Ei pääsyy

 

Valokuvassa ihminen, joka on kuollut, ostaa kaupasta, joka on lopetettu, piirakoita jotka on syöty. Tunnelma on avoin. Kesä on ja vuosi oli 2009.

Kiitos kaikille. Sanoinkin aamulla Raumalla, että nyt minä kyllä (muka) peruutan huonevaraukseni Pariisi hotelli Lutetiasta, kun täällä teillä on niin paljon mukavampaa. Ei sieltä Pariisista olisi edes saanut sitä suurenmoista poronkäristystä, eikä minulla olisi ollut tilaisuutta mieliharrastukseeni eli istua kuuntelemasa aamun hiljaisuutta. 

Se Lutetia vain tuli mieleen, kun verkosta kääntyi silmiin tarjous, vain 1 510 euroa yö. Ja minä kun mielestäni olen yöpynyt siellä kerran, muistaakseni 1975, kun luulin aamulla hukanneeni passini, jonka olinkin vain pannut kapsäkkiin varakenkään talteen. Siinä samassa hotellissa oli kerran ollut Gestapon Pariisin päämaja.

Ensimmäistä kertaa en eksynyt pyrkiessäni pohjoisesta käsin ohitustielle suuntana Helsinki. Tein mitä tein, tapaan aina päätyä Turun rautatieasemalle, joka rakennettiin samoin kuin Tampereen asema vuoden 1940 olympialaisia varten. Poikani antoi minulle hyvän ohjeen. Raisiossa on kytättävä ABC-huoltoasemaa ja varustauduttava kääntymään kummallisesti Turun suuntaan, kun on menossa Helsinkiin. Aku Ankassa oli kerran sellainen valtava liikenneympyrä, jonka kyltissä luki “jos haluat oikealle, mene vasemmalle”.

Salon lähellä myytiin erinomaista merisössöllä täytettyä kroissua, ja ostin tuhoutuneiden sijalle pari Aino Aalto -juomalasia, jotka olivat kolmanneksen kalliimpia kuin meillä Prismassa. 

Suurta hämmennystä aiheutti, että jaksoin mainiosti ajaa sekä mennessä että tullessa yksin vaarantamatta mitenkään liikennettä ja saamatta suonenvetoa. S. Niinistö hiukan häiritsi pöpisemällä radiossa, että päin persettä menee, mutta menköön. Mutta hänhän on Salon poikia ja hänen viisaampi veljensä oli kuulemma ennen Raumalla töissä. 

Ihan oikea raumalainen oli uusi ystävä, murrettakin osaava ja nypläystaitoinen ihminen, Juli, joka ei välttämättä muistanut sitä Nortamon laulua (säveltänyt E. Borenius), jonka pyytämättä esitin pöydässä vanhusräppinä:”...Yksi kisälli sun rakkautes sitten sai, mutta kysyä mun sitä sentään sallit kai: Mitä sanot, jos mä ammun siihen kuulia, sinä uskoton ja petollinen Julia!”

Kotona keskityttyäni aikani sängyn päällä aloin herkutella tietotekniikalla. Minulla oli ollut mukana pieni ja nopea mutta vetoisa ulkoinen kovalevy ja järjestelin vanhoja ja hyvin vanhoja valokuvia.

Oma hokuni oli yliopistoluennoilla: suurta muutosta ei huomaa. Kukaties käytin havaintoesimerkkinä Euroopasta vuotta 1871. Lapsekkaat kaskut menettelivät vielä… “Koko Suomi riemuitsi kun Runeberg syntyi…” Tuo lause ei olisi korottanut ylioppilasaineen pisteitä ennenkään, vaikka kirjoittajan tarkoitus on selvästi hyvä.

Oman aikamme suuri muutos oli Internet. Minulla on tässä esimerkiksi artikkeleita, jotka lähetin Helsingin Sanomiin Kaliforniasta 1997. Käytettävissä olisi ollut lehden oma laite, jonka lempinimi oli “mopo”. Onnistuin ottamaan yhteydet kannettavalla tietokoneellani, joka oli IBM.

Lisäisin listaani yhden: herkkä kamera. 1:o kameraa ei tarvitse enää; älä osta. 2:o puhelimesi kamera kuvaa hyvin vähemmässä valossa kuin kuvittelet ja säätyy itse; yleensä et tarvitse videota. Tavallinen valokuva eli stilli on kuin sana tai lause kirjoituksessa. Siinä on kaikki oleellinen.

Minulla on omia, isäni ja isoisäni ottamia kuvia arjesta. Nyrkkisääntö oli, että vaikka filmi olisi ollut ISO 100 tai 400 (silloin yksikkö oli DIN), ei siihen kameran kanssa ehtinyt. Perustelu: katselkaa niitä muutamia kuuluisien kuvaajien kirjoja 60-luvun tai 70-luvun lapsuudesta. Hengettömiä ulkokuvia. Kansantaudiksi kuvailtu ADHD on niin usein huonoa harjoittelua. Nyt yksi rakkaimpia kuvien sarjojani oli kesäkuulta 2009: valokuvasin syntymäpäiväjuhlilla vieraat ja kaikki tuodut lahjat.