Väkivalta

 

Joulun aikaan on osoitettava joulumieltä. Muuten joulupukki itkee.

Joku lukija ikään kuin enteili tätä. Hänen mainitsemansa Ian Kershaw on kaikkein parhaita Hitlerin kuvaajia, mitä tiedän. Myps hänen 1900-luvun historiansa “To Hell and Back” on suurenmoinen.

Saksassa käytiin natsimista ja siihen väljästi liittyneestä kansallissosialismista hyvä ja monipuolinen keskustelu, jossa olivat mukana myös historiantutkimuksen parhaat voimat.

Kershaswn välittävä kanta miellyttää minua. Hän ei ollut myynyt koko kapasiteettiaan pikkumaisen ja verenhimoisen viiksiäijän miettimiseen. Hänelle yksi keskeinen kysymys on, mikä oli Hitlerin kuva. Millaisena saksalaiset näkivät hänet? Ja tietäen natsihallinnon sekasortoisuuden, millaisin eri keinoin sotilaat ja rahamiehet yrittivät edistää omaa asiaansa ja uraansa vetoamalla Hitleriin myös asioissa, joista tämä ei ollut tullut olleeksi mitään mieltä.

Mutta oma joululukemiseni on hämmästyttävä voimannäyttö, “The Cambridge World History of Violence I - IV”. Kirjoittajia on yli sata, ja he ovat tyypilisesti yksittäisiinkin kysy,yksiin perehtyneitä professoreita eri puolilta maailmaa. “Neoliittisen kivikauden joukkomurhat.” “Saharan eteläpuolisen Afrikan heimosodat arkeologian valossa.” “Uusia tulkintoja mayojen rituaaliteurastuksista.” “Japanin kulttuurit ja soturikultti.”

Ympäristö ja energia ovat ykkösasiat julkisuudessa. Cambridgen kirjan toimittajien kanssa olen samaa mieltä siitä, että tämän hetken tiedollinen ja älyllinen perusongelma on väkivalta.

Tuo sana tarkoittaa sotaa ja henkirikoksia, mutta myös muuta. Siinäkin tapauksessa, että rajoituttaisiin havaittavien eli usein ruumiillisten vammojen aiheuttamiseen, sana tuntuu pitävän sisällään pakottamisen eli tahdon murtamisen.

Monet hyvin merkittävät tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen - Jared Diamond. E. Wilson, Stephen Pinker - että väkivalta on osa ihmistä. Sitä ei ehkä voi sanoa, että se tekee ihmisestä ihmisen, koska monen kokoiset pedot nisäkkäistä mikrobeihin ja viruksiin näyttävät viipyvän maailmassa vain viedäkseen toisilta proteiinit tai muuta korvaamatonta.

Teossarjan toimittajilla ei siis ollut tilaisuutta huomauttaa, että “sivilisaatio” raaimpien tekojen siirtämisenä hiukan syrjään ei sekään ollut osuva ajatus. Maailmansodat kehittivät tappamisen teollisuudeksi. Juuri nyt kuitenkin Ukrainassa käydään sotaa täsmälleen samoin ajatuksin kuin viimeksi kuluneet 10 000 vuotta, ja siis samoilla paikoilla.

Tuo kymmenen tuhatta vuotta herättää erään kysymykseen, jota kirjasarjassa käsitellään. Monien mielestä ne kulttuurit, jotka eivät olleet altistuneet maanviljelykselle ja karjanhoidolle, olivat rauhanomaisempia kuin me, myöhemmät.

Toki vanhimmissakin luurangoissa on aseella aiheutettujen murtumien jälkiä, ja Alppien Jäämiehellä oli nuolenkärki lapaluun alla, mutta itse ajatus on kiinnostava, varsinkin kun aineisto on näin laaja ja tässä määrin maailmanlaajuinen.

Meille lakimiehille opetetaan jotain sallitusta ja kielletystä väkivallasta. Opimme etenkin sen, että oma väkivallan käyttömme on sallittua; sitä on kiusallisten ja kivuliaiden seuraamusten määrääminen toisille ihmisille.

Ja lisäksi on kysymyksiä, jotka jaksavat askarruttaa. Miksi uhraaminen on niin yleishistoriallista? Esimerkiksi eläimen hengen riistäminen ja veren valuttaminen on otollista syistä, joita selitetään kovin monin eri tavoin.

Se toinenkin laaja, Cambridge World History, on juhlava. Eri tavoin kuin edellinen, ennen sotia ja niiden jälkeen ilmestynyt jättiläinen, tämä uusi on luettavissa ja luettavaksi aiottu, eikä siis pelkkä referenssi ammattilaisille. Sopivaa luettavaa henkilölle, joka luuli tietävänsä historiasta paljon.