa muuten o helppo tehdä hätäisiä johtopäätöksiä. Tauno Palo ja Tapio Rautavaara olivat jotenkin samaa tyyppiä kuin Mannerheim. Molemmilla mainituilla oli paikallisesta varuskunnasta tullutta aitovenäläistäverta.