Muisti

 

Klingen muistelmista vielä sananen.

 

Ennen meillä ei maailmassa juurikaan ollut yli 70-vuotiaita, jotka olisivat kyenneet tasapuoliseen harkintaan koetun ja kestetyn kesken. Klingen on nyt reippaasti yli 80. 

 

Väitän, että noin kirjoittaessa ovat aina samanaikaisesti läsnä eilisen haamu ja nykyisen varjo. Jos – herra siitä varjele – kirjoitetaan historiallista romaania, on aika pisteitä kolme.

 

Tulos on joka kerta sama. Menneisyydestä voimme tietää yhtä vähän kuin tulevaisuudesta. Sen verran olemme saaneet selville, että aivojen plastisuus käyttää hermostoamme ja siis muistojamme, jotka ovat – käyttääkseni ylevää vertausta - kuin rättipyykki pesukoneen kansilasin läpi nähtynä. 

 

Kaksi suurta poikkeusta ovat tietenkin Goethe ja Chateaubriand, jotka elivät selväpäisinä yli 60 ikävuoden ja julkaisivat esikuvalliset muistelmansa. Ne olivat esikuvallisia, muun muassa suuren vallankumouksen ja Napoleonin aikalaisilta ja itse tapahtumiin sekaantuneilta, että historiaan ei voi luottaa erityisemmin ja teosten päähenkilö on täysin kuviteltu ”kirjoittaja itse”.

 

Napoleon änkesi Goethen seuraan, Chateaubriandia haluttiin lähettilääksi niin että hän siirtyi vähäksi aikaa Amerikkaan. Molemmat olivat eläessään tolkuttoman ihailun kohteina ja osoittivat tuotannollaan, miten katkerasti huippuälyäs suurmies voi erehtyä. Goethe ihaili luonnontieteitä enemmän kuin kirjallisuutta – kunhan uskottiin häntä, joka määritteli luonnontieteen lievästi sanoen kummallisesti. Esimerkiksi mikroskooppi oli huono ja harhaanjohtava kapine. Ihmisen oli käytettävä vain omia silmiään ja aistejaan.

 

Näitä kahta ja Klingeä näyttäisi yhdistävän jokseenkin perinpohjainen tietämättömyys fysiikasta, kemiasta ja matematiikasta. Historiantutkimuksessa on juuri nyt meneillään järkyttävä käänne. Esimerkiksi ajankohtainen asia, maahanmuutto ja vieraus on alettu käsittää toisin.  

 

Johtavat arkeologit, kuten Johannes Krause ja Tom Higham, eli Max Planck instituutti ja Oxford, arvioivat että Eurooppa oli käytännössä tyhjillään maanviljelyä aloitelleitten nyky-Turkin seudun asukkaiden tullessa, taudin tapettua kaikki. Nyt lasketaan väestöä, heidän sijoittumistaan ja jopa ruokiaan 40 000 vuoden takaa, ja samalla kaatuvat rytisten rajat neanderthalilaisten ja ”nykyihmisten” väliltä.

 

Hyllyssäni on arkeologi Pälsin kirja, jossa puukko arvioidaan suomalaiseksi keksinnöksi. Puukkoja eli yksiteräisiä veitsiä on nyt museoissa usean kymmenen tuhannen vuoden ajalta. Puun vuoleminen oli ehkä tärkeää, mutta nahkan ja turkiksen leikkaaminen paljon tärkeämpää, kun oli se jääkausikin. Ja ilman metalleja vuoltiin hyvin taitavasti työkaluja ja aseita sata tuhatta vuotta sitten. Niitä on yllättäen löydetty suon syvyyksistä ja ikiroudan säilöminä. Ja viiltävä kivi oli vulkaaninen obsidiaani.

 

Tässä on yksi syy. Vain herrasväen historiaa on kirjoitettu, koska heistä on jotain tietoa. Muutakin kansaa oli, vähemmän kuin luullaan. Heistä ei vain tahtonut jäädä mitään jälkeä. Nyt alkaa olla keinoja. Löydämme ja ajoitamme muinaisia leiripaikkoja. On helppo nähdä, että historian osana arkeologia siirtyy jopa 1900-luvun ilmiöihin ja pystyy viimein vastaamaan myös kysymykseen, mitä voidaan tehdä toisin.