3. kesäkuuta 2024

Rahvaan ilot




Viimekertainen “kaiho” oli eräästä pikkarunosta. Ilot rahvahan, impi ja illankoi, lempi ja kaiho. Kaiho Niemisestä olen jutellut monesti. Tunnen erään joka kävi samaa koulua tämän jo nuorena kunnioitusta ja kummastusta herättäneen henkilön kanssa.

Tyrmistyin kun näin kuolleitten lähisukulaisteni etunimet Eino ja Aino vuoden suosituimpien vauvojen nimien listalla. Luulen, että kummitätini nimi Vieno ei palaa. Sitä muuten käytettiin sekä naisilla että miehillä. Samoin kuin nimeä Tuovi. Pääministerinäkin oli V.J. eli Vieno Johannes Sukselainen.

Sanalle rupean selvittääkseni erään kommentin esiin ottamaa kysymystä. Nimittäin sekä venäläisillä että ranskalaisilla romaanikirjailijoilla näyttää olleen taipumusta yrittää kirjoittaa kattava kuvaus, toisin sanoen kirja kaikesta.

Dostojevski on hankala tapaus. Jo aikalaiset 150 vuotta sitten valittivat valtavia henkilöhahmojen määriä ja näiden keskinäisten suhteiden mutkikkuutta. Lisäksi Dostojevski kaatoi kirjoihinsa, ehkä selkeimmin “Riivaajiin”, aatemaailmansa joka on jokseenkin sama kuin Putinin tällä hetkellä julistama. Vain Venäjä on turmeltumaton. Vain Venäjässä on pelastus. Pahimpia ja iljettävimpiä ihmisistä ovat juutalaiset, mutta melkein yhtä pahoja ovat ulkomaalaiset yleensäkin, nuo jotka sanovat itseään eurooppalaisiksi.

Tietääkseni Dosstojevskilta jäi kiroamatta Nato.

Minulle tuottaa yhäkin vaikeuksia, että samalla kirjahyllyllä viihtyvät ihmisiä ja elämään syvästi vihannut Dostojevski ja Tšehov, jonka vertaistaan hakeva inhimillisyys ja lämpö ovat jääneet huomaamatta vain tutkijoilta.

Simenon voi olla ainoa, joka todella onnistui rakentamaan täydelliseltä tuntuvan kuvan maasta eli siis Ranskasta. Hän tavallaan jäljitteli Balzacia, kuten kaikki muutkin ranskalaiset kirjailijat, ja samoin englantilaiset. Jo Stendhal ja Maupassant huokasivat, miten Balzac oli suurin kaikista - ja kunpa hän olisi osannut lisäksi kirjoittaa! 

Baudelaire - sama mies joka löysi toiminta– ja salapoliisiromaanin ja käänsi E.A. Poen juttuja piirrellessään omasta päästään paperille Pariisin ikävästä ja Pahan kukista - totesi että Balzacin romaneissa jopa kadunlakaisijat ovat nerokkaita - neroja. Ja Engels ja hänen kavererinsa K. Marx, löysivät Balzacin Inhimillisestä komediasta (yli 80 romaania) kaiken sen, mitä he itse, ja kuten he aavistivat, tulevat tutkijat etsivät turhaan.

Se kirjailijan nerokkuus on olla tuomitsematta. Simenon ei harrasta perimmäisiä syitä eli yritä kurkistella tapahtumahorisontin taakse. Sen sijaan hänen komisarionsa tapaa satoja ihmisiä ja huomaa itsestään selvästi itsetärkeyden ja samoin yrityksen hyötyä kohtuuttomasti toisista ihisistä.

Komisario on pikkukaupungista ja joutui jättämään ylemmät opinnot kesken. Hän eteni urallaan. Kirjailija on hiukan isommasta pikkukaupungista mutta Belgiasta. Hän ei opiskellut isommin ja ryhtyi kirjoittamaan ja julkaisemaan selvästi ennen kuin oikein osasikaan, ja menestyi. Tšehov oli sekä kirjailija että lääkäri ja väitti muistikirjoissaan ja keskustelussa olevansa tyytymätön molempiin ammatteihin.

Ihmisissä ollaan näkevinään sisäänpäin kääntyneitä ja ulospäin. Kovin kömpelöitä sanoja nämä ovat. Tosin tunnen ihmisiä, jotka eivät tarvitse taskulamppua, koska näkevät kaiken omassa valossaan, eivätkä mittanauhaa, koska he ovat itse kaiken mitta. Ja tunnen ihmisiä, joiden onteloissa maailma tohisee kuin tuuli ullakolla.

Sama koskee kirjoja. Englannissa joku Trollope näki maailman hyökyvän, ja suuren Dickensin menetelmä näkyy “Pickwick-kerhosta”, joka alkaa vitsikokoelmana ja alkaa yllätäen kiinteytyä kuin vanukas, kun odotusten mukaisen herra Pickwickin palvelijaksi astuu Sam Weller, jonka käsi ja kieli kilpailevat liukkaudessa.

En tunnusta tietokirjan ja sepitteen eroa. Molemmat pyrkivät yksityisestä yleiseen eli joku ilmaisee jollekin.

Siksi näitten valtakunnan kokoisten kertomussarjojen esimerkki on puu. Tollo ei sellaisen nähdessään käsitä, että aistien välittämän tavoittamattomissa on ikään kuin tehdas eli valtava laitteisto putkia ja pumppuja, joita käyttävät valo, nesteet, mineraalit, kaasut. 

Kirja, myös hyllyn ja seinän väliin kadonnut, on osa mielen ekosysteemiä eli välttämätöntä ympäristöä.


84 kommenttia:

  1. Kieltämättä ei ole tehnyt pariin vuoteen mieli lukea Dostojevskia.

    Mutta muuten pidän (myös) rönsyilevistä romaaneista. Loppuun saakka sliipatuissa teoksissa on joskus sellainen vika, että tekniset rakenteet tulevat liian ilmeisiksi. Minusta on suuri heikkous, jos jo ensi lukemalta hahmotan, miksi novelli tai romaani on rytmitetty ja kasattu juuri näin. Liian triviaalia!

    VastaaPoista
  2. Hieno kirjoitus, näitä suuria linjoja, joita paljon lukenut ja lukemansa sisäistänyt voi vedellä, toki paljon omien mieltymystensäkin mukaan. Tshehov oli perusonnellinen ihminen, Dostojevski ei, ja kumpikin kirjoitti omista lähtökohdistaan. Iso D viihtyi liikaa sielun syövereissä, mutta kirjoitti minusta mestarillisesti pahuudesta ja heikkoudesta. Asuinkumppanina hän oli varmasti mahdoton esimerkiksi Euroopan-matkallaan pelattuaan yhä uudelleen viimeisetkin lanttinsa, ja ainakin suomalaiset lukijat kokevat hänen suurvenäläiset näkemyksensä ahdistavina, mutta ei Tolstoikaan ollut vanhoilla päivillään mitenkään miellyttävä ihminen. Vaimon päiväkirjoja lukiessa suorastaan suututti!

    Kaihoa tai Vienoa tuskin nykyvanhemmat antaisivat lapselleen nimeksi, sen ymmärtää että Sukselainenkin käytti vain noita alkukirjaimia. Kaihonkukka on lemmikkilaji. "Kaiho" on minusta liian runollinen ja hempeä sana käytettäväksi ainakaan puheessa, haikeus, ikävä, nostalgia sopivampia. "Haikailla" sisältää jotain saavuttamatonta tai turhaa.
    Nuorena ajattelin, että äitini nimi Maria Loviisa oli mahdottoman ruma, mutta en tiennyt että se oli kuninkaallinen nimi. Mariksi häntä kutsuttiinkin tai Maijaksi. Loviisaa tuskin on nyt pikku lasten joukossa. Aino sopii aina Suomessa ja Anna kaikissa kielissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yhden, muutama vuosi sitten vielä peruskoulua käyvän poikani luokalla ja rinnakkaisluokalla molemmissa oli Loviisa nimiset tytöt. Ja koska olivat nättejä tyttöjä, Loviisa nimenä kuulosti nätiltä. Ei tullut mieleen edes Kalle Kehvelin Loviisamuori. Tai lapsuuden lihavanlotjakka Hälilän Lovviisa joka tekohampaitaan suussaan muljautteli.

      Tällä hetkellä 2020-24 syntyneitä Loviisa-nimisiä on vrk:n mukaan 367. Vuosina 2010-2019 syntyneitä tuhat.

      Että ei ihan kehno nimi ihmislapselle se kaikkien mielestä ole.

      En vieroksisi Vienoa (360 kpl) enkä Kainoakaan (33 kpl).

      Kaihoja on alle kymmenen vaikka niin suomalaiseen mielenmaisemaan istuva nimi!

      VEK

      Poista
    2. Olipa hyvä, kun VEK kumosit heittoni Loviisasta. Nimi alkaa kuulostaa kauniilta, kun sen kuulee useammin tai sen nimisiä tuntee - nättejäkin vielä ne tytöt. Oikeastaanhan se on sama nimi kuin ranskan luistava Louise. Ystävättäreni lapsenlapsi on Louisa ja ja eräs toinen Louisa kirjoitti suosikkikirjani varhaisteinivuosilta, "Pikku naisia". Loviisa kuulostaakin melkein samalta.

      Poista
    3. Äitisi (s. 1922) oli myös nimeltään Maria Loviisa, mutta Maijana hänet tunnettiin ja sillä nimellä hän veroilmoituksensakin allekirjoitti. Lapsena ihmettelin miksi hänelle oli annettu kaupungin nimi. Kun vietimme kesiä hänen kotiseudullaan Etelä-Savossa, hänen ikätoverinsa kutsuivat häntä Marj´lovviisaksi. https://www.youtube.com/watch?v=Wv4_KC3D2fU

      Poista
    4. Ei mulla mitään tarkoitusta ollut kumota mielipidettäsi EG, onhan se ihan ymmärrettävä juttu. Kerroin vain kokemuksena kuinka lapsena koettuja tuntemuksia ihmisistä voi tarpeen tullen huomaamattaan muutella myönteisiksikin.

      Persoonallisuus "leimaa" ihmisnimen joskus pysyvästi eikä joitain nimiä voi omalle lapselleen ainakaan antaa.

      Tässä yhteydessä tuli mieleen Silja nimi joka on sekin jälleen yleistymässä.

      "Silja, nuorena nukkunut"-elokuvan henkilö ei istunut lapsen päähäni mitenkään päin sillä olihan kummitätini "Toemin Silja" pikkuinen ja pyöreä kuin tynnöri ja kun hän nauraa "heläytti" hevosmaisesti, niin sen kuuli kilometrin päähän metsän takaa. Nuorempana ihmettelin vielä, kun eräässä perheessä tyttölapselle se nimi annettiin, ja kun siitä kasvoikin vielä semmoinen rimppakinttu.

      Nyt Silja kuulostaa ihan kivalta nimeltä ja olen äänestänytkin sen nimistä poliitikkoa.

      VEK

      Poista
  3. Kiitos erinomaisesta blogista taas. Vaikka en tunnekaan kirjallisuutta aivan yhtä laajasti, niin elävä elämäkin osoittaa kirjoittajan viisaat sanat todeksi. Sellaista elämä on. Ja meillä on taipumusta mitata toisten elämää omalla mittatikullamme. "Ittestä ei oo niin väliä, juu".

    VastaaPoista
  4. Ikämiehenä en jaksa palata Riivaajien kaltaisiin kirjoihin. Mitä hyllystä nappaisin. Harmo ja minä?

    VastaaPoista
  5. Pätevä ja ajaton Balzac on. Siitä kertoo sekin, että Hollywoodin kaikkien aikojen parhaimpien joukkoon rankattu elokuvarepliikki "Aion tehdä hänelle tarjouksen, josta hän ei voi kieltäytyä" (Kummisetä) on alun perin kirjassa Ukko Goriot.

    VastaaPoista
  6. Mutta mitä sitten on kirjallisuus. Jos ajatellaan että hyvä kirjallisuus onnistuu tavoittamaan jotain oleellista ihmisten elämässä, niin eikö siihen oleelliseen kuulu niin ihmiselämän lämpimät ja valoiset puolet, kuin myös kaikki se pimeä mitä voi olla vaikea ymmärtää.
    Myös ihmisen pimeitä puolia kartoittava kirjallisuus kuuluu kirjahyllyyn. Muuten ajaudutaan sellaiseen "sosialistisen realismin" kirjallisuusymmärykseen joka kieltää ihmisen tavallisen ihmisen synkemmän puolen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä keskustelustanne sen ansaitsema palaute, ämpärillinen tuoretta oksennusta. Perästä kuuluu enemmän.

      Poista
    2. Sosialistisen realismin klassikko Solohov jos joku esittelee ihmisen pimeitä puolia. Hiljaa virtaa Don on taidokas, mutta karmaisevin kirja mitä olen lukenut ja taas valitettavan ajankohtainen kun puna-armeija on murskaamassa vapauden kaipuun ja lännen tuki on hajanaista ja heikosti organisoitua.

      Poista
    3. Kirjallisuus voi myös laittaa meidät katsomaan ihmisiä, elämää ja maailmaa toisin silmin. Suurta mamuromaania odotellessa.

      Poista
    4. Kumpi puoli ihmisessä on synkempi, sisä- vai ulko-, en menisi vannomaan.

      Poista
    5. Tupakoijalla todennäköisesti sisäpuoli.

      Poista
  7. Kiitos kun ihan julkisesti paljastatte keltaisen lehdistön tasoiset näkemyksenne ja sisikuntanne. Se on arvokasta ja tärkeää, ei sisimpänne vaan se että nyt kaikki saavat
    nähdä Tarpeettomia ihmisiä. Kemppinen on sanonut edustamaansa ryhmää tappajiksi. Nyt sana saa uutta katetta. Sillä tilillä on saldoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onko lääkitys kohdillaan?

      Poista
    2. Nykyisin sairaaksi sanominen on yleinen loukkaus.

      Ei pidä kysyä kenestäkään, onko lääkitys kohdillaan, kaikkein vähiten professori Kemppisestä. Ryhmä jota hän luonnehti tappajiksi, on kiinnostava ja professorin luonnehdinta siitä lienee paikallaan. Tappamista on monenlaista, mutta heidän kohdallaan se on myös konkreettista kuolonuhreineen.

      Lääkäreistäkin arvokkaimpia ovat ne, jotka eivät tee työtään diagnoosit ja lääkkeet edellä vaan keskittyvät muihin, tärkeämpiin asioihin.

      Poista
    3. Tuo lääkityskysymys kohdistui selvästi johonkuhun muuhun kuin Kemppiseen.

      Poista
    4. Kyllä vaan olisi oikein ja kohtuullista, että blogeissakin kaikki aloittaisivat puheenvuoronsa ilmoittamalla
      a) mitä lääkkeitä käyttävät ja kuinka paljon, milloin reseptit vanhenevat,
      b) onko riittävästi seksiä ja onko se parisuhde- vai irtoluontoista,
      c) onko taloudellinen tilanne ok,
      d) onko älyvajauksia ja miten niitä hoidetaan,
      e) onko väkivaltatuomioita,
      f) miten meni lapsuus ja jäikö traumoja,
      g) kuinka paljon on yleisluontoista tai kohdistuvaa katkeruutta,
      h) onko vaimokin sanonut, että kuuntelisitpa joskus.

      Sitten me muut osaisimme arvioida kunkin sanojen painon ja tarvittaessa antaa ohjeita, miten kannattaa puhua, jotta kävisi ihmisestä.

      Poista
    5. Välskäri, kysy UKK:lta ja muilta Rumpeilta. Osa kysymyksistäsikin on kuin suoraan heidän suustaan siepattu.

      Poista
  8. Myös Kaino on sellainen nimi, jota aikoinaan esiintyi aika yleisesti sekä naisilla että miehillä. Tunsin ja tiesin kumpiakin. Mutta olihan se kieltämättä hämmentävää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse asiassa oli yleisempi kuin Kaiho.

      Poista
    2. Muistatteko, kuka oli Kaino-Vieno? Mummo Ankka! Ollut taatusti noloa miespuolisille nimien kantajille. Sellaisia Kainoja ja Vienoja oli eduskuntaa myöten.

      Poista
    3. Minua ihan harmittää, kun niin komea nimi kuin Yrjö on pilattu tyhmällä sivumerkityksellä.

      Mistähän se johtuneekaan, että meidän korvissamme (?) komian miehekkäiltä kalskahtavat nimet, joissa on yytä, äätä ja öötä, toisena esim. Kyösti.

      Poista
    4. Jos on tarve, itse puhun oksennuksesta enkä käytä tuota y-sanaa.

      Poista
    5. Turha harmitella, kyllä yrrrjöö silti tulee jos tullakseen on vaikka Yrjö ei kuulolla olisikaan. Osoittaa vain sekin kielen moninaisuudesta ja mielikuvituksen rikkaudesta.

      Poista
    6. Ei se ole rikkautta, jos aina ja poikkeuksetta käytetään vain y-sanaa.

      Poista
    7. ..niin tai o-sanaa.

      Poista
    8. Jo Saarikoski (tai Ojaharju tai Kejonen tai Salama) kertoi krapula-aamuna polvistuneensa Pyhän Yrjön kappelissa.

      Poista
    9. Käsittääkseni ennen etunimilain (1.1.1946) voimaantuloa ei ollut niin nuukaa, millainen nimi miehellä tai naisella oli, mutta kyseisessä laissa nimet sukupuolitettiin melko tarkasti.

      "Olin poika nimeltä Päivi", lauloi Leevi & The Leavings aikoinaan, mutta itse tiedän (tai tiesin, kuolleita ovat jo kumpainenkin) kaksikin miespuolista Päiviä. Olivat syntyneet 1920-luvulla.

      Poista
    10. Raunikin on sellainen nimi, jota on yhä niin miehillä kuin naisilla.

      Poista
  9. Ovatko ne rahvaan ilot muuttuneet nykymaailmassa ideologisesti valistuneiden ahdistuksiksi milloin minkin muoti-ilmiön mukana?

    Vielä muutama vuosi sitten sukupuolia oli kaksi, joille oli omat erikoslääkärinsäkin eli xx -sukupuoliset kävivät tarpeen vaatiessa gynekologilla ja xy -sukupuoliset kävivät urologilla.

    Nyt löydetyt uudet sukupuolet käyvät joko psykologilla tai psykiatrilla ja jopa kirurgilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanhaa taloa ja ihmistä ei kannata remontoida. Varsinkaan jos ei osaa eikä kykene. Vaikka siihen ja häneen tulee kärmeksiä, on vain yritettävä estää niiltä sisäänpääsy. Ellei vasiten ja tietäjämäisesti kutsu niitä tanssilavalle.

      Poista
    2. Kyllä melko paljon tehdään ikäihmisille lonkka- ja polvileikkauksia tekoniveliä asentamalla. Potilaat pääsevät silloin kivuista ja säryistä ja kykenevät liikkumaan normaalisti. Sillä kurin elämänlaatu paranee huomattavasti.

      Poista
  10. Useimpien ihmisten elämää ovat kirjat olleet ohjaamassa. Jokainen muistaa lapsuudestaan, nuoruudestaan ja aikuisena lukemansa kirjat. Olivat sitten satuja, kertomuksia tai oppikirjoja, jokaisella on ollut omat sysäysvaikutuksensa ja korjausliikkeensä polulla, oli kirja mikä hyvänsä, vaikka Solzhenitzynin Vankileirien saaristo.

    Surullisena ajattelen nykynuoria joiden lukemisto koostuu Tiktokista ja ainoat havaittavaa ruumiin liikkeet nopea sivulta toiselle selaus. Heillä ei ole kirjoja, sati hyllyäkään. He jäävät valtavasta tiedon ja kokemuksen massasta osattomiksi.

    VastaaPoista
  11. Tolstoi ja Dostojevski eivät milloinkaan kohdanneet. Mutta Tolstoi laski Muistelmia kuolleesta talosta kaikkien aikojen parhaiden kirjojen joukkoon, ja vastaavasti Dostojevski Anna Kareninan.

    Minustakin on mielenkiintoista tietää, miten kauheita ihmisiä taiteilijat ovat olleet. Elokuvaelämäkertojen puolella oli 1970-luvulle asti vallitsevana ihannoiva suuntaus. De mortuis nil nisi bene - kuolleista vain hyvää. "Print the legend". 1970-luvulla alkoi "neron pimeä puoli" -suuntaus, jopa niin, että jos tavallisen harmaata elämää eläneen taiteilijan elämästä ei sellaista löytynyt, täytyi keksiä. Vaikutti siltä, että kustannusyhtiö palautti liian arkipäiväisen käsikirjoituksen varustettuna toiveella, että lisäväriä tarvittaisiin. Oma lukunsa on se, että elämäkerran kirjoittaja toivoo läheistä yhteistyötä kohteensa kanssa ja tultuaan torjutuksi kirjoittaa kostoelämäkerran (Shawn Levyn Jerry Lewis -elämäkerta ja Joseph McBriden Frank Capra -biografia). Näistä kahdesta vastakohdasta kasvoi synteesi. Hyvä suomalainen esimerkki on Panu Rajalan Ilmari Kianto -elämäkerta Suomussalmen sulttaani, uskoakseni tasapainoinen esitys "kauheasta aikuisesta". Moni taiteilija alkoi toivoa elämäkertaa kaikilla rypyillä.

    On myös mielenkiintoista, että definitiivisen Dostojevski-elämäkerran on kirjoittanut Joseph Frank. Hänen viisiosainen työnsä on yksi kaikkien aikojen hienoimmista elämäkerroista. Frank oli juutalainen, kuten moni oivaltavimmista Dostojevski-tulkitsijoista. On yllättävää tietää, että Dostojevski tunnettiin elinaikanaan ennen kaikkea Kirjailijan päiväkirja -kolumnistaan, jossa hän esitti taantumuksellisia ja juutalaisvihamielisiä ajatuksiaan. Vasta kun viimeksi luin Karamazovin veljekset, tajusin, että antisemitismi on mukana siinäkin alusta alkaen.

    Mutta olen samaa mieltä kuin D. H. Lawrence: "Never trust the artist. Trust the tale. The proper function of a critic is to save the tale from the artist who created it". Ja Marcel Proust, joka totesi (Vastalause Sainte-Beuvelle), että taiteilijalla on kaksi minää: on siviiliminä, joka lörpöttelee seurapiireissä, ja taiteilijaminä, joka elää taideteoksessa. Molemmat ovat merkittäviä, mutta yhtä ei voi arvostella toisen perusteella.

    Kirjoitin Martti Anhavan toimittamaan teokseen Dostojevski - kiistaton ja kiistelty artikkelin Dostojevskista ja elokuvasta. Innoittajani oli Nikita M. Laryn nerokas Dostoevsky and Soviet Film: Visions of Demonic Realism. Laryn oivallus oli, että vaikka Riivaajat oli Neuvostoliitossa kirottu teos, se oli silti ja siksi keskeinen myös elokuvassa, esivallankumouksellisesta dekadenssista Tarkovskin ja Sokurovin päiviin. Erityisesti Stalinin terrorin vuosina. Paras suomalainen Dostojevski-tulkitsija G. H. von Wright piti Dostojevskia profeetallisena (Ajatus ja julistus).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tapasivatko Runeberg ja Kivi?

      Tapasiko Kivi ketään suurta aikalaistaan - Lönnrotia, Topeliusta, Snellmania?

      Poista
    2. Dostojevskin ja Tolstoin olisi ollut helppoa järjestää kohtaaminen, mutta ilmeisesti molemmat halusivat pitää välimatkaa. The anxiety of influence? Myöskään Bergman ja Tarkovski eivät koskaan tavanneet, vaikka olivat kerran samassa tilaisuudessakin. Jos otetaan vielä kolmas parivaljakko, niin Voltaire sanoi Jumalasta: "maailma on liian pieni paikka meille kahdelle".

      Poista
    3. Kivellä ei ollut suuria aikalaisia eikä sen jälkeen tulleita.

      Poista
    4. Voltairen oli helppo hevostella olemattomaan itseään vertaamalla.

      Poista
    5. Lönnrot on suurin kaikista. Hän eli 1802-1884. Kivi 1934-1872.

      Poista
    6. Eikö se ollut juuri von Wright jonka mukaan Ivan Kramazov oli itse kirjailijan alter ego..mitäpä tuosta tulkinnasta pitäisi ajatella?

      Poista
    7. Mihail Bahtin olisi varmaan ajatellut, että Dostojevski on kirjoissaan läsnä kaikkialla eikä missään, koska ne ovat moniäänisiä (Bahtinin termein polyfonisia).

      Poista
  12. Tänään Rikos ja rangaistus. Loistava romaani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihmisellä ei ole oikeus tuomita. Kosto on Jumalan.

      Poista
    2. Varsinainen rahvaan ilo on blogi. Vaikka toki rikos ja rankastuskin ovat sitä parhaastaan.

      Poista
    3. Eikös Jumala voi käyttää ihmistä kostonsa välineenä?

      Äkkinäinen voi käsittää väärin, että ihminen kostaa vaikka kostaja onkin Jumala.

      Poista
    4. Luoja koston kostakohon.

      Poista
    5. Jumala kosti, no voihan ne omat pahanteot noinkin selittää.

      Poista
    6. Sori siit mutta kostaminen merkitsee kansanrunoudessa myönteistä asiaa. Kost Jumal. Luoja koston kostakohon. Olis se vaan hienoa että edes pikku riikkisen tunnettais ja arvostettais Suomea, suomen kieltä, Suomen kansanperinnettä, omaa kirjallisuutta ja Kalevalaa.

      Muuten, Anna-Leena Siikalan laajaa kansanperinteen ja -runouden tutkimusta lukiessa osui näinä päivinä silmiin joku Kemppinen.

      Poista
  13. Mistähän mahtaa johtua, että tämänkertainenkin blogiteksti kiehtoo enemmän kuin mikään median eurovaaliväittelyihin nostamista aiheista?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, pullonkorkkitasoiset fokukset halventavat katsojaa, kuulijaa ja lukijaa. Ja itse eurovaaleja.

      Poista
    2. Yksi on keskustelun vapaus. Maassamme ei liene enää toista mainittavaa foorumia jossa voi keskustella vapaasti ja sivistyneesti. Ylen blogeissa ja keskusteluosuuksissa on jo vuosia ollut ankara punavihreä sensuuri ja melkein kaikki toimittajaa vastustavat kommentit estetään. Kommenttien jäämä näyttääkin sitten hyvin, hyvin erikoiselta paljastaen kaiken. Yksinkertainen testi paljastaa epäilijälle asian tilan

      Poista
    3. Ei minulla ole tuollaista kokemusta. Ja kyllä sinne kaikenmoista näyttää läpi pääsevän.

      Poista
    4. Aiettä tuo "punavihreys" täytyy joidenkin leuoistaan narauttaa. Kävisitte vaikka välillä hakemassa Värisilimäliikkeestä värikartan ...

      Uusi Ylen päätoimittaja Pokkinen, reservin upseeri, oli haastattelussa sitä mieltä, että vihervasemmistokuplaa ei yhtiössä ole. Olikohan sekin vain päinvastaista disinformaatiota?

      Poista
    5. Kerro nyt edes esimerkkejä!

      Poista
    6. Koettakaa testata jotain ärhäkkää toimittajaa tai blogistia siellä. Kirjoittakaa asiallisesti ja faktoilla varustettuna vastakkainen mielipide. Tehkää se eri tilanteissa 10 kertaa ja katsokaa sitten kuinka monta 10:stä yrityksestä todella julkaistiiin. Oma kokemukseni on, ei yhtään.

      Poista
    7. Pokkisen muistelmista vasta paljastuu, että oliko.

      Punavihreys vain on sivistyneistön ajan henki, kuten aikoinaan oli neuvostomielisyys. Moraalinen krapula iskee myöhemmin, hissutellaan kusi sukassa ja pestään käsiä urakalla.

      Poista
    8. Tein vastikään sanotun testin eikä mennyt asiallinen kirjoitus läpi.

      Poista
  14. Ihme, jos kirjallisuudessa ei kiinnosta mestarillisesti kuvattu ja syvältä nähty ihminen, vastuu, syyllisyys ja rakkaus. Ja elämässä. Kaikki tämä neron esittämänä Kristuksen opetuksen valossa. Hänen jolle teemme kaiken minkä teemme pienimmille. Uskommepa tai emme. Vihasimmepa Venäjää ja itseämme ja toisiamme tai emme.

    Tämä on ydinkysymys kulttuurissa, yhteiskunnassa ja yksilön elämässä. Vastuu, syyllisyys ja rakkaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sisäinen pakko, ulkoinen pakko, pakkomielle ja vapaaehto aikaansaavat erilaisia blogeja.

      Poista
  15. On tärkeä huomata miten kukin itse auttaa tai "auttaa" tämän päivän "juutalaisia" getoissaan tai keskitysleireissään (hylätyt vanhukset, kodissaan vankeina vuodesta toiseen ainoankaan kysymättä mitä kuuluu, työttömät ja nuoret). Se on yhtä kuin riivaajien toimintaa, vallan antamista riivaajille. Minkä roolin kukin otimme tässä nykyajan holokaustissa, sitä meiltä kysytään. Hyvä kysymys, jos siihen vastaat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Evakuoinnista tärkeintä on väestön omatoimisuus. Onko se eutanasiaan vai holokaustia mene tiedä. En haluaisi.

      Poista
    2. Nykyajan holokausti on alkuperäisen metsäluonnon jo miltei loppuunsaatettu tuhoaminen..

      Poista
    3. Tällainen blogi tärkeistä kysymyksistä on joka suhteessa hyvä. Ihmiset voivat lukea, kommentoida ja keskustella. Se ylläpitää kaikenlaista arvokasta. Kemppinen saa siitä myönteistä karmaa, hyvistä töistä. Vai mitä?

      Poista
    4. Hölkkäämisen palkka on kuolema. Loihe Harry postmodernisti Forsblumma kirjoittamaan.

      Poista
    5. "Hölkkäämisen ..."

      Eiköönpä kuolema lie koko elämän "palakka" jos se niin menee, että kaikesta pittää tulosta kuittailla.

      Poista
  16. Tolstoin vahvuus oli tietoisuus, Dostojevskin tiedostamaton. Dostojevskin fiktiossa on unen (painajaisen ja enneunen) tunnelmaa. Rikos ja rangaistus on yhä relevantti ajateltaessa esimerkiksi Isonkyrön kouluverilöylyn suunnittelijaa.

    Internetissä Dostojevski viihtyisi bloggarina. Kemppisen blogi vrt. Dostojevskin Kirjailijan päiväkirja.

    VastaaPoista
  17. Pickwickin ihan alussa on lause: ”Aamu on liian kaunis kestääkseen kauan.” Teini-ikäisenä se oli minusta upeasti sanottu. En enää ymmärrä miksi. Rienzi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt en muista miten se meni suomeksi, mutta englanniksi Pickwickin toinen luku (josta kirja varsinaisesti alkaa) menee
      "That punctual servant of all work, the sun, had just risen, and begun to strike a light on the morning of the thirteenth of May, ..."

      Poista
  18. Kirjoittaminen on minulle ongelma.

    Kirjailija

    VastaaPoista
  19. On kaksi kirjaa, jotka muuttivat käsitykseni siitä, mitä romaanilla voi sanoa – Ukko Goriot ja Buddenbrookit. Jos olisi kolmas, se olisi Bukowskin Naisia.

    VastaaPoista
  20. Täällä oli aikaisemmin blogistin teksti "ihmishirviöistä" ja mm. Dostojevskistä siinä yhteydessä. Epäilin silloin, että tokko hän ihan hirviöluokkaan kuuluu, vaikkei mikään mallikansalainen ollutkaan eikä varsinkaan malliaviomies. Nyt luin kuitenkin J.M. Coetzeen "Pietarin mestarin", joka on osin todellisuuspohjainen, pääosin fabuloitu kertomus FD:n matkasta Saksasta, jossa oli ollut paossa velkojiaan, Pietariin selvittämään poikapuolensa kuolemaa. Coetzee kutoo taitavasti mukaan monia FD:n teemoja kuten nuorison anarkismia, köyhyyttä, isän ja pojan suhdetta, kuolemaa ja Jumalan osuutta. Hätkähdyttävää oli pedofiilijuonne useissa kohdin. Lapsiprostituutio oli varmasti tavallinen ilmiö köyhässä kaupungissa, mutta oliko Dostojevski pedofiili oikeastikin? Vastenmielinen ajatus, ja vastenmielisiä kohtia siinä kirjassa. Coetzeen antama kuva kirjailijasta oli kautta linjan jotenkin kielteinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin Riivaajista sensuroidun "Stavroginin tunnustuksen" ensi kerran lapsena Eeva-Liisa Mannerin toimittamasta Kauhujen kirjasta (1964). Se oli varmaankin ensi kerta kun luin lapsen raiskaamisesta, Dostojevskin näkemänä rikoksista kaameimmasta. Eikö sen tarkoituskin ole olla vastenmielistä?

      Lapsen hyväksikäyttö on yhä sekä tavallista että tabu. Psykoanalyysin synty liittyy siihen, kun lääkärit huomasivat sen yleisyyden. Hyväksikäytön jäljet ovat parantumattomat. Ranskassa on käynnissä parhaillaan Me Toon toinen aalto, keskeisenä teemana alaikäisten hyväksikäyttö, rohkeana äänitorvena Judith Godrèche. Useimmat vaikenevat, koska eivät halua olla huomion keskipisteenä. Vain rohkeimmat puhuvat. Dostojevski oli tienraivaaja.

      Kannattaa olla varovainen ennen kuin samastaa kirjailijan siviiliminän hänen taidefiktioonsa. Vaikka romaani olisi kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa, fiktiominä on eri asia kuin arkiminä. Joseph Frankin Dostojevski-elämäkerrassaan kuvaamaa ristiriitojensa summaa on vaikeaa tunnistaa Coetzeen sinänsä täysin legitiimistä fiktiosta.

      Mielestäni Stavroginin että Raskolnikovin hahmot auttavat ymmärtämään rikollista psykologiaa. Raskolnikoville aukeaa tie vapautua nietzscheläisistä yli-ihmisajatuksista. Stavroginille jää vain itsemurha. Mikä tuo mieleen, että moni kouluampuminen ja perhesurma on laajennettu itsemurha.

      Riivaajat on parempi nimi kuin monella kielellä tavallinen Demons tv. Ruotsalainen nimi Onda andar on myös oikein hyvä.

      Poista
    2. Lasten hyväksikäyttö on moninaista, siis muutakin kuin seksuaalista ja kaikki yhtä kaameita mielikuvia tuottavia sellaiselle, joka omia lapsia on kasvattanut.

      Eilenkin kerrottiin Ylellä Rahvaan historia-ohjelmassa 1800-luvun Britanniassa nuohoojien käyttäneen pikkulapsia piippujen elävinä harjoina ja kuinka pienikätiset lapset olivat oiva apu tehdassalien koneiden ahtaiden kohtien korjaajina... ym.

      Poista
    3. Kiehtova rinnakkaisteksti "Stavroginin tunnustukselle" on Guy de Maupassantin 13 vuotta myöhemmin julkaisema mestarinovelli "Roquen tytär". Siihen perustui elokuvan ensimmäinen pedofiilikuvaus Pikku Elli. Filmatisoinneissa sekä Maupassantin pormestari Renardetia että Dostojevskin Stravroginia esitti Ivan Mozzhuhin. Näistä alkanut punainen lanka jatkui teoksissa M - kaupunki etsii murhaajaa ja Twin Peaks.

      Poista
    4. Se on selvä, että näinä autofiktionkaan aikoina kirjailija ja hänen saman niminen päähenkilönsä tai minä-kertoja eivät ole sama asia. Aina on tullut jotain lisää tai jotain poistunut, mutta Knausgaard on varmasti asiantuntija kuvaamaan isää suurperheessä, jossa pienten lasten äiti vajoaa masennukseen ja menettää otteensa todellisuudesta. Sitä äitiä hän ei kylläkään pysty hahmottamaan sisältä päin, se on äidin tehtävä itse - ja hyvin hän sen tekeekin. Linda Boström on erinomainen kirjailija hänkin. Näitä toisiaan inspiroivia kirjailijapareja on, hyvässä ja pahassa.

      Jon Fosse on aikaisemmin ollut pahasti alkoholisoitunut, ja hänen saman oloinen, saman ikäinen, samoissa paikoissa asuva päähenkilönsä toilailee veneessä pimeällä kaupunkireissun jälkeen hyvin uskottavasti, mutta kilisevä muovikassi säilyy ehjänä, ja vanhalle raittiille naislukijallekin välittyy se mielihyvä, jota mies tuntee. Kyse on kuitenkin taiteesta ja kaiken yllä on pieni koominen virekin, jota ei todellisuudessa kukaan huomaisi, ainoastaan tilanteen surkeuden.

      On luettava Coetzeen loistavan kirjailijuuden tiliin, että Dostojevskin kuva on niin uskottava - eikä välttämättä ollenkaan tosi kaikilta osin. Hän ei väitä päähenkilön kiinnostusta tyttösiin tosiasiaksi, antaa vain vihjeitä ja viitteitä - se voisi olla totta. Käsi irtoaa viimein vuokraemännän kymmenvuotiaan tyttären olkapäästä ja mies kokoaa itsensä, hänellä on "tuttuja" lapsiprostituoituja Saksassa, hän esittää ihan luontevana ratkaisuna, että kellarissa asuvat likaiset lapset voisivat kohottaa huomattavasti elintasoaan, jos vanhin tyttö pestäisiin, puettaisiin ja tukka leikattaisiin, markkinoita olisi, hän itse "vie lapsia pimeisiin paikkoihin". Tosin hän haluaa suojella Matrjonaa anarkisti Netshajevilta ja varoittaa äitiä. Vanha naislukija oli kuitenkin "illa berörd", tunsi olonsa epämukavaksi, vähintäänkin, ja jäi vähän ihmettelemään. Kiitos siitä, että elämäkerrassa tällainen ei tule esiin, jos ymmärsin oikein.

      Poista
    5. En ole mikään Dostojevski-tuntija enkä pidä Mihail Bahtinia auktoriteettina, mutta hänen teoksensa "Dostojevskin poetiikan ongelmia" vähintäänkin herättää kiinnostavia kysymyksiä käsitteineen "dialogisuus", "polyfonisuus", "finalisoimattomuus", "karnevalisointi", jne. Esimerkiksi Karamazovin veljeksissä yksikään henkilöhahmo ei ole Dostojevskin edustaja, vaan Dostojevski törmäyttää heitä saadakseen mielikuvituksemme liikkeeseen, jolla ei ole loppua. Dostojevski näyttää meille henkilöhahmoja kohtalokkaiden ratkaisujen kynnyksellä, arvaamattomissa käännekohdissa.

      Dostojevski kuului Shakespearen ja Sofokleen tavoin niihin kirjailijoihin, joista Freud sanoi, että he olivat jo sanoneen kaiken oleellisen siitä, mitä psykoanalyysi yritti esittää.

      Virginia Woolf inhosi Dostojevskia mutta julkaisi vuonna 1922 yhdessä S. S. Koteljanskin kanssa englannintamansa "Stavroginin tunnustuksen", samoin suunnitelman Suuren syntisen elämästä (Karamazovin veljesten jatko-osasta). Joissakin laitoksissa oli mukana Freudin Dostojevski-essee. Julkaisija oli Woolf-pariskunnan The Hogarth Press, joka julkaisi sittemmin Freudin Standard Editionin.

      Poista
    6. Tärkeintä ei ole miten on vaan mitä joku sanoi ja miltä näyttää.

      Poista
    7. Mikä on tärkeää?
      Onko puutarhanhoito tärkeää?
      Mistä tunnistaa valaistuneen ihmisen?
      Mikä ero on elämällä ennen ja jälkeen valaistumisen?

      Ennen valaistumista - vedenkantoa ja puunhakkuuta.
      Valaistumisen jälkeen - vedenkantoa ja puunhakkuuta.

      Eikö näytäkin lupavapaalta?

      Poista
  21. Nuohoojapojista kertoi myös aikoinaan Nuorten toivekirjastossa ilmestynyt Lisa Tetznerin Musta veljeskunta.

    VastaaPoista
  22. Dostojevski oli oikeasti huono, sutaiseva kirjailija, jonka venäjä oli kelvotonta, nimenomaan editoimatonta ja sähläävää. Sanat tarkoittivat milloin mitäkin, kuten ne usein tarkoittavat keskinkertaisten lukemistokynäilijöiden kielessä. Dostojevski myös inspiroi natsismia - hän oli Goebbelsin lempikirjailija.

    VastaaPoista