Ranne

 

H. Neuhausin kirja on niin hyvä, että minun tuli ranne kipeäksi. Ja kyynärpääkin. Kirja koskee pianonsoiton taidetta. Meitä penkkiurheilijoita kiinnostaa soittajan kätten asento ja tietysti sormitus. On nimittäin jokseenkin vaikeatajuista, miten niitä ääniä tulee. Ranteen merkitys on suuri. Olen yksi niistä, joka väittää kuulevansa suuria eroja pätevien ammattilaisten tuottamissa sävelissä.

 

Mutta taide on vaarallista. Naputtelin liian kiihkeästi kolmanteen sala-antologiaani tekstejä, etenkin tekijänoikeuden suojaamia, joita ei ole verkossa noin vain kopioitavissa. Tranströmerin oma laaja nide ja etenkin ruotsalainen runouden antologia ”Svensk Poesi” painavat yhteensä noin 5 kiloa.

 

Tuli vahva vanhuuden kokemus. Silmiä särki ja sitten eturaaja ilmoitti oireista, jotka panivat katsomaan vasemmalla kädellä näpytellen artikkeleita ”oma hoito” ja ”terveyskirjasto”. Jännetuppi? Uskoi kyllä Panadolia, ja nyt on aamu. Ja tilaus silmälääkärille on vetämässä; käsitin kaupassa, etten erota kunnolla, missä lukee kassa ja missä vessa.

 

Yksilöllisyys on mielestäni tilapäinen hairahdus historiassa, ja tietoisuuden käsitteen vaikeus johtuu siitä, ettei se ole pelkästään kallossa, vaan porukan sisällä. Jopa Beethoven on joskus turhan raivoisasti ”minä”, ja siksi Schubert tuo mieleeni kalojen, lintujen tai perhosten parven, joka näyttää reagoivan kuin yksi, salaperäinen mieli. Katsokaa luonto-ohjelmia. Kun haukka näykkää miljoonan pikkulinnun parven reunaa, parvi väistää ja mukautuu käsittämättömän nopeasti kilometrien päässä.

 

Tranströmer, joka kirjoitti kuin leppäkerttu, sanoi New Yorkin muistuttavan tähtisumua sivusta katsottuna, ja sykähdytti lukijaansa lohduttamalla, että tuollakin New Yorkissa joku juuri nyt soittaa Schubertia.

 

Koska hän mainitsee viisi jousta, hänellä on siis mielessään jousikvintetto, joka onkin maailman hienoin sävellys (ja huimasti täyteläisempi kuin paljon kuuluisampi pianokvintetto, Forelli).

 

Tunnustan, että Ruotsissa oli tuollainen runoilija ja lisäksi tuollainen runokirja, joka esineenäkin edustaa kirjaa kauneimmillaan.

 

Kilven ”Alastalon salissa”… Sekin oli pöydällä, vaika on minulla Kilven tuotanto myös koneessa. Löytyy Dorian eli kansalliskirjaston verkkopaikalta. Pitäkää te lukijat kaikin mokomin Kilpeä konstailijana. Minä satun olemaan samaa mieltä kuin Kilpi itse, että Suomessa oli hänen vertaisensa vain A. Kivi. On vihjattu, että Volter (”Voltaire?”) vaihtoi nimensä Erikssonista nähtyään, että ”kiven” ja ”kilven” on melkein sama.

 

Joka tapauksessa totean, että suomalainen yleisö tiesi heti Alastalon ilmestyessä, ettei se pidä tuosta kirjasta eikä Kilvestä muutenkaan. Outoa, että Otavan Alvar Renqvist jaksoi; Kilpi oli aika kova marisemaankin. 

 

Hänen tytärtään, josta tuli yksi Kansallismuseon johtajista ja professori, en koskaan tavannut, mutta pojista Jaakkiman asiantuntijalausunnot tunsin patenttiasioista hyvin. Hän oli mekaanisen teknologia professori ja erittäin selkeäsanainen siihen aikaan tavallisten kone- ja laitepantenttien erittelijänä. Ja pojista Lassi Kilpi vastasi kunnioittavaan tervehdykseeni kadulla ja oli isäni arvostettu ihannemies, vero-oikeudesta väitellyt hallintoneuvos, pääomavähennysten harintaverotuksen ja kiinteistöverotuksen tuntija. – Vihjaan: ”Alastalo” on myös ainutlaatuisen pätevä liiketoiminnan historian kuvaus. Parkkilaiva maalaiskunnasta ei ole pikkujuttu. Siihenkin tarvittiin 20 mieltä eli kyky ajatella parvessa.