Mainos

Sanoi:”Kaverille kysyisin… Oras, käsisuihku…”

Meille se oli. Kaverille kerroin, että se tämä Oras sijaitsi alun alkaen Raumalla, mutta missä oli kranaattien sytyttimiä tehnyt Osy, se ei tullut nyt mieleen. Vessa vedettiin työntämällä kämmenen kokoista metallivipua alaspäin. Vesi syöksyi korvia huumaavasti ja koko kivitalo tärisi.

Muistan kyllä sellaisenkin aparaatin, jossa luki “Simplex” ja vesisäiliö oli katon rajassa. Sitä sai kiskoa narulla, ja jos tyhmästi kiskoi, saattoi saada sen valurautaisen kannen päähänsä tai sormilleen.

Kaupungit lähistöineen olivat täynnä sotatarvikkeiden valmistajia. Moniko nuorempi lukija ymmärtää, kun romaanissa Antti Rokka ilmoittaa olevansa “Tikkakosken mannekiini”?
Saksalaisen W. Daugin omistama Oy Tikkakoski Ab valmisti Suomi-konepistooleita Jyväskylän maalaiskunnassa.

Valtion tykkitehdas oli Jyväskylän keskustassa Rautapohjassa, kivääritehdas Tourulassa ja ruutitehdas Vihtavuoressa asti. Patruunoita valmistettiin Lapualla keskellä kirkonkylää siinä tehtaassa, joka sitten räjähti. Paikan nimitys oli Paukku. Oltiin “Paukulla töissä”.

Metsästysaseita ja erittäinkin erinomaisia pienoiskivääreitä sai Skohasta, joka toimi vatapäätä Helsingin rautatieaseman pääovea. Nimi on liimattu Suojeluskuntain Kauppa Oy -toiminimestä. Olisiko tuo “ha” handel? Umpisuomalaisella Pohjanmaalla “handel” tarkoitti viinakauppaa, joka oli Seinäjoella eli kauppalassa, ja siellä oli Antti Isotalo johtajana, entinen jääkäri, sen häjyn pojanpoika. Antti Rannanjärvi muuten valmisti vielä eräitä aikoja sitten puukkoja Härmässä. En osaa äkki laskea, kuinka monta sukupolvea siinä oli välissä, mutta häjyn jälkeläisiä hänkin. Pohjalaiselle Rannanjärvi on rauhallinen pikku kylä siellä toisella puolella jokea, siellä missä Kankahan kyläkin, ja Hellanmaa. 

Monen mieleen on tullut, ettei Venäjällä ehkä ole muuttunut niinkään paljon sataan vuoteen, tai viiteensataan. On ja ei, mutta minusta esimerkiksi suhtautumisessa ihmisen henkeen ja hengen menetykseen on ero.

Olen lukenut Anthon Beevorin kirjat sitä mukaa kuin niitä on tullut. Hän on nyt Sir Anthony. Sekä sotilaallinen että akateeminen joukkokunta näyttäisivät siirtyneen siihen oppiin, että yleisesitys voi olla oivallinen, vaikka siinä ei olisi niin sanottua omaa tutkimusta mainittavasti. Ennen oltiin sillä kannalla, että oma tutkimus oli kaikki kaikessa, vaikka aihe olisi miten kapea ja yleisö vastaavasti veitsenohut.

Olen jo ilmoittanut tässä blogissa muuttaneeni mieleni Carl Grimbergistä, mutta olen kyllä varoittanutkin “Kansojen historia” on alkujaankin sangen toispuolinen ja nyt se on vanhentunut pahanpäiväisesti. Silti sanon, että jos luistava teksti luistattaa, lukekaa ihmeessä.

Beevorin “Berliini 1945” pitäisi liittää yleissivistykseen. Monikaan ei nykyisin edes tiedä, mitä Saksassa ja Saksan hallitsemilla alueilla tapahtui 1945, eikä sitäkään, että Neuvostoliiton sotilasjohto yllytti raakuuksiin myös tai ehkä etenkin naisia ja lapsia kohtaan.

“Toinen maailmansota” on hyvin laaja kirja, noin 1 000 sivua karttoineen, kuvineen ja hakemistoineen.

Vaikka alalla on sellaisia mestareita kuin Keegan ja Howard, sanoisin nyt, että joka tahtoo perehtyä omaan lähitaustaansa, voisi nähdä vaivan ja lukea juuri tämän kirjan.

Vahinko etten osaa edes kuvitella, millainen, olisi saman kokoinen yhteenveto omastan elinajastani, joka alkoi 1944. Haluaisin väittää, että sellainen kirja on mahdoton, koska “a priori” emme tiedä emmekä voi tietää, missä nyt olemme ja mitä nyt on tapahtumassa. Lisäksi käsityksemme tietämisestä ovat aiheellisesti horjuneet.