Kummallinen kertomus

 

 

Ei pidä luulla tätä kirjoitusta arvosteluksi eikä edes kirjaesittelyksi. Tunnen Anna-Liisa Haavikon, joka on tehnyt erittäin suuren työn laatimalla Kaari Utrion elämäkerran. Se ilmestyi juuri ja sain sen ja luin. Mutta tutustuin pintapuolisesti myös Kaariin vähän yli 50 vuotta sitten.

 

Sen olin vain aavistanut, että on mahdollista tehdä suomalaisen kirjallisuuden ja sen tärkeän osan eli viihteen esittely tavalla, joka ylittää kirkkaasti kaiken asiasta ennen luetun. Siis: miten kirjoja luetaan, miten niitä sitä ennen kirjoitetaan, miten niille sitten käy. 

 

Taika on Utrion erikoislaatuinen järjestelmällisyys. Hänellä näyttää olevan kaikki tallessa ja järjestettynä. Kun hän aloitti, viihderomaania ei julkisuudessa pidetty edes halveksimisen arvoisena. Kun hän oli julkaissut 37 historiallista romaania ja lopetti vuonna 2017, myönnettiin yleisesti, että hän oli pitänyt lukemista yleisesti ja keskisuurta kustannusliikettä eli Tammea pystyssä ja saanut siitä sangen laajasti tunnustusta.

 

Kun itse olen nähnyt sellaisia myyntiilukuja ja tilinpäätöksiä, jotka eivät ole millään muotoa julkisia, tiedän hyvin, että Tammi oli tappiollinen yritys oikeastaan koko toiminta-aikansa. Ilman Utriota se tuskin olisi pystynyt jatkamaan, vaikka tietysti oli punapääoman eli KK:n rahoittama, osa ns. edistysmielistä osuuskauppaliikettä.

 

Utrion romaanit eivät ole minun silmissäni kirjallisesti verrattoman ansiokkaita, vaan rehellistä työtä ja monille tärkeitä. Historiaa ne varmaan ovat avanneet enemmän kuin koulun hisorianopetus.

 

Utrion toinen ura on ollut yleistajuinen tietokirjallisuus, etenkin naisten ja lasten historia. Siinäkin työ on jämptiä ja menestys on ollut suuri, etenkin kirjan ”Eevan tyttäret”. En yhtään sure, että etenkin Ranskassa ja Italiassa jo 1930-luvun lopulla alkanut tutkimuskirjallisuus ei varsinaisesti näy; eivät sitä Suomessa tunteneet taannoin historian professoritkaan. Tarkoitan suuria nimiä sellaisia kuin Braudel, hänen opettajansa Febvre, ja vielä aikaisemmin Pirenne ja tavallaan saksalainen Lamprecht. Lapsuuden historiasta ehti nousta hiukan puolivillainen psykologisoivat kirjallisuus (kuten Bettelheim). Teoreettisen tutkimuksen uranuurtaja oli ehkä Foucault, joka tosin oli väärässä joka asiassa, kuten nyt tiedämme. Tavallisen, matalan ihmisen mielen kartoittaja oli ensimmäisenä Le Roy Ladurie (Montaillou) , joka keksi käyttää inkvisition pöytäkirjoja selvittääkseen, mitä vähäisten kyläläisten mielessä todella liikkui.

 

Utrio näyttää kirjoittaneen vuonna 2004 aika jyrkästi V. Putinia vastaan ja Naton puolesta. Niinpä hänellä on tilaisuus juuri nyt nähdä, miten mentaliteetit törmäävät toisiinsa Euroopassa ja Aasiassa.

 

Utrio tukeutui Jane Austenin ja muutaman muun merkittävän brittikirjailijan romaaniperinteeseen. Mahdollisesti hän oli kasvanut kahden merkittävän, juuri nyt harvoin luetun pohjoismaisen naisen perinteeseen, nimittäin nobelistien Sigrid Undsetin ja Selma Lagerlöfin. Suomalaisesta historiallisen romaanin perinteestä hän erkaantui selvästi. Toisin kuin Waltari, jonka romaanien sankarit olivat yleensä hiukan naamioituja kuvia kirjoittajasta itsestään ja hänen ongelmistaan, Utrio loi henkilöt ja luotti tapahtumiin, usein anekdootteihin.

 

Kuka ties tämä aika arkaainen piirre teki hänestä niin suositun. Tutkimus keskittyi paikkoihin ja aineellisiin oloihin, Utrion romaanit henkilöihin ja heille tapahtuneeseen. Edelleen kiihdyttävimmät historiantutkimukset koskevat esimerkiksi merta (Braudel, Abulafia), kun taas merkittävät henkilöt ovat väistyneet – vaikka esimerkiksi Pietari Suuri näyttää olleen sekä Stalinin että Putinin esikuva.