Älykkyystesti

 

 

Jostain syystä sähköpostiini tippuu jatkuvasti Quora-nimisen palstan juttuja, joista jotkut ovat yleisesti kiinnostavia, kuten uskottavat yhteenvedot Ukrainassa nyt käytetyistä ohjuksista ja tankeista. Jotkut ovat nolostuttavan yksinkertaisia kysymyksiä tieteestä, kuten että miksi valon nopeutta ei voi ylittää. Omaa ja kai maksullista palstaansa pitävä normaali professori sitten vastaa käsitettävästi.

 

Kun palsta on amerikkalainen, sen nuoria ja luultavasti lapsellisia kysyjiä askarruttaa loputtomasti ÄO eli IQ eli älykkyysosamäärä. Jotkut kysyvät, onko toivoa päästä tiedekuntaan, kun ÄO on vain 118.

 

Olisi mukavaa, jos älykkyysosamäärän voisi mitata verinäytteestä sormenpäästä ja tulos osoittaisi sitten koulutustien tai ammatin. Aku Ankassa esiintyi kerran kallontutkija, joka selvitti, että tutkittavan ihanneammatti olisi käärmeenlumooja; siinä oli tosin mutkia matkassa.

 

Kerroin eilen illan viileässä ystävälleni, miten Einstein ja Gödel kävelivät harva se aamu Princetonin yliopiston ympärillä ja yrittivät ymmärtää, mikä heidän fysiikan ja matematiikan käänteen tekevissä oivalluksissaan klikkasi.  Sehän ei selvinnyt eikä ole tiedossa vieläkään. (Kvanttimekaniikka ja suhteellisuusteoria eivät täysin sovi toisiinsa, vaikka molemmat ovat ”oikeita” eli takana on jättiläismäärä kokeita ja todisteita.)

 

Noita kahta ja J. von Neumania kolmantena on usein sanottu vuosisadan fiksuimmiksi miehiksi, ja se on varmasti oikein sanottu. Silti kognitiotieteen suuresta miehestä Tverskystä on johdettu TQ eli Tversky-kerroin. Ihmistä voi arvioida siitä, kuinka monta sekuntia häneltä kesti aloitettuaan keskustelun Tverskyn kanssa suksi hevon helvettiin. Keskustelukumppanin älyllinen ylivoimaisuus oli niin murskaava. Parhailta meni vain pari sekuntia. Muoti-intellektuellejaeli näitä ”hengen jättiläisiä” – jollaisia olen herra paratkoon tuntenut – oli turha mitata. Hehän eivät kuuntele koskaan, vaan panevat levyn pyörimään aina ja kaikkialla. Heillä voi olla oma televisio-ohjelma tai he julkaisevat kirjan toisensa jälkeen.

 

Asia jäi mietityttämään, kun kaavailin ääneen, miten opettaisin ihmisiä lukemaan, jos ihmiset vielä lukisivat. Kuten tunnettua, lukemaan oppimisessa varhaisvuosina omaksutut virheet eivät yleensä korjaudu koskaan. Sama muuten koskee elokuvan katsomista ja tietokonepelin pelaamista, mutta niistä toiste.

 

Opettaisin ensin pintapuolista lukemista. Tässä on sinulle kirja, 300 sivua, Suomen oikeus ja yhteiskuntajärjestys (tai mitä vain). Aikaa yksi tunti. Tentti iltapäivällä. Jos aihe olisi koehenkilölle jokseenkin outo, voisin järjestää näin pääsykokeet Oikeustieteelliseen ja saisin parempia opiskelijoita kuin nykyvalinnoilla saadaan.

 

Tuon tyyppisen kirjan ymmärtäminen tai omaksuminen yhdessä tunnissa ei ole mahdollista. Umpimähkäinen selailu, niin kuin kustantaja tai kriitikko, ei tuo tulosta, koska siten saa selvän vain siitä, onko teksti pelkkää pötyä vai enimmäkseen pötyä.

 

Mielestäni kolmannes tai puolet ajasta kannattaisi käyttää sisällysluettelon tarkkaan lukemiseen ja miettimiseen erehtymättä itse tekstiin. Henkilö- ja asiahakemistoon kannattaisi käyttää puolet jäljellä olevasta ajasta. Loppuaika olisi ajateltava, jos siis osaa. Ehkä minuutin voisi käyttää itse tekstiin, jotta näkisi, millaista fonttia on käytetty ja mikä on riviväli. Onhan se mielenkiintoista.

 

Ellei nuori ihminen ole tuossa vaiheessa suunnilleen selvillä siitä, mitä tarkoittaa valtio, kunta, vero tai velka, hänestä voi silti kehkeytyä hyvä kottikärryjen kuljettaja, mikä on ehkä hyödyllisempi taito kuiin jurismi.