Foucault ja hulluus

 

 

”Hulluuden hämärästä sinä etsi järkeä, sillä viisauspa turha lie, mut hulluus tärkeä.” (Mustapää.)

 

Mietin vastausta aiheelliseen kysymykseen: miten niin kuuluisa Michel Foucault oli väärässä. Niin kuin missä?

 

Hän kirjoitti lapsuuden, hulluuden, vankilan ja kasarmin historian ja sitten seksualiteetista. Sanoista ja asioista hän laati hyvin käsitteellisen ja hyvin vaikeatajuisen kirjan. Hänen vaikutuksensa oli jokseenkin suuri, kunnes hän kuoli 1984. Nyt sekä tuotanto että teesit tuntuvat jokseenkin vanhentuneilta, myös filosofiana.

 

Päällimmäisenä on mielessäni Foucaultin todistelema ja perustelema ajatus, että tieto on vallankäytön väline ja että totuus on sosiaalinen rakennelma. Viimeksi mainitusta näyttää johtuvan, ettei totuutta ole olemassa. Korkeatkin ihmistieteet, kuten historia ja filosofia ovat poliittisen vallan naamioita.

 

Saapihan sitä noinkin ajatella, ja miehen kiistakumppaneista eräät, varsinkin Althusser, kirjoittivat Marxista löytämänsä perusteella vielä ihmeellisempiä.

 

Etenkin hänen teoksestaan ”Tarkkailla ja rangaista” tunnen joka sanan, lauseista puhumattakaan. Taustan olen joskus kertonut tässä blogissa. Suomennos, joka tilattiin ja saatiin, oli ihan kelpo työtä, mutta tarkoitukseen huonosti sopiva niin että lopulta koko teksti taisi kulkea minun kirjoituskoneeni kautta; olin silloin Otavassa töissä.

 

Ajatus vankilasta maan poliittisten vallanpitäjien harjoittaman sorron välineenä ja herkeämättömästä tarkkailusta oli sähköistävä. Ongelma oli ilmeinen. Havainnot on haettu tukemaan oivallusta.

 

Sanoisin että Solzhenitsynin ”Vankileirien saariston” sisältöön perehtyminen johtaa ajatukset aivan toisaalle. Vuosisadan suuret diktaattorit, joiden jälkeläinen on vauhdissa Ukrainassa, vähät välittivät tarkkailusta ja sorrosta. Siperia ja erilaiset vankileirit toimivat tehokkaammin ja ammus tehoaa nopeammin kuin sana.

 

Ranskalaisten intellektuellien tuotannossa on usein se ongelma, että heille maailma on Pariisi ja mahdollisesti Lontoo ja nykyisin lisäksi San Francisco. Mutta kun maailmaa on muuallakin.

 

Se oli sellaista aikaa. S. Freudin oivallukset olivat hienoja ja tavallaan tottakin – Wienissä. Etenkin nuorehkoille, kielellisesti erittäin eteville naisille. Mutta yritys luoda kaiken kattavaa mielen historiaa niiden varaan oli yhtä epämääräinen ja oikullinen kuin Foucaultin seksuaalisuuden historia.

 

Haluaisin ymmärtää tai ainakin aavistaa erään tärkeän asian. Onko nyt erikoisen karkeana vaikuttava valehtelemisen kulttuuri ja siihen liittyvä arkisen selvien tosiasioiden härski kiistäminen tavalla tai toisella sukua ajattelun huippuammattilaisten työlle. He, Nietzschestä Foucaultiin ja eteenpäin, tekivät parhaansa purkaakseen ”todellisuutta” ja etenkin erilaisia itsestäänselvyyksiä. Mieleeni on jäänyt, miten Foucault ihasteli Iranissa Ajatollah Khomeinia ja näki paljon uutta ja lupaavaa länsimaisten erehdysten siivoamisessa. Monet eivät nähneet edes Irakin ja Iranin pitkässä sodassa 80-luvulla mitään erityisen syvällistä.